Part 11

Kulki kuuluisa kuningas, Vaelti vakainen herra, Tuolta tengat tielle tippui, Hopeat hevon jälille. Minä tuolta tengan löysin, Löysin tengan, löysin toisen; Tengoilla orihin ostin, Orihilla tamman vaihoin. Tammalla taloksi pääsin, Tammalla vaot vakosin, Sirottelin siemeniä, Kylvin kymmenen jyveä Yhen kannon ympärille, Siitä sain sata kekoa. Tuhat riihtä tuullattelin, Siitä sirkkuset sikerti, Siitä varpuset varasti, Leppälinnut leiletteli. Kun puin riihen ensimmäisen, Sainpa otria ololta, Purnun puituja jyviä, Otrista panin oluen, Viinan keitin kekrikseni, Sitt' oli juoa joulunakin, Loppiaisna lollottoa, Siitä lauloin laskiaisna, Viel' oli päässä pääsiäisnä. Kesä keikahti etehen, Tamman tallista kuletin, Ulos talvitanterilta, Päivän liikkui liinaharja, Heilui hempeä hevoinen. Tuli siitä toinen päivä, Tuli karhu, tappoi tamman, Liinaharjan liettehellen; Tuli joukko juomareita, Parvi rosvoja pahoja, Viinan juoa viilettivät, Tyhjentivät tynnörini; Hiisi hiiriä kuletti, Tuhansia tuppaeli Oluttani ottamahan, Kaljoani kantamahan. Tuli tauti, tappoi vaimon, Tuli poltti kartanoni, Entiset elot hävitti, Minun jätti yksinäni Paljahille paioilleni, Niinkuin linnun lentämähän, Varpusen nujertamahan, Eli kuivan kuusen oksan, Tahi poltetun petäjän, Kylänmaita kyntämähän, Rahakkaillen raatamahan.

SURULAULU 1850 VUODEN KIELLOSTA.

Ei ole vielä lintu raukat Mitannunna mieltään Pitämähän pienempänä Liian suurta kieltään.

Eikö liene asetusta Ensinkänä tienneet, Kun on aina rallatusta Ennellähän pienneet.

Vaan jos vanhat pitkäparrat Rähinänne kuulee, Niin he meitä laulamahan Opettavan luulee.

Sitten teidän rähinänne Pian kohta puuttuu; Kaikki koirankuonolaiset Meidän päälle suuttuu.

Minä neuvon lempeästi Asetusten mukaan: Nyt ei ole laulannolle Julkinaista lupaa.

Minun raukan laulantoni Esivalta kielti, Koska minä iloisesti Joutohetket vietin.

Niin nyt soisin että vielä Saisi linnut laulaa, Eikä pantais milloinkana Heille paulaa kaulaan.

Sitten riemurallatusta Saisin vielä kuulla, Vaikka kohta laulun mahti Unehtuupi multa.

Koska pääsky enemmältä Laulamahan yltyy, Silloin vesi silmistäni Yhtenähän hyrkyy.

Vaan kun rastas lauleleepi Lehdikossa salaa, Sitten luonto laulamahan Minullakin halaa.

Sitten laulan hiljaisesti Siellä hänen mukaan: Lillin, lallin, tillin, tallin, Ett'ei kuule kukaan.

Käköseni kultarinta Elä kuku mäellä, Siitä saapi paha huuto Väkivallan väellä.

Mene tuonne kukkumahan Lehtovaaran rotkoon, Minä tulen kuulemahan Illoin, aamuin notkoon.

Ja jos siellä laulavani Jonkun kerran kuulet, Elä toki ilmoita, kun Venäjälle tullet!

PIETARI MANSIKKA.

Pietari Mansikka oli syntynyt 29 p. heinäk. 1825 Kelkkalan kylässä Viipurin pitäjässä. Isä oli tilallinen mainitussa kylässä _Pietari Yrjänänpoika Mansikka_, joka kuoli jo 1829 jättäen pojan 4 vuoden vanhaksi; äiti torpparin tytär _Katrina Rapo_ (k. 1856). Pietari poika halusi pienestä asti päästä kouluun, vaan se ei käynyt laatuun, kun varat olivat ohuet ja talossa tarvittiin työntekiöitä. Vanhemmalta veljeltänsä Juhanilta, joka jonkun aikaa oli Viipurin senaikaista piirikoulua käynyt, sai hän kuitenkin oppia tieteitten ensimmäiset alkeet: kirjoittamaan, lukua laskemaan, maantiedettä ja historiaa vähin tuntemaan. Hän oli näissä opinnoissaan niin ahkera, että äitinsä surkeili kynttelien menoa, joiden luuli turhaan palavan. Jo v. 1844 hän läksi Käkisalmeen siltavoudiksi, jona oli 1 1/2 vuotta, vaan erosi sitten siitä virasta ja rupesi puhtaaksikirjoittajaksi tuomarille; ruotsin kieltäkin oli näet Mansikka jotenkuten oppinut. V. 1848 hän muutti takaisin Viipuriin ja tuli siellä palovartiokorpraaliksi; kivulloisuuden tähden täytyi hänen v. 1857 tästä virasta erota, jolloin sai vähäisen eläkkeen ja sen jälkeen eli ravintolanpitäjänä. Häntä kuuluu myöskin paljon käytetyn asianajajana. Kuoli 20 p. maalisk. 1871; hautapatsaan hänelle mainitaan "ylioppilasten Helsingistä" toimittaneen. V. 1848 hän oli nainut posteljonin tyttären _Anna Kykkäsen_ Käkisalmesta; leskeksi jouduttuaan toisella kertaa _Johanna Tiströmin_ Viipurista. Kolme poikaa, jotka hänelle syntyivät, kuolivat isän suruksi kaikki lapsina. Ulkokäytökseltään mainitaan Mansikka olleen vähän herrastava mies. Valitettavasti kuuluu hän ajoittain olleen paljonkin ryypiskelevä, ja hänen elämänsä sentähden hyvin vähän mallikelpoinen.

Runoja kirjoitti Mansikka paljon ja helposti. Ne ovat vilkkaita ja sujuvat hyvin sekä osoittavat todellista runohenkeä hänessä olleen. Hänen runoistaan ovat erittäinkin sieviä "Merimiehen runo" sekä "Jäniksen valitus" ja "Revon valitus"; vielä mainittakoon tähän myöskin painettu "Syysruno". Myöskin lauluja on Mansikka paljon sepittänyt. Hänen runojansa ja laulujansa on useita painettukin (sanomalehdessä Sananlennätin ja erikseenkin). Hautapatsaihin sepitteli hän uskonnollisia runonpätkiä; eräs Mansikan tuttava sanoo ihmettelevänsä, mitenkä hän voi niin elää kuin eli, ja kuitenkin niin hartaita kehoituksia elämän parannukseen lausua.

MERIMIEHEN RUNO.

Vettä kynnän vellottelen, Minä aaltoja ajelen, Kynnän aika aurasella, Hevolla syömättömällä, Että vaahto vatsan alta, Käypi selkeä selästä. Valan pitkiä vakoja, Kynnän syltäkin syviä -- Pellolla perättömällä.

Vaikka tuuli tuuittaapi, Ilma kiivas kiiättääpi Laivaa lainetten välissä, Jotta pauhaapi pahasti Aalto laivan laitasella, Vielä viskaapi sisälle Myrskyn kourissa kovissa, Tok' on turva tuulellakin -- Vesi veljenäin omana, Sisarena aina aalto, Isot lainehet isänä, Äijät aallot äitinäni.

Eipä painuta pahemmin, Myrsky uhkaava upota, Joll' ei päivät päätettynä Ole loppuhun osattu, Että Tuoni etsiskellä, Surma tahtoisi tavata Myrskyn kautta kaatamalla, Syvyytehen syöksemällä!

JÄNIKSEN VALITUS.

Jänö ennen näin saneli, Metsänlapsi lausueli: "Mitä lienen mie pahoa Tehnynnä poloinen poika, Kun oon kurja niin vihattu, Kaikilta ylönkahottu, Vaikk' en mie mitään varasta, Ota muuta kuin orasta Peltoloilta pehmoisilta, Kaskimailta kaunoisilta, Joka tuskin tuntuneepi Talollisen tappioksi, Kun en juuria kumoa, Vaonharjua hajoita.

Ensin etsin niittuloilta, Apilaisia ajelin, Jäytin järven rantasilta, Lehtiheinät lehtoloista, Sitten tohin toisinansa Liki kartanoi lipata, Josta ryömin ryytimaihin, Kapsuttelin kaalimaihin, Kussa kukkia kopistan, Katkon kaalinlehtisiä, Vaikka vaivainen varolla Täällä varsin täydyn olla, Ett'ei kissat kiinni saisi, Eikä koirat ennättäisi.

Paljon talvella pahempi On mun vaivaisen oloni, Silloin piilen pitkin maita, Metsät halki haihattelen Eläkettä etsiskellen, Ruuan ainetta ajellen, Ehk'en muuta eineheksi Tarvitse mä talvekseni, Kuin noi kuoret haapapuista, Parkkisen pajunvesoista, Tahi jos tavata voisin Pikku heinäpielekseisen, Jonka vieressä viruisin, Heinät puhtahat purisin, Lehtiheinät leikkeleisin, Apilaiset ahteleisin.

Niinpä vaikka niin viatoin Olen mä poloinen poika, Eipä rauhassa elellä Minun anneta, asua Kivisissä kartanoissa, Honkaisissa huonehissa, Luojan luomissa tuvissa, Laupiaalta laitetuissa, Mutta aina ahistavat Mua ihmiset ilolla Kovin jahtikoirinensa, Pyytelevät pyssyinensä.

Yksin lapset laittelevat, Taiten takkasii tekevät, Jouhilangoista latovat, Varustamat vaskisista, Joita puskihin punovat, Asettavat aitasille, Jott' en pääse joukkoineni, Minä lapsilaumoineni, Etähälle ehi tulla, Eli uskalla ulommin, Kun on kulkuni kurittu, Tahi jalka taitettuna.

Vielä hukka hurmajaapi, Susikin mun surmajaapi Maatessa havumajassa, Levätessä lehtikossa, Viruessa virvikossa, Loikoissa kivenkolossa. Sekä poikani poloiset, Kettu syöpi ne kesällä, Tahi haukka talvisella, Viepi hengen heikompana, Pikkuruisena pilalle."

SYYSRUNO.

Jo on Luoja jou'uttanut, Syksyn Suomehen suvainnut, Kesä loppuhun kerinnä, Suvipäivät päättynynnä, Että lehet ehtimiseen Ales puista putoavat, Maa se valkeeksi valuupi, Ruoho muuttuupi rumaksi. Maot maahan kaiveleivat, Syvemmälle syökseleivät, Muurahaiset muuttelevat Sijansa pesän sisälle, Kussa talven taitaisivat Olla suojassa omassa Oman ruokansa nojassa, Kesän aikaan keitetyllä. Pääskyläiset lähtöänsä, Näiltä mailta matkoansa Ilmoittamat ihmisille Visertäen virvikossa, Paipattaen parviloissa, Jäähyväiset jättelevät. Suvilinnut Suomen soilta, Kuret kulkevat takaisin, Palajavat hanhiparvet, Joutsenjoukot joutuisasti Pohjan järviltä poloiset Kesämaille kerkeämmin Lämpymille lähtelevät.

Luonto muuttuu mustemmaksi, Ilma paisuu paksummaksi, Taivas muuttelee tapansa, Tuulet tuimiksi tulevat, Rajuisiksi, rankkaisiksi, Sateisiksi pilvet saavat: Milloin vettä viskelevät, Toisin lunta toimittavat, Sekä jäitä jättelevät, Lumiränteä lupaavat. Päivät päättyvät lyhyiksi, Aamupuolet ahtahiksi, Pime'iksi illat pitkät, Yöt ne juurtuu julmemmiksi.

