Part 3

Usiampia Paavo Korhosen runoista on ollut ennenkin painettuna: kirjassa Väinämöiset (runo "Muistojuhlasta", erehdyksestä _Ryynäsen_ nimellä); Mehiläisessä 1836 Toukokuulta, Lokakuulta, 1837 Marraskuulta; Sanansaattajassa Viipurista 1835 N:ot 7 ja 21, 1836 N:o 19; Kanteleessa 3 osa, s. 41 ja 52, 4 osa, s. 35; Oulun Viikkosanomissa 1830 N:o 17, 1831 N:ot 22 ja 48, 1832 N:o 25; Lemminkäisessä 1 osa, s. 11; Topeliuksen runokokouksessa: Suomen Kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja 4 osa, s. 23, 5 osa, s. 55; Turun Viikkosanomissa 1820 N:o 23, 1821 N:o 2, ja Helsingfors Morgonblad'ssa 1835 N:ot 32, 33. Lauluista on pari ("Häälaulu" ja "Onnentoivotus nuorelle vaimolle") painettu arkkiviisuina, alkupuoli Kokin moitelaulusta Maamiehen Ystävässä 1844 N:o 16 ja "Laulu, olut ja viina" Kantelettaren alkulauseessa. Näiden ja usiampain Rautalammilla ja muualla tehtyin eri kokousten avulla on Korhosen runoja pyydetty saada tähän kirjaan niin virheettömänä, kuin suinkin on ollut mahdollinen. Rautalammin murretta ei kuitenkaan ole erittäin seurattu, jota muut ei katsone viaksi, kuin ne, jotka tahtoisivat Suomelle niin monta kirjakieltä kuin pitäjääkin Suomessa löytyy. Semmoisesta kirjallisesta jakaumisesta eri murteisiin Suomen kielelle ei olisi mitään hyötyä, mutta suuri vahinko siitä syntyvän yksipuolisuuden, ylenkatseen ja vihan vuoksi erinäisten murretten välillä. Armottomasti pitäisi jokainen murre itseänsä muita parempana, joka tyhjä luulo aina pitäisi sitä entisellä kannallansa ja estäisi sen tointumista. Jos vastahakaan kaikista murteista kasvatetaan kielen perustuslakien mukaan yhteinen kirjakieli, on se kymmenessä vuodessa tointuva täydellisemmäksi ja muulla tavalla paremmaksi, kun minkä joku erinäinen murre voisi sadassa. Juuri sillä lailla on Saksan kieli kasvanut ja rikastunut, mutta Ruotsin, Juutin ja Norjan kieli elävät köyhimpinä juuri kuin kostoksi siitä, etteivät pysyneet yhtenä, vaan tarpeettomasti laittausivat erinäisiksi kirjakieliksi. Lähimmän esimerkin antaa meille Vironkieli siitä vahingosta, minkä murretten itsepäällensä kirjakieleksi rupeaminen ompi vaikuttava. Sen siaan kun Vironkieli ennen aikoinansa olisi tainnut miltei yhdeksi kirjakieleksi Suomen kanssa ruveta, lohkousi itsekin kahdeksi, _Tarton_ ja _Tallinnan_ kieleksi. Kumpikin kulki omaa tietänsä ja kääreysi matkalla omiin ohjiinsa. Sitä selkeyttä, varaisuutta ja perustusta, joka näihin aikoihin asti on pysynyt Suomenkielen kalliina omaisuutena, saisit jo tyhjään Vironkielessä etsiä.

Kajaanissa uudenvuoden päivänä 1848.

E. L.

SUOMEN KIELESTÄ.

Suvaitseeko Suomen kansa, Salliiko Savon isännät, Että Suomesta suloinen Sananlasku lauletahan, Koska mieli kättä käski, Käsi kätteli kyneä, Kynä piirsi puustavin?

Mitäs puustavit puhuivat? Sitä ne sanoivat silloin, Kuinka suotta Suomen kieli Kapaloss' on kauvan ollut Lapsen tautisen tavalla, Niinkuin tuo on nytkin vielä Sitehissä sitke'issä, Vaikka on jo vanha kyllä. Eikä taia tullakkana Siitä miestä milloinkana, Joka poikki ponnistaisi, Katkoisi kapalovyönsä, Jaksaisi jaloin kävellä Aika miehen askelia, Päästä päähän pitkän pöyän Isommille istuimille, Rinnalle rikasten kielten, Valtakielten kumppaliksi; Että vielä mittamiehet, Oikeuen omat jäsenet, Suomen kieltä kirjoittaisi; Että tuomiot tulisi, Esivallan valtakirjat, Kansan kielellä omalla, Talonpojan tuttavalla.

Kyllähän kynä tekisi Suomalaisia sanoja, Kuin on kuultuna puheessa; Oppineemmatkin osaisi Suomen suoria sanoja, Jos sen antaisi asetus, Eikä estettä olisi La'in vanhan laitoksista. Kylläpä me kyntömiehet Tuolla aikahan tulemme Keskenämme kelpolailla, Vaan ei tuta tuomioita, Välikirjoja vähiä, Kuittiamme kuitenkana. Eikä suuta suuremmilta Suomi saattaisi pilata.

Lintuset livertelevät Kukin äänellä omalla, Kielellänsä kerkiästi, Jonka heille äiti neuvoi, Oma vanhempi opetti, Pesissänsä pienempinä. Ei ole sitä etua Suomen kansalle suvaittu. Ruotsin kieli on ruvennut, Joutunut jo ens'alusta Suomen suureksi isäksi. Aina sill' on arvo suuri, Jott' on ystävät yläiset, Sukulaiset suuret muutkin, Sanotaanpa Sakan kielen Ruotsin heimoa olevan. Missäs on sukua Suomen! On vähän Virossa vielä Aivan arvossa samassa, Ett'ei kouluissa kysytä, Akatemioiss' anota.

Meill' on Suomen suuri äiti Turku, tuttava isoilta; Siell' on räntistä räkännyt Valkeutta vanhemmille Suomalaisille suvuille, Aina ratki runsahasti, Kaikite satoja kaksi, Vuotta kahtako vajaalle; Siell' on selvä Suomen kieli Laitettu jo lapsillenkin Aina autuuen opista; Vaan ei pääse päätöksissä, Eikä tule tuomioissa Talonpojan tuttavaksi.

Mitäs vielä viimeiseksi Suomen puolesta puhumme? Jos ne herrat Helsingissä, Suuren oikeuen omaiset Antaisi luvan lujimman, Vuoron vuoltulle sulolle, Että tuomiot tulisi, Välikirjat kaikellaiset Kansan kielellä omalla, Talonpojan tuttavalla; Sitte sihtierit tekisi halaistulla höyhenellä Samallaisia sanoja, Kuin on suussakin sanottu. Jopa pispatkin pitäisi Suomen kieltä suurempana, Kaikki pappimme paremmin, Kirkkoherrat kiivahammin Tuohon tuumahan rupeisi, Kirjoittaisi Suomen kieltä, Vielä muutkin virkamiehet Kansan kieltä kannattaisi.

Se on Suomeksi sanottu Suomalaisten suosioksi.

TALONPOJILLE.

Ei oppi ojahan kaa'a, Ei taito takaisin työnnä, Neuvo syrjähän syseä. Ensin mies opetetahan, Sitte hattu hankitahan.

Joll' on oppia otsassa, Sill' on nappia nutussa, Housuissa hopiakello. Kuninkaall' on kultaruunu, Herrat hattua pitävät, Kyntömiehell' on kypärä. Herrat käyvät saappahissa, Toisen vuoron tohvelissa, Viertomies on virsuillansa; Herran on käessä keppi, Puhe pulska mestarilla, Peltomies on pelvon alla; Herroilla kupera kappa, Syvä säkki mestarilla, Talonmies, takana silmin, Astuupi aitan ovelle. Joll' on virka pienempikin, Sill' on paita palttinasta, Palomies on paikkasissa, Riihenpuija rikkuneella.

