Chapter 2

Koska lassa lattialla Pieni Paavo polvillansa Itseksensä istuskeli, Kyykyllänsä katseleepi, Ei luultu lukia-miestä, Kirjamiestä milloinkana Tästä lapsesta tulevan, Osaajata ollenkana, Ensinkään yrittäjätä, Rupeajata runoille. Vaan koska ikä eneni, Tuli tunto täyellinen, Rupes hän runon tekohon, Teki runot, laitti laulut Hyvemmistä, huonommista, Lukkarista ja papista, Nimismiehistä, mittarista, Talonpoikainkin tavoista, Juomarista, kuoharista, Sanoi sanat räätälistä, Sotavuoenkin sovitti. Pani sen paperin päälle, Kansan kasvavan varalle, Tulevaisten tunnustella, Kuinka oli kumma aika, Surullinen Suomen maassa, Kuulun veisun kultahäistä, Viinasta valitun virren. Vielä sitte viimeiseksi Sai maassa sanottavaksi Pojan veljen Väinämöisen, Liisan Antero Vipusen.

Jo nyt lauluni lopetan, Kosk'ei aika myöten anna, Vaikk'ois vielä virkkamista Paavon tuhmista tavoista, Juomisestakin jutella, Kuinka viina vietteleepi, Viepi voiman viisahalta, Ymmärryksen oppineelta, Panee maata pyllyksiinsä, Viisahankin vierehensä.

Jospa tietäisin toeksi, Ettei virttänsä omoa Ottaisi pahaksi Paavo, Suuttuisi sanoista näistä, Paikkani ylös panisin, Antaisin ala nimeni. Vaan en tieä miehen mieltä, Tunne toisen arveloita, Puhu en paljo paikastani, Ala en nimeä anna.

Paavon viinaan meneväisyydestä oli kyllä vanhalla äidillänsäkin surua, vaikka muuten vielä vanhoillaanki kiitti Paavon hyväksi lapseksi, jolta elinkautenaan ei ollut pahaa sanaa vastaansa kuullut. Tätä äitiänsä kohteli myös Paavo vielä vanhemmallakin iällänsä lapsellisella rakkaudella, ja kaikki rahat, mitä metsän nahoista sai, sillä hän oli viriä ja onnellinen ketunpyytäjä, vei äitinsä korjuusen talon tarpeita varten, kuitenki sillä välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta kädestään poikaansa ryypyllä virvoittaman. Samate oli kotiväkensä, kyläläistensä ja kaikkein muiden ihmisten kanssa suosiossa, sillä totuutta rakastava, tasainen ja hiljainen luonnostansa hän ennemmin kärsei pienen vääryyden, kun että oman puolensa pitämisellä olisi tahtonut riitoja toistensa kanssa nostaa.

Yhtä selvä ja teeskelemätön kun runoissansa oli Korhonen muussakin lauseessansa. Rautalammilla on tapana talonpoikain itse välistä kirjoittaa sukulaisilleen kuolinpuheita, ja pyytää papin niitä saarnastuolista lukemaan. Korhoselta kuoli kerran yhtaikaa sisar kuuden lapsensa kanssa ulkotautiin, josta kirjoitti seuraavan kuolinpuheen:

"Monta mureellista jälkimuistoa on tässäkin seurakunnassa pidetty sen luontoa seuraavan kuoleman tapauksista sekä vanhoina että nykyisempinä aikoina. Nyt meillä taas olisi halu puhua ja jotakin tietä antaa seurakuunalle yhdestä äitistä, joka kuuden lapsensa kanssa on lepokammioon saatettu tänä päivänä -- se on Jokelan talon emäntä _Maria Korhotar_.

"Tämä vainaja on syntynyt isästä _Matti Korhosesta_, joka oli isäntä Vihtajärven talossa Sonkarinsaaren kylässä, ja on jo aikaa sitten kuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä _Anna Pulkittaresta_, joka nyt vielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Vihtajärven talossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen talon isännän _Juhana Jokelaisen_ kanssa samassa Sonkarinsaaren kylässä, jossa avioliitossa eli 4 kuukautta vajallen 23 ajastaikaa. Tällä ajalla syntyi heille kaksitoistakymmentä lasta -- kolme poikaa ja yhdeksän tytärtä --, joista yksi poika ja yksi tytär on ennen kuolemalla pois temmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla yksi poika ja viisi tytärtä ynnä kuoleman taudin alla syntynyt keskieräinen poikalapsi, jotka kaikki ovat häntä tänäpänä hautaan seuranneet. Jälkeen jääneitä lapsia on vielä yksi poika ja kolme tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa poika ovat vanhimmat vainajan lapsista ja yksi tytär vähäinen.

"Koko hänen ikänsä oli kaksiviidettäkymmentä ajastaikaa, jonka suurella kärsivällisyydellä ja tyytyväisyydellä kulutti varustettu kestävällä ruumiin rakennuksella, kelpaavalla toimella perheensä ylitse, piisaavalla ruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkialla sydämellä.

"Jättäin kaikkia näitä maallisia etuja halasi sairautensa lopulla nautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kun aika eikä tila sitä myöden antanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Ensimäisenä päivänä helmikuussa kello 11 ennen puolta yötä uloshuokasi hän sen viimeisen hengen."

Näin lyhyt, selvä, kaunistelematon oli se kuolinpuhe, jonka Korhonen vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin sattuvasta, surkiasta tapauksesta, jossa yhtenä päivänä äiti kuuden eli seitsemänki lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä ja liikuttavalta puhua, mutta Korhonen ehkä arveli sopivammaksi ei mainita, mikä jo ilman oli koko seurakunnalle kyllä tuttu ja kaamia asia. Ei hän myös ylistä sisarvainajataan muusta, kun minkä tiesi todeksi. Jumalisuuden hyvät avut ja muut semmoiset asiat, joista kuolinpuheissa tavallisesti paljon lausutaan, vähän tiedetään, heitti Jumalan arvata, joka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista, usein pettävätä muotoa.

Usiammasti Korhosen runoista on nähtävä, hänen tarkalla mielellä lukeneen niin pyhän raamatun kun muitakin suomalaisia kirjoja. Myös kirkossa, ehkä Sonkarinsaarelta sinne luetaan puolikolmatta penikulmaa, kävi ahkerasti ja kuunteli tarkkaan saarnaa, jonka sitte kotiin tultuansa kirkkoon pääsemättömille selitti. Mutta sen jälkeen kun ensikerran 18 vuoden vanhana oli käynyt kerran pyhällä ehtoollisella ei enää koskaan mennyt armopöydälle, vaikka papitkin varoittain ja kehoittain koettelivat saada hänen mielensä muutetuksi. Sanat ja varoitukset olivat mitättömät: hän pysyi järkähtämätönnä siinä kerran saadussa luulossa, olevansa mahdoton Herran alttarin vieras, joka söisi ja joisi kadotuksen päällensä. Ehkä Luojalta terävällä älyllä varustettu autuudenkin asioita tutkimaan ja käsittämään, oli mielensä kuitenkin siinä kohdassa pimitetty. Suurin erehdyksensä näyttää olleen, että pyysi ja toivoi oman vanhurskautensa kautta joskus tulevansa mahdolliseksi Herran ehtoolliselle käymään, ei muistaen, ettei se olekaan vanhurskaille, vaan syntisille annettu, sillä eihän itsestänsä vanhurskas lunastajata tarvitsisikaan.

Ehkä Korhonen eli jotenkin vanhaksi, ei hänelle kuitenkaan ollut sallittu kotona kuolla. Lokakuussa vuonna 1840 löysi veljensä hänen kuollunna veneessä ei kovin kaukana kotitalosta. Arvattavasti oli joku äkillinen kuoleman kohtaus häntä tavannut. Tyttärensä _Anna Reetta_, joka on naimisissa Koivulan talon isännän Sakari Lyytisen kanssa Sonkarinsaarella, lauloi perityllä runolahjallaan isävainajastansa seuraavaisen lapsellista rakkautta ja kristillistä surua osottavan kuolirunon:

Nyt on luonto liikutettu, Runotöihin taivutettu, Vaikka ei riemusta runoja, Ilmi anneta ilosta. Kaikki on saanut syvälle, Murhe pannut painon alle, Kun on kuultuna kamalat, Saatu surkiat sanomat Kuolemasta kummemmasta, Erosta tämän elämän; Koska päätti Vihtapaavo Maalimasta matkajuoksun, Joka vaarassa vaelsi, Tämän maaliman majoissa, Surun lakson laitumilla, Vuotta viisi seitsemättä. Eikä tietoa edeltä Annettuna aikanansa Viikon viimeisen olevan, Virstan viimeisen tulevan, Joka saattoi saaren päähän, Kuolopaikalle kuletti. Tuo on meiltä tietämätön, Tuhmain tunnolta salattu, Mik'oli laitettu lopuksi, Mitä pantu päätökseksi: Olisiko usma uuvuttanna, Sumu silmänsä soaissut, Vai viluko viivyttännä, Eli nälkä näännyttännä; Vaiko varsin määräpäivät Lie jo tullut täytetyksi. Ei hän kuollunna kotona, Sairastanna saapuvilla; Vasta viimein viikon päästä, Kun oli kulkenna kotoa, Kaonna ja kaivattuna, Veli veljensä tapasi Ve'en rannalta veneessä, Ilman alla aukialla. Totta tunsi tuskan tuiman Veli veljen kuolemasta; Tuossa kohtasi kovasti Huokaus ja huutoääni, Kun oli kuollut tuttavansa, Kaunis kasvinkumppalinsa, Kun oli linnun liukas ääni Langetettu laulamasta, Kun oli kuolo katkaissunna, Aviotkin auaissunna. Sama surkia tapaus, Kun tuli tutuksi muille, Tuotti kyllin kyyneleitä, Antoi huolta, huokausta, Sukulaisille surua, Vielä muittenkin muretta, Joihen kanssa kaunihisti Oli aikansa asunut, Elänyt isänsä päivät Sovinnolla, suosiossa. Mutta ei nyt murhe auta, Eikä vaikia valitus; Heitetähän Herran päälle Kaikki huolet, huokaukset, Jonka viisaus visusti Läpi kaikki katseleepi, Jok'on tiennyt lähtötiiman, Erohetken helpotuksen. Jo oli iästä ilta, Elämästä ehtopuoli; Kyllä aika myöten antoi Erota elosta tästä, Päästä tästä Paapelista, Sotomasta syntisestä. Eipä siis surua siitä, Valitusta vainajasta, Että nuoruuen iässä Tuli täältä temmatuksi; Vaan se tuopi tuskan meille, Sepä suurentaa surumme, Ett'oli visseillä vioilla, Tiellä tietyn turmeluksen, Sitehissä synnin suuren, Kaotuksen kahlehissa; Siottuna siitä päivän, Kun sai viina vietellyksi, Joka piätti pyhältä, Esti armo-atrialta; Kun oli Paavalin sanoista Käsityksen keksinynnä, Ettei söisi syömärinä, Eikä joisi juomarina Siitä juomasta pyhästä, Armoleivän atriasta. Kyllä siitä sielun kuorma Paljo painoi ja pakotti, Jota vainaja valitti Ahkerasti aikanansa, Ettei jo iällä ennen Armon lahjoja anonna. Aina toivoi tointuvansa, Paremmaksi pääsevänsä, Saavansa himolle salvan, Lukon orjuuen ovelle; Vaan se viipyi viimeiseksi, Aivan ehtoolle elämän. Nyt ei tietä Herran töitä, Eikä tuta tuomioa, Annettiinko armopaikka, Vaiko kauhia kaotus.

Voi jos vielä viimeisellä Ehtoolla elämän Herra Oisi armon auaissunna, Paratiisin Paavalille, Muistanunna niinkuin muinen Ryöväriä ristin päällä, Jollen juuri viimeisellä Ovi armon auaistihin.

Vielä muutamat murehti, Pahastuivat paljo siitä, Kun oli kiini kirkonkellot, Seurakunnan sielukellot. Vaan kun tarkoin tutkittua Saatihin sanoma kuulla, Ett'oli kielty kirkkolaissa Kellonsoitto kelvollinen,[3] Pian sekin murhepilvi Riemuruskoksi rupesi, Kosk'oli siansa saanut Siinä maassa siunatussa, Missä muutkin matkamiehet Saavat laskeita levolle. Kyllä vainaja varusti Itse jo elämäkirjan, Joka joutui vuotta ennen Kaikille katseltavaksi, Jonka otti oppineetkin Varsin vastahan halulla; Luki herrat Helsingissä, Antoi sille suuren arvon; Vaikk'ei auta arvo suuri, Nimi kuulu kuolemassa. Kuolo on se kuulu vieras, Joll' on valta vallallenkin; Ei se kysy keisarilta, Ruunupäältä ruhtinalta, Vaatisiko valtakunta Vielä täällä viipymähän; Ei se pappia paraita Kierrä kirkon haltioita; Eikä tutki tuomarilta, Oikeuen oppineilta, Tohtivatko itse tulla Toisen tuomarin etehen. Kuka kaikki kertoneepi, Kuolon tuumat tutkineepi; Ei se aikoja valitse, Eikä paikkoja paraita; Ei kysele kynnyksellä, Taho tietä tanhualla, Joko oisi outettuna, Eli kauan kaivattuna, Vai tuli kovin varahin, Kesken töihen täyttämättä. Siitä syystä syntisiltä Vaaitaankin valmistusta, Kun on kuolo tietämätön, Joka hetki Herran käessä. Onnellinen on se päivä, Uskovaisille ihana, Joill' on toivo taivahassa, Ilonsa isän majassa. Niillen vaan on vaikiampi, Kuolo kauhia, kamala, Joihen mieli maallisilta Tavaroilt' on tahrattuna; Niillen maaliman makeus Kaikki käypi katkeraksi Kuolemassa kauhiassa, Synnin palkan päätöksessä.

* * * * *

Päätettyämme tämän vaillinaisen kertomisen Korhosen elämästä ja kuolemasta kääntykämepäs jo hänen runolaatuansa erittäin katselemaan.

Kansanrunon tavallinen laatu ja omaisuus on aineensa luonnollisella yksivakaisuudella toimittaminen ilman mieltä sinne tänne syrjäasioihin juoksuttamatta, niistä muka kaunistusta ja kuvausta kerrottavalle saadaksensa. Samaan kansanrunon omituiseen tapaan laati Korhonenkin runonsa, siinä toki vähän eroma, että mielellään pisti sananlaskuja ja muita vertauksia runonsa suolaksi eli ytimeksi. Sanain sovittamisessa oikiaan runosääntöön eli mittaan ei ollut niin tarkka ja huolellinen, kun Karjalan vanhoissa ja nykyisemmissä runoissa sen suhteen ollaan, jonka tähden välimmiten tavataan virheellisiä lausuksia, kun asianymmärtäjä lukia itse havainnee, jos niitä tässä ei paremmin selitetäkään. Onkin runo jo Savon tienoilla ja vielä enemmin Hämeessä alkusomuudestansa poikennut, jonka tähden ei ollenkaan ole ihme, Korhosenkin runot sanasääntönsä puolesta ei parempia olevan, kuin mitä lapsuudesta kuuli kotiseudullansa laulettavan.

Vielä virheen-alaisemmat, kun runonsa, ovat muut laulunsa viitteellisessä arvaannossa. Läpeensä tavataan niissä sanat sopimattomasti katkaistuna ja tavutten sekä arvo että korko pahasti runneltuna, josta onkin nähtävä, Korhosella niitä tehdessä ei olleen parempata esikuvaa, kun virret tavallisissa arkkiviisuissa ja vanhassa virsikirjassamme. Valitettavasti ei ole muillakaan lauluniekoilla vielä ollut parempaa mallia eli johtoa, kun vasta nimitetyt kielensä suhteen kehnot ja vaivaiset, mitteen vuoksi peräti typerät ja kelvottomat laitokset, jotka jo vuosisatoina ovat paljo huolta Suomen Runottarelle tehneet, ja vasta kentiesi mitä vielä tekevät, kun jo ovat hänen suurimmalle osalle kansasta tuiki tuntemattomaksi saattaneet, elikkä turmelleet korkoamme, ettei moni meistä enää tajua'kaan vanhan Suomen runon suloa ja lempeyttä, joka ennen aikoinansa heitteli kiviä ja kantojakin ja pani karhut tanssimaan tasajalassa.

Ne Korhosen tekemät laulut, jotka tässä kirjassa löytyvät, ovat paraimpiansa, ja jos ei jo siitäkin syystä, niin kuitenkin näytteeksi hänen ulkorunoisesta laulutavastansa painettavat. Näistäkin lauluista on lyhemmyyden vuoksi muutamia kehnompia värssyjä pois jätetty, milloin se järjestyksen loukkaamatta taisi tapahtua. Peräti painamatta on jäänyt toista yhdeksän meille tiettyä laulua, nimittäin:

Jänikselle; Onnentoivotus nuorelle vaimolle; Pahasta ja kalliista ajasta; Venäjän ja Turkin rauhasta; Leskikeisarinna Maria Veutorounan kuolemasta; Turun kaupungin palosta; Kehoitus hääpidon alettaissa; Nuoren vaimon kiitossanat antimista; Joutohyräilykset häissä.

Epäilemättä löytyy myös monta muuta Korhosen tekemää laulua, eli kuitenkin on löytynyt, joita ei vielä ole kerätyksikään saatu. Kerääjät ovatkin enemmin ahkeroineet saada hänen runojansa, kun laulujansa kerätyksi, koska edellisillä jo rakentonsakin puolesta nähtävästi oli parempi arvo.

Korhosen tytär, jo mainittu _Anna Reetta_, joka isänsä kuolemasta teki edellä luettavan kauniin runon, ei ole muunkaan laulun laadinnossa isäänsä kehnompi, miltei ennen parempi. Sen voisi päättää seuraavistakin värsyistä, otetut hänen eräälle orpopojalle tekemästä laulustansa:

Minull' on mieli kirjoittaa, Maailman surkeutta mainita, Jos aika myöten antaisi, Ymmärrys ylös kantaisi.

Viheliäinen, surkia On ihmisellä elämä, Niinkuin on Jopi puhunut, Ja Salomoni sanonut.

Jopa sen tunsi Jooseppi, Ja tarkoin tutki Taavetti; Jo Haakar joutui huutamaan, Ja Ismaeli itkemään.

Kuin lapsi ensin syntyypi, Ja hengittämään herääpi, Tuntee jo tuskan olevan, Ja vaivan takaa ajavan.

Itku jo ompi alkuna, Ja ensimäisnä äänenä, Juurikuin ajat arvaisi, Ja tulevaiset tuntisi.

Jos sitte vähä iloitsee, Ja lasten kanssa leikitsee, Ne ilot pian puuttuvat Ja murehiksi muuttuvat.

Piampa saapi havaita, Kuin maailma on kavala, Kuin nuoren ilon kadottaa, Ja lasten leikin lopettaa.

Niin näkyy nytkin todeksi. Ja kuuluu kyllä kovaksi, Kun puhuu orja päivistään, Yks orpopoika onnestaan.

Tämän orpopojan antaa hän sitte usiammissa värsyissä valittaa vaivojaan ja onnettomuuttaan, ja siitä päästyänsä muistaa korjaajiansa seuraavilla kiitossanoilla:

Nöyrimmän sanon kiitoksen, Kaikillen niillen yhteisen, Jotka minun ovat korjanneet, Ja tänne asti auttaneet.

Suuri on ollut vaivanne, Suurempi olkoon palkkanne, Jota ei maassa makseta, Vaan taivahass' on tarjona.

Ja jos nyt oikein tuntisin, Hyvyyttä Herran muistaisin, En vaiti olla saattaisi, Vaan kiitosuhrin antaisin.

Että niin olen autettu, Ja vahingolta varjeltu, Kuin Mooses kaisla-arkussa, Ja Joonas kalan vatsassa.

Ne Herran suuret ihmetyöt Muistuttaa mullen päivät yöt, Että aika oisi palata, Ja synnin tieltä lakata.

Maailman turhuus hyljätä, Ja kaikki ylön katsoa, Toivoa toista tulevaa, Etsiä uutta elämää.

Että sitten taivaan kuorissa Saisi voiton virttä veisata; Siellä vanhat vaivat palkitaan, Ja kaikki uudeksi muutetaan.

Siellä ompi oikia isänmaa, Ja kaikki kallis tavara; Siellä lesket levon löytävät, Orvot osaansa nousevat.

Siellä taakse taukoo puutokset, Murheet ja ajan muutokset; Ei isä jätä seurastaan, Eik' äiti heitä helmastaan.

Siellä köyhät saavat rikkauden, Ja sairaat kaikki terveyden; Siellä ompi ilo yltäinen, Ja riemu alinomainen.

Viimein jo taas omassa nimessänsä päättää Anna Reetta virtensä tällä loppuvärsyllä;

Lyhyt on tämä kirjoitus, Yksinkertainen yritys, Vaan kukas tarkoin tietänee Ja toisen tuumat tutkinee.

Semmoista sydämen liikutusta, josta tämäkin virsi todistaa, isänsä Paavo ei osoita tuskin yhdessäkään runossa eli muussa laulussa. Se näyttää hänen luonnollensa kokonaan outo olleen. Harvoin on mielensä muutenkaan oikiaan lauluintoon ylennyt. Sen siasta nähdään hänellä olleen tarkan ja terävän älyn moninaisia aineita tutkimaan, käsittämään ja kertomaan, jonka ohessa runonsakin osoittavat hänen vihanneen kaikenlaista pahaa ja vääryyttä, puoltaneen hyvää ja siivollista elämätä. Kun vielä oli lukenut viikkosanomat ja monta muuta suomalaista kirjaa, eitä ainoastaan lukenut, vaan käsittänytkin ja muistoonsa säilyttänyt, niin pidettiin häntä talonpoikain keskuudessa oppineena, ja oppinut olikin hän, vaikk'ei tainnut kuin yhtä äitinsä kieltä, yli monen koulunkin käyneen miehen, ettei suinkaan ensimäiseksi tullut ymmälle, missä vaan ei ilman kainustellut tietoansa ilmoitella.

Tästä kaikesta lienee arvattava syy siihen, että Korhosen lauluja pidettiin suuressa arvossa ja että niistä muutamat levesivät ulommaksi Hämeesen, Pohjanmaalle ja Karjalaanki. Löytyypä vielä muitakin syitä niiden leviämiseen ja semmoisiksi arvaisimme rahvaalta rakastetun vertauksellisen eli muuten polvellisen sanalaatunsa, mielensä malttamisen, siinä kohdassa, ettei koskaan latonut lauluunsa, mitä sylki suuhun tuopi, vesi kielelle vetävi. Siihen lisäksi saapi lukea senkin seikan, että valitsi lauluillensa sopivan aineen, ja viimeiseksi että itse kirjoitti ne paperille, joka esti heti synnyttyänsä katoamasta. Muita syitä emme voi keksiä niiden erinäiseen arvoon ja leviämiseen, koska Korhosella ei kuitenkaan ollut joita kuita mainittavia runolahjoja yli muiden runoniekkain, vaan hän ennemmin jääpi monestakin jälelle. Jopa tyttärensäkin ja pitäjän miehensä _Juhana Ihalainen_ siinä vetävät hänelle vertoja. Monta muuta tunnemme, joita pitäisimme parempina, vaikk'eivät ole sinne päinkään ihmetteliöitä ja seuraajia saaneet, kun Korhonen, jota Savon nykyiset runoniekat tavallisesti pitävät mestarinansa, kuin saksalaiset Schilleriä ja Götheä.

Nimitimmä Korhosen runoista muutamia Karjalaankin levenneen. Semmoisia ovat erittäinkin runot Talonpojille, Viinasta, Tyttärille, Mustalaisista, Ketunpoikain elättämisestä, Väinämöisen veljenpojasta y.m. Näytteeksi miten runot semmoisilla kulkumatkoilla muuttuvat, panemme tähän yhden tämmöisen runon "Piipunperästä" sekä sillä tavalla, kuin se on Rautalammilta kirjoitettu, että toisellakin tavalla Venäjän Karjalasta.

Rautalammilta:

Käännä päätä, katso päälle, Ota vaari vanha muori, Kuinka kummalta näkyypi Tämänaikaiset asiat; Kaikki pojat kasvavatkin Piipunpohjalla pilaavat Suunsa seuvun semmoiseksi, Jos on paksu huulipanta, Niin on posketkin porossa, Kasvo puolipullollansa.

Eivät yr'tä yösialta, Univuoteilta värähä, Eikä pirtistä pihalle, Vielä virkahan vähemmän, Ulkotyöhön ollenkana; Ennen karstat kaivetahan, Ihvetkin imeksitähän. Kyll' on sitte päivän päällä Parta paksuna porosta, Ihvestä ihon sininen, Hihat hiessä, helmat noessa, Rintapielet riivanteissa. Vaimot ne valittelevat Pilattavan paiat kaikki Kesken päivän pestäväksi; Muorit mukamat sanovat, Että pyyhkeiksi pitäisi Vanha vaippa laitettaman, Että aikaa enemmän Pesemätä päästäisihin.

Sepillen on selvä neuvo, Valurille vanha käsky, Kunnon neuloja kumota, Jolla vilja väännetähän; Ilkeä on imeisten luona Puista puikkoa piteä, Kuletella kukkaroissa. Miehet muutamat sanovat Pilattavan piiput kaikki, Pohjat puhki pisteltävän, Karetsia kaivettaissa; Toiset ne toki puhuvat, Ett' on oppi oivallinen, Ja juuri komia konsti, Maahan muuttunut tavaksi.

Muinoin toivat Mustalaiset, Kusta lieneepi kotoisin: On tuosta tupakin jatko, Jopa työlle joutuisampi.

Venäjän Karjalasta:

Kuule ensin, katso siitä, Kuinka kummalta näkyvi Tämänaikainen elämä: Miehet muutkin jos minäkin Piipun pohjilla pilaavat Suunsa seuvun semmoiseksi, Jott' on leukansa liassa, Parta paksussa porossa, Ihmestä iho sininen, Tupakasta turmeltuna.

Muinen söivät Mustilaiset Piipun pohjia poloiset, Konnat suuhunsa kosivat, Karetsia saamitsivat, Siitä ottivat opiksi, Suomen miehet mielityöksi, Jotta jo nykyinen kansa, Kaikki katsovat musikat, Nuoret miehet naimattomat, Pojat puoliparrattomat, Huuliansa huuhtelevat, Paian hiemalla hosuvat.

Ei lemmot leposialle, Vuotehellenkaan väräy, Kun ei poskessa poroa, Suussa tuhkia tupakan. Ilmanko akat sanovat, Muorit muutamat puhuvat, Pilattavan parrat kaikki, Suun menevän surkiaksi.

Puikko on puolta kyynäreä, Kyllä kypärän pituinen, Tehtynä teräväpäinen, Jolla kaivavat karetsan, Piipun pohjan poskehensa. Ei purukset suusta puutu, Tukut karmilta katoa, Ikipallit ikkunalta.

Miehet muutamat puhuvi Piiput pantavan pilalle, Pohjat puhki pistettävän Karetsia kaivettaissa.

En nyt tuota tarkoin tunne, Josta on tupakka tuotu: Sen mä tuntenen toeksi, Ett' on turmellut tupakka, Pilannunna kansan kaiken, Maahan muuttunut tavaksi.

Vielä muitakin toisintoja löytyisi tähän yhteenkin runoon, joilla ei kuitenkaan tarvinne tätä jo ilmankin pitkää alkulausetta venyttää, vaikka nämät kaksi toisistaan eroavimmat jo senkin tähden piti pantaa, etteivät asian ymmärtämättömät luulisi Korhosen runoja tässä kokouksessa tahallaan muutetuksi, jos sattuisivat joita kuita kirjoitettuna käsiinsä saamaan eli muuten niitä rahvaassa vähän toisilla sanoilla kuulemaan. Siitä ei toki liene'kään moitetta pelättävä, jos mistä tahansa saatuja toisintoja on runon täytteeksi ja muuksi parannukseksi käytetty.