Chapter 7

Rustaa sitten ruokapöytä, Kanna siihen kaikenlaista, Siihen sovita sinapit, Siihen pienet pippuritkin. Kun on iltanen ihossa, Kun on ruumis ruokittuna, Laita sitten siistit sängyt, Joka puolelta puhasta, Kiiätäpäs kirppuryyppy Muutamillen Mooseksille, Jätä sitten jäähyvästi, Astupas ulos ovesta, Yritäpäs yöksi mennä Lepäämään leposijallen. Kohta parkuupi pihalla, Heliseepi herran kello, Jok' on ilkeetä ihollen, Korvillen kovin pahoa. Kun on uupunut unehen Päivän töistä päästyänsä, Nousepas ylös nopeesti Oman kumppalis kupeelta, Ukko jou'uppas urallen, Piitä pitkin askelinkin, Ala taaskin ammattisi. Pane pöyällen pötyä, Toimitapas toiset sängyt, Jos he yöksi yötyneepi. Ain' on pelko peittehenä, Maatessakin manttelina. Milloinkin minkin näköistä Saataneenkaan sarvipäätä.

Annas aika aamun tulla, Emäntä ensin käsihin, Kanna ensin kahvikuppi, Sitten laittele lökärit, Siihen sovita sokerit, Siihen ruskiat rusinat, Siihen katsele kanelit, Siihen kaikki kaunistukset. Kohotapas roppiryypyt, Vielä pienet piiskapiipat. Vyötä sitten vyöllä kiinni, Mit' on pantuna pesähän, Valjastapas valmihiksi Kyllä kymmenen hevoista, Piä värkkisi vireillä; Aivan äkkiä älyä, Jos et jou'u juoksemassa Saamahan sanan perästä, Kyllä tukka tuiskuaapi Herran kourissa kovissa.

Kunpa se ois kunnon herra, Joka tukkaani tuleepi, Niiaisinpa niskoillani, Pokkaisinpa polvillani, Että muistutti minua Virastani viisahasti. Mut kun kelvotoin ketale Tukkaani tuiskuttaapi, Se on häpiä hänellen Viimeisillä virstoillansa, Kun ei väärtiä vähäänä Pane palveluksistani. Vaan jos sopiipi valitus, Kyllä kynnet on kynässä, Ompa näpit näpperänä, Sormet sievästi sitoopi Valituksen valmihiksi -- Katso tietä kansselihin Saamaan sakkoja lisäksi. Vapiseepi vaarin housut Monta kertoa kesässä, Kun on kuomi kunnollinen, Vaunut valmisna pihalla, Hevoiset hien pijassa Hojottavat hollin päässä, Narrin nahkoja vetävät, Oppineemmat outteleepi. Ja kun kulkee kunnon herra, Kun hän tuleepi tupahan, Ei hän kilju kiivahasti, Eikä äissänsä ärise, Ei se moiti muoniamme, Eikä väittele vähästä, Vaikk' on vajaata välistä Meiän miesten meiningissä; Maksaa ruuan runsahasti, Vähän päällenkin välistä. Viisautta viljavasti, Sekä tullessa torillen, Että mäillä mennessänsä; Iloksensa ihmisparka Katseleepi kaikin puolin Herran oikian oloa, Kulkemista kunnon herran.

Kuormansa on kummallakin, Vaivansa vaeltavilla, Toinen toistansa vetääpi Surun tiellä surkiasti. Matkamiehet me olemme, Keisarit ja kerjäläiset, Maaksi, mullaksi tulemme Matkan päähän päästyämme, Vaikka vaeltaa isosti, Yli määrän ylpiästi, Moni kelvotoin ketale, Matkustaissa maailmassa. Min' en tie'ä toisen töitä, Eikä toinen toisen öitä, Sen mä vaan saatan sanoa, Ett' on kuorma kummallakin.

AIKAIN MUUTTUVAISUUDESTA.

Aina aiat muutteleksen Niinkuin vuoet väisteleksen, Jonka Salomon sanoopi, Kirjoissansa kirjoittaapi. Aika muuttaapi monarkit, Valtakunnat vaihteleepi, Aika asettaa kuninkaat, Aika niitä pois paneepi, -- Aika paneepi papiksi, Aika papin pois paneepi, Aika aprikoip' asiat, Aika laitkin laitteleepi, Aika auttaapi ylöskin, Aika alas laskettaapi. Aika muutellut minunkin Tieni monenmutkaiseksi, Kun oun elänyt enemmän, Vaeltanut vaivoissani Ylä- ja alamäkiä, Kuleksinut kukkuloita. Aika antoi onnen mullen, Aika antoi aika käellä, Aika antoi arvon mullen, Aika arvoni alensi. Kylläpä minä kykenin Nuorempana nuotallenkin, Vaan nyt vanhana vapisen, Voimatoinna viroottelen. Näin se näkyypi toeksi Varsin vanha sananlasku: Kerran ompi miesi miessä, Kahestikkin kampurana. Aika linnat liitteleepi, Aika vallit vahvistaapi, Aika muurit murteleepi, Västingitkin väisteleepi. Koko luonnon valtakunta Ain' on muutosten alainen, Ihan niinkuin ilmapiiri, Ei ou sekään seisovainen.

Aika antanut älyä, Saanut sanansaattajankin,[15] Se on sievä siiviltänsä, Tuopi tiion tiimassakin Takapuolta Tanskan salmen; Aika laivat laitteleepi, Aika haahet halkaiseepi; Aika kaupungit kutoopi, Aika poroks poltteleepi. Aika sytyttää soatkin, Aika riiat ratkaiseepi; Aika kansat kasvattaapi, Aika mullaks muutteleepi; Aika töitänsä tekeepi, Aika muo'it muutteleepi; Aika rustaapi runoja, Toisinansa torkuttaapi. Aika nuoret nukuttaapi, Aika vanhat valvottaapi, Murhe sitten murteleepi, Huoli huonoksi tekeepi, Vanhentaapi varsin paljon Alas ennen aikojansa. Aika kummasti kuluupi, Viisahatkin väisteleepi, Aika ajaa aika lailla, Hojottaapi hollin päähän, Aika hankkinut hatunki, Tuskin päässä vaan pysyypi. Aika ompi arvon aika! Aika arvon ansaitseepi! Aika kaikki kirjoittaapi, Aika aamenen sanoopi.

Yksi ompi aivastansa, Joka paikkansa pitääpi, Joka on itse Isäntä, Kaikiss' Kaikkivaltiaskin.

LAPSEN VIRSI.

Minä laulan lapsen virttä, Linnun virttä liekuttelen. Lintu tuopi liinapaian, Peipponen pellavaspaian, Hanhi tuopi hyvän hameenkin, Leivonen hyvän leningin, Pulmunen puhtahan potan, Papukaija kaunistukset, Riikinkukko rintaristin, Kullankarvaiset kuputkin, Mehtikana tuopi miekkojakin, Tikka tikatun täkinkin. Mettinen se messuaapi, Lintuset ne lauleleepi, Pääsky parvesta parahin Viisahasti vingertääpi Unen virttä viimeiseksi. Minä laulan lapselleni, Lapsi laulaapi itsekin, Unen virttä virkkeleepi. Makaapas nyt pieni Maija, Makaa makeita unia Herran helmassa hyvässä, Makeassa Manalassa!

Ja kun lasketaan levolle Tämän maailman majoista, Tule sitten Tuonelahan Lasten kanssa laulamahan, Siellä on makea manna, Siellä on ilo ihana, Siellä on koria kirkko, Siellä lehteri leviä, Siellä veisaa pyhät veljet, Siellä siunatut sisaret, Siell' on semmoinen elämä, Jott' ei täällä tietää saaha, Siit' ei voi sanoa suulla, Eikä käellä kirjoitella.

Josko Maija sinne mennet, Josko ennen ennättänet, Kutsu sinne kummiasi, Isääsi ja äitiäsi. Rukoilepas ruhtinasta, Vanhurskasta valtiasta Armo-alttarin e'essä, Palmut paistavat käessä. Siellä sitten lauletahan, Voitonvirttä veisatahan Isämme istuimen e'essä Iloisissa isän häissä. Siellä on avara aitta, Leviämpi leipähuone, Siellä on lihava laiun, Hengellinen herkkupöytä. Jospa sinne tultaisiinkin, Onnelliset oltaisinkin, Siinä suuressa salissa Patriarkkojen parissa.

TUOHESTA.

Tuohi on minun nimeni, Koivusta olen kotoisin. Tuohesta tulee kalua, Sekä koppa että kontti, Vielä virsutkin välistä, Joilla maata marssitahan. Ennen näitä aikojamme Peitin tuohella pesämme, Katoin kaikki kartanomme Aivan leveillä levyillä. Tuohitorvella tohotti Pienet poiat paimenessa, Suen sillä säikyttivät Lammaslaumasta sivuite; Olipa kirkonkellonakin Suuri torvi Suonnejoella, Sillä soittelin somasti, Kiirehtelin kirkkohonkin. Tuli vielä nuottanuora, Pienempi kuin piiskansiima, Jolla kalat karvastihin Aina apajan perillä, Vielä viskimet veneesen, Joilla vettä viskatahan. Tuohesta on näitä tullut, Näitä koivusta kotoisin. Nyt ei tuohta tuon enempi Tuskin tuppikaan tuleepi. Koivun vyönä viisi vuotta Päällen kolmenkymmenenkin Puristelin puuta kiinni, Koivuani kasvattelin, Jonka juuresta jurahti Koko koivu kossinensa; Tuli tuosta tuokkosetkin, Tuosta nuolin nuottanuorat, Tuli tuosta tuhansia Kaikenlaisia kaluja, Kuin on muistosta murennut, Tuohen tuumat tukkunansa; Tuohest' on veneitä tullut, Amerikass' aprikoitu, En ole silmillä sihannut, Vaan olen kuullut korvillani.

TOINEN KIITOSSANA SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURALLE.

Kapalovaatteet ovat huonot räpäleet, vaan nöyryys ja rehellisyys tässä sisällä makaa.

Olis mielessä minulla, Ajatuksissa asuupi Suomen Seurallen sanoa Asiasta arvoisesta Kahella kiitossanalla, Eli kohta kolmellakin, Vaan on kieleni kipiä, Ymmärrys ylettämätöin Saaha suuria sanoja Asiallen arvoisellen. Kuin tulis tupahan ukko, Vanha vaari vaikuttaisi Ymmärryksessä ytimen, Kielessä kiverän konstin Saaha sanoja somasti Sattumahan säntillensä, Kiitoksia kiiätellä Lingolla liki hovia, Seuran suuria saleja, Ruhtinoitten ruunun luokse; Jospa vanha Väinämöinen Lainoaisi lapsillensa Lahjan laitella sanoja, Sormet soittamaan panisi! Vaka vanha Väinämöinen Anna armosta minullen Ymmärrys ylettäväinen, Kieli kirkasta koreeksi, Jolla saattaisin sanoa Asioita arvoisia, Vielä soitella somasti Kaunihilla kanteleilla Kiitosvirttäni visusti Herroillemme herttaisillen. Jospa vielä viitakkeella Välkkyvällä Väinämöisen Ohakkeet otettaisihin Perin pohjin pellostamme, Sekä kielestä kipiät, Että puutokset puheesta.

Jospa Suomikin samota Saisi sankarin tavalla, Kerran käyä kestingissä Herrain herttaisten hovissa, Kun saisi salissa olla, Lyöä kättä kämmenellen, Siitä syttyisi syänkin Kiivahaksi kiitoksihin. Jos köyhä kohotetahan Vielä rinnalle rikasten, Se se sitten siunaukset Toivoopi toen perästä Siltä Herralta hyvältä, Joll' on malmissa varoja. Koska lapsi lahjan saapi, Vaikka varsin vierahalta, Rakkaus rakennetahan Syämmessä syttyväinen, Hyppelee hyvällä mielin, Nauru suuhun naksahtaapi, Ei ou lakista lukua, Vaikka laskee lattiallen, Nöyryyttänsä näytteleepi, Vaikka paljo puuttuvaista; Vielä itkeepi ilosta Salaisissa saunoissansa.

Niin on lyhyt Lyytinenkin Kyllä kastellut kynänsä, Kyyneleillä kylvön tehnyt, Itkun kanssa istuttanut Näitä nöyriä sanoja, Puuttuvaisia puheita, Aivan lapsen lausunnoita. Jospa arvonkin asia Vielä pääsis päätöksehen, Että onnesta osansa Saisi, itkusta iloja. Surullinen Suomen kieli Muilta anoopi apua, Niinkuin köyhä kynnyksillä Rukoilee ja ruikuttaapi, Latinasta lainan saaha, Eli ruotsista rukiita, Saksasta samalla lailla, Veljiltänsä vehnäisiä, Että saisi särpimeksi Makiampia muruja, Joilla pehmittäis petäisen, Virvoittais vihavan leivän. Oravalta on otettu Aunuksessa aamiainen, Vaan se leipä ei lihoita Aivan kyllin kyntömiestä. Kyllä aatra ansaitseepi Kovat kourat kurkehensa, Joka soissa Suomalaisen Tarvitsee tanakka olla, Kun se reunasta repiipi, Suurenteleepi muruja.

Asia on arvoisempi Kuin me saatamme sanoa: Tuskin vanha Väinämöinen Saisi kylliksi sanoja, Sitä vähemmän vähäinen, Pieni Pentti piirustelee. Suomen Seura se näkeepi, Katseleepi kauvemmaksi Seuran suurennuslasilla, Kiiltävällä kiikarilla, Ylemmäksi ymmärtääpi Viroissansa viisahasti, Aina uusia etuja Valmistaapi valtakunnan. Jos kieli kerättäisihin, Paraat pantaisiin pakinat Suomen kielestä kerällen, Viisahimmallen vihollen; Vaikka alun Aunuksesta, Kaikin puolin Karjalasta, Sitten Savosta sanoja, Kaikki tyynni Kainuhusta, Ei saaha sanoja kyllin Kirjoitella kiitoksia Seuran suurillen suvuillen, Panna aika arviota. Kaukana sanat Savosta, Kauvempana Karjalasta, Liekö paljon Pohjan puolla, Kajahtanut Kainuhussa.

Kullalla pitäis kuvata Kaikki Seuran seinähirret, Panna muurit marmorista, Valvit vuojoista valoa. Olkoon siunaus sisällä, Vielä onni ulkopuolla, Aivan joka askelessa, Onnen ohjat olkapäillä! Siunattu olkoon sijanne, Onnellinen myös unenne, Armo auki noustuanne! Olis ainetta enemmän, Vaan ei aika myöten anna Tällä kerralla kerätä, Eikä puheita punoa. Jos saisin sanoja toiste, Panna pankossa puheita, Kiiruhusti kirjoittaisin Kohta kolmannen sanani Punaisilla puustaveilla, Kultaisilla kumppaleilla, Selityksen selvän toisin Vähäisistä värssyistäni.

PIETARI MAKKONEN.

Etevimpiä kansan joukosta ilmestyneitä runoseppiä on Pietari Makkonen. Hän syntyi v. 1785 Hanhijärven kylässä Kerimäellä, ylen ihanalla paikalla, mistä on näköalaa monille tahoille ympäröivien vesien ylitse. Isä _Antti Makkonen_ kuoli jo pojan vielä nuorena ollessa, joten perhe ensin joutui köyhyyteen, mutta vähitellen poika ahkeralla työllä paransi tilansa. Äidiltään sai hän oppia lukemaan, jo varhain huomattiin hänessä erinomaista lukuhalua, varsinkin oli hän runoihin ja lauluihin mieltynyt. Myöhemmin, kun oli oppinut kirjoittamaan, heräsi hänessä myös halu itse synnyttää kirjallisuutta. Vasta vanhempana, 50 vuoden vanhana, mainitaan hänen sepittäneen ensimmäisen pitemmän runonsa. Se oli pilkkaruno erästä toista pitäjän runoniekkaa, Kokkia, vastaan, joka oli myllärinä ja oli rikkonut lupauksensa, eikä rakentamassaan myllyssä maksutta jauhaisi Hanhijärven kyläläisten viljaa. Ett'ei tämä riita kuitenkaan niin vaarallinen ollut, nähdään siitä että Kokki ja Makkonen sen jälleen taas olivat hyvät ystävykset ja yhdessä runojakin sepittivät. Kaikkea, mitä luki, Makkonen aina tarkkaan aprikoitsi, siksi kuin omalla mietinnöllään oli asian käsittänyt, ja tämmöisiä aineita varsinkin oli hän valmis ja halukas runoissa toisillekin opiksi esittämään. Makkosen runot ovat siis useinkin opettavaista laatua. Että hänellä pitäjäläistensä kesken oli hyvä huuto nähdään siitäkin, että määrättiin kirkonmieheksi (kuudennusmieheksi) ja että kirkkoa rakennettaessa oli rakennuskassan hoitajana. Kun kirkko valmistui sepitti hän tapauksen johdosta kaksikin runoa, toisen itse kirkosta toisen vihkiäisistä. Pietari Makkonen kuoli 20 p. huhtik. 1851. Naimisissa oli hän _Ulriika Hämäläisen_ kanssa, joka oli häntä melkoista nuorempi ja jäi eloon hänen jälkeensä.

V. 1845 kävi Makkonen kahden muun kansanrunoilian, Kymäläisen ja nuoren Puhakan, kanssa Helsingissä. "Helsingin herrat" olivat tahtoneet nähdä noita merkillisiä itsestänsä kasvaneita runoniekkoja ja heitä sinne kutsuneet. Suurella innostuksella heitä otettiinkin vastaan: he saivat laulaa runojansa ja heille näytettiin kaikki kaupungin merkillisyydet ja pidettiin komeita pitoja, heistä otettiin muotokuvat j.n.e. Runoilia C. v. Ovanten sepitti ruotsiksi heidän tervehdykseksensä erään (Kymäläiselle omistetun) kauniimmista runoelmistaan, joka alkaa sanoilla: onkohan metsä kadottanut entisen hajunsa, onko järven laine kuivunut, eikö korpi enää viehätä poikaansa, kun sinä läksit sen vapaudesta tänne? Eroitus sivistyksen helmassa ylenneitten ja sydänmaan saloilla kasvaneitten välillä näkyi poistuneen; sentähden kansanrunoiliain käynti Helsingissä 1845 on muistettava. Että kansanmiehet puolestansa olivat hämmästyksissään kaikesta uudesta, jonka olivat nähneet, sen huomaa heidän matkastansa sepittämistään runoista. Makkonen on tästä parikin runoa tehnyt, joista otettakoon pari näytettä tähän elämäkertomukseen. Toisessa hän runoilee Helsingin kaupungin uhkeudesta m.m.:

Koska katsoin kaupunkia, Liikkui jo lihainen mieli, Luonto liikkui lainehina, Meren aaltoina ajatus, Kuin ol' kaunista kahella, Kaunisti rakettu kaikki: Onpa kirkko kiitettävä, Tehty temppeli jaloimpi, Varustettu vuoren päälle, Torni päällen toimitettu, Kuin on kullalla kuvottu, Hopealta hohtavainen. Viel' on rappuset rakettu, Astuimet avarat sangen -- Sitten on somasti vielä, Valtakunnan kuulu huone, Jonka kohta korkeutta, Majesteetiutta mahotoin, Onpi suulla suuri vaiva, Ulos tulkita tukala -- Toisella torin sivulla, Vastapäätä valmistettu Oppihuone oivallinen, Akatemia avara; Siinä viisaus viruupi, Makaapi mahti suuri, Oppi oikia asuupi, Loppumaton lainehtiipi, Niinkuin virrassa vesiä, Hunajata kukkasissa --

Runon lopussa hän taas kertoo mitenkä häntä oli ystävällisesti kohdeltu ja kestitty:

Tuonne sitten tultuani, Matkan päähän päästyäni, Outo ouossa kylässä, Vieras maalla vierahalla, Luulin kurja kulkevainen Olevani orpolapsi, Vaan en saattane sanoa -- Oli tuttuja turulla, Katuloilla kansaveljet, Sain siellä salituvissa, Kammarissa kaunehissa Istua isojen luona, Parvessa parasten miesten, Kuulla kunnian sanoja, Opetusta oivallista; Oli veljet vierahista, Tutut tuntemattomista, Oli iltani iloiset, Keskipäivät kestilliset.

Toisessa runossaan hän vielä laveammin kiittää samasta asiasta:

Lapsikin se lauleleepi, Kun on saanut syöäksensä, Lintu laulaapi lehossa, Kun on ilmakin ihana, Niin minäkin mieto laulan, Lapsi pieni pilpattelen Niiltä herkuilta hyviltä, Kallehilta kakkaroilta, Kuin ma hersuin Helsingissä, Seisoin seurassa hyvässä, Istuin pöy'issä isoissa, Sangen kauneissa saleissa, Jotk' ol' herkuilla hyvillä Kaunistettu kattehilla, Vielä juomilla jaloilla Kaikki täytetyt takanat,[16] Joit' on tuuli tänne tuonut, Mailta vierailta vihuri, Aallot rannallen ajanna, Lainehetkin laitureille.

Makkosen runoille ominaista on niissä ilmestyvä erinomaisen lämmin ja hieno luonnollinen tunne; ulkonaisen asunsa puolesta ovat ne myöskin parhaimpia, harvoin tapaa niissä virheitä runomitassa. Tuskinpa kenenkään toisen kansanrunoiliamme runoista voisi löytää niin somia ja hienoja lauseita ja käänteitä kuin Makkosen alempana painetuista runoista "Alkulause" ja "Ei ou yksin elänyttä." Myöskin tunnettu kaunis "Runo Punkaharjusta", joka tavallisesti ilmoitetaan Kymäläisen tekemäksi, on muutaman tiedon mukaan Makkosen sepittämä, eikä se mahdotonta ole. Runossa "Ukkosesta" on alku varsin kauniisti sovitettu: kuinka lapset peljästyneinä juoksevat isän tykö ja etsivät häneltä turvaa, ja kuinka hän koettaa heille tuota mahtavaa luonnonilmiötä selittää. Runo "tehtävästä Saimaan kanavasta" on kaunis todistus tekiän avoimesta silmästä, selvästä ymmärryksestä. Runostaan "Viinan töistä" kutsuttiin hän v. 1842 Suom. Kirj. Seuran jäseneksi. Useista Makkosen runoista näkyy minkä syvän vaikutuksen ilmi saadut Kalevalan runot olivat häneen tehneet. Hän koettaa tosin lapsillensa selittää kuinka "nyt on entiset etäällä, vaipununna vanha tieto" Väinämöisestä, Ilmarisesta ynnä muista entis-ajan urhoista, mutta itse hän mielessään riippui niistä kiinni, ja kutsuu mielellään avuksensa Väinämöisen värssylöitä rakentamaan taikkapa Mielikin metsän miniän simalla kastelemaan sanansa, jotta "oisi iltamme ilona, Suomen kansan suosiona".

Kuinka maassamme nykyisestä kansasta vanha runon into on kadonnut, siitä on paras todistus että niin etevää runoseppää, kuin Makkosta, nyt enää tuskin muistetaan kotipaikoillansa. Ei hänen vielä elossa oleva poikansakaan muista isän runoja, tietää vaan kertoa että isä oli omatekemiänsä runoja Suom. Kirj. Seuralle lähettänyt ja että Lönnrot oli hänen luonansa käynyt ja hänellä runoja laulattanut neljä päivää perätysten.

