Chapter 4

Tuli taas kynälle kyyti, Vuoro vuoltulle sulalle, Halaistulle höyhenelle! Pännä pistetty läkissä Muistomerkkiä tekeepi. Kansan kasvavan etehen, Tulevaisten tunnustella, Juhlan julkisen piosta, Johon Keisari kehoitti, Suurivoipa, voimallinen, Valtias Venäjän maalla.

Kun oli kulunut kaikki, Lokakuu lopulle käynyt, Vuonna kun on kirjoitettu, Tullunna tuhannen päälle, Saatuna sataa kaheksan, Siihen seitsemän lisäksi Toisen kymmenen kulua: Silloin siunattu solenni, Juupeljuhla julkisesti Vietettihin vielä kerran.

Esivalta ensin kaikki, Herrat oikeuen omaiset Sitä suurella ilolla, Kuuluttivat kunnialla. Sitä pispatkin pitivät, Prohvessorit ja rovastit, Kaikki myöskin kappalaiset, Apulaiset aivan kaikki Hengellisellä halulla.

Kutsuivat kokohon ensin Seurakunnat selkiästi, Aivan aamusta varahin. Kaunistivat kirkot vielä Varsin kynttilän valolla. Itse päällensä pukivat Juhlavaattehet valitut; Sitten astuivat sisälle Heti Herran huonehesen, Voimalla varustetulla Seurakunnalle selitit, Ilmoittivat ihmisille Opin oikian menoista, Jonka tohtori totinen, Julkinen Jumalan pappi, Lutherus lujaksi laitti Kaupungissa kaukaisessa, Wittenbergissä perusti.

Paljon siitäkin puhuivat, Kuinka kunnian Jumala Hänen voimalla varusti, Lahjoitti lavean tieon Hengellisissä hänelle, Pani paljon uskallusta, Rohkeutta runsahasti Yli paavin ylpey'en; Apulaisen antoi vielä Melanktonin mainittavan. Nämät tohti toimellansa Vastoin paavia puhua, Sekä Tetselin tekoja, Niin myös Samsonin samalla, Jotka oli paavi pannut, Synnin kaupalle sysännyt; Rikoksistapa rahoja Piti paaville tuleman, Kirja sitte synnin päälle Piti Tetselin tekemän, Että vielä eeskinpäini Saapi synnissä eleä.

Monta muuta kauhistusta, Takaisiakin tapoja, Muita munkkien menoja, Joita ei kynällä joua Panemaan paperin päälle Oppimaton ollenkana, Kun ei oppinut osanne Paavin juonia jutella. Katosi kylistä kirjat, Katosivat kaupungeista, Ei saatu sitä lukea, Vähän kuulla kirkossakin, Sit' ajalla muutamalla Saanut saarnata kukana Siinä selvässä valossa, Jonka Jesus jätti meille.

Vaan koska herätti Herra Tämän sankarin syämmen, Josta silloin saarnattihin; Tämä saatti saarnoillansa Ristikunnat rikkahiksi, Antoi raamatut avata, Laittoi lapsillen osansa, Kirjat kaunihit kätehen, Joihin kuitenkin käsitti Kaikki ankarat asiat.

Siitä on nyt siirtynynnä, Kulunut satoa kolme Ajastaikoa alusta, Koska tohtori totinen, Lutherus lujasti päätti Paavin vallasta vapaasti Saarnata sanan Jumalan; Jonka opin onnellisen, Jonka toivotun totuuen Kohta Kustavi kuningas Otti vastahan ilolla, Kahen kansan suosiolla. Kaarlo sitte kaunihisti, Isän kuoltua kuningas, Sääyt kutsutti kokohon, Jotka varsin vahvistivat Lasten lapsien hyväksi Uuen opin Upsalassa.

Näistä syistä on näkynyt Kuninkaille kuuluisille Ruotsin vallassa vapaassa Juhla julkinen raketa, Ristityille riemupäivä, Jonka Jumala sovitti, Että me elävä kansa Sa'an yheksännen ajalla Saimme jo kahesti kuulla Juupeljuhlan vietetyksi. Ei tämä elävä kansa, Tuskin myös tuleva kansa, Saane kuulla kutsuttavan Juupeljuhlalle kokohon, Solennille soitettavan.

Asiat on aivan suuret, Joista puhuman pitäisi; Vaan on puhe puuttuvainen, Yksinkertainen yritys.

TURUN AKATEMIAN PALOSTA.

Pääskynen teki pesänsä, Laululintu laitoksensa Tälle maalle tultuansa, Katon alle kartanolle. Siinä siitteli sukunsa, Kasvatteli kaltaisensa; Vaan ei saanut sille vielä Lauluääntä laitetuksi Tällä maalla täyellistä. Otti matkan ulkomaalle Mennäkseen meren ylitse, Siellä nuoret nuotin oppi, Lapset kululle osasi, Kerkesi keväillä tänne, Pani sanat santillensa, Aivan äänellä samalla, Emän entisen tavalla.

Saman linnun laatuisiksi Papin pojat pantaneenko, Kun ei koskana kotona, Ikänään isän tykönä Saaha niistä saarnamiestä, Menevätä messun töille, Ennenkuin etäällä käyvät, Aina aikansa asuvat Akatemian tuvissa. Siellä ne sanoja saavat, Miehet miehiksi tulevat, Astuviksi alttarille, Meneviksi messun töille.

Vaan se oiva oppihuone, Akatemia Turussa, Jok' oli kaikelta kohalta Juuri julkinen rakennus, Joutui valkean varaksi Tuimassa Turun palossa, Joka siellä seinät särki, Kivimuuritkin murensi, Kaasi kirkon kelloinensa, Torni-uurit urkuinensa, Monta kallista kalua, Jotk' on kaikki kaivettavat. Kuss' on kulta ja hopea, Kussa vaski, missä rauta, Tina tuhkana vajosi, Posliini kävi poroksi, Lasi lankesi muruiksi. Talot ja talon tavarat, Katupuo'it kaikkityynni Tässä täysineen menivät, Nousivat nojassa tuulen Pilven mustan muotoisiksi Ala taivahan tasaisen.

Teeppäs mulle muistokirja, Veäppäs vuoelle lukunsa Parahaksi passoava Milloinka tämä tapahtui. Silloin pisti sulkamiehet, Tekivät tähen tuhannen Kaheksan numeron kanssa, Joka satoja sanoopi, Lisäsivät siihen sitte Kyllä kaksi kymmenystä, Vielä sitten viimeiseksi Selvän seitsemän numeron.

TYTTÄRILLE.

Yksi tohtori totinen, Suomen suuri kirkkoherra Puhui suulla puhtahalla, Pakinoitsi paljon siitä, Kuinka kunnia pysyypi muutamilla muuttumatta; Toisille tosin tuleepi Vika ilman viipymättä. Viien viisahan sekahan Niitä neitsiä nimitti, Jotka kulki kunnialla, Vietit aikansa visusti, Eikä ottanut ovesta Salasissiä sisälle; Eikä vuoetta vetänyt Kaikille kasapukille, Outtelivat oikeata Puhemieheltä puhetta; Kun ei tuota kuulla saanut, Suostui siihen suuttumatta.

Vastasivat vanhat siihen Talonpojat taitavasti: Sana oikehen sanottu, Puhe oikehen puhuttu! Saammeko mekin sanoa, Mitä meiän mielessämme: Heillenpä hopeahelmet Ruunun rustata pitäisi, Kaksi kaulan-ympärystä, Että näistä nähä saisi Pitäjän pilaminiät, Kuka on kunnian pitänyt, Kuka arvon ansaitseepi!

Kyll' on niitäkin kylissä Tyttäriä tyhmempiä, Jotka rientävät ripille, Sitä varten sinne käyvät Saahaksensa sulhasia Viientoista vuoen päästä; Olla mies mikä hyvänsä: Talonlaiska, juoppolalli, Eli köyhä loisen poika, Sotapoika, muuttosonni, Elikkä rahaton renki, Jokohan vihille veisi, Vaikka vaskisormuksella -- Jos vuoen parinkin päästä Korjan perä on kotina, Talon turkki tuiskun suoja, Säpilauta lapsenlikka, Käsi virkka kätkön souto, Penkki, pankko pöytälauta.

Saanenko minä sanoa Vielä viimeisen sanani? Jos on paljon piikojakin, Niin on piika parkojakin, Jotk' ei outa ollenkana Puhemieheltä puhetta; Kesällä kenossa kaulan, Talvella takana silmin Läpi kirkon kiitelevät, Kenen keksivän pitäisi, Josta into iltapuolla Tietä neuvoisi tilalle. Itse alkavat asian, Ett' on aina aian kunkin Sitä myöten mylläriä, Kuin on myllyt mieltä myöten. Jospa tuosta toissa vuonna Jo heti hepo etehen, Saalis saunasta rekehen; Tulla tuomarin etehen, Tieustella tietääksensä Keltä tullia tulisi, Vuoroa vähänkin saisi. Vaan se vaka vanha piika Itse siunaapi sijansa, Itse sänkynsä sätääpi, Perustaapi pehmeäksi, Höyhentyynyllä hyväksi, Päälle peittehet paneepi, Jotk' on nostannut nahasta; Siihen laskeksen levolle, Unen maistaapi makean Ilman itkun kuulematta, Lapsen laulun tuntematta.

MERIMIEHILLE.

Vasta vanhalla ijällä Virrekseni viimeiseksi Ymmärsin yhen asian Aivan arvosta isosta, Kokonansa korkeasta -- Kuin on kuuluisa kulento, Merimahti mainittava Tupamäeltä tuntematon. Sepä vaankin vahvan luonnon, Tarkan toimen tarvitseepi, Perustetun pitkän mielen, Ett'ei kummasta kulusta Hämmästy hätätilassa, Ei sovi syville mennä Syvän synnyn tietämättä, Tuntematta tuulen mielen.

Miehiä on miehet kaikki: Mitk' on miessä ollaksensa, Jotka maita matkustavat, Työnsä toimella tekevät; Merimies on merkillinen. Joka aalloilla ajaapi. Ei kohta kotona käyä, Kun laiva lahelta lähti, Seilit ottivat selälle. Haihtui silloin herran rouva, Unehtui ukolta akka, Kun laiva lahelta lähti, Tuuli tuuvitti alusta. Tie on pitkä tietämätön, Aika arvelun alainen, Kaukanako käytänehen, Milloin tuolta tultanehen, Viivytäänkö vuotta viisi, Vaiko vuosi, vaiko kaksi.

Herroja on herrat kaikki, Oppineet on oppineita, Virkatyönsä toimittavat, Ansaitsevat miehen arvon; Vissihin virassa siinä Koko miestä koitettahan. Kukas arvoaa asian Syänmaissa syntyneistä, Kuink' on kallis kauppakeino, Mikä taattava tavara, Rahasummat kuinka suuret. Yhden miehen mielen alla Kuleksivat kuohun päällä, Aalloilla ajeltavina, Vihurilta vietävinä. Ei tunne tupa-isännät Paremmin kuin palveliat Miehen toimesta mitänä, Joka haahen hallitseepi, Työtä tyyrissä tekeepi, Pimeissä perän pitääpi. Ei ole soutu saaren päite, Matka mantereen näkyvin, Kohen kuuta kulkeminen, Vielä pilveä vähemmin, Eikä tuttu tuulen suunta, Lasku laineihen mukahan. Mitäs miehistä puhumme, Jotka seiliä selaavat, Purjeita pujettelevat, Rihmarappuja ravaavat, Niinkuin oksalla orava Hongassa havuttomassa, Hämähäkki verkossansa, Lukki luomassa omassa. Vuoret vieryvät sivulla, Toiset eissä ja takana, Kuohuu kuolema kupeilla, Vähän lautoja välissä.

Meit' on maalla miestä monta, Vahvalla vaeltamassa, Astumassa anturalla, Kuolla kumminkin pitääpi. Monta on mereltä tullut, Toisia yhä tuleepi, Vaarina vaeltelevat, Maalle hautansa hakevat.

Kerran minä kelpo lailla Puhuttelin puolen yötä, Puolen päiveä keväistä Merimiestä merkillistä, Purjevärkistä puhelin, Tyyrin työtä tieustelin, Lokalautoja kyselin, Yhtä toista kaikellaista Matkustaissa ulkomaille. Merimiesi merkillinen Puhui kaikki kannallensa. Minä vaan en ymmärtänyt, En paljon paremmin tiennyt, Kuin koppi kepin perässä Kukon laulun kuultuansa.

MUSTALAISISTA.

Suku musta Mustalaisen, Kansa laiska, kiertolainen, Jolla on se outo kieli, Kansan kaiken tuntematon, Jot' ei kouluissa kysytä, Oppihuoneissa osata; Sitä äänellä isolla Aivan pulskasti puhuvat, Röyhkeästi röykyttävät.

Suku musta Mustalaisen, Kansa työtön, kulkevainen, Jok' ei kylvä, eikä kynnä, Eikä niitä, eikä leikkaa, Leivän syö kuin lemmon koira, Pitääpi palat paremmat, Kuin se vanha vaivannähnyt, Joka vääntääpi väkehen, Työtä työntääpi hikehen.

Kun on mailla Mustalainen, On vaalla vartahia, Kun on Tattari talossa, On valehet vallan päällä; Tuossa tullessa tupahan, Kalu julma kainalossa Varsin tappelun varalta.

Mitäs äijä äyhkäiseepi? Hevoselle heinät ensin. Akka, mitäs se sanoopi? Siitäkö sialle ruoka, Piimäpytyt itsellensä, Lihat leivät lapsillensa; Siitä villat viimeiseksi, Pellavatkin päälle vielä. Siin' on ensin siunaukset, Lohulliset loilotukset, Kirouskin kiirehesti, Kun ei käyne mieltä myöten.

Suku musta Mustalaisen, Kansa laiska, kiertolainen: Miehet on mitättömiä, Akat on avuttomia. Mikä miehistä parahin, Kutsutaan se kuohariksi, Sanotahan salvuriksi: Mutt' ei miestä milloinkana Muuhun ollut ollenkana Tässä laiskassa lajissa, Koko konnassa suvussa. Muuan akka Mustalainen, Koska kortilla povaapi, Talonpojan tyttärille, Ennustaa hyvän elämän, Naimaonnen oivallisen, Saapi niiltä suuret palkat; Se on akoista apua.

Kysyppä kylän ukoilta, Miss' on muona Mustalaisen, Mistä kaikki vaatevärkki, Koreutensa kotoisin? Heill' on kyllä herrasnuttu, Mutt' on mustalaiskujeita; Heill' on paita palttinasta, Vaan on alla narrin nahka; Heill' on vielä herrashuivi, Vaikk' on kohta korpin kaula, Korpin kieli, korpin mieli, Kokonansa korpin luonto, Roikumahan, raikumahan, Omin luvin ottamahan.

Suku suuri Mustalaisen Siev' on kyllä siittämässä, Naama naimahan nopea. Kuret niitä kuuluttavat, Siit' on viiassa vihitty, Vaipan alla vahvistettu, Yksi ensin, toinen sitte, Mitä milloin, kuka kulloin Vaihtokaupoissa valittu.

Ihme on ikäni ollut Minun kumma mielestäni, Kuinka kauvan kansakunta, Esivalta voimallinen Sietääpi sitä sukua -- Miehiä mitättömiä, Akkoja avuttomia -- Kulkemassa, kiertämässä, Puistamassa, paistamassa, Viemässä, varastamassa, Omin käsin ottamassa; Ett'ei kiellä kiertämästä, Neuvo niille muuta työtä, Opeta ojaukoiksi, Sotamiehiksi sovita.

VANHAIN PUHE.

Ei ole pakkoa pahaana Varsinkana vanhan miehen, Ikäpuolen ollenkana, Että ruveta runoillen. Luonto kuitenkin lupaapi, Tapa vanha vietteleepi, Että pikkuisen pitäisi Kihnutella kirjoitusta Nuorten miesten nähtävillen, Mitä kaksi kirkkomiestä Kunnialla kulkenutta Aivan isollen ijällen Pyhäaamuna puhuivat Kiven päällä kirkon luona, Päivän puolella tapulin; Heiän puheensa perustus Viel' on muistossa minulla.

"Kun me ennen ensi kerran Kiersimme tätä kiveä, Istuimme isän sylissä, Katselimme kaikkialle, Ilman silloin siellä täällä, Kaksin, kolmin kankahilla, Näkyi miehiä mäellä. Kun ne sitten kutsuttihin Kaikki kelloilla kokohon, Sopi ne sisällen silloin, Joka henki helluntaina, Pääsivät ne pääsiäisnä Itse kukin istumahan, Jaksoi jouluna lukea Hyvin helposti hevoiset. Sitt' on tehty temppeliä, Kaikin paikoin kappelia, Kaikki täytehen tulevat. Ei silloin sinistä nähty Eikä paljon painettua; Silloin sulhaset sujotti Metsikanan karvaisina, Naitavatkin neitosetkin Varsin varpusen värissä; Ei silloin rikasten rinta Eikä mestarit vahalta Kirkon mäellä kiillottanut Talviselta taivahalta, Eikä köyhä kestin poika Väinämöisen viikatteella. Ei nyt vaatteista eroita Jos ei muutoin miestä tunne, Kuka herra, kuka narri, Mitk' on muita mestareita."

Toinen vaari vastajaapi: "Joshan käyvätkin koreina, Kylä työtäkin tekevät; Siitä minä mielelläni Julistan Jumalan töitä, Hallitusta Herran suuren, Ett' on riittävä elatus Pantu paljolle väelle, Ett' on järviinkin jätetty Siunaus sillä varalla: Jos on paljon pyytäviä, Pyytämist' on paljon kanssa, Saalista samalla lailla; Maata kanssa kaivajilla: Kyll' on siemenen sijoa. Kyntämistä, kuokkimista, Paljon entistä enämpi. Kuss' ei ennen kahta tehty, Nyt on neljäkin taloa Tiluksilla tiettömillä, Kuss' ennen hevoista kaksi Tuli tuskalla kesähän Luetuilla kylkiluilla, On nyt kaikite kaheksan, Onpa kyllä kymmenenkin Lihavalla lautasella. Notkot selkämän sivulta On jo pelloksi perattu; Suuret kuusikot kumossa, Joiss' ennen oravamiehet Viettelivät viikkokauet; Niin on pisimmät petäjät Kaikki kankailla kaaettu, Niiss' on pytingit pihoissa. Kuss' ennen kuret munivat On nyt aumat oivalliset, Kussa ennen peurat poiki Niiss' on suuret nurminiityt. Sitä myöten silmät suuret Kuin on otsakin leveä." Tähän on kaikki kirjoitettu, Pantu vanhojen pakina.

Siinä paikassa samassa Oli monta oivallista Isäntätä istumassa, Jotka kuuli kaikki tyynni Mitä vaarit vestätteli. Nämät sanoivat samassa: "Suuri kiitos suuret vaarit, Lysti on likellä olla, Kuulla kauniita sanoja Elämästä entisestä! Saammeko mekin sanoa, Panna puhetta sekahan? Eikö ne eläisi vielä Viljavuonna varsinkana, Jos ne joisivat vähemmin; Kovin konnat juovat paljon, Joukolliset joutomiehet. Jos viikon tekevät työtä, Puoli palkasta meneepi Heti suuhun sunnuntaina; Akka parat arvelevat Mikä viepi viikon palkat, Kuhun vaipui vaivaukset."

Siinä seisoi saapuvilla Muita rengin rehjanoita, Olipa oppipoikiakin. Yksi kiljaisi kipeesti: "Mitä vielä vettä jäällä, Kolmin kerroin kohva päällä! Minä ostan enkä jäästä; Mull' on pankkoja povessa, Toista köyrinä tuleepi!" Muorit poskeensa murahti: "Pojat, pojat parrattomat, Hiihtäkääpä hiljemmästi, Niin ette tipaha tiellen, Kykähä kylän välillen."

Nauroi ne nuoret isännät, Mutta vaarit vastasivat: "Niit' on heiän joukossakin: Siltä kirkolt' on papitkin, Jolta lienee lukkaritkin. Pane punniten puhetta, Mieltä mitaten jakaile, Eikö ne enemmän tieä, Joill' on pojat partasuuna; Teilt' on ne tekemättäkin, Jos ne teiltä tehtäneenkään. Niistä tullut toisinansa On paras palan anoja, Ovat vaarin vastuksina, Vietävinä vaarin pojan." Vaarit kirkkohon käveli, Pojat meni männykköhön, Yksi veijari vetääpi Taskumatin taskustansa, Josta jakoi joukollensa, Vaan ei vaarillen sanonut.

KETUNPOIKAIN ELÄTTÄMISESTÄ.

Kerran kettu miestä neuvoi, Metsän otsina opetti: "Minä luojani luvalla, Tekiäni tuomiolla, Laitoin pienoisen pesäni, Majani matalanlaisen, Kaivoin tuonne kankahasen, Vaaran rintahan varustin.

Siinä siittelin sukuni, Kasvattelin kaltaiseni, Siinä vatsani vajensin, Sokiana synnyttelin Ruskiat revon näköiset, Metsän piskat pikkuruiset. Sinä kannoit silmitönnä Minun poikani poloisen Näkemähän nälkäpäivät, Kituviikot viettämähän Kaukana emon ko'ista, Pesän pienoisen periltä.

Kuuleppa kylän isäntä, Oot suvussasi omassa Monta nälkäistä näkevä, Onnetonta orpolasta. Ota niitä orjiksesi, Kanna niille maitokauha, Keitä niille keuhkovelli; Kyllä kettu kerkiääpi, Emäraukka ennättääpi Imetellä itse niitä, Kasvatella kasvavansa, Metsän ruu'illa ravita, Syötteä salon paloilla,

Kun ne kasvavat katalat. Emon koolle ennättävät, Meneviksi metsän päälle, Pyytömiesten pyyöksille, Paa silloin salolle langat, Auki rauat rannikolle, Kankaalle käpäläkanto, Niihin nirhoja nimeksi, Pyyä pyssyllä metsästä Jalan neljän juoksevia, Siiven kahen kiitäviä. Siihen on lupa sinulla; Sitte saalis saatuasi Ota korvista kopeikat, Selkärangasta siniköt, Kaksinkin koko ketusta. -- Sit'ei kielletä sinulta; Kuolla kumminkin pitääpi."

TORPPARI PALMULLE.

Kuule, katso, Kalle Palmu, Jalo torppari totinen! Joka annoit aivan suuren, Seurattavan selkeästi, Esimerkin markkinoilla. Tuhat miestä tunnustaapi, Sata vaimoa sanoopi, Lapset laulavat sopissa, Ett'ei monta markkinoilla Palmun vertaista kuleksi. Mont' on miestä markkinoilla, Monta miestä, monta mieltä, Paljon konnan koukkuisia, Vaan on harvalta hyviä, Hyvän nimen haltioita.

Yksi ystävä vakuuen, Sekä totuuen toveri, Kuului puo'issa puhuvan: "Se on Palmulle paremmin Hyötynä hyvä nimensä, Kuin olla omistajana Tuntemattoman tavaran." Toiset haukkui tolvanaksi, Perityhmäksi perusti, Kun ei ollut ymmärrystä Palmu raukalla paremmin.

Saatua tämän sanoman, Tämän kumman kuultuansa, Taskuvarkahat vapisi, Rosvot rohkeat häpesi, Metsän vorot voivotteli, Vettyi silmät veijarien, -- Viekas nauroi ja vihelsi.

Kun sen kuuli kunnon herrat, Kiittelivät Ruotsin kielin, Sekä Suomeksi sanoivat Ett'ei monta markkinoilla Kallen kaltaista kävele; Suottoherrat ne sohahti: "Piru olkohon, pitäisin Toisen puolen palkastani, Elikkä enemmän vielä."

Talonpoika Pohjolainen! Mitäs mahtaisit sanoa, Jos sen joku toinen miesi ylösottanut olisi? Eipä hiiret hiiskahtaisi, Pentu haukkuisi perähän. Vaan se vaka Kalle Palmu, Jalo torppari totinen, Kysyi kyllä kiiruhusti, Tieusteli taitavasti Oikiaa omistajata Tieltä löyetyn tavaran. Kun sen kuuli kulkeneeksi, Heti kohta sai hevoisen, Jolla jou'utti jälestä.

Tästä siis nähään toella, Ett'ei kaikki Suomen kansa, Eikä lapset Rautalammin, Viel' oo tuiki turmeltuna, Törmättynä kaikki tyynni. Saattaapi sataluvuissa Miehen toisenkin tavata Rehellisen retkillänsä, Vaelluksessaan vakavan.

Ett'en liialla lorulla Virttä pitkäksi venytä, Lamahuta lauluani, Päästän virteni välehen, Annan lopun aikanansa; Mahan mainita sanalla Hänen valtavanhemmasta: Se oli ukko ulkomaalta, Kova korpraali soassa, Tähen täyen miehuutensa Kahen kantama ritarin,[6] Jotka Kalle kaunistaapi, Poika puhtaana pitääpi.

PUUSTAVEISTA.

Vasta vanhalla ijällä, Kuuenkymmenen kohalla, Juohtui mielehen minulle. Kuinka puustavit puhuvat.

A se alkaapi asiat, A on aina ensimmäisnä Pietty Suomen pipliöissä; A on aapiskirjoissakin; A on vielä viimeinenkin, A se aamenen sanoopi. B se paikkansa pitääpi Vaikk' ei tuhma tuota tunne C on Suomessa sijaton, Kun ei anna kunnon ääntä. D on kanssa tietämätön Vähäoppisen osata. E on yksi äänellinen, Aina ollut A:n apuna. F:n ääntä ei osata Suomen huulilla sanoa. G on kuitenkin paremmin Suomen kielehen sopiva. H:lla on hyvä nimikin, H se paljo haeskeleepi, H se herratkin sanoopi. J on arvosta isosta, Joka Jumalan sanoopi Isämeiän ilmoittaapi, Jesuksen Jumalan pojan Maailmalle mainitseepi. K se paljon kirjoittaapi, K:sta korkiat nimetkin, K:sta koulut, k:sta kirkot, K:sta koko keisarikin. L:n ääntä tarvitahan Luettaissa, laulettaissa. M myöskin mainitahan, M äitinä meneepi Pienemmillä puustavilla.[7] N nuoremman näköinen Ehkä on yhenikäinen. O:lla on oma nimensä, Oma ääni o:lla kanssa. P on pantava paremmin Oppilapsille osaksi; B:tä lapset ei pitäisi, Talonpojat tarviseisi. Kukas O:ta kaivanneepi Suomen suorissa sanoissa, Koska t saman sanoopi, R se q:nkin kijoittaapi. R:ll' on äreä ääni, Jota ei jokaisen kieli Taia oike'in tavata; Eikä oo sijoa sillä Meiän isämeiässämme. S:llä on aina ollut Sanomista sangen paljon, Sitä silloin, tätä tällöin. T on Suomelle sopiva Tätä t:tä tarvitahan, Tällä toimehen tuleepi, Jos ei toista[8] tunnekkana. U se itse uskaltaapi Ulos äänensä sanoa. V on kanssa vuorollansa Kokonainen konsonantti. X:n ääni on mitätön, K ja s sen sanovat. Y on hyvä yhtäkaikki, Y on yksin äänellinen. Z on melkein mitätön, T ja s sen tekevät. Ä ja Ö on äänelliset, Jos ä:ll' on enempi ääntä, Ompa ö:lläkin osansa.

Koska ei nyt konsonantit Anna ääntä yksinänsä; Vaan kun vokalit sekahan Paikoillensa pantanehen, Kyllä sattuupi sanoja Lukioille, laulajoille, Taitaville, tietäville, Käypi nimiksi, runoiksi, Aina passaapi paraiksi, Kun on miestä miettimähän, Ett'ei vesoja välihin Tapaturmassa tapahu, Tule turhia sanoja, Jotk' ei merkitse mitänä.

Sen mä mieheksi sanoisin, Luulisinpa laulajaksi, Joka saisi sattumahan Sanat kaikki santillensa, Että kaksi äänellistä, Eli kaksi äänetöntä, Kaheksan tavausta kanssa Ain' ois pantu paikallensa, Oikein sattunut somasti, Ruvennut runorivihin. Niin on runo rustattuna Muka laatunsa mukainen, Muutoin on lamassa laulu, Virsi pitkäkin pilalla.

Vieläpä vika tuleepi, Joka liialla lorulla Virren pitkäksi vetääpi, Syöpi sanoista syämmet, Kuoret siitä kirjoittaapi. Aina alussa pitäisi Asiata aprikoia; Eipä tieä tuulen päällä Mitä sattuupi selällä.

Olipa ennen Oululainen, Olipa kaiketi Kajanus,[9] Koulun kaiken kautta käynyt, Ollut Upsalan opissa, Kantitaatti kauvan ollut; Ei hän ollut ennättännä Vielä virkoja tavata. Siltä kulki siivo lailla Riimiruno rinnatuksen; Ei se sanoja sahaillut, Puolitellut puustavia, Niinkuin muinoin vanha munkki, Joka virttä viikkokauen Mietti mielensä pakolla, Eikä saanut syntymähän -- Nurin aina nuotti kulki, Sanat värsyssä väheni, Laulu loppui luonnokselle; Kävi niinkuin köyhän miehen Talko'uessa tapahtui, Joka illalla isosti Juominkiansa julisti, Jakaisissa juomat loppui. Perakoilla piot päätti, Suuret tulensa savulla.

Ei se virttä väärin laula, Joka oike'in osaapi Panna sanat santillensa, Että nuotti nouattaapi Kellosepän kelvollisen Könnin kuuluisan tekeitä.

VÄINÄMÖISEN VELJENPOJASTA.

Väinämöisen veljenpoika Otti kuusesta oravan, Petäjästä pöyryhännän; Kantoi ensiste etehen Kuusen kuivia käpyjä, Sitte toi on tuorehia; Kantoi kauroja väliste, Heitti heiniä sekahan.

Hän teki tekoa tuota Kokonaista kolme vuotta; Muuttui orava oriiksi, Tulipa oronen oiva, Yli korttelin yheksän, Häntä pitkä, harja paksu, Lautaset hyvin leviät; Vaan ei kasvanna kaviot, Kyllä kynsille kokoa. Väinämöisen veljenpoika Arvasi asian uuen, Katseli ajokaluja, Suitset suuhun, päitset päähän Antoi puntista punoa, Riimut rautarenkahista, Teki länget tervaksista, Luokin karhun kylkiluista. Ajoi tuonne tunturille, Meni jäiselle mäelle, Pysyi kynnet kalliolla, Ei livennyt liukkahalla.

Ajoi aikansa mäkeä, Tuuritteli tunturia; Laskihen Lapin keolle, Sille suurelle sileelle. Siellä ajoi aika lailla, Aika hollia hojotti, Lapin kammiot kumohon, Lapin äijät ne ärisi, Pienet poikaset porisi, Ei hän siitä säikähtynyt.

Viimein mielehen mäjähti, Äijän tolkkuhun tolahti Kuulustella kuoharia, Saahaksensa salvuria Orihillensa hyvälle. Kun ei kuullut kuoharia, Eikä saanut salvaria, Innosti itse samassa; Teki tulen tervaksista, Pani paian palkeheksi, Alakiven alasimeksi. Takoi veitsen vuoren alla, Kirkasti kiven välissä. Ei hän köysiä kysellyt, Eikä kaatanut oria, Teki salvon seisoalta, Vaan ei suonia sitonut, Eikä solminut sanoilla.

Veri pääsi vallallensa, Tulipa puro punainen Lakeille Lapin keoille. Livahti Vipulan Liisa, Häilähti tähän hätähän, Sylkäsi sylen tulisen, Tuli solmut suonten päihin, Kuivi se puro punainen. Sanoi äijälle samassa: "Jos olet itse isäntä, Mä olen itse emäntä, Kaksi kauppoa tekeepi, Omallansa kumpainenkin. Ota peura, anna ruuna, Viel' annan vähän väliä, Pikkuruisen päällisiä." Väinämöisen veljenpoika Heilutteli helmojansa, Teki kaupan, ei katunut; Astui peuran ahkiohon, Ajoi tuonne tunturille, Meni jäiselle mäelle. Äijä parka äkkinäinen Ei hän ohjata osannut, Eikä kierteä kiviä, Eikä peljätä petäitä. Alta ahkio hajosi, Pää se kiljahti kivehen, Aivot kaatui kalliolle. Peura pöllähti takaisin, Haki vanhan haltiansa.