Niin on laita lapsukaiset Kanssa kaiti ihmisenkin, Että kun on ennättänyt, Ruumis vanhaksi valunut, Niin on muoto muuttununna, Pinta ruttuhun ruvenna; Pianpa näkö pimenee, Sekä kuulo seisattuupi, Lakastuupi voima laisin, Yksin puuttuu ymmärryskin, Käyvät jäykäksi jäsenet, Kieli kanssa kankeaksi.

Tästä täytyisi jokaisen Ajatella aikaisemmin, Jotta surma joutununna, Kuolo kumma kutsuttuna Onpi ihmisen osaksi, Ruohon lailla laitettuna. Niinkuin syksy niitteleepi, Elot, hyvät heitteleepi, Niin on herra heittelevä, Luoja kaikki kaateleva Ihmisetkin ilman alla Kuolon kourilla kovilla. Mutta niinkuin niitteliä, Elon, heinän heitteliä Niittelee nisut paremmat, Heinät kelpaavat keralla, Eikä huoli huonompia, Otteleppa ohakkeita, Niin on Luojamme lukinna, Herra kiinni heittänynnä, Oven sulkenna omansa, Portin taivahan talonsa Ihmisiltä ilkiöiltä, Syntisiltä syntiöiltä.

TYTÖN LAULU.

Kyllä tyttö tällainen Sulhasia saisi. Joka sormen nenällen, Heitä jos halaisi.

Sillä tyttö Suomessa Olen ensimmäinen, Kuin Savoss' oon syntynnä, Kaunis, valkopäinen.

Minä enpä huoli vaan Huonoi poikasia, Vaikka niitä tarjotaan Mullen useempia.

Mies mullen kävisi, Jos mä kehnon saisin? Tämän kanssa ikäni Suruss' kuluttaisin.

MIETELMIÄ.

Katumus on kallis kyllä, Parannus parempi vielä.

Sanoo kerran kelpo miesi, Eikä hauku hallin lailla.

Hyvä lämmin huonehessa, Vaan ei kelpaa kellarissa.

Ajatus on työhön alku, Toivo alku autuutehen.

Pian nähdään musta pilkku Valkeasta vaattehesta, Heti virhe viisahasta.

Vesi vaikka on vetelä Läpi silmillä sihaten, Ohut kourin koitellessa, Pehmiä käsin pitäissä, Tekee ankarat asiat, Työtpä suuret suorittaapi: Vuoret murtaapi muruiksi, Kalliot kaverteleepi, Ojat kaivaa onnelmihin, Joet maihin mainioimmat, Niihin vielä julmat virrat, Kosketpa kohisevaiset, Kuihin ihminen kutoopi, Takeleepi taitoniekka Sahat suuret suihkamahan, Myllyn pyörät pyörimähän.

PENTTI HIRVONEN.

Kansanrunoilia Pentti Hirvonen oli kotoisin Niemisen kylästä Rääkkylän pitäjässä ja syntynyt v. 1826. Kauvemman aikaa oli hän maakauppiaana Rääkkylän kirkonkylässä. Hänen toinen tähän painettu runonsa "Professori Lönnrotista" näyttää osoittavan että hän sitä ennen oli kuljeksinut muuallakin Suomessa, Kajaanin puolella. Elämänsä alkupuolella oli hän siisti, vaan loppupuolella ikäänsä hän taipui juoppouteen, jonka vahingollisuudesta kuitenkin itse ennempänä oli kirjoittanut innokkaan runonsa "Viinankeiton kiellännästä". Juoppouden seurauksista kuoli jouluk. 2 p. 1878. Pentti Hirvosen runoja ja virsiä löytyy Suom. Kirj. Seuran hallussa parikin vihkoa, hänen omaa käsikirjoitustansa, joka on jotenkin huonoa. Hirvosen runot ovat yleensä opettavaista laatua ja kuivia.

PROFESSORI LÖNNROTISTA.

