Chapter 13

Niinpä nytkin ukko paavi Tuo ei tyytyn't virkahan, Lisäksi hän vielä haavi Pyhyydenkin Jumalan. Sai hän kyllä ulkokullan, Nimen siihen virheetöin -- Maallisen hält' siitä vallan Syntinen vei kelvotoin.

MIETE.

Omenainen makeainen, Näöltänsä kaunokainen -- Naisen luonto helponlainen Joutui siitä syntihin. Viina pirun sikunainen, Luonnoltansa kavalainen -- Miehen luonto vahvanlainen Joutui tuollen kahleisiin: Mies nyt kärsii naisen kanssa, Yksi molemmill' on ansa.

VIRSI JOULUAATTONA.

Nyt me lapset laulakaamme Muistoksi sill' lapselle, Joka syntyi veljeksemme Olkiselle seimelle, Meitä rakastaissansa Astui korkeudesta.

Hän se Isänk' kirkas valo, Vaikk' nyt pikku vieraamme, Luotuin hallitsia jalo, Ehk' on oma lihamme, Meidän lasten näköinen, Vaikk' on Herra enkelein.

Heleästi laulakaamme Syntyneelle lapselle, Hänen tähtensä me saamme Ilon ijankaikkisen. Hän tuli meitä kutsumaan Kotiansa katsomaan.

Hän on kirkas koiton tähti, Hän tuli kirkkaudesta, Valaisemaan meitä lähti Synnin pimeydestä. Hosianna hänelle Iloisesti laulamme.

OPATTI LYYTINEN.

Opatti (eli Optatus) Lyytinen syntyi 4 p. kesäk. 1832 Selkämän tilalla Sonkarinsaaren kylässä Vesannon kappelissa Rautalampia. Hän on ylempänä mainitun runoniekan Pentti Lyytisen veljenpoika ja siis laulajasukua; hänen vanhempansa olivat talollinen _Juhani Lyytinen_ ja tämän vaimo _Eeva Kanninen_. Nykyänsä hän maanviljeliänä elää omistamallansa Pentinmäen tilalla mainitussa syntymäkylässään. V. 1861 hän meni avioliittoon talollisen tyttären _Kustaava Siikströmin_ kanssa, jonka kanssa hänellä on useampia lapsia. Nuorempana ollessansa kirjoitteli Opatti Lyytinen sekä runoja että lauluja, joita on painettuna Suomettaressa 1855 ja 1856 y.m., ja on joku runopätkä myöhempinäkin aikoina julkaistu Kuopiossa ilmestyvässä "Savo" lehdessä. Lyytisen runot ovat enimmiten varsin somia pikku kappaleita, jotka todistavat hellästä ja runollisesta mielenlaadusta.

RIKAS NEITO.

Täss' on tyttö, neito nuori, Hieno, valkea, hiveä, Täss' on tyttö, tyyni mieli, Sievä, kaunis ja siveä, Mieleltänsä tyytyväinen, Tekemähän taitavainen. En mä tarvitse tapailla Riikin akkojen apua; Paljon on omasta taasta Huonehissa huiviloita, Orret täynnä täkkilöitä, Naulat hameita nakattu, Yksi seinä aivinaista, Toinen pantu palttinata, Nurkat punkkoja pakaten, Kaljoja kaheksantoista, Sukkia vähän enemmän, Virsuja sata paria, Kenkiä vähä enemmän. Aina on omilla mailla Kilvan kihlan kantajia, On niitä etempätäkin Aina markan antajia; Pojat polkuja pitävät, Aina luokseni ajavat Orihilla välkkyvillä, Hevosilla hirnuvilla. Kihlat kilkkavat povessa, Taskut täynnä taaleria, Kukkarot kultarahoja: "Ota tästä neitoseni Kihlat kullan kiiltäväiset!" Kyllä niit' on monta käynyt Hopealta hohtavata, Vaan ei ole vielä ollut Lämpimältä läihkyvätä. Enpä kullalla eroa Kotoani kultaisesta, Enkä taivu taalerilla Vasten mielen vaatimusta, Vaan jos omani tulisi, Näköiseni näytteleisi, Vasta ottaisin omalta Kultakihlat kullaltani.

LINNUN LAULU.

Lintu läksi laulamahan Poijes uniuutustansa, Jossa rauhassa lepäsi Päivän vaihtuman väliä, Pimeyen piiloisalla, Mut kun valkeus valaisi, Alkoi koitto auringosta, Niin hän nousi nopeasti Luojallensa laulamahan Aamukullan kunniaksi, Vuoen alkavan iloksi.

Laulut ylhäälle ylensi, Korkealle korotteli, Tuolla toivolla sanovi, Vielä armoa anovi, Että oisi e'espäinkin Vuoen alkavan ajaksi Rauhan majat maataksensa, Aina ilolla herätä.

Niinpä mahtaisi monetkin Kiitosvirret veisaella Luojallensa laupiaalle Aina armonsa e'estä. Eikös tulis vielä olla Kielet kilvan kiittämässä Herran armon avaruutta, Kaikkivallan rakkautta, Kuin vuosilla kuluneilla Kohtahamm' on koittanunna, Että ovat avarasta Rikkauen lähtehestä Viljavirrat kuohununna. Jospa vielä viljavuoet Meille vastakin tulisi, Että saisi laululinnut Ilovirttä viserrellä, Sitten kaikuis kaunis ääni, Laulu laaksoista suloinen, Veisu kaunis vetten päältä, Heliseisi herttaisesti Harras huuto Suomessamme, Koko lauma laululintuin, Kaikki yksimielisesti, Linnut pienet peipposetkin Kiitosvirttä visertäisi.

EN LAULAMASTA LAKKAA.

Mä etsin huvitustani Ja elän tällä lailla, Kuin kesälintu laulelen Mä näillä Pohjanmailla.

Vaikk' on kylmät kylämme Näillä sydänmailla, Vaan on luonto lempeä Laulamahan aina.

Kuullaksesi kultani En laulamasta lakkaa, Kun mä etsin ja nyt löysin Ystäväni rakkaan.

Kun on meillä rakkaus, Niin ei puutu mitään, Ennen kaikki maailmassa Unhottaman pitää.

Vaan kussa puuttuu rakkaus Kaikki meiltä jääpi, Maailma ja rikkaus Karvahaksi käypi.

TANSSISSA JA ILOSEUROISSA.

Mitä myö nyt laulamme Huvitukseksemme? Laulakaamme iloksi Näitten ilojemme!

Koska meillä suloinen Onpi Suomen kieli, Vielä onpi lempeämpi Nuorukaisen mieli.

Jos vaan oisin taitava Niinkuin onpi mieli, Että oisi minullakin Laululinnun kieli.

Laulaisinpa seuroissakin Ystävitten kanssa, Niinkuin toukomettisetkin Aina parvissansa.

Työ nuoret tytöt, pojat, Elkää olko jouten, Tulee aika semmoinenkin, Ett'ei jalka nouse.

Nyt ei paina jalkanne Eikä mieli kiellä. Tanssikaatten, tanssikaa, Ja tanssikaatten vielä!

Vanhat saapi istua, Kun ei jalka jaksa, Eikä ole mielessä Enää tanssin taksa.

Pojat nuoret ottakaapa Itsellenne pari, Ei nyt auta jouten olla, Vaikk' ois kuinka vari.

Nuo tytöt, jotka istuvat Ja tanssia ei taia -- Istukaa kun istutten, Mutt' eihän teitä naia!

Kun pelimanni pelaapi Ja viulun ääni soipi, Kyllä vielä nuoret miehet Tanssia nyt voipi.

ALPERTTI KUKKONEN.

Kansanrunoilia Alpertti Kukkonen on tätä nykyä Hinkkala nimisen talon omistajana Rautalammilla. Siellä hän myöskin on syntynyt 14 p. helmik. 1835. Hänen vanhempansa olivat _Gabriel Eerikinpoika Kukkonen_ (k. 1873) ja _Helena Kustaava Närhi_ (k. 1871). Alpertti Kukkonen on nuorempana harjoittanut runoutta; hänen runojansa löytyy muutamia J. Krohnin kokoelmassa Kirj. Seuran kirjastossa. Virheet runomitassa osoittavat kuitenkin, ett'ei enää Rautalamminkaan seuduilla korva ole tarkka runolle. Kukkonen on paikkakunnallaan yleisesti arvossa pidetty mies, siellä olevan kunnalliskauppayhtiön perustaja ja maanviljelysseuran jäsen. Naimisissa on hän _Josefiina Monthanin_ kanssa.

TYÖN ARVOSTA.

Miehet mieleltä iloiset, Poiat Pohjan puuhioita, Jotka jaksavat jalosti Kyllä korpia kumoa, Kaiket päivät kallistella, Aina aamusta varahin, Iltahetket herkeemättä, Kaikki kuusikot kumohon, Petäjiköt pyllyllensä, Koivikotkin kallellensa. Lehossa on leivän juuri Savon maassa mainittava, Savon synkeillä saloilla, Poloisilla Pohjanmailla, Vaikka on vaikia elatus.

Kyntömiehellä kynänä Aatrankurki kämmenpaässä, Samoin kirves kourassansa Kaiket päivät kapsuttaapi Monta työtä tehtäessä, Joita en muista muistutella, Monta työtä tyystillistä; Vaan ei auta valitella Eikä muuta muistutella, Vaan olla sääyssä sopiva, Työssä aina tyytyväinen, Talonpoian tarpehissa. Niinpä neuvoi isät ennen, Piennä poikia opetti, Vanhat vaarit varoitteli, Neuvoi näitä nuoremmillen: "Tiepä käskee lentämähän, Virsut vireät piteä Kaiken aian kopsavaiset, Sekä kesän että talven; Olla vireä virassa, Ahkerana ammatissa, Riihet puia puhtehella, Siellä silmänsä pilata. Annas sitten aamun tulla, Päivän valkian valeta, Lähe tuiskuhun tuvasta, Poiat nietosta polkemahan; Lapioilla leuhut ensin, Sillä tiesi tasoittelet, Että pääseepi perillen Syänmaille synkiöillen. Sieltä tuovat tullessansa Hevosella heinähäkin, Puukuormat kuljettavat, Havukuormatkin hakevat Pellon pinnan pehmitteeksi. Vanhat vaarit ne tuvassa Muorin kanssa katselevat, Kuinka poiat pakkasesta Tuolla tuiskusta tulevat, Pakkasesta paukuttavat, Ruumis raukka raukiana, Kovin vaivoista väsynnä."

Kuules kun mie sanelen, Talonpoika taitavainen: Älä suutu säätyhysi Vaikka on vaikia vaellus, Vaikka vaivalla kovalla Maasi mahtihin rakennat, Piät huolta huomisesta, Syömisestä, siemenestä, Vaikka vanhana valitat Jäykäksi jäseniäsi. Piisaa pitkämielisyyttä: Aina meitä auttamassa Kaikkina katovuosinakin, Aina on suonna suuri Luoja, Antanut Isä ihana Hätäaikana apunsa; Luojan lahjat laupiaimmat, Luojan annot armolliset, Vaikka kansa kiittämätöin Pilkkasanoilla pahoilla Maksaapi niitä monia Armaan Isän armotöitä. Piisaapi pilkkasanoja Kansan suusta suruttoman; Vaan on niitä varsin harvan Ihmisparoissa pahoissa, Jotka Luojallen lukevat Rukousta ruoan eestä, Vaikk' on aika aivan kallis, Vuoet kovat on käsissä Meillä eessä mentävänä. Vaan itse tietääpi Isämme, Jos Hän armon antaneepi Meiän vaivaisten varaksi, Meiän ihmisten iloksi: Jos Hän vielä armon suopi, E'espäinkin eineen tuopi.

ENTISISTÄ RAUTALAMMIN RUNONIEKOISTA.

"Ei puheet puhuen lopu, Virret veisaten vähene", Sanoo Suomen sananlasku; Kyllä piisaapi puheita Lukioillen, laulajoillen, Vielä virren tekiöitten, Kun on miestä miettimähän, Läksiätä laulamahan, Kansan kuulten kiskomahan. Vaan on kaikki kaonnehet Vanhat laulun laitteliat, Vanhat runon rustailiat Menneet Tuonelan tuville, Nyt on jäänynnä jälellen Kaikki nuotit nuoremmilta, Virret varsinkin vähässä, Kaikki laulut on lamassa, Virren nuotit vässällänsä.

Voi, jos oisi Väinämöinen, Ukko entinen elossa, Kyllä sitten kuulisitten, Saisitte kyllältä sanoja, Suomalaisen Suomen kieltä, Sekä soiton että laulun, Joka luonnon liikuttaapi, Kaikki veessäkin kalatkin, Kaikki metsän kiipiätkin, Yksin ilman lintusetkin. Vaan on mennynnä mukaansa Kaikki hänen kantelensa; Vaan on vähäisen jälellä, Kaunis kirja Kalevala, Miesten muinoisten olosta Suloisella Suomenmaalla.

Olipa nytkin oivallinen, Kuuluisampi kunnioista, Nykyajan laulajoista, Runsahin runontekiä, Viisas miesi _Vihta-Paavo_: Siltä kulki siivo lailla Runonteko rohkiasti, Ei sen tarvinnut tapailla, Sanojansa synnytellä Lapsen tautisen tavalla Asiata arvellessa. Olipa vielä oivallinen, Oli toinen toverina Paavon kanssa puhumassa, Asioita ajamassa, _Ihalainen_ itse kanssa, Yhen pitäjän uroita, Nykyajan laulajoita. Nepä laulut laittelivat, Runot meiningin mukaiset, Silloin kansa kyllin lauloi, Kaikki lapset kasvavatkin, Kun ne ukkoset elivät. Vaan on kuollut kumpainenkin, Runomiehet runoinensa, Laulumiehet lauluinensa. Vielä veisaa pieni _Pentti_, _Lyytinen_ vain lystiksensä, Laitteleepi laulujansa Toimen miesi Toholahessa.

Vaan nyt toivoisin toella Nuorempia astuvaksi, Runotyöllen tottuvaksi, Ett'ei laulut loppuneisi, Runot varsin vanheneisi. Onpa _Optatus_ alulla, _Lyytinenkin_ jo lähellä Laulamahan kansan kuullen, Vaan on varsinkin vähäistä, Vasta taimella tavara, Kun ei pauhanne paremmin, Että kuuluis kauvemmaksi Tuonne pitäjän perille, Kahen kappelin rajalle. Vai joko lopun loppunevat, Laulumiehet lauhtunevat Rautalammin rannikoilta?

VIITESELITYKSET:

[1] Paavo Korhosen elämäkerta on painettu kokonaan _Elias Lönnrotin_ kirjoittamassa muodossa, ainoastansa niillä muutoksilla kuin viittausten sovittaminen tähän painokseen on tehnyt tarpeelliseksi.

[2] Sanotaan tätä taloa paikoin Vihtalahdeksikin.

[3] Siitä syystä, että Korhonen vapaehtoisesti oli niin kauan Herran ehtoollisella käymisen laimi lyönyt, piti ruumiinsa kirkkolain jälkeen hiljaisuudessa haudata, joka hautaus tapahtui kekripäivänä vuonna 1840.

