Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

KAHDEKSANTOISTA RUNONIEKKAA

Valikoima Korhosen, Lyytisen, Makkosen, Kymäläisen, Puhakan, Räikkösen y.m. runoja ja lauluja

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1889.

SISÄLLYS:

Alkupuheeksi

Paavo Korhonen (1775-1840)

Suomen kielestä Talonpojille Entisestä ja nykyisestä ajasta Savonmaan herjaamisesta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle Viinasta Viime sodasta Muistojuhlasta Turun akatemian palosta Tyttärille Merimiehille Mustalaisista Vanhain puhe Ketunpoikain elättämisestä Torppari Palmulle Puustaveista Väinämöisen veljenpoika Kuolemasta Häälaulu Nimismies Kokista Laulu, olut ja viina

Pietari Väänänen (1764-1846)

Kustaan IV Aadolfin kotiintulosta Saksanmaalta v. 1805 Aleksanteri I:sestä

Heikki Väänänen (eli noin 1800)

Lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta Kellon kylän Mariasta

Elias Tuoriniemi (eli noin 1810)

Juttu juomareista Lystillinen runolaulu suuresta tupakan puutteesta

Pietari Kettunen (eli noin 1815)

Kettusen naiminen Suomesta

Paavo Tuominen (1769-1826)

Suomen kielen sorrosta Suomen kielen kasvannasta

Pentti Lyytinen (1783-1871)

Kestikievarin virasta Aikain muuttuvaisuudesta Lapsen virsi Tuohesta Toinen kiitossana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle

Pietari Makkonen (1785-1851)

Alkulause Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta Kaipaus Mehiläisen kuolemasta Ei ou yksin elänyttä Tehtävästä Saimaan kaivannosta Runo Kerimäen kirkosta Ukkosesta Vanhasta ajasta Hanno suutarista Viinan töistä

Olli Kymäläinen (1790-1855)

Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta Runo Punkaharjusta Suomess' ei elä runoilla

Taavetti Latvalainen (1797-1855)

Runolaulu hyvästä vuodentulosta Tavattomasta kahvinjuonnista

Juhani Ihalainen (1798-1856)

Tupakkiruno Keisarin armoteoista

Olli Karjalainen (1805-1855)

Koulunkäymättömän valitus Kulkuruno

Antti Puhakka (s. 1816)

Tuhman Jussin juttureissu Ulkokansan kapinasta (1848) Lauluin tiedännästä Vähällä taloksi pääsnyt Surulaulu 1850 vuoden kiellosta

Pietari Mansikka (1825-1871)

Merimiehen runo Jäniksen valitus Syysruno Tytön laulu Mietelmiä

Pentti Hirvonen (1826-1878)

Professori Lönnrotista Viinankeiton kiellännästä

Jaakko Räikkönen (1830-1882)

Suomelle Kenpä tuon on kaiken tehnyt Ammattien valio Liekö totta vai valetta Runoni Voimasta Mietteitäni Tyytymättömät Paavin maallisen vallan loppu (1870) Miete Virsi jouluaattona

Opatti Lyytinen (s. 1832)

Rikas neito Linnun laulu En laulamasta lakkaa Tanssissa ja iloseuroissa

Alpertti Kukkonen (s. 1835)

Työn arvosta Entisistä Rautalammin runoniekoista

ALKUPUHEEKSI.

Tuskin voisi tämän nyt ilmestyvän suomalaisten kansanrunoiliaimme runovalikoiman puolustukseksi, jos puolustusta tarvittaisiinkaan, esiintuoda parempia syitä, kuin ne, joilla _Elias Lönnrot_ toimittamassaan Mehiläisessä (1840, Helmikuun numerossa) puolustaa, että on siihen nykyisemmänkin ajan runoja painattanut. Seuratkoon sentähden tässä pari otetta Lönnrotin puheena olevasta kirjoituksesta. Lönnrot sanoo:

"Usiammastakin syystä olemma aina mieluisesti präntättäneet talonpoikaisten laitoksia niin runossa, kun muissakin kirjotuksissa. _Ensistäkin kielen vuoksi_. Aivan surkiata on katsella, kuinka Suomen kieli monessa herrasmiesten tekemässä kirjotuksessa on pilattu, erittäinki ensi aikoina. Ruotsin kielen sanajärjestys on aikaa voittain niin tavalliseksi suomalaisissa kirjoissa tullut, että monikin lukia jo katsoo kankiaksi kaiken kirjotuksen, joka sitä ei seuraa. Emmekä huolisi valittaa, jos ne sen tekisivät, joiden silmät ja korvat ovat tottuneet ruotsalaiseen kirjotukseen, vaan se vasta on pahempi ja ainaki huolettava asia, kun sama ruotsalaisuus paikka paikoin jo on tullut umpisuomalaisillenki niin tutuksi ja rakkaaksi, ett'eivät muusta tiedä, eivätkä huoli. Tiedämmä kyllä kaikilla taivaan kannen alla olevan ikänsä, aikansa ja muutteensa, eikä mitään muuttumatonta löytyvän, ei kieltä, mieltä, eikä muuta ainetta, näkyväistä tahi ajateltua. Mutta se on myös tietty ja kaikille tuttu asia, että esimerkiksi puu itsevapaudessansa kasvaa luonnostansa suoraksi, vaan kun tulee tuuli idästä, toinen lännestä ja pieksää sen muiden lähellä olevien suurempien puiden väliin, niin viimein oksista tahi latvasta puuttuu niihin ja kasvaa niitä myöten vääräksi, ell'ei aikanaan vapauteta ja oikaista. -- -- Sentähden olemma meki -- aina halullisesti pyytäneet tutuksi tehdä runoja ja muita kirjotuksia semmoisilta miehiltä, joita joku vieras kieli ei taida hämmentää, ruotsalaisuus ei seottaa".

"Toiseksi _osotaksen niissä Suomen kansan mieli, tavat ja elämä paremmin_, kun herrasmiesten laittamissa runoissa ja kirjotuksissa. Meidän herrasväki mielessänsä, tavoissansa ja elämässänsä ei ole enemmin Suomen kun mihin muuhun kansaan verrattavia. He ovat eronneet kansasta, jos ei juuri siksikään, että taitaisiin Ruotsalaisiksi, Venäläisiksi tahi Saksalaisiksi lukea. Moni heistä tuskin tuntisikaan kalaa elävässä muodossaan, vielä vähemmin kuinka sitä pyydetään, minkälaisia aura, viikate ja harava, millä tavalla pellot ja metsät saadaan eloa kasvamaan, kasvaako nauris maassa vai puussa j.n.e. He ovat kuitenki paljo oppineempia, kun talonpoikainen kansa, mutta kun heidän oppinsa ja taitonsa ovat ulkopuolella talonpojan oppia ja taitoja, niin tulevat he ulkopuolin tuntemaanki, mitä suurimmalla osalla Suomen kansasta oikein on omituista. Ja kun joskus kirjoituksissaan kuvaelevat, niin eivät saa oikiata kuvaa Suomen elämän muodosta, vaan välistä kaunistavat sen liiaksi, toisinaan rumentavat ylimääräisesti eli hairailevat muulla tavalla. -- -- Toisin on sen laita, joka, itse yhteisen elämän lapsi, siitä ei ole kanneltaan vierasten oppien tielle hairaunut. Kaikissa puheissa ja kirjoituksissaan ilmoittaa hän kansan mielen, tavat ja muun elämän muodon paremmin, kun minkä oppineet kauniimmillaki kuvauksillaan voivat. Hän ei osota ainoastaan kuorta munasta, vaan sekä syämmen, että kuoren; ei ainoastaan ulkonaista näköä huoneesta, vaan sisäolennonki."

"Vielä muitaki syitä löytyisi, joiden tähden arvossa pidämmä umpisuomalaisten kirjotuksia. Usein ansaitsevat itse aineensa puolesta tutuksi tulla ja ikäskun näytteeksi ulkolaisille, Suomen yhteisen kansan nykyisestä kirjallisesta taidosta. Ei monta vuotta sitte präntätyssä saksalaisessa hyvin oppineen miehen tekemässä kirjassa luetaan Suomalaiset vieläki pakanain sekaan. Ei siis taida haitata, että tulisivat vähä paremmin meidän maan ja kansan tuntemaan. --"

Näitten Lönnrotin mainitsemain syitten lisäksi tahdon ainoastaan vielä huomauttaa yhdestä. Kun Lönnrot v. 1840 kirjoitti ylläolevat sanansa, oli vielä suuri, ehkä suurin, osa myöhempien runoseppiemme runoista hänelle tuntematoin. Hän ei sentähden erikseen puhu mitään heidän runojensa runollisesta arvosta, vaan kuitenkin voipi nyt sanoa sepitelmiensä joukosta löydettävän semmoisiakin, joita ei kenenkään taiderunoiliankaan tarvitsis hävetä tunnustaa tekemiksensä. Nuo runot osoittavat että jos kohta vanha runon mahti nyt oli muuttunut, kääntynyt uusille urille, laannut laulamasta vanhan ajan sankareista, se ei kuitenkaan ollut tykkänään sammunut. Vielä oli runon into jäljellä, niinkuin Makkonen sanoo:

"monen poikasen povessa, monen vaimon vartalossa",

siten todistaen Suomen kansan synnynnäistä runolahjaa. Myöhemmät, nimeltä tunnetut runoseppämme edustavat kansamme kirjallisessa kehityksessä eri sukupolvea, jolle ehk'ei ole tähän asti tarpeellista arvoa suotu. He eivät enää laulaneet tietämättöminä itsestänsä kansan seassa, he valitsivat ja muodostivat itse ainettansa kukin oman luonteensa mukaan, vaan he lauloivat vielä vanhalla tavalla -- heidän jälkeensä, meidän päivinämme, on kansan seasta samoin noussut itsetietoinen kirjailiapolvi, joka kunnialla todistaa kansamme syvissäkin riveissä vielä olevaa runollista tuotantovoimaa, vaan se ei enää tunne vanhaa runoa, se kuvailee, kertoilee kansamme elämää suorasanaisessa muodossa. Sentähden myöskin puhtaasti kirjallisesta, runollisesta syystä on kokoelma suomalaisten runoseppien runoista ansainnut tulla suuremmalle yleisölle tutuksi.

Kun ryhdyin julkisuuteen toimittamaan tätä valikoimaa kansamme runoniekkain runoista, huomasin pian että ne kokoelmat, jotka semmoisista on olemassa, varsinkin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallussa, niin epätäydellisinä kuin muutamissa suhteissa ovatkin, kuitenkin riittäisivät aineiksi paljoa laajemmallekin kokoelmalle, kuin miksikä tämä oli aiottu. Täytyi kokoelmasta jättää pois semmoisetkin runot, jotka olisivat painettaviksi kelvanneet. Makkosen runot, esimerkiksi, ovat kaikki semmoisia, että tavallisesti paljoa huonompiinkin kirjallisiin tuotteihin painomustetta tuhlataan, kuitenkaan en usko että nyt saatavissa olevista runoista mikään erittäin merkittävä on jäänyt kokoelmasta pois. Erikseen tahdon vain huomauttaa siitä ett'ei tähän kokoelmaan otettujen runoseppien luetteloa saa pitää täydellisenä. On vielä löytynyt monta runojen sepittäjää, joita epäilemättä aikoinaan kotipaikoillansa on pidetty suuressa maineessa ja jotka ovat sepittäneet enemmän tai vähemmän virheettömiä runoja, vaan joiden teelmiä en ole katsonut olevan syytä tähän valikoimaan ottaa, koska ne eivät erittäin kohoa muusta joukosta näkyviin. Lienee kuitenkin syytä tässä nimeltään mainita muutamat heistä: Makkosen riitaveli _Hanno Kokki_ Kerimäellä, _Iisakki Pietikäinen_ (ei Pieksiäinen) Pielavedeltä, _Benjamin Seppänen_ Kiannalla, Kiannan lukkari _Eerikki Vifi_, joiden kaikkien neljän runoja on Lönnrotin Mehiläisessä; _Mikko Tervo_ Kiihtelysvaarassa; _Tahvo Taskinen_ Rantasalmella on sepittänyt paljon runoja; _Juhani Pesonen_ Heinävedellä; _Lassi Mähönen_ Tohmajärvellä Värtsilässä, etupäässä laulujen tekiä; vielä elossa oleva _Risto Pesonen_ Ilomantsissa y.m.

Luonnollista on ollut että mieluummin kokoelmaan on otettu semmoiset runot, jotka jo aineensakin puolesta voivat ansaita suuremmankin yleisön huomiota, ulkopuolella runosepän kotipitäjää. Semmoiset lukuisat runoryhmät, kuin kiitos- tai moiterunot yksityisistä henkilöistä, runot kirkkojen rakennuksista ja vihkimyksistä, ovat siis verrattain köyhästi edustettuina. Kuitenkin olen koettanut kustakin laista esiintuoda esimerkin: ylistysrunoista luetaan tässä Korhosen kaunis, miehekäs runo "Torppari palmulle"; moiterunoista, joita usein törkeytensäkin tähden on mahdotonta painattaa, Makkosen mainio runo "Hanno suutarista" ja Heikki Väänäsen "Kellon kylän Mariasta" ja Korhosen pilkkalaulu "Nimismies Kokista"; kirkkorakennus-runoista on esimerkki Makkosen runo "Kerimäen kirkosta." Sitä vastoin tavataan samasta aineesta joskus montakin runoa tähän kokoelmaan valittuna, niin esim. "Suomen kielestä" (Korhonen, Tuominen, Makkonen, Puhakka, Räikkönen) ja "Viinasta" (Korhonen, Tuoriniemi, Makkonen, Hirvonen, Räikkönen). Mutta tätä ei pidettäne vikana, koska tietysti on erittäin hauskaa kuulla kansan syvien rivien mielipiteitä niistä yleisistä asioista, jotka syvimmin ovat senkin oloihin vaikuttaneet, ja koska useat niistä runoista ovat kansanrunoiliain parhaimpia. Jumalan hyvyydestä, luonnon kauneudesta, isänmaan edistyksestä, tapojen muutoksista nuo luonnonlaulajat runoilevat, kaikesta mitä vain ovat kokeneet omain elämänolojensa piirissä. Vaan minä viittaan itse runoihin, mistä parhaimmin voi nähdä mitkä sävelet, iloiset ja suruiset, meidän maan runoseppien runoissa kajahtelevat.

Silmään pistävä seikka on että kaikki myöhemmät runoniekat ovat Itä-Suomesta kotoisin -- todistus siitä kuinka paljoa aikaisemmin vanhan runon muistokin on hävinnyt Länsi-Suomesta. Pohjois-Pohjanmaalla tavataan vielä tämän vuosisadan alussa pari runolaulun edustajaa, niinkuin Heikki Väänänen, Tuoruriemi, Seppänen, mutta niihin näyttääkin runotaito siellä sammuneen. Muut runoniekat ovat Karjalasta tai Savosta kotoisin (Rautalampi kuitenkin silloin Savoon luettuna, johon se kuuluukin asutuksensa puolesta) ja kaikkein enimmiten jälkimäisestä maakunnasta. Myöhempää kansanrunoa voipikin syyllä pitää etenkin savolaisena ilmiönä, ja niin itse runoseppienkin nähdään mielellään mainitsevan itsensä Savolaisiksi. Sentähden tavataan "Savo" myöhemmässä kansanrunossa usein kertoma-vastineena "Suomelle", samalla lailla kuin vanhassa runossa "Karjala":

"suvaitseeko Suomen kansa, salliiko Savon isännät" (Korhonen) --

"työstä on Suomessa surua, leivänsaaliista Savossa" (Kymäläinen) --

"kuhun saapi Suomalaiset, sattuvi Savon sapeli" (Puhakka), y.m.

Niille arvoisille papistomme jäsenille, jotka suurella auliudella ovat vastanneet kysymyksiini ja antaneet runoniekkain elämästä tietoja, ynnä muille minua auttaneille pyydän ainoastaan täten saada lausua sulimmat kiitokseni. Professori J. R. Aspelinille, jolta olen käytettäväksi saanut Räikkösen muistoonpanot omasta elämästänsä sekä runokokoelman, olen erittäinkin suuressa kiitollisuuden velassa. Elämäkerrallisista tiedoista, niin summittaisia kuin yleensä tässä kirjassa ovatkin, toivon kuitenkin hyötyä olevan.

Lopuksi rohkenen toivoa, että tämä kokoelma virittäisi yleisön harrastusta enemmän, kuin tähän asti, tuntemaan uudempia runoseppiämme, ja että ne kansalaiset, jotka oppivat tuntemaan mielestänsä huomattavia ennen tuntemattomia heidän runojansa tai tietoja heistä, lähettäisivät ne Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, sen arkistossa talletettaviksi tulevaisuutta varten.

Helsingissä 18 p. marrask. 1889.

Kustavi Grotenfelt.

PAAVO KORHONEN.[1]

Kaikista nykyisemmän ajan suomalaisista runoniekoista on Paavo Korhonen kuuluisimman nimen voittanut. Hän syntyi vuonna 1775 _Vihtajärven_[2] talossa Sonkarinsaaren kylää, Rautalammin pitäjätä. Syntymätalostansa kutsuttiin häntä loppupuolella ikäänsä _Vihtapaavoksi_, jonka nimen itsekin muutamassa runossansa omistaa.

Ensimäisestä opistansa annamme hänen itse kertoa. Siitä lausuu runoissansa seuraavilla sanoilla:

En ole etäällä käynyt Hakemassa harjoitusta, Piisaapi kotoinen koulu Talonpojan tarpeheksi; Isä ennen iitä neuvoi, Äätä äitini opetti, Siihen sain enempi sitte Opetella itse vielä; Aloin kirjoittaa kynällä, Ja panna paperin päälle Joutoaikoina jotakin, Miesten muihenkin katsella, Tulevaisten tunnustella, Asioita ainoisia. Piti kyllä kynteä'kin, Kulkea kuressa aatran, Koko viikot vieretysten: Kynä kuivi sill' ajalla, Leveämmäksi levesi, Aatran kären kaltaiseksi. Olin oppinut ojalle, Viivyin siellä toiset viikot; Kuivi läkkini kuraksi, Ei juossut kynästä kyllin. Palotyössä paljon uuvuin, Siellä silmätkin pilaantui. Elon aikana enemmän Sirpin kammissa kamusin; Viikot viljoa kokoilin, Suunnittelin sunnuntaina Piirteä paperin päälle, Mitä mielessä makasi. Olipa käsi olasta Kovin käynyt kankiaksi, Oli kanssa kyynäspäästä, kaikkite'kin kalvosesta, Eikä peukalo pitänyt Kylläksi kyneä kiini; Koko koura paljon painoi, Se painoi paperin puhki.

Jo nuoruudessaan näytti Korhonen erinomaiset luonnonlahjat siihen, josta kerran oli kuuluisan nimen saava. Erinäinen tapaus johdatti hänen ensikerran laulamaan. Rautalammilla oli silloin _Kokki_ niminen herra nimismiehenä, joka sitä ennen oli Jämsässä samaa virkaa pitänyt. Kun viinankeitto niinä aikoina oli kokonaan kielletty, niin talonpoikain useinki piti laajoilla ja antimilla lumota silmät Kokilta, viinakotien sivutse kulkiessa. Mutta Kokin kukkaro jo vanhastaan pahaan tyhjänä asumisen tapaan totuttua ei kuitenkaan ottanut oikein täyttyäksensä, jonka tähden suurenteli tulojansa velan-otoilla, joita talonpojat harvoin rohkenivat vastaan olla. Niin velkaantui monelle miehelle, jotta velat iäksi päiväksi saivat maksamatta jäädä, semminkin kun Kokki viimein juoniensa ja kujeittensa kautta menetti virkansa, palkkansa ja muut tulonsa. Jollain tavalla kostaaksensa tämän virkaheiton koiruutta ja lohduttaaksensa muita sekä itseänsä häneltä kärsitystä vääryydestä teki Korhonen hänestä laulun, joka kyllä koskevalla ja terävällä tavalla mainii sen mutkia ja konnankoukkuja. Laulu, joka sanotaan olleen Korhosen ensimäisiä kokeita, levisi pian yli ympäri pitäjän, opittiin pian monelta ja laulettiin halullisesti Kokin koiruuden muistoksi ja velkojensa maksuksi. Kun myös tiedettiin Vihtajärven Paavo saman laulun tekiäksi, niin jopa kokouksissa, häissä, ristiäisissä, talkoissa ja muissa senlaisissa pyydettiin häntä sitä laulamaan ja aikaa voittain ruvettiin häntä vaatimaan muistakin aineista lauluja tekemään. Ei niin paikkaa maassa, ettei siinä aina kummempiakin tapauksia eli muuten mainittavampia asioita ilmaantuisi. Milloin saadaan uusi komia kirkko seurakuntaan rakennetuksi, milloin kuolee eli pois muuttaa siitä arvon ja kiitoksen ansainnut opettaja, milloin elää siinä seurakunnalle pahoitukseksi moitteenalainen virkamies eli muu seurakunnan jäsen. Toisen kerran siunaa jumala maakunnan hyvällä vuodentulolla, eli kurittaa sitä kovalla ajalla, elikkä rustaa ruunu maakunnan hyväksi uusia laitoksia. Näistä ja monellaisista muista merkillisistä tapauksista, joista muut kansat tavallisesti suusanoilla seuroissa tarinoivat, Suomen talonpoikainen rahvas ei niin ilman paljo jaarittele, ettei enemmin tahtoisi niistä joita kuita runoja eli lauluja kuullaksensa. Semmoisista aineista teki Korhonenkin enimmät runonsa, vaikkei niin, ettei olisi muihinkin pystynyt. Muutamissa valittaa tapain turmiosta ja kehoittaa parempihin, toisissa on elatuskeinojen parannus ja muu kansainen hyöty aineenansa, toisissa syntymämaansa ja äitinkielensä puolustus niiden ylenkatsojia ja pilkkaajia vastaan. Vanhain tarina- ja loihturunoin tapaan teki myös muutamia runojansa.

Samaten kuin oppineitten seuroissa hyviä laulajoita toisinaan pyydetään joista kuista seikoista lauluja rakentamaan, niin vaadittiin Korhostakin usein milloin mistäkin laulamaan. Semmoisia toimituksia sai välistä ulkopitäjistäkin kaukana Rautalammilta. Muutamana päivänä tuli miehiä Maaningalta ja pyysivät hänen runoa laittamaan papistansa, joka heillä silloin oli pahan-ilkinen jutunkäviä ja muuten konnankoukkuinen mies, joilla juonillansa ei tainnut seurakunnalle mieliksi olla ja joiden kautta viimein virkansakin menetti. Korhonen käski heidän kertoa kaikki, mitä papista tiesivät ja tahtoivat runoon pantavaksi, joka kertominen illasta ruveten kesti pitkään yöhön. Sitte ruvettiin maata. Aamulla jälkeen vuoteelta noustua alkoi Korhonen laulaa pitkän runon, jossa papin elämä ja kujeet olivat kuvatut ehkä paremmin, kuin miehet olivat toivoakaan voineet. Sitte eivät heittäneet häntä, ennenkuin kirjoitti heille saman runon, jonka kanssa lähtivät kotiinsa, ja josta sitte kirjoituttivat ja jakailivat jäljennöitä sinne tänne seurakuntaan, arvattavasti ei pappia itseäkään unohdettu.

Monet muut runoistansa teki Korhonen toimittamatta, eikä pitänyt niistä sen enempätä jälkeenpäin lukua. Nekin, jotka joutoaikoina itseksestään moninaisista aineista mietti ja kirjoitti, anteli pitkin pitäjätä pois luotaan, josta syystä maakunnassa monta tekemätänsä runoa laulettiin, joita itse ei enään muistanut tuskin tehneensäkään. Kun häneltä kerran kysyttiin, paljoko yleensä olisi runoja tehnyt, viittasi pöydän alalliseen melkoiseen kistuun sanoen: "saattaisi niitä tulla, mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen mahtuisivatkaan." Harvat runoistansa syntyivät kirjoituspöydän ääressä, jossa heti mietittyänsä olisi tainnut paperille piirtää ajatuksensa. Parahimmat runonsa sanotaan perustaneen yksinäisillä metsäkuluilla, kalastusretkillä ja muissa töissä ollessansa. Ne sitte miten muisteli kotiin tultuansa kirjoitti paperille, ensi tilassa jollen kullen tuttavistansa annettaviksi. Pitopaikoissa ja muissa iloseuroissa lauloi oluen ja viinan ääressä monta ihan uutta, johon ei ollut ensimäistä sanaakaan sitä ennen miettinyt, niin senkin jo usiammasti räntätyn, joka alkaa sanoilla:

No miehet, miehet, veikkoset! näin näitä häitä juodaan: Lopussa viel'ei entiset, ja toista aina tuodaan.

Näistä harvat taisivat tulla kirjoitetuksi, jonka tähden menivät sitä myöten kun syntyivätkin, jos kohta joku kuulioista jälkeenpäin olisikin joita kuita paikkoja muistellut.

Edellä mainitusta jo kyllä on nähtävä, Korhosen ei pitäneen runomahtiansa missään suuremmassa arvossa. Kun kerran häneltä muistiansa myöten kirjoitettiin erästä runoa, sanoi hän unohtaneensa loppuvärssyt runosta. Niitä hänen miettiessä väliytyi kirjoittaja ja kysyi eikö sopisi runoa niillä sanoilla lopettaa, jotka samassa kertoi, lopettaa. Heti oli Korhonen valmis myönnyttämään, ja luuli ehdolle pantuja vielä sopivammiksi, kun sanoi olleenkaan ne omatekemänsä, jotka nyt olivat muistostansa kadonneet. Muutamassa kohti runoilee hän laulujensa vähästä arvosta näillä sanoilla:

Virteni ovat verrattavat Semmoisen sepän takeisiin, Joka ahjollen ajaapi, Hiilet polttaapi poroksi, Rauan tuiki turmeleepi, Ei kunnon kalua saahen.

Isänsä kuoltua tuli Paavo kuin vanhin poika isännäksi taloon. Mutta luonnostansa huoletonta elämää rakastaen antoi vapatahtoisesti isännyyden nuoremmalle veljellensä Ristolle, joka olikin ymmärtävä, toimikas ja uuttera maamies. Ehkä tähän myös oli syynä Paavon onneton taipumus viinaan, joka keski-ijästä seurasi häntä hautaan asti. Muutamassa runossansa syyttää runonteon ja laulamisen saattaneen hänen tähän turmelukseen, ja valittaa, kun ei sitte havaittuansakaan voinut luopua siitä, sanoen:

Eikä tullut miehen mieltä, Ett' oisin heti herennyt, Työstä turhasta lakannut. Palkka mulle maksettihin: Vieteltihin viinan kanssa, Pyyettiin putelin kanssa, A:ta, b:tä ensi aluksi, Koko virret viimeiseksi. Se oli opista voitto, Että jouvuin juomariksi, Ratkesin kylän ratiksi.

Toisessa runossa, jonka varta vasten on viinan turmelevista vaikutuksista tehnyt, lausuu ensittäin:

Vasta minä vanhoillani Oivalsin tämän asian, Kuinka kunnia meneepi, Aleneepi miehen arvo, Kaikki rakkaus katoopi Entisiltä ystäviltä, Miesi velkahan veäksen, Joka ryyppeää rysyltä, Viinan viljassa elääpi Monet päivät pääksytysten. Maailman makia seura, Tapa vanha tarttuvainen, Jot'ei arvata alusta, Saapi semmoiset vahingot.

Vähän jälkeenpäin valittaa samassa runossa itsestänsäkin, sanoen:

Aivan on asian laita Sillä lailla, lapsukaiset; Minä sen toeksi tieän, Kun olen itsekin ollut Taipuva tähän tapahan, Saanut semmoiset vahingot: Terveys on turmeltuna, Kaikki rikkaus laonnut, Matti taskussa makaapi. Tällä suututin sukuni, Esivaltani vihoitin, Näytin itseni olevan Hyvänsuoville suruksi, Irvihampaillen iloksi.

Viimein päättää runon seuraavilla loppusanoilla:

Olkohon opiksi muille, Jotka saanevat sanoa: "Muit' on mies opettanunna, Itse oli oppimaton."

Tästä viastansa muistuttaa myös eräs hänestä tehty runo, jota Rautalammilla jo Korhosen eläissä laulettiin ja joka, koska ei ole erittäin pitkä, sopinee tähänkin pantaa. Se kuuluu seuraavilla sanoilla:

_Vihtapaavo_ viisas miesi, Sanottava Suomen maassa, Muissa maissa mainittava, Ei ole etäällä käynyt Hakemassa harjoitusta; Kotona on koulu ollut Oman suvun suosiosta, Oman vanhemman opista.