Kuules kuitenkin minua, Taitava talonisäntä: Elä suutu säätyhysi, Elä virkahas vihastu; Vaikka vaivalla kovalla Maasi mahtihin rakennat, Piät pellon pehmeänä, Hankit halmetta lisäksi, Ojit korpia kovia, Väännät leivän lapsillesi, Kannat kontissa evästä, Viikon muonan mennessäsi; Vaikkas vanhana valitat Jäykäksi jäseniäsi, Ruumistasi raukeaksi, Kun ompi kipiä selkä, Kaikki hartiat hajalla.

Ei elätä pännä meitä, Jos ei atrasta apua; Kun et kyntöhön kykene, Etkä kestä korpitöissä, Piä pojille porua, Opeta työtä tyttärille, Aja pellolle perettä, Palolle väkeä paljon, Kaskimaille kaikki joukko, Niinkuin niitylle ikähän. Sitte siunoaa Jumala, Tuopi aittahan eloa, Rahakassan kammarihin, Ett'ei jää verot vajaalle, Maksot puutu puolitiehen. Papit saavat saatavansa, Lukkari oman osansa; Kaikki muutkin kappamiehet Suorittelet suosiolla.

Sitä miestä mielellänsä Herratkin hyvin pitävät, Jolta saavat saatavansa, Vähät viemiset välistä. Sille vielä viipymättä Kirkkoherrankin kotona Kahvikuppi kannetahan, Luona lukkarin samate Aamuryyppy annetahan. Nimismiehet mielellähän Kelpo mieheksi kehuvat, Sanomat salituvissa: "Istu nyt, hyvä isäntä, Ota ryyppy oivallinen, Paneppa paritsat päälle." Sille mestarit menevät Työhön ilman tinkimättä; Sille rengitkin rupeevat Ilman paljon pyytämättä; Piiat vielä pyrkimällä Laurinpäivänä paneivat; Kasakoita kaikin aioin Hänen työhönsä tuleepi.

Tämmöinen talonisäntä Saapi hankkia hatunkin, Paian puhtahan piteä, Ja siihen siniset housut, Vielä västin oivallisen.

Saankohan vielä sanoa, Eli pikkuisen puhua Oman sääyn suosioksi, Muihen mieliksi samassa? Eihän maailma mahissa Paitsi herroja pysyisi; Herrat ei herrana kävisi, Eikä mestarit eläisi, Kun ei maata kynnettäisi. Maasta maailma elääpi, Sekä suuret, että pienet: Maastapa makeat saapi, Maasta vääntyypi väkevät, Hapan kaikki hankitahan Kaiken kansan tarpeheksi.

Siis sinä siveä vaari, Taitava talonisäntä, Jolla on omasta työstä Tavaroita tarpeheksi! Et huoli hätäillä siitä, Jos herra hevosen kanssa Tuleepi tuvan etehen. Käske kohta kiirehesti Rengin riisua hevonen, Kanna kauroja etehen; Käytä herra kammarihin, Pane pöyälle pötyä, Laita lapsi naapurihin, Rannin vaarille varoitus, Kutsu kanssanne ruualle. Itse istu pöyän päähän, Ota pottu polvillesi, Piä käessäsi pikari. Siitä haastele hyvästi, Herran kanssa kaunihisti, Tieustele taitavasti Kaikki yhteiset asiat, Kanssa kaukaiset sanomat. Kun on siitä sitte päästy, Laita saatavat samalla, Paneppa paras hevonen Kyytihin kylänväliksi.

Anna ruokoa rahalla Vielä muille vierahille; Piä vaivaisten varalla Kala, leipä kaikin aioin; Maksa palkka mestarille, Rengille rehellisesti, Koska kohtuutta anovat; Vaan jos paljosta puhuvat, Mahotonta mainitsevat, Suutu ja sano sinuksi, Elä toiste työtä anna. Ole muorille mukava, Piä perhettä hyvänä, Polta pirtissä pärettä, Kammarissa kyntteliä. Elä liiku liassa silmin, Elä astu einehettä, Piä kohtuutta kotona, Reissuissa rehellisyyttä: Niin sä astut arviossa Pienen porvarin sivuhun, Kauppamiehen kunniahan, Etkä väärähän vaella, Vaikka vanhaksi eläisit.

ENTISESTÄ JA NYKYISESTÄ AJASTA.