Pitäis pikkuisen puhua, Virttä viskata vähäisen, Kiitokseksi kirjoitella Arvon miestä ahkerasti, Jos vaan antaisi ajatus Kiirehesti kirjoitella, Laulun laita selvitellä, Panna virtehen visusti, Puolen tuntia puhua, Tiiman verran tieustella, Kuin on tohtori totinen Kuleksinna kuulu herra: Aina itsensä alensi, Matkusteli maita pitkin, Kesätpä keräs runoja, Talvet lauluja tavoitti, Loruloita ilmi lonki, Huiski huonoissa tuvissa, Pikkuisissa pirttilöissä. Siellä siivolla kuleksi, Aina itsensä alensi, Vaikk' oli kuulu kunniasta, Arvon ansainnut isoimman; Koulut oli kokenna kaikki, Akatemiat asunna, Tullut toimen tohtoriksi, Rohvessoriksi rohennut, Oppi ollut oivallinen. Ei hän tullut turmiollen, Ylpeys ylös vetännä, Pannut tuntoa pahaksi, Konstikkaaksi koulunkäynti, Ei hän kilju kiivahasti, Tule tuhmillen torassa, Vaan on aina valmis ollut, Huonoista pitännä huolta, Täällä kylmissä kylissä, Salonmaissa saastaisissa. Ollut oiva lääkärinä, Parannellut muita paljon.

Kaikki kaupunki sureepi, Lääni tätä lääkäriä, Kun se pois meneepi täältä Kauvaksi Kajaanin mailta, Kuin oli heillen kunnon turva Varsin vaivoissa kovissa, Joihen puolesta puhelen, Kunnioitan korkiasti, Teiän armoista alati Kiitosvirttä veisaelen. Vaikka en ymmärrä yleten Raukka virttäni raketa, Vaan panen pari sanoa, Eli puhun puolentoista, Kun minäkin miesi parka, Talonpoika sarkatankki, Tuota tuntoni halasi, Teki mieli miesi raukan, Poian kaukaisen katsella Tätä toimen tohtoria, Kuulustella kunnon herraa, Saahaksen' hänen sanoillen. Vaan se aina arvelutti, Pelko Penttiä käsitti, Jotta se toran tekeepi, Kiljaiseepi kiivahasti; Vaan kun menin kurja raukka, Häiskähin hänen etehen, Niin se itsensä alensi, Unhotti sukunsa suuren, Puhui aina ahkerasti Minullen mielellä hyvällä: Josta laulan lapsi raukka, Ilmoitan iloisen virren, Tästä toimen tohtorista, Rohvessorista rojotan. Ehkä en palkita paremmin Maha tässä maailmassa, Toivotan toki hänellen Toiste tuolla Tuonelassa, Herran Taavetin taloissa, Luojan suuren laitumella: Juoskohon joki metinen, Paratiisi pauhatkohon Tällen toimen tohtorillen, Lönnrotillen rumasti, Siitä siististä elosta, Kuulun herran kunniasta, Koska hän alensi aina Ihmisillen itseänsä.

Ottakaa hänestä oppi, Tuhmat kaikki katsokaatten, Miehet ylpiät yhäti Esimerkki ensimmäinen, Kuinka kulki suuri herra, Aina itsensä alenti. Kyllä antaisi asia Vielä viikomman puhua, Laulella lavian virren Kuulun herran kunniaksi, Isoarvoisen iloksi, Vaan on kiire kirjoittaissa, Aina aikani täperä. Toiste laitan uuen laulun, Pian pikkuisen pitemmän Tästä toimen tohtorista; Jos lienen pahoin puhunna Vielä tässä virressäni, Anna kaikki anteheksi Tulla tuhmimmat sanani.

VIINANKEITON KIELLÄNNÄSTÄ.[22]

Laulan riemusta runoja, Hyreksin hyvillä mielin Kansan kasvavan ratoksi, Iloksi esi-isillen, Kun on meillen kuulumassa, Ilmestyi iloinen juhla, Jota oun toivonna toella Halun hartahan perästä, Elinaikani aatellut Tunnossani tuolla lailla. Nyt on toivo toeksi käynyt, Näkyvät nämät sanomat, Kun on päässyt päätöksissä, Viinankeitosta kerinnyt, Kieltokirjat kiitämässä, Laitettu laki hyväksi Saarnastuolissa sanoa, Pappiloihen paukutella, Jotta ei kokkahan kohota, Panna viinapannuloita. Siitä on iloinen juhla, Suomen kansalla suloinen, Karjalassa kaikin paikoin Riemulaulut lauletahan. Savon ukot ne sanovat Keskenänsä kerkeästi, Istuvat ilossa tästä, Hyrskyvät hyvillä mielin: "Ei se nyt nykyissä vuonna Paloviina paljon saane Ihmisraukkoja isosti Turmella joka tuvassa, Syöstä pirtistä pihallen, Ulos uksista ajella, Tuikkiloia turvallensa; Niinkuin ne elivät ennen, Joivat joukoissa isoissa."

Tarkkahan meni tavarat, Kassat kaikki tyhjenivät, Elopurnut puolenivat, Josta oli näkyvä nälkä Joka paikka paisumassa, Varsin vaikia valitus, Ahistus alinomainen, Vielä oli ilmi ilkeyet, Paljolti tavat pahimmat, Joita en kaikkia katala, Ylös ymmärrä sanoa. Monta se veljestä vetäisi Varsin vankihuonehesen, Isät jätti itkemähän Huti huolessa kovassa; Mammat maistoivat surua, Sukulaiset suuret harmit, Koska talvet taitavasti Joivat joukoissa isoissa. Nyt on suonut suuret herrat, Valtamme vapaasukuiset, Kultarinnat riemujuhlan Tänne antoi täysin määrin, Lahjoitti hyvän lakinsa Suomalaisillen suvuillen, Koska kielsi kirjan kautta Viinankeiton kerrassansa, Josta kilvoin kiittelemme Lapsi raukat lauluissamme Suomen suuren ruhtinoita, Kultarintoja koreita, Koska taas kohosi tänne Valon aurinko vakava, Pilkoittaapi pikkuruisen. Anna armias Jumala, Suo Suomen valtiollen Vielä vasta vissi muisti, Jotta laittaisi lakeja, Tulis tuomio kovempi, Päätöskirja kielteleisi Siksi ilmoiseks ijäksi Poisi viinan polttamisen, Pannun koukkuhun panennan, Myrkkyjuoman juoksemisen, Jotta ei veisi viinan virta, Syöksisi kovan syvällen, Jossa uivat uitterasti, Veljet viisahat viruvat, Kaikki kaatuvat katalat. Nyt on jo lakannut lammit, Viinan virrat kuohumasta, Jotta ei vanhoja vajoita, Kaa'a keskenkasvuisia, Miehet on seissut selvin päini, Akat astunna hyvästi, Ilman viinan viskomatta, Pahan ruoan ruoksimatta. Pohmelo on pois hävinnyt, Päänkivistys kirvonnunna, Muoto on muuttunna keralla, Iho ihmisen näöksi. Toimi on kanssa kaunihimpi, Äly äijeä parempi, Tunto on tullunna hyväksi, Miesten laatu lauhkiaksi, Käyvät selvänä käräjät, Peijahat hyvin pitävät, Kaikki kestit kaunihisti; Eivät kilju kirkomäillä, Huua Herran huonehessa, Kaikki kauppansa pitävät Ilman viinan viskomatta. Vielä on vastusta vähäisen, Turmiota paikoin tullut, Koska on piru pilannut Ihmisraukat ilkiöiksi, Kun eivät elele tässä, Laittele lakia myöten. Erätyöt panevat paikoin, Piilopannuja pitävät, Joilla hyö saloa saavat, Myrkkyjuoman juoksuttavat, Jolla etsivät etuja, Julmat voitot juomareilta, Paljolti pahuutta tuovat Ilmi ihmisten seassa. Pitäis piiskoja piruillen, Ensi kerran keitännästä; Kun ei tulisi tuosta mieltä Vielä viinankeittäjillen, Siitä västinkii vähäisen, Parisaksi[23] panna heillen; Sitte ei sillä juomallansa Pahennusta paljon toisi: Saisi tyrmässä tuletta Viinankeittäjät tointa, Kahleissa lepakkomiehet, Myrkkyjuoman juoksuttajat.

JAAKKO RÄIKKÖNEN.

Inkeriläinen talonpoika Jaakko Räikkönen syntyi orjuudessa Tipunan kylässä Valkeasaaren seurakunnassa 5 p. lokak. 1830 (vanhaa lukua). Jo ne olot, joissa syntyi, kuvaavat orjuuden surkeutta. Isä _Abraham Jaakonpoika Räikkönen_ oli hänkin Inkeriläinen, vaan sotapalveluksesta karannut Suomen puolelle, ottanut itsellensä nimen Repsi ja Suomalaisena palannut elämään Valkeasaaressa. Siellä hän rakastui orjattareen _Liisa Vitikkaan_, mutta ei voinut maksaa sitä summaa, 300 ruplaa, jonka omistaja ruhtinas Lopuhin määräsi tytön hinnaksi. Mitään laillista avioliittoa ja vihkimystä ei siis tullut toimeen, vaan Jaakko Räikkönen syntyi avioliiton ulkopuolella. Vasta neljätoista vuotta myöhemmin 1844, kun tilukset joutuivat Lopuhinilta kreivi Levashoville, pääsi kirkkoherra K. Schröderin toimesta äiti orjuudesta ja vihittiin lailliseen avioliittoon, mutta poika jäi yhä orjaksi. Isä opetti häntä venättä kirjoittamaan pränttikirjaimilla ja kirkkoherra Schröder sittemmin Suomalaista kirjoitusta. Kun tuli aika mennä rippikouluun, niin täytyi isän mennä hänen sijaansa "ropottiin" (työhön), ei sitäkään aikaa annettu vapaaksi. Kun Jaakko Räikkönen oli uskaltanut pyytää muutosta eräässä tilusten pehtorin, Saksalaisen Pettersin, tekemässä määräyksessä, niin tämä suuttui, kutsutti hänet luoksensa, ja antoi vitsoja selkään, sekä toimitti hänet seuraavana vuonna hänen heikosta terveydestään huolimatta sotamieheksi, josta kuitenkin sitten vanhempain rukouksista kreivinna Levashov hänet vapautti.

Me Suomalaiset Suomenmaassa emme ole koskaan saaneet orjuuden kaikkia kauhuja kokea, mutta meidän veljemme Inkerinmaalla ovat sitä kyllä nähneet. Millaista orjuuden elämä siellä oli, siitä antaa Räikkönen kyllä kauhistavan kuvan sekä "Elämäkerrassaan" ja muistoonpanoissaan "Orjuudesta ja vapauttamisen ajasta", mitkä kirjoitukset ovat yksityisen hallussa täällä Helsingissä, että runossaan "Entisestä ja nykyisestä elämästä". En voi olla todistukseksi tuon ajan kurjuudesta tähän painattamatta paria otetta runosta.

Aika on ollut, aik' on tullut, Aika on aikoa kutakin, Aika on ollut orjuuelle, Nyt on aika orjuuetta. Kun oli aika ollut, männyt, Silloin keppi ketterästi Talonpoikia tapasi, Kyllä keppi kopeikoita Selkänahkasta selitti, Silloin työtä tolkutointa Tapasi joka talollen -- Mainioissa moistoissa Herroill' oli sulo elämä, Eläimillä aika arvo, Koirat kalleissa rahoissa, Kissat silkissä käveli. Jos vaan sallimus satutti Asioille armo herran, Hattu piti hakea päästä Kohatessa kartanoa, Kylmä kulki kylkiluissa Kohta konttorin kohalla, Kun siintä sisähän astuit, Housut hirmusta hutisi, Kehnon kirjurin tapasit, Kohta kuulit kiljumista, Tai sait suuren niskatullin Suuren herran suosiosta. Herra se vaimotkin valitsi, Kuin suvaitsi sulhasillen, pi'etyitä piikojansa; Heittiöt hyvillen antoi, Hyvät kehnon pani keralle -- Ruunan ruoskilla ravittiin Piikanaiset suurenlaiset, Parvakoista[24] palkan saivat, Kengänkannasta kovasta. Kun on aika ollut, männyt, Olkoon muistokin märännyt! Alkakaamme uusi aika! --

Kun tämmöisiä oloja oli vallinnut, ei ollut kummaa, että keisari Aleksanteri II:n ikimuistettava teko orjuuden lakkautus 3 p. maalisk. (19 p. helmik. vanhaa ajanlaskua) 1861 ei voinut aivan rauhallisesti tapahtua. Niin Valkeasaaressakin talonpojat, jotka silloin kuuluivat kenraali Olhinin alle, julistuksen kuultuaan eivät enää menneet ropottiin, vaikka julistuksessa oli sanottu että vielä kaksi vuotta piti olla alamaiset herroille. Ruhtinas Galitsin lähetettiin asiaa selvittämään, vaan talonpojat eivät taipuneet. Useat lähtivät Pietariin itse keisarille valittamaan, mutta näitä otatti herra kiinni ja pieksätti niin että kolme kuoli! Räikkönen oli niitä harvoja talonpoikia, joilla oli selvä käsitys asiasta, ja hän koetti saada sopimusta aikaan talonpoikien ja herrojen välillä, kehoittaen talonpoikia vielä määrätyt kaksi vuotta tekemään työtä herroillensa, mutta hänen kehoituksensa kaikuivat suurimmaksi osaksi kuuroille korville, ja nuo kaksi vuotta kuluivat alinomaisissa levottomuuksissa, "ei hoviherrain eikä talonpoikain hyväksi", niinkuin Räikkönen muistoonpanoissaan sanoo.

Jo orjuuden aikoina oli Räikkönen ollut kylänvanhimpana, kirkonmiehenä ja sunnuntaikoulun opettajana. Mutta orjuuden lakkautuksen jälkeen hän saavutti toisen arvon toisensa jälkeen. V. 1861 hän määrättiin staarostaksi (kylänvanhimmaksi), jolla on Venäjällä jotenkin laaja valta; hän kutsuu kokoon kylänkokouksen ja toimeenpanee sen päätökset maanjakamisen, verojen kantamisen, köyhäin hoidon, kansakouluopetuksen y.m. asioissa. V. 1865 hän sitten tuli starssinaksi (kunnanvanhimmaksi), 1866 talonpoikaissäädyn edusmieheksi maalaishallintoon, ja 1868 jury-mieheksi piirioikeuteen. Räikkönen osasi täydellisesti sekä puhua että kirjoittaa venäjänkin kieltä, mutta mainittavaa on että hän sittenkin pyysi ja sai luvan toimittaa kunnan kirjat ja paperit suomeksi, niinkuin tekikin neljä vuotta, vaan silloin erään rikkaan talonpojan rettelöimisten johdosta täytyi ruveta ne venäjäksi laittamaan. V. 1869, jolloin äiti kuoli ja isä sairastui, jätti hän kuitenkin kaikki kunnalliset toimet, ryhtyäksensä talon hoitamiseen. Hän oli kahdesti nainut: v. 1854 orjattaren _Anna Opramein_ (k. 1873) Vaskisavotan kylästä Valkeasaaresta, 1878 lesken _Maria Paakin_ (k. jo 1879). Jaakko Räikkönen kuoli ainoastaan 51 vuotiaana 22 p. helmik. 1882 (vanhaa lukua) kotipaikassaan Tipunan kylässä.

Räikkönen oli kunnos edustaja Inkerin suomalaisesta kansasta. Suomalaisena, kansan miehenä järkähtämättä pysyen, hän samalla horjumattomalla rehellisyydellään ja lainkuuliaisuudellaan oli voittanut hallitsevainkin täyden luottamuksen. Kasvavan suomalaisen kirjallisuuden ja sanomalehdistön tuotteita hän, miten mahdollista, koetti hankkia itsellensä, aina "Maamiehen Ystävästä" alkaen. Ajoittain oli hänellä viisikin sanomalehteä tilattuna yht'aikaa. Valistusta, sivistystä harrastava mieli johti kaikkia hänen toimiansa. Nouskoon vielä monta Räikkösen kaltaista miestä Inkerin suomalaisesta väestöstä.