Part 7

-- Selvä se, mutta usein kukaan ei saa tietää mitään jaloimmista uhreista eivätkä ne siis herätä huomiota. Se ei kuitenkaan vähennä uhrin arvoa, vaikka ehkä tekee antamisen vähän raskaammaksi, sillä kaikki me kaipaamme myötätuntoa. Alec-setä huokasi.

-- Sinä olet varmaan monta kertaa uhrautunut toisten takia? kysyi Rose kuultuaan sedän huokauksen.

-- Viimeksi silloin, kun heitin tupakanpolton, kuului arkipäiväinen vastaus.

-- Miksi sinä heitit?

-- Etten olisi huonona esimerkkinä pojille.

-- Oliko se vaikeata?

-- Hävettää sanoa, hyvin vaikeata. Mutta eräs viisas mies on kerran sanonut: "On välttämätöntä tehdä oikein; ei ole välttämätöntä olla onnellinen."

Rose mietti lausetta niin kuin se olisi erityisesti miellyttänyt häntä, ja hänen katseensa oli kirkas ja avoin, kun hän sanoi:

-- Oikea uhrautuvaisuus on siis sellaista, että antaa pois jotakin, josta oikein paljon pitää, tai kieltäytyy jostakin huvista, eikö niin?

-- Niin.

-- Kun tekee sen oikein mielellään ja iloisesti eikä ollenkaan odota kiitosta?

-- Niin, ystäväni, se on paras tapa koetella luonnettaan; sinä tunnut ymmärtävän sen ja sinulle tulee elämässäsi monta kertaa tilaisuus tutkia asiaa. Toivon ettei elämä vaatisi sinulta liian raskaita uhreja.

-- Minä toivon, että se vaatisi, aloitti Rose, mutta keskeytti samassa.

-- Kas niin, nyt on aikasi uhrautua ja mennä nukkumaan, muuten olet huomenna sairas, ja tädit sanovat ettei leirielämä ole sinulle hyväksi.

-- Minä menen -- hyvää yötä! Ja heittäen lentosuukon pikku aave katosi jättäen Alec-sedän pitkäksi aikaa rannalle kävelemään ja miettimään niitä uhrauksia, jotka olivat tehneet hänet siksi, mikä hän nyt oli.

10

ROSEN UHRI

Kuten Charlie oli ennustanut, saaressa harrastettiin seuraavana päivänä hauskoja puuhia, ja Rose osallistui niihin innokkaasti, sillä hän oli päättänyt nauttia täysin siemauksin jokaisesta minuutista. Aamiaisen jälkeen tehtiin pieni kalastusretki, ja kun päivä yhä lämpeni, sukelsi koko punainen hummerijoukko mereen, yksinpä Jessie-tätikin. Alec-setä osasi tehdä vedessä mainioita temppuja, ja pojat koettivat kilpailla hänen kanssaan voimassa ja taidossa. Rose ui Alec-sedän turvin rohkeasti syvälle, mutta Jessie-täti polski rauhallisesti rantavedessä, ja Jamie pulikoi hänen ympärillään kuin pikku valas emonsa kupeella.

Tuskinpa mikään muu kuin kalakeitto olisi saanut joukon viekoitelluksi kuiville, mutta tuon perinteisen herkun valmistaminen vaati kokonaisen komennuskunnan keskitettyä toimintaa. Niinpä 'Vellamon lapset' nousivat rannalle keittopuuhiin.

Asianomaisten mielestä siitä tulikin oivallisin kalakeitto, mitä milloinkaan on keitetty, ja sitä upposi leiriläisiin uskomaton määrä. Aterian jälkeen oli lepo tarpeen; jokainen heittäytyi pitkäkseen telttaan tai nurmikolle, mihin ketäkin huvitti, ja pojat nukahtivat siinä samassa kuin väsyneet sotamiehet pitkän taistelun jälkeen.

Vanhemmat pääsivät unen päästä kiinni vasta silloin, kun nuoret jo virkistyneinä nousivat uusiin urotöihin. Päällikön viittauksesta he lähtivät luolaan, josta löytyi nuolia ja jousia, sotanuijia, vanhoja miekkoja ja monia muita verrattomia esineitä. Rose istua kyyhötti kallionkielekkeellä katselemassa historian kohtauksia, joita hänen etevät serkkunsa taitavasti esittivät. Pikku Jamie istui hänen rinnallaan, ja 'selitti' vaikeatajuiset kohtaukset.

Saatiin nähdä, kuinka alkuasukkaat surmasivat kapteeni Cookin kamalalla tavalla, miten kapteeni Kid kätki satumaisen aarteen keittokattilaan ja ampui molemmat vahdissa olleet villit, jotka yksin tiesivät salaisen piilopaikan. Sindbad laski maihin koettuaan monia seikkailuja, ja myrsky heitteli lukemattomia laivoja karille, niin että koko rannikko oli täynnä pirstaleita.

Rosen mielestä esitykset olivat kerrassaan jännittäviä, ja kun sarja vihdoin loppui fidzhisaarelaisten villiin tanssiin, johon liittyvä karjunta säikytti lokit pakosalle, ei Rose enää keksinyt sanoja, millä ilmaista ihastustaan.

He uivat vielä uudestaan auringon laskiessa ja viettivät illan kallioilla katsellen loistavasti valaistuja laivoja, kun ne suuntasivat kulkunsa merelle, tai huvialuksia, jotka verkalleen palasivat satamaan. Näin loppui leirielämän toinen päivä ja kaikki menivät aikaisin levolle kootakseen voimia huomisen päivän juhlallisuuksia varten.

-- Archie, olin kuulevinani, että setä pyysi sinua käymään aamulla kotona hakemassa tuoretta maitoa ja muuta tarpeellista. Eikös pyytänytkin?

-- Pyysi kyllä -- entäs sitten?

-- Saanhan minä tulla mukaan? Minulla on hirveän tärkeää asiaa; tiedäthän kuinka kauhealla kiireellä minut lennätettiin kotoa, kuiskasi Rose hiljaa sanoessaan serkuilleen hyvää yötä.

-- Kernaasti minun puolestani. Ei Charliellakaan varmaan ole mitään sitä vastaan.

-- Kiitos! Pidä sitten minun puoliani, kun aamulla pyydän lupaa, mutta älä puhu asiasta kenellekään muulle kuin Charlielle. Lupaathan? tiukkasi Rose niin tosissaan, että Archie teki asennon ja lausui juhlallisesti:

-- Kuu olkoon todistajani.

-- Hiljaa! Selvä on, hyvää yötä! Rose meni tyytyväisenä telttaansa.

-- Hän on kummallinen pikku olento, eikö olekin, Prinssi?

-- Kerrassaan suloinen.

Matkalla telttaan Rose kuuli molemmat huomautukset, ja hän tuumi unisen loukkaantuneena:

-- Pikku olento, tosiaankin, aivan kuin olisin mikäkin vauva. No, kylläpä kohtelevat minua kunnioittavammin huomisen jälkeen.

Archie piti todella hänen puoliaan seuraavana aamuna, ja hänen pyyntöönsä suostuttiin heti, aikoivathan pojat palata saman tien saareen. Niin he lähtivät rannasta, ja Rose heilutti mietteissään hyvästiksi saarelaisille, sillä hän oli sankarillisesti päättänyt näyttää, miten voi unohtaa itsensä ja uhrautua toisen puolesta.

Sillä aikaa kun pojat odottivat maitoa, Rose juoksi Feben luo ja käski hänen jättää astiainpesun ja pukeutua vähän siistimmin, sillä hänen piti viedä Alec-sedälle kirje joka selitti, miksi Rose ei palannut poikien mukana. Febe totteli. Rose meni hänen mukanaan rantaan ja kertoi pojille, ettei päässyt vielä lähtemään; he voisivat tulla noutamaan häntä, kun hän ripustaisi parvekkeelle merkiksi valkoisen vaatteen.

-- Mutta mikset sinä tule nyt? Mitä sinulla on mielessä? Setä loukkaantuu varmasti, intti Charlie pahoillaan.

-- Tehkää vain niin kuin sanon, setä kyllä ymmärtää ja selittää teille. Tottele kuten Febekin äläkä kysele turhia. Minulla voi olla salaisuuksia yhