Chapter 10

Näin on ruhtinas ruvennut Suloiseksi Suomenmaallen, Laupiaaksi lapsillensa, Eikä ole ennen vielä Suomenmaasta mahotointa, Verosummia vetänyt, Eikä ole ollenkana Sotamiestä Suomenmaasta Väkivetohon vetänyt. Sillä tulisi toella Joka sääyn Jumalalta Sille toivoo siunausta, Että vielä e'espäinkin Sillä suurella sijalla Rakkau'en, rauhan kanssa Eläisi pitkällen ijällen, Olis vahva vartiamme, Muuri tuimillen tulillen, Että aina armon käsi Olis lapsillen ojettu, Hätähuuon huomaitseisi Istuimella isoisella.

OLLI KARJALAINEN.

Olli Karjalainen eli Karjaliini, niinkuin hän mielellään näyttää nimittäneen itseänsä, oli syntynyt v. 1805 Hevossalon kylässä Kerimäen pitäjässä, missä hänen isänsä, hänkin nimeltään Olli, oli talonpoikana. Vanhemmat pitivät poikaa tarkassa kurissa ja opissa, jo kuusivuotiaana sai hän ruveta aapiskirjaa pränttäämään päähänsä ja neljätoistavuotiaana hän lähetettiin pois kotoa oppimaan räätälin ammattia. Pojasta, joka näyttää olleen hilpeä ja iloinen luonteeltaan, mahtoi tuo kuri joskus tuntua liiankin ankaralta. Myöhemmin Olli Karjalainen tuli puodille Puhokseen ja näkyy kulkeneen Karjalat tuonne tänne, kunnes vihdoin asettui räätälinä Liperin kirkonkylään asumaan. Kaikista näistä vaiheistansa hän itse kertoo laveammin tähän painetussa "Kulkurunossaan". Sittemmin hän muutti Komperon kylään, jossa toimitti lautain vahdin virkaa Siikakosken sahaan kuuluvalla lastauspaikalla. Tässä ammatissa on hän naimatoinna kuollut helmik. 11 p. 1855. Hän kuuluu kuolleen varakkaana miehenä ja jättäneen omaisuntensa perinnöksi veljenpojalleen Heikki Karjalaiselle, joka sillä osti talon itsellensä suvun alkuperäisessä kotipaikassa Kerimäen Hevossalossa.

Olli Karjalaisen runot ovat enimmiten iloista laatua, mutta että hänessä kyllä oli totisempiakin tunteita osoittaa kaunis runo "Koulunkäymättömän valitus". Elias Lönnrotille lähetti hän koko joukon sekä runoja että tarinoita ja kaskuja, omatekemiänsä ja muualta saatuja, joita Lönnrot on useampia Mehiläiseen painattanut, niistä kaksi runoa, Koiraruno (1839 Toukokuulla) ja Koulunkäymättömän valitus (1840 Maaliskuulla). Muista, nyt Suom. Kirj. Seuran arkistossa (etupäässä Lönnrotin kokoelmissa) säilytetyistä teelmistään ansaitsevat erittäin mainitsemista sukkela "Naimajuttu" niminen runo, jossa kerrotaan eräästä Liperissä tapahtuneesta kääntymyksestä kreikkalaiseen uskontoon, ja draamallinen "Pilakirjoitus Amos ja Anna".

KOULUNKÄYMÄTTÖMÄN VALITUS.

Jos olis isä ennen muinoin Antanna aluksi mulle Kapan kauroja mukahan, Sitten minun selvittännä, Tuonne työntännä toella, Koulun korkian tyköhön, Opin oikian tiloille; Jossa oisin oppinunna Tietämähän, tuntemahan Monta hyötyä hyveä, Monta paikkoa paremmin, Muita kieliäi mukaillut Kaikin paikoin kallohoni: Kukas saattaisi sanoa, Kuka muuten muistutella, Ett'en minä, niinkuin muutki, Niinkuin muutki muutamaiset Koulun korkiat käviät, Lauleleisi, liirittäisi, Kantelettai kaikuttaisi, Että kuuluisi kumina Yli suurta Suomenmaata, Yli vuorten, vaaramaitten, Yli laaksojen laveihen, Niinkuin kaiku kankahilla Tahi synkissä saloissa Huuettaissa huikiasti Kauvas kuuluupi kuhunki.

Vaan nyt on kieleni kipiä, Ääneni minun äräkkä, Nyt on kalpa kanteleeni, Ett'ei ensinkään osoa, Saata kaikkia sanoja Saaha oikein sarjallensa, Kun en tieä, enkä tunne, Mitkä milloinkin pitäisi Sanat nuotille sanoa, Sovitella soittohoni. Niin ei oo lauluni lavea, Eikä soittoni sorea, Ei kumaja kanteleeni, Laske ei laatuista iloa; Vaikka kyllä koittelenki Laaiskella lauluani, Sovitella soittoani, Kanssa kielet kiinnitellä Yli kaiken kanteleeni.

No mitä koulusta kurisen, Mitä kielistä kitisen, Opistani ollenkana! -- Onhan meillä oma kieli, Oma Suomemme sorea, Oman äitin antamainen, Oman isän istuttama. Täll' on itsellä iloa, Täll' on itsellä simoa, Täll' on mettä ja makeutta Kylliksi joka kylälle, Joka talon tarpeheksi. Kyll' on Suomella soreutta, Kyll' on Suomella sanoja, Ilman avun onkimatta, Velaksi vetelemättä; Et se tarvitse tapailla, Anella apusanoja, Muilta kieliltä kysellä, Neuvoksensa nouatella. Sill' ompi sanat soreita, Puhehensa puhtahia, Jos ne kuka juonteleepi, Laaullensa latjoaapi. Sit' on sitten kaunis kuulla, Kaunis kuulla ja katsella; Siinä rinta riemastuupi, Syän syttyypi ilohon Laulamahan, laatimahan Uuen virren veisattavan, Uuen laulun ja laveemman.

Olkohonpa tässä kyllä Tälle Suomelle sanottu -- Muuten vielä muistuttelen, Ihmisille ilmoittelen Vanhemmistani vakaasti: Ei ne vitsoa vihanna, Säästänynnä selkeäni. Vielä mua vanhempani Ilmanki opettelivat, Vaativat, varoittelivat Ajan kaiken karttamahan Ilkeyksiä ilman alla, Sekä irstaista eloa Täällä maailman menoissa; Vaikk' ei mulla mies paralla Ole tullut täytetyksi Tämä vanhempain varoitus. Olen kyllä kurja raukka Elinkauteni elänyt Täällä synnin siitännässä, Irstaisuuessa isosti; Josta jo tosin tuliski Tehä kelpaava katumus.

Mutta soisin, Suomen lapset, Teille täyellä toella, Ollaksenne oikeasti Kiitolliset, kuuliaiset Vasten teiän vanhempia. Katsos kuin on vanhemmalla Hellä huoli lapsistansa, Suru niihen suuruksista, Syömäneuvoista sanoma, Ykinä ylöspiosta, Vaattehistaki valitus! Jos on toisia toella Vanhempia vaivaisia, Joill' on kyllä huono huoli Lapsistansa maailmassa. Laps kun kynnelle kykyypi, Jaloillensa jaksaneepi, Sen jo kohta selvittävät Pitkin tietä piirtämähän, Pitkin kaikkia kyliä, Almua anelemahan, Etsimähän einettänsä. Siellä lapset sitten saavat Monta kurjoa kokea, Monta nähä nälkeäki; Siellä oppivat ololta, Tien ohessa ollessansa, Monta pahoa puhetta. Isällä on itsellänsä Kyllä työtä tuumatessa, Mistä milloinki tapaisi Viinakupin kulkkuhunsa; Sinne mieheltä meneepi, Vaivannäkö vanhemmalta, Valuu kautta kaulavarren Viinan liemenä vihavan; Jota viinoa vihaista Tulis kaikkien kamoa, Niinkuin syntiä syvintä, Kaotusta kauhe'inta.

KULKURUNO.

Isän' isä oli Olli, Minun isän' oli Olli, Olli on oma nimeni, Jok' olen syntynyt synkeässä Savonmaassa mainiossa, Hevossalon helpehillä, Kuin on piirissä pitäjään, Kerimäen kirkkokunnan. Siinä kasvoin kaunihisti Isän luona ilman syittä, Äitin armahan avuissa. Kosk' ol' vuosia kulunut, Elopäiviä paennut, Neljä päälle kymmenennen, Isä mulle ilmoittaapi, Äiti saatteli sanoiksi: "Kuules Olli poikaseni, Oma kantamain katala, Meill' olis mieli mies sinusta, Tehä taitava tekiä, Ompelia oivallinen, Vaattehien valmistaja. Kulje nyt kotoa kohta, Mene tuonne Mattson luokse, Kylään koipea Kerelin, Pennasen perintömaalle. Se on räätäli ramakka, Ompelia oivallinen, Opi siellä ompeluhun, Vaattehia valmistamaan."

Minä mielellä hyvällä Läksin kohta kulkemahan, Mattson luokse marssimahan. Siellä Matti mahtavasti Heti ompelun opetti, Antoi konstin kohastansa, Että leikata levyjä, Pitkin poikin piirustella. Sieltä taaskin tallustelin Isän luoks' ilolla mielin, Opin saatua oivallisen Kaikin paikoin kallohoni. Sitten vietin viisi vuotta Isän luona istuskellen, Vaattehia valmistellen.

Jopa isä ilmoittaapi, Äiti saatteli sanoiksi: "Kuules Ollo Poikolainen, Meill' olis sinua mieli Tuonne työnteä toella Puhoksehen puo'in päälle, Asettaa myös antajaksi Maksun eestä ihmisille, Jyvät, suolat suoritella." Minä taaskin tassimahan, Puhoksehen pötkimähän, Fabritiuksen vaatimalla. Heti tuonne tultuani, Kotoa kulettuani, Herra haasteli halusta, Puhui puhtaita sanoja, Kuin nyt ovat kuunneltavat: "Ma otan sinun, Olavi, Apumieheksen' asetan, Että lauat lastaillessa Lotjiloihin lueskelet. Vielä panen päälle puo'in, Antimanniksi asetan, Että suolat suoritella Maksun eestä ihmisille, Jyvät kanssa joutuisasti Mittakapalla mitata, Työväelle toimitella." Minä tuoss' toella kaikki Herran askareet ajelin Vuoen päivät päästä päähän, Päälle parin viikon verran.

Siitä vielä viipoittelin Kitehelle kerkiästi, Huilautin Hurtin luoksi, Jossa oppia ololta Päähäni paremmin saisin. Noko siitä selvitime, Poijes paikalta pakenin Pitkin tietä piirtämähän Ylös Ylä-Karjalahan, Liperihin liukkahasti, Jossa miehiä monia Löysin, herroja hyviä, Joitten tykö toimittime, Heti asumaan asetuin. Nyt olen ollunna oleva Liperissä liikkumatta.

Näin olen hoikka hoiperrellut, Maailmassa matkustellut Vuosikausia monia, Jotk' on lukuhun luettu, Kolmekskymmeneks ko'ottu, Vielä päälle päällisiksi Koko kolmen vuoen päivät. Jo olen jotakin nähnyt, Nähnyt myötä-, nähnyt vastoin- Käymisiä kaikin puolin, Joit' en saattane sanoa, Nimitellä nimikauen. Nyt olen kokenut kokoilla Kaikki mutkat, kaikki matkat, Kaikki työni toimitukset, Kaikki kirjaan kirjoitellut, Mukaellut muistokseni. Vaan en saatakkaan sanoa, Ihmisille ilmoitella, Minne viimein lykky viepi, Kunne onni ohjoaapi, Niinkuin sanoo sananlasku, Valittaa tarina vanha: Sijan tieän kussa synnyin, Paikan kaiken kussa kasvoin, En tieä sitä sijoa. Kuhun kuoleman pitääpi.

MATTI PUHAKKA.

Matti Puhakka syntyi Kontiolahdella 24 p. huhtik. 1816; hänen vanhempansa olivat talollinen _Juhani Puhakka_ ja _Greeta Kärkkäinen_. Isä oli ankara mies, joka ei sallinut lasten viettää tyhjäntoimittajan päiviä, vaan otti heidät jo pieninä mukaansa työhön metsälle. Jo 15-16-vuotiaana sai Antti, kun isä kuoli, ruveta Heinävaaran vasta aljetun uutistalon isännäksi; vanhan talon oli isä jo eläessään antanut vanhimmalle pojalle. Ensin oli Puhakalla kovat ajat uudessa talossaan, paikka oli vesiperäistä ja hallanarkaa. Mutta vähitellen murheet vähenivät ja hän voi ruveta ajattelemaan emännän hankkimista taloon. Semmoinen oli myöskin ehdolla, mutta oli olemassa paha este: Antti Puhakka ei vielä osannut lukea eikä siis ollut ripillä käynyt; vaan ihanan palkkion toivossa tuli hän pian mainioksikin lukiaksi. Sen jälkeen lähdettiin kosiomatkalle, joka hyvin onnistuikin, vaikka Puhakka ei ollut huolinut ottaa pitäjän tunnettua puhemiestä mukanaan, oli vain lähtenyt omalla uhallaan erään tuttavan kanssa. Avioliitto tuli varsin onnelliseksi, eikä häiriytynyt kielikellojenkaan kuiskeista. Mainittakoon tässä suhteessa tapaus, joka todistaa Puhakan avonaista ja luulematointa mieltä. Hänen nuorta vaimoansa paneteltiin Puhakalle siitä että muka osoitti liian suurta hellyyttä erästä talon renkiä kohtaan. Vaan Puhakka vastasi hymysuin: "ei hänellä ole mitään viekkautta vatsassaan, mutta hänellä onpi yhtä leikkisä luonto kuin minulla itsellänikin". Ja renki jäi vielä moneksi vuodeksi talon palvelukseen.

Antti Puhakka oli vilkas, toimelias mies ja saavutti pian sen kautta kunnioitetun aseman kotipaikoillaan. Hän harrasti parannuksia maanviljelyksessä ja oli muassa kaikissa toimissa paikkakuntansa hyödyksi ja edistykseksi, esim. Höyttäisen laskemisessa. Mutta myöskin yleisempiin asioihin käänsi hän huomionsa ja kirjoitti jo nuorempana miehenä mainion runonsa "Tuhman Jussin juttureissu", joka lienee sattuvin iva, mitä on kirjoitettu Ruotsin kielen valtaa vastaan oikeustoissa meidän maassa. Se arvo, jota Puhakka paikkakunnassaan oli voittanut, aikaan sai sen, että hän valittiin jäseneksi v:n 1862 Tammikuun-valiokuntaan, jossa asioita valmisteltiin jälleen pitkän loman (1809-1863) jälkeen kokoontuville valtiopäiville. Useimmilla valtiopäivilläkin vv. 1863-82 (paitsi 1867) Puhakka sitten oli tuomiokuntansa (Liperin) edusmiehenä talonpoikaissäädyssä, ja otti ahkerasti, joskus runomuotoonkin pukeutuneilla lausunnoilla, osaa keskusteluihin. -- Mielipiteiltään on Puhakka, niinkuin ylläolevastakin näkyy, edistyksen mies. Hänellä on avoin silmä, avoin mieli, joka mielellään uutta vastaanottaa, eikä aina kiihkeästi vanhasta riipu. Kaikilla ennakkoluuloilla, pontta puuttuvilla vanhoilla laitoksilla on ollut hänessä leppymätöin vastustaja. Siinä, että kaikille niin paljo kuin mahdollista valmistetaan tilaisuutta kehittyä vapaasti, oman luontonsa mukaan, näkee hän yhteiskunnan parasta. Hän menee tässä suhteessa pitemmälle kuin yleensä meidän talonpoikainen kansamme, niinkuin on näkynyt hänen lausunnoistaan valtiopäivillä. Elinkeinovapaus, uskonnonvapaus y.m. eivät hänen mielestänsä ole kammottavia asioita, vaan päämäärä, johonka on pyrittävä.

Erään lukkarin Juveniuksen avulla oppi Antti Puhakka kirjoittamaan, huolimatta siitä että pitäjän pappi neuvoi häntä olemaan vaivaamatta itseänsä semmoisella talonpojalle tarpeettomalla taidolla. Halua kirjallisuuden lukemiseen mainitaan hänen saaneen kerran kun kirveellä haavoitettuansa itseänsä jalkaan täytyi pitkät ajat maata sairasvuoteella. Raamatun hän silloin luki kannesta kanteen. Suurta ihastusta hänessä nosti Suomalaisen uskonnollisen runouden mestariteos Calamniuksen yksinkertainen vaan kaunis "Ilolaulu Jesuksesta". Vaan ennakkoluuloista vapaata mieltänsä hän silloinki näytti. Samaan aikaan hän kutsutti luoksensa sairasvuoteensa ääreen erään ympäristöllä tunnetun tietäjän ja laulatti tällä itsellensä vanhoja loihtuja, noita syntyjä syviä, joihin Suomen kansa ammoisina aikoina oli viisautensa pannut. Tietäjä luuli Puhakan luottavan hänen loitsujensa voimaan, mutta Puhakkaa ainoastaan huvitti kuulla vanhoja runoja laulettavan. Epäilemättä ne vaikutukset, joita Puhakka tuolloin sairasvuoteellaan koki, ovat suuresti vaikuttaneet hänen runouteensa. Tähän painetussa pikku runossa "Lauluin tiedännästä" esim. näemme hänen jäljittelevän vanhaa loitsua.

Puhakan runoja löytyy useita painettuina eri vuosikerroissa Maamiehen Ystävää, Suometarta, Tapiota y.m.; Suom. Kirj. Seuralla löytyy käsikirjoituksena pari kymmenkuntaa. Varsinkin pilkkarunoistaan on Puhakka kotiseutuvillaan kuuluisaksi ja peljätyksi tullut, mutta ne ovat usein sitä laatua, ett'eivät painettaviksi sovi. Puhakan runoista ovat, paitsi "Tuhman Jussin juttureissu", parhaimpia runo "Ulkokansan kapinasta" (vallankumousvuodelta 1848) ja "Surulaulu 1850 vuoden kiellosta".

TUHMAN JUSSIN JUTTUREISSU.

Tämä laulu on laitettuna Tuhman Jussin juttuteistä, Kuin on Suomi sotkettuna, Kovin peitossa pi'etty Vanhan kielen vallan alla, Ruotsin kielen kahlehissa. Kun me kirjan kirjoitamme Savon selvillä sanoilla, Kohta kirja kiskaistahan, Siihen venska viskatahan, Äkäisesti ärjytähän, Vihapäässä kiskotahan: "Mistäs tullut tuhma Jussi, Kuka konna kirjan tehnyt, Kun on suomeksi soaissut, Savon kieliä kirjoittanna?" Jussi huono huokaiseksen, Painuvi pahoille mielin, Tuohon verkaksi vetävi Äänen kainun kansselissa: "Tuolta tullut Karjalasta, Samonnut Savon rajoilta; Luulin suomeni sopivan, Kartan kanssa kelpoavan!" Sitten pannahan paperit, Ulos vieähän ovesta, Pois pihallen potkitahan, La'aistaan alas rapuista, Sylki päälle sytkätähän, Jussille julistetahan: "Käy nyt karttakammarihin, Ota sieltä uusi kartta, Elä suomeksi sokaise. Hae ruotsiksi lukia, Venskan kielen kirjoittaja!"

Jussi juoksi joutuisasti, Haihatti hajalla hapsin Kaupungin katua myöten Kartanmyöjän kammarihin; Lantit taskussa lapatti, Vaskikullat kukkarossa. Tuli kauppa kartan kanssa, Rahan maksu ränttärissä; Rahat loppui lakkarista, Vaskikullat kukkarosta, Uupui kartan kauppiaalle, Tengan verta jäi velaksi. Jussi puittavi pihalle, Pani kartan kainaloonsa, Alkoi astua katua, Painuipa pahoille mielin, Katseli kivikatua, Kun rahat rakosta loppui, Vaskikullat kukkarosta. Tuli vanha virkaheitto, Kelmi kapsutti katua, Harjustakki hartioilla, Suolilla on vyö sorea, Napit vaskesta valettu, Hopealta holvattuna, Saappahat somannäköiset, Kuultokengät kelvolliset; Alkoi Jussille jutella, Suomen miestä surkutella: "Mitä oot pahoilta mielin, Katselet katua pitkin?" Jussi huono huokaiseksen, Murehella muistelevi; "Sitä oon pahoilla mielin, Katselen katua pitkin, Kun ei kirja kelvannunna, Vaikk' ol' suomi suorin pantu, Savon selvillä sanoilla; Pois pihalle potkittihin, Sylki päälle sytkättihin." Tuohon virkki virkaheitto, Venskan veijari vetäisi: "Kuules ukko, kun sanelen Jutustasi Suomen Jussi! Käyppäs karttakammarihin, Osta sieltä uusi kartta, Minä venskaksi vetäisen, Ruotsin kieltä kirjoittelen". Jussi päästävi paperit, Kaivoi kartan kainalosta. Heitto karttaa katselevi, Kohta Jussille julisti: "Käy nyt tänne kammarihin, Kohta venska viskatahan, Pannahan paperin päälle, Saapi ruotsiksi lukea Kaikki herrat kansselissa, Kohta kirjat korjatahan, Juttusi julistetahan". Jussi ei juljennut sanoa Kartan kaupasta mitänä: Jo rahat rakosta loppui, Vaskikullat kukkarosta; Luuli Luojan laittanehen Etehensä enkelinsä Köyhille varaksi varsin, Huonon kansan hoitajaksi, Jok' ei kultia kysele, Hopeasta huolta kanna. Kunpa oli kirjoittanut Virkaheitto valmihiksi, Sitten Jussille julisti: "Nyt on kirja kirjoitettu, Saapi ruotsiksi lukea Kuvernyöri kansselissa, Eikä potkita pihalle; Kuvernyöri kuulu herra Lyöpi riitasi lopulle". Jussi heikko henkäiseksen, Murehella muistutteli, Alas laski lattialle Poloisille polvillehen, Käet väänti vastatusten, Koprat yhtehen kokosi, Sitten silmänsä ylenti, Kohti taivasta kohotti, Lausui aivan rakkahasti, Sanoi hellillä sanoilla: "Nyt on julkinen Jumala E'es tuonut enkelinsä, Köyhille varaksi varsin, Huonon kansan hoitajaksi; Antavi asiat juosta, Jutut kaikki kansselissa, Vaikk' on kullatkin kulunna, Hopeatkin huvennunna."

Sitten nousi notkaltahan, Pois kohosi polviltahan, Vielä virkaheittiöä, Nälkäkurkea kumarti: "Milläpä minä poloinen Teillen atrian asetan, Kun on kultani kulunna, Rahat loppunna rakosta?" Tähän vielä virkaheitto Mutkan muisti, keinon keksi, Palkkansa paraiten otti, Keinon Jussille julisti: "Muuta laukkusi rahaksi, Rupiloiksi rukkasesi; Sitten alttarin asetan, Vikauhrin alttarille Suurten syntien e'estä, Anon armoa Isältä Suomen kansan suosioksi!" Jussi juoksi laukun kanssa, Puitti pussinsa keralla Kaupungin katuja myöten, Huusi hullu juostessansa: "Onko laukusta rahoa, Rupiloita rukkasista?" Jopa sattui laukun saksa, Pussin kauppias ka'ulla, Joka ostoa osasi, Tehä kaupan laukun kanssa; Sai rupilan rukkasista, Kaksi leipälaukustansa. Kun sai laukkunsa rahaksi, Rupiloiksi rukkasensa, Pian juoksi, jotta joutui, Luokse enkelin ehätti, Sitten runttasi rupilat, Heitti Herran enkelille. Kuin tuo kelmi ketrotteli, Pani Jussin paljahaksi, Antoi kirjan avustansa, Käski käyä kansselihin!

Jussi juoksi joutuisasti, Jätti karttansa katsella, Heitti herroille etehen. Kuvernyöri kuulu herra Katsoi kirjan kansselissa, Kohta Jussille julisti: "Tämä on kelmin kirjoittama! Oisit saatava sakolle, Veettävä rahaverolle!" Sitten viskasi vihassa, Laittoi kirjan kansselista, Sanoi selvillä sanoilla: "Ulos astu kansselista, Käy kotihin kiirehesti, Eläkä eneä etsi Kelmilöitä kaupungista." Jussi huono huokaiseksen, Mies parka pahoilla mielin Alkoi astua kotihin. Nälkä sylkytti syäntä, Saattoi vahvan vatsan tuskan -- Eväslaukku enkelillä, Rahat kartankauppiaalla: Vielä auki kartan kauppa, Tengan verta jäi velaksi. Täytyi Jussin tallustella, Kulkea talo talolta, Atriaksensa anoa, Palasia pakkoella, Tuli kerjäten kotihin: "Varjele vakainen Luoja, Estä niistä enkelistä, Niistä seikoista selitä, Kelmiherroista keritä!"

Varjele vakainen Luoja Suomen suuren ruhtinaita, Kaiken kansan haltioita, Että voisit voimallansa Nämät seikat selvitellä, Päästeä Savon sanoille, Sitehistä Suomen kielen, Että soisi Suomen kieli Kaupungissa kulkiessa; Että me poloiset poiat, Kurjat raukat Karjalaiset Suomen saisimme sanoa, Suomen kirjat kirjoitella, Suomen oikeustuvissa, Kansselissa kaunihissa!

ULKOKANSAN KAPINASTA (1848).

Vielä laulaisin runoja, Kalkellaisin Karjalassa: Vaan en tieä tismallehen, Taia aivan tarkallehen, Suvaitseeko Suomen kansa Poloisilla Pohjan mailla Minun lapsen laulavaksi, Kurjan raukan kukkuvaksi: Mikä mielet miettinevi, Ajatukset arvannevi, Luoja yksin ymmärtävi, Ajatukset arvoavi.

Kuuleppas suloinen Suomi, Kansa nuori, kasvavainen, Savon ystävä sanovi, Haastatti paperipaita: Ulkomaat on mullin mallin, Euroopa e'estakaisin, Siell' on kansat kauhiasti Hajoittanna hallitukset.

Eivät soi somasti virret, Laulut kaiku kaunihisti, Kun on riiat ristityillä, Kamppaukset kastetuilla. Liekkö piru pettänynnä, Häijy henki häirittännä, Etsimään elossa tässä Rikkautta ristitöntä.

Jos nyt laulan joita kuita Ulkomailta mainituita, Nämä oisi ouot kuulla, Sekä surkiat sanoa, Vesi silmihin veäksen, Purot päästä puhkiaapi. Siell' on juhlina jyrytty, Pääsiäisnä päitä lyöty, Pyhät käyty pyssy käissä, Sapatit sapeli vyöllä, Sunnuntaina surmattuna, Juhannussa verta juossut, Papit pantu pilkan alle, Arkkipiispat ammuttuna, Ruhtinaat rumasti pietty, Ministerit miekoin lyöty. Kuninkaat' on kulkemassa, Keisarit kävelemässä, Kaikki vallat vaivan alla, Itse paavikin paossa, Joll' on aina armo ollut, Julkinen Jumalan istuin.

Jo olisi kyllä kuulla, Lukioitten lauleskella Rikoksissa ristityihen, Kapinoissa kastetuihen. Vainpa vielä virteheni, Laitteleisin lauluhuni, Mitkä riikit riieltynnä, Noussut vasten valtojansa; Franska ensin rauhan rikkoi, Pariisi pahan metelin, Wienissä viha yleni, Usko kuoli Unkarissa, Roomassa rumat sanomat, Ilkeys Italiassa, Puolalaiset pauhannunna, Yhtä toista yllyttännä; Onpa Tanskakin tapellut, Kapinoinnut Saksan kansat, Preyssiläiset riiellynnä, Ruotsalaiset ruskannunna, Siihen noussut Norjalaiset, Englantikin estämähän.

Sit' en tieä tismallehen, Taia aivan tarkallehen, Liekkö Turkissa tapeltu, Venäjällä verta juossut, Spaniassa pauhattuna, Portukaalissa poristu.

Siell' on kauppa kallistunna, Rakennukset rauvennunna, Hiiret vienynnä hopian, Kasit kullan kannellunna, Leivät syönynnä sapelit, Miekka vehnäiset vetännä, Tykki juonut juomakannut, Pyssy viinit viiletellyt, Voit' on tiellen tippununna, Sikäli silakka mennyt, Maito juossunna jokehen, Olutpuolikko purollen.

Riita on kaikki riitsinynnä, Tappelu tasan jakanna, Kansa parkuvi paossa, Lapset nääntyvi nälässä, Mestareilla miekka käissä, Saksoilla sapeli vyöllä; Yhtäläinen yöt ja päivät Tappelu joka talossa, Syövät kissat kiukoalta, Kasin poiat kartanolta, Eli herkun herran suusta, Kielen vievät viimeiseksi.

Meitä on pietty metsikoina,[21] Ulkomaalla mainittuna, Ennen soihmattu sioiksi, Apinoiksi arveltuna: Siitäpä se nyt tulevi, Sinä meitä, myö sinua! Emme kiellä keisaria, Hajoittele hallitusta: Suokohon suloinen Luoja, Vastakin vakainen Herra Keisariksi kelpo miehet, Sankariksi sarvipäiset, Jott' olis rajoilla rauha, Suomessa sula sovinto!

Vielä virkan viimeiseksi, Laulan päällen päätökseksi, Elä suutu Suomen päällen Ulkokansa kauhiasti, Jos on virsi väärin veetty Runoni rumasti tehty: Laulakaa pahempi laulu, Runo kahta kauhiampi! Meillen se hyvin sopivi, Onpa ennenkin sopinna, Eikä suututa samassa, Kapinoia kaikin aioin. Saatan kuitenkin sanoa, Maani puolesta puhua, Jos toki tora tulevi, Kilvan juoksu kerkiävi, Kuhun saapi Suomalaiset, Sattuvi Savon sapeli, Kuuro päiveä kuluvi, Hetki, kaksi heilahtavi, Ennenkuin ero tulevi: Harvoin hattu maassa maannut, Kypärä kylän jaloissa, Suka tiellä Suomalaisten, Kalpa Karjalan urosten.

LAULUIN TIEDÄNNÄSTÄ.

Moni tirskuu tieoistansa, Moni lausuu lauluistansa; Min' en tirsku tieoistani, Enkä lausu lauluistani: Minun lapsen laihat laulut, Vähät untelon urohon. Kyllä niit' on tietäjiä, Joka laineh laulajia, Vaan ei varsin tietäjiä, Eikä tarkoin laulajia Laula järvestä jänistä, Hankiloita hongikoista. Tieän pikkuisen minäki, Tieän on tiaisen synnyn, Koprin otsalla olian. Rutta raiasta putosi, Utelva pahasta puusta, Kanarvasta kaunis kukka, Heinä heitti helpehensä: Se sirahti siivillehen.

VÄHÄLLÄ TALOKSI PÄÄSNYT.