Makkosen runoja on painettu Mehiläisessä 1839 (Kahviruno) ja 1840 (Sururuno Suomen kielen tilasta), kalenterissa Necken 1845 (Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta), Suomettaressa 1850 (Kerimäen kirkosta), y.m. Suom. Kirj. Seuran kirjastossa säilytetään useampia Makkosen omalla kädellä kirjoitettuja runoja: vihko v:lta 1846 (F. J. Rabben lahjoittama), joka sisältää runot: Alkulause, Muistolaulu Porvoosta, Kiitoslaulu Helsingin herroille, Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta, Markkinoista, Lapsentappajista, Kostomiesten reissupassi, Rakkauden laulu, sekä erikseen runot: Ei ou yksin elänyttä, Suomen pääkaupungista, Viinan töistä (2 kapp.), kaksi eri runoa Tehtävästä Saimaan kaivannosta, Kaipaus Mehiläisen kuolemasta, Ukkosesta, Hanno suutarista (pilkkaruno Kokista) Vanhasta ajasta, Laulu Suomen kielestä, Kerimäen pitäjän uudesta kirkosta (2 kapp.) ja Kerimäen uuden kirkon vihkimisestä.

ALKULAUSE.

Halu mulle huolta antoi, Luonto lauloa lupasi, Ruveta runon sanoillen, Värssylöillen Väinämöisen, Jos vaan kylliksi kynäni, Sulkani sanoja saisi. Eikä vierisi vioillen, Teitten väärillen vetäisi. Vaan jos vanha Väinämöinen, Ukko nousisi unesta, Aukaisis sanaisen arkun, Laululippahan lukosta, Siitä juoksisi jokena, Virret virtana valuisi, Sarvipäisinä sanoina, Luontevina lausehina. Mielikki metsän miniä, Metsän kukka kultarinta, Kanna mieltä kauhallasi, Tointa tuopilla kuleta, Kasta siipesi simassa, Sulkasi sulassa meessä, Jotta virteni virutat, Kastelet sanani kaikki, Että maistaisi mesillen, Hunajallen höyryäisi, Oisi iltamme ilona, Suomen kansan suosiona.

ILOLAULU SUOMEN KIELEN KASVANNASTA.

Missä syntyi Suomen neiti, Kussa kasvoi kaino lapsi? Mistä oppinsa otellut, Saanunna sanat mokomat, Kun ei kielensä keralla Sallittu salissa olla, Eikä oppihin otettu, Neuvon alle annettuna? Siitä ei sinä ikänä Tullut suurillen tutuksi, Eikä päässyt päivinänsä Ylimmäisten ystäväksi; Kulki köyhissä kylissä, Matalaisissa majoissa, Talonpoikien tuvissa, Kyntömiesten kartanoissa; Jos kerran kävi hovissa, Ei siihen sisällen päässyt, Saipa käyä kartanolla, Seinävierissä väristä; Eikä päässyt pännän päähän, Eikä sulkahan sopinna, Eikä laskettu lakeihin, Eikä tullut tuomioihin.

Niin on aivan arvotonna Seissunna selän takana, Niinkuin köyhä kerjäläinen, Ovensuussa orpolapsi, Ei suvainnut suuret kielet, Vallankielet verraksensa, Eikä antaneet apua Orpolapsellen opiksi. Muoto murheesta häneltä Tuli aivan turmiolle, Nuttu päällä nukkavieru Varsin vanhasta sarasta, Tuntui tuhmallen sanoilta, Yksinkertainen opilta.

Niinpä kulki kuun ikänsä Oman oppinsa nojassa; Tuosta herrat Helsingissä Katsoivat kalun tulevan, Alkoi tuota armahella. Siitä syntyi suuri seura, Kirjaseura kiitettävä, Joka alkaapi aluksi Opetella orpolasta: Silmät siistiipi liasta, Kaulan karstasta puhisti, Korvat kanssa kaunihiksi, Kultaketjuilla koreiksi, Vartalon valeli veellä, Saippualla valkiaksi, Hapset harjasi sieväksi, Kähäräksi kaikki tyynni, Rinnat kaunisti kukilla, Parahilla palmupuusta, Panit paian palttinaisen, Valkoisen valitun liinan. Kaapu käyty Karjalasta, Röijy saatuna Savosta, Kengät on Kemistä tuotu, Kukat kanssa Kainuhusta. Panit kouluhun kotona, Alle oppinsa asetti, Yksi saatteli sanoja, Toinen neuvoi nuottiloita.

Tuosta kasvoi kaunis neito, Suomen ympynen yleni, Suu on kuin sulalla tehty, Huulilta hunaja hiiluu, Kasvot kaunihit, koreat, Ruskeat kuin ruusunkukka, Silmät on sininäkoiset, Lemmenlehtiset, leviät, Luonnossa ilo ihana, Rakkautta rinta täynnä. Jo nyt saattaapi salissa, Kammarissa kaunihissa, Oike'in omin varoinsa Seistä suurien seassa, Kirjat kaunihit käessä; Lauleleepi lemmenvirttä, Niinkuin lintunen lehossa, Toukomettinen metsässä, Jopa vertoja vetääpi Ruotsin kuulun ryökkinöille. Tuota herrat Helsingissä Kaikki katsovat ilolla, Herrat nuoret naimattomat Kilvan kihlata kokevat.

KAIPAUS MEHILÄISEN KUOLEMASTA.

Kulki täällä kuunos lintu, Kävi kaunoinen kananen, Mehiläinen meiän maalla Kokonansa kolme vuotta, Suomen suuria saloja, Kanarvikko kankahia, Etsien pesän sijoa, Asuinpaikkoa pahaista; Johon saisi Suomen maalle Mettä ihmisten iloksi. Kulki soita, kulki maita, Lenti lehtoja leveitä, Ei löynnyt pesän sijoa, Paikkoa pahaistakana, Kuhun kuppinsa kuletti, Pistäisi mesisen pillin, Kun on kaikki tältä maalta Kuivannut kukat koreat, Me'en vienyt viimatuulet, Pannut pakkaset hunajan. Sentähen majansa muutti, Pesän siirti sitte maalle, Kussa paljo kukkasista Mettä saapi mielellistä.

Oispa ollut oiva lintu, Suomessa sulo elävä, Joka meille mettä kantoi, Saatti huulille hunajan, Joka kantoi kaukomailta, Lämpöisiltä löyhytteli, Kantoi paljo Persiasta, Rikkahalta Kreikanmaalta, Egyptin eräsaloilta, Arabian asuntomailta, Joka ol' viikon valmis ollut, Ijankaiken istununna Tynnyreissä tyyrehissä, Tapin vaskisen takana, Saanut maistavan makunsa, Hunajalta hohtavaisen.

Maku suussani makaapi, Haju herkusta hyvästä. Jos ma jaksaisin jutella, Saattaisin sanoilla näillä Ikävääni ilmoitella, Haastella haluni kaikki Tämän linnun liikunnosta, Mehiläisen meiän maalla, Olis kyllä kertomista, Sanomista sangen paljo, Vaan ei antane ajuni, Köyhä kieleni kykene, Niinkuin mielessän' menisi, Luonnossani lainehtisi. Eipä kuultu kuulumpata Kahen siiven kantavata, Suomen maassa mainittane Sinä ilmoissa ikänä, Jok' ois tuonut tälle maalle, Saattanut Savon rajoille, Kantanunna kaukamailta Vanhan-aikaiset asiat. Eipä suussa Suomen kansan Maistanut mesi makia, Kun on pietty piipun pohja, Tupakalla turmeltuna; Vaan jos lintu liikkehillä Olis entinen elossa, Soisi vielä Suomalaiset Näkevänsä näillä mailla: Viel' on mielessä monella, Huulilla maku hunajan.