Savon ukko, sarkahousu, pikimusta, pitkäparta, Päästi äänen uunin päältä, Laski pankolta pakinan. Puhe oli aivan pulska, Sanat kaikki sarvipäitä, Jotka rikkoi miesten mielet, Akat näytti närkästyvän.

Lausui ukko uunin päältä, Pani pankolta sanansa: "Elettihin ennen meillä, Paistettihin paksut leivät, Verot markoin maksettihin, Taalerin talon asiat, Kun ei kuljettu kuvissa, Maalatuissa matkusteltu: Ajokalut kaikki tyynni Voieltihin voitehella, Siveltihin juuri sillä, Jolla voiellaan vene'kin. Akat vaipoissa vaelsi, Villaröijyissä röhötti; Ukot sarkakauhtanoissa, Kelsiturkissa köhötti. Oli kellona otava, Kukon virret viisarina, Arveltihin ajan juoksu, Tulo päivän tunnettihin Ilman uuritta tuvissa, Seinäkellon kertomatta.

Minä miessä ollessani, Kun ma kuljin kaupungissa, En kauvan katuja käynyt, Puhutellut puotimiestä; Suolat survasin rekehen, Rautakangit kannoin siihen; Luori pari painehia, Vaimolleni lakkivaate, Lapsille lakeripalli, Inkivääriä vähäisen. Olin ilmankin iloinen Kapineitta kauppamiehen. Heti valjastin hevosen, Heti kukkaron kuristin, Kissan nahan kiinni käärin, Koivet solmisin kovasti; Enkä ennen lievittänyt, Vasta vouin vaatimalla, Verorahan huutamalla. Herrat veti vissit viivat, Kaksi kuuta[4] kuittihini. Kesti silloin kissan nahka, Vaikka ei nyt vasikan nahka.

Nyt on aika aivan toinen, Vouin luku loppumaton, Rahanpuute puuttumaton; Rästikirjat kiirehtivät, Nahka naukuupi punainen, Monen karja kirjan päällä, Alla ausionin hevonen, Pannut panttina kylässä, Hyvät ryysyt ryöstön alla. Herra teillä, toinen meillä, Ruunun käskyllä kovalla; Mikä piti pitkin maita, Toinen pyrki poikki maita, Lautamiehet laukun tuovat, Josta arkit aukiavat, Niiss' on rästit räknättynä, Nurkissa pahat numerot."

Ei ukko unessa ollut, Ei paljon valetta pannut; Vaan se oli sangen vanha, Muisti muinoiset asiat, Tiesi tämänaikaisetkin, Vaikka nuoret naurahteli, Pojat pisti pilkkojansa.

SAVONMAAN HERJAAMISESTA.

"Joka lassa lastatahan, Miessä mielehen tuleepi". Sananlasku sangen selvä, Valmistettu vanhemmilta, Heiltä mielehen otettu.

Minä miessä nuorempana Kävin kerran Kokkolassa. Kuulin kummia sanoja, Kuulin siellä Kainulaisen Maani miehiä manaavan, Sanovan Savon sioiksi. Tulin taas Turusta kerran, Hämäläisen hurjan kuulin, Ukon vanhan Urjalasta Savon miehiä sanovan, Roimahousuiksi hokevan, Pitäjiksi pieksukengän. Niin' en virkkanut mitänä, Sanonut sanoa puolta, Otin muistoksi mukaani, Vasta annan vastauksen, Kun on vuosia kulunut, Jäänyt jo ajasta siitä Kyllä kaksin kymmeniä. Kuules kunnon Kainulainen, Oivalla Hämehen ukko, Kun sanon pari sanoa: Ei ole maata miehetöntä, Kirvehetöntä syleä, Ei sieä sian nimeä Ylisummahan sanoa. Kukas nyt ei kuuta tunne I'ästä eneneväksi, Luotehesta loppuvaksi, Niin sano sitä siaksi.

"Sekalainen seurakunta", Tuon nyt tietävät tytötkin; Eikös hulluja Hämeessä, Kataloita Kainussakin, Samate Savonkin maalla. Vaan samassapa Savossa, Jos on joukko joutavia, Miehiä mitättömiä, Niin on toisia toella Ymmärryksen ystäviä, Isäntiä itsessänsä, Renkiä rehellisiä, Jotka kyllä joutuisasti Pystyvät pysäystöihin. Savoss' on samate vielä Oja-ukot oivalliset, Kannon vääntäjät väkevät, Nevan kuokkiat kotona, Jost' on leipämme levinnyt, Sahtikannumme sakonut, Puuropata paisununna; On vielä omantakeiset Muurimestarit mokomat, Semmoisia seppiäkin, Jotka taitavat takoa Niinkuin itse Ilmarinen. Löytyypi likeltä vielä Valurit ja varvalitkin, Niinkuin myöskin nikkaritkin; Etempätä ei nyt tuoa Pulskempata puukalua, Käsityötä käyvempätä Räätäliltä, suutarilta, Kuin on jo omassa maassa.

Sillä se sana syäntä Vielä nytkin vihlaiseepi, Koko maata miehinensä Sanoa Savon sioiksi, Roimahousuiksi hokea. En sieä sitä nimeä Osaksi oman pitäjän, Enkä huoli housujani Poikki polvesta sahata. Pitäköhät piukkapöksyt, Joill' on vaatetta vähemmän, Eli sukkia enemmän; Rohkenee tuo roimahousu Pieksukenkiä piteä, Saa tuo saappahat pyhäksi.

Jo sanon sanani toisen; Savoss' on samate vielä Melkiöitä mestaria; Harvoin on haettuna Hämeestä Harvoin Kainusta katsottu Käsitöihimme ketänä. Niin jo taasenkin tapahtui Suonnejoella suuri kumma: Mies on teettänyt tapulin, Opin käymätön osannut Kellotornin kelvollisen, Jok' on kaikelta kohalta Juuri julkinen rakennus. Kukas kummaksi sanoisi, Jos ne teettävät tapulin, Jotka koulua kokevat Monen mestarin mahista. Eipä hän opissa ollut, Ei toisen tekevän nähnyt, Eikä keltänä kysynyt, Kuinka pannahan perustus, Kuinka seinät seisonevat, Kuinka pylvähät pysyvät. Siin' on kellot kelvolliset Kohotettu korkealle; Ei se heilu, hemmahtele Soitettaissa sinne tänne; Sen on lattiat laveat, Siinä sillatkin sileät, Astuimet on aivan selvät, Käsipuut on käytävillä; Ei sen rapuilla ramaha, Ei putoa portahilta. Sama mies on saanut taion, Ymmärtänyt itsestänsä Uurimaakarin mahinkin; Itse tehnyt työkalunsa, Värkkitaattinsa takonna, Joilla taitaapi takoa Semmoisetkin seinäkellot, Joissa tiuku tiiman päästä Heleästi hellittääpi. Tämä kunnia tuleepi Ollin poika Pietarille, Jok' on syntynyt Savossa, Kasvanut kotikylässä, Olli Konttisen kotona, Seurakunnassa samassa, Jossa työtäkin tekeepi.

Eipä kaikki Kainulaiset, Puoleltana pohjolaiset, Eikä myös etelän miehet Opi näitä itsestänsä, Tule selväksi sepäksi, Pääse päälle sittenkänä, Vaikka vissin viisi vuotta Use'in ovat opissa Toisen mestarin tykönä. Rakastetut Rantalaiset, Arvoisat Hämeen asujat, Kelpo miehet keskimailla! Elkäte pahaksi panko, Jos ompi jotain sanottu, Maamme puolesta puhuttu; Saa siltä hyvin piteä Itsekukin kunniansa, Kellen kunnia tuleepi. Monta maassa, maa monessa, Niin ennen isät sanoivat.

Kosk' on nyt sanani kaikki Savolaisista sanottu, Niin on kyllä kerraksensa. Eipä laiskempi lukia Katso kaikkia tätänä.

SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURALLE.

Soisin Suomeni hyväksi, Kaupunkini kaunihiksi, -- Sananlasku sangen vanha, Mutta vielä muistettava. Kyll' on Helsingin kylässä Ajastaikoja asuttu Vissiinkin satoja viisi, Vaan onko vähän vajaalle Eli päälle pikkuruisen, Empä tuota tarkoin tieä. Vaan ei ennen Helsingissä Sija ollut oppineitten, Koti korkeasukuisten, Istunta isojen miesten; Oli Turku toimellansa, Koulun korkean kotina. Siinä oli oppihuone, Aikansa akatemia, Paikoille pari satoa, Kyllä kymmeniä vajaalle.

Vaan se Suomen suuri äiti Turku tuli turmiolle Tuimassa tulipalossa, Rikki rinnoilta repesi; Niin silloin nisätkin kuivi Äi'iltä imettävältä. Lapset laajalle hajoili, Isät kulki itkusilmin Kohen päivän koittamista, Auringon ylenemistä, Saivat sijan Helsingissä, Niinkuin Lothi muinoin löysi, Zoarissa sai sijansa, Tultuaan tulipalosta Sotomasta sorretusta.

Filosohvi, suuri viisas, Plato laittoi ensimmäisen Akatemian, aloitti Kreikanmaalla mainiolla; Osti maata maksun eistä, Akatemolta lunasti, Johon koulunsa kohensi, Alusti akatemian. Siitä saivat sitte muutkin, Alkunsa akatemiat. Saksan maill' on ennen saatu, Sitte Ruotsissa ruvettu, Viimein saatu Suomessakin Jo sija sille nimelle.

Suokohon Jumala suuri Aina kunnian asuvan, Herra'uen Helsingissä, Liiton arkin liikkumatta! Että oikeus olisi Varsin vahva ja totinen, Että oppi onnellinen Olis oppihuonehissa, Vielä muuta viisautta Mielimäärältä mitata; Koska se on pääksi pantu, Suomen ruunuksi ruvennut, Korotettu keisarilta.

Suuri kiitos, suuret herrat, Viisa'uen viljeliät, Toimen totiset jäsenet! Vaikka kielet korkeatkin Ymmärrätten, yhtä kaikki Suvaitsette Suomen kielen Kasvamista, karttumista, Annatten apusanoja, Valmistatte valkeutta Syänmaissa syntyneille Kaunihilla kirjoillanne, Että peittyisi pimeys, Sumu kansasta katoisi. Että valkeus vapaasti Leviäisi lentämällä Linnun siivillä sijahan. Se on kiitos kirjoitettu, Sanottu Savon kylistä, Annettu alamajoista, Miehiltä mitättömiltä, Osotettu oppineille, Jotka ratki rakkahasti Suvaitsevat Suomen kieltä, Ottavat opin tiloille Savon raakoja sanoja, Talonpoikaisten puheita.

Mont' on miestä maakylissä Sa'an yheksän ajalla Opin kasvoja katsellut, Toimen tietä tunnustellut, Ett' on kirjat kaikellaiset Oppineilta ohjattuna, Lahjoitettu lapsillemme; Siihen on sivulle vielä Annettu aviisikirjat, Saatu lehet lentämähän Talonpoikien tupihin, Että yksinkertaisetkin Saavat mieltänsä mitata, Järjen jousta jännitellä, Ulkomaankin uutisilla. Juuri on sitä jamoa Ajatellut Suomen seura, Kun on Kultalan asiat Suomen kielen kirjoittanut, Että kieli kirkastuisi, Sekä mieli virkistyisi Aivan uutehen elohon, Missä on vanha vaillinainen. Moni kirja kiitettävä Ompi aikojen kulussa Tullut ennenkin tutuksi, Tuskin toista tuon näköistä, Kuin on kirja Kultalasta. Mikäs paikka on pahasti Toivoselta toimitettu, Eli Elsalta enemmin? Kylläpä joka kylässä Aivan tälläkin ajalla Olis työtä Toivosellen, Ehkä vielä Elsallenkin. Sangen on sanat somasti Joka miehen mieltä myöten Siihen pantuna sisälle. Välistä lukian luonto Vesisilmäksi vetäypi, Toisin paikoin taivuttaapi, Liikuttaa lukian luonnon Hypätä hyville mielin. Se paras papin rukous Herättääpi harta'uen; Se Suomen paras pakina Syäntä sytytteleepi, Kaikki käypi kaunihisti: Jost' on kiitos kirjoitettu, Sanottu Savon ukoilta Teille, taitavat tekiät, Hyvät herrat Helsingissä! Empä tieä, enkä taia Tehä teille kumminkana Parempata palkintoa Laitetuista lahjoistanne.

VIINASTA.

Kuules viina kun ma laulan, Kuules, putelli, puheeni! Empä moiti mahtiasi, Enkä voimias vähennä: Olet kyllä oiva ruoka, Siivosyöjälle suloinen, Joka ryypyn ryyppäjääpi, Harvoin kaksi kallistaapi, Kolmannest' ei konsa huoli.

Kuinka kultainen kuleksit, Herran lahja heitukselet Syämessä syömättömässä, Eineryyppynä esite Annat aamusta varahin Ruokalystin ruumihille. Vaan jotk' ovat ystävänä Suunsa kanssa suuttumatta, Hankkivat halulla siihen Kaikin aioin kaatamista, Niillen on ikänsä ollut Viina varsin määrällinen, Eikä se sukua katso, Eikä säätyä eroita.

Teki se ennen tengan reiän Talonpojankin povelle; Potkaisi se porvarinkin Kauppakaaret kallellensa. Saavutti se saarnamiestä, Pani valmihin papinkin Uuellehen teinin teille, Lipan leualta pudotti, Laulatteli lukkareilla Väärän virrenkin välistä. Toimittaapi toisen kerran Tuomaritkin tuhmoiksi, Lautamiehet laitteleepi Juttumiesten mieltä myöten: Käymähän käräjämiesten Arkun kautta kaiket öiset, Josta sitte päivän päällä Kyllä torkkuvat tuvissa, Oikeutta istuttaissa, -- Virka vaihtui kohmeloksi, Oikeus unennäöksi.

Se se seppiä pilaapi, Suutaria, räätäliä, Äkäiseksi ärryttääpi, Viepi tukkanuottasille. Vielä vaimotkin vetääpi Penkin päähän pyllyllensä; Lakki päästä pyörähtääpi, Pois nokka nenän kohalta, Joita varjele Jumala Näkemästä, kuulemasta! On outo nähä näkevän, Kumma kuulla kaukaisenkin.

Vasta minä vangoillani Oivalsin tämän asian, Kuinka kunnia meneepi, Aleneepi miehen arvo, Kaikki rakkaus katoopi Entisiltä ystäviltä, Miesi velkahan veäksen, Joka ryyppääpi rysyltä, Viinan viljasta elääpi Monet päivät pääksyttäisin. Maailman makea seura, Tapa vanha tarttuvainen, Jot' ei arvata alusta, Saapi semmoiset vahingot. Sill' on sielulla enemmän Tekemistä tuonelassa. Kun on kuolema tukinnut Kulkun kuohuvan peräti, Vettä viepi viimeiseksi, Hunajasta ei hän huoli, Eikä viinoja valitse.

Yksi on ankara asia, Joka täällä tutkintoa, Varoitusta vahvempata Ihmisiltä ansaitseepi. Kun jo kasvavat musikat Kaksin kupin kaatelevat, Ett'ei matkoilla evähät Eikä määrätyt rahaset Kestä keskitiehenkänä.

Kunpa häntä kuusin markoin Poika pikkuinen paneepi, Sievä siit' on sitte tulla Kolmen taalerin kohalle, Tott' on tolppa irtanaissa, Eikä lou'usta lukua, Vähä riksistä rätinki.[5] Uskaltaapa ukko vielä Toisellensakin tokaista: "Ele ystäväin, pakene! Seisoksele näillä seu'uin, Niin saat suuhusi sinäkin; Minä annan aika ryypyn, Enkä heitä huomeneksi."

Annas aika aamun tulla, Miehellä on toinen mieli, Kuitenkin kulungin tähen Vesi päältänsä puhuupi, Haikeasti haasteleepi: "Vaikkas jo, kipeä kallo, Tahot harmista haleta; Empä säästä sittenkänä, Totta maksan minkä jaksan. Tuolle taaleri tuleepi, Tolppa toiselle kohalle, Koko loutu kolmannelle; Vaan ei varsin nyt ruveta Kuitenkana kuolemahan, Vielä on viinaa kylässä, Vielä sittenkin sivallan Koko korttelin velaksi: Autas, veikkonen, vähäisen! Toiste maksan, jos ma jaksan."

Aivan on asian kanta Tällä lailla, lapsukaiset! Minä sen toeksi tieän, Ett' olen itse'kin ollut Taipuva tähän tapahan, Saanut semmoiset vahingot: Terveys on turmeltuna, Kaikki rikkaus kaonnut, Kaikki taskussa makaapi. Tällä suututin sukuni, Esivaltani vihoitin, Näytin itseni olevan Hyvänsuoville suruksi, Irvihampaillen iloksi.

Olkohon opiksi muille Jotka saanevat sanoa: "Muita on mies opettanunna, Itse oli oppimaton!"

VIIME SODASTA.

Rakastettu Rautalampi! Siitä mä sinua kiitän, Että tässä täyellisen, Opin oikian tapaapi, Yhyttääpi ymmärryksen; Tässä löytääpi läheltä Sekä herkut hengelliset, Että maalliset makeuet, Mitä mielesi tekeepi.

En ole etäällä käynyt Hakemassa harjoitusta, Piisaapi kotoinen koulu Talonpojan tarpeheksi Isä ennen sitä neuvoi, Tätä äitini opetti, Siihen sain enemmin sitte Opetella itse vielä, Jotta jo kykenen kyllä, Ja panen paperin päälle Kansan kasvavan etehen, Tulevaisten tunnustella, Tämänaikaiset asiat, Kuinka oli kumma aika, Suomen kansalle kamala, Vallan vaihtuissa Venääksi.

Talon vaarit ne vapisi, Talon muoriset murehti, Kavahteli nuori kansa, Kun ne kuulivat sanomat Maaliskuussa mainittavat, Sitte silmällä näkivät Pitkin Suomea sujuvan, Pitkin maanteitä matavan Tutkimattomat tuhannet Vierasta sotaväkeä, Kauheilla sotakaluilla. Saivat sitte huhtikuulla Olla seurassa samassa, Vetämässä vaikiasti Ransporttia perässä, Eikä miehillä evästä, Eikä heiniä hevoilla; Sapelia miehet saivat, Hevosilla hengen vaara.

Sitte lankesi sisälle Toukokuu se toivottava, Pahemmin pelotteleva, Kun sai kuunnella kotona Ampumista ankarata, Piettävän Pieksämällä. Sotaväki suuri kanssa Otti oikian asunnon, Esipää Istunmäellä, Toinen pää Toholahessa.

Siit'ei käyty kirkon luona Kahen kuukauen sisällä, Eikä pappia pahaana -- Venäläiset veivät toisen, Toisen pelko vei pakohon. Silloin kuollehet kotona Selän saarissa mätäni, Ett'ei voinut vieä niitä Kirkkomäelle kaukaiselle, Eikä myöskään ennättänyt, Kun oli kuolo kummallinen, Asui tauti ankarampi.

Se oli työnä tervehillä Että korjata kalua, Toiset ne toen perästä, Toiset tyhjästä pelosta, Vaikka surkia vahinko Korjatullenkin kalulle Tuli maantiellä mahotoin, Paikoitellen poskissakin.

Saipahan nähä sitäkin Sunnuntaina surkiata Aivan aamulla varahin, Ilmi tulta Istunmäeltä, Savua sakeavaista, Joka kuohui kartanoista, Ala taivahan tasauntui. Silloin siell' on paljon nähty Kekäleitä kelpo lailla, Kivisalmen kartonoista Aino asti Hintikkahan, Kestikievarin talohon.

Katso nyt, tuleva kansa, Koskas lähet kirkon luota, Lasket Loukahan rajahan, Etkö kylmiä kyliä, Koske kuolleita metsissä, Näe korkeita kojuja Tällä matkalla makaavan. Istu ja itke vähäisen, Tätä muutosta murehi, Anna alainen rukous Jumalalle julkisesti, Että rauhassa eläisit, Kunnialla kuolla saisit.

Teille on tuleva kansa, Tämä kirja kirjoitettu, Tämä muisto mainittuna. Tämä ei kauvaksi käyne Paitsi pitäjän sisälle.

MUISTOJUHLASTA.