[4] "qq", joka merkitsi "kuitattu" l. "maksettu".

[5] tolppa = 12 killinkiä, loutu (plootu) = 16 killinkiä vanhaa Ruotsin rahaa.

[6] ritari = ritarimerkki, tähti.

[7] Korhonen sanoo M:n kokonsa puolesta muitten pienempien puustavien äidiksi.

[8] Nimittäin D:tä.

[9] Joka on kirjoittanut virsikirjassa N:o 395 (vanhassa virsik. 278) ja kuoli nuorena.

[10] Prytz (Rytsi) oli tähän aikaan tullimiehenä Oulussa.

[11] Tässä on puheena niin sanottu "pikku tulli", joka v:sta 1622 Ruotsin vallan loppuun asti kaupunkien tulliportissa kannettiin kaikista sisään tuotavista maalaistavaroista.

[12] ruotsal. lainasana = alituinen.

[13] Ruotsinnetun toisinnon mukaan kysyy Kettunen Kilposen kotiin tultuansa työtä, johon talon poika vastaa: "Takin naima tarvitseepi", ja saapi vanhimmalta oikaisun osakseen. Mari tulokasta "katsoi silmällä kahella niinkuin heinän hempeyttä". Kettunen kysyy sitten, kuka ottaisi haltuunsa hänen kapineensa, silkkivyönsä ja juhlavaatteensa; silloin Mari astuu naisten joukosta ja lupaa ottaa ne omaan arkkuunsa. Kun Maria torutaan "venäläiseen" osoittamastaan mieltymyksestä, vastaa hän itse parhaiten tietävänsä, mitä hänen tulee ja sopii tehdä, jonka jälkeen Kettusen kanssa "tuumasi ikuisen tuuman". Että tämä on alkuperäinen, oikea runon muodostus, on selvä.

[14] II Kun. 18, 26 seurr.

[15] sananlennättimen.

[16] pikarit.

[17] kirkkaan (ruotsal. sana klar).

[18] s.o. viinapannun.

[19] Vapaudenajalta v. 1766 oli kahvia muka ylellisyystavarana kokonaan kielletty Ruotsin valtakuntaan tuomasta, ja Kustaa IV Aatolfi uudisti tämän kiellon v. 1794; kruununmiehet valvoivat asetuksen noudattamista.

[20] liedellen.

[21] villeinä.

[22] Tämä runo on luultavasti tehty v. 1853, jolloin huonon sadon tähden viinanpoltto-oikeus siksi vuodeksi supistettiin ja lausuttiin aikomus mahdollisesti se kokonaan kieltää.

[23] käsiraudat.

[24] Mahdollisesti: kannuksista.

[25] Oksanen runossaan "Meidän vieraissa käynnit", jota vastaan runo on kirjoitettu, kertoo mitenkä Suomen Suomalainen aikoo mennä vieraiksi ensin heimolaistensa, Lappalaisten, Inkeriläisten, luoksi, mutta ei heidän ruokansa hänelle maita; Viroon tullessaan rautapaita Saksalainen jo rannalta tiuskii hänelle vihaisesti ja käskee palaamaan; jonka tähden Suomalainen lopulta lähteekin Ruotsiin vieraiksi.

[26] Vierasuskoisten, kreikkalaisvenäläis-uskoisten.

[27] Pantomiimi = ajatusten ilmituominen liikkeillä.

[28] Raasali = kaupustelia.

[29] Räikkönen tässä jäljittelee Gottlundin kummallista kirjoitustapaa.

[30] Kunnan-virkamiesten valinta.

[31] ainoastaan.

[32] Venäl. sana = semmoinen, (sopiva).

[33] likörit.

[34] sillin.

[35] elohopeata.

[36] Unikukasta valmistettu tainnuttava neste.

[37] sämpylä, leipä.

[38] sämpylä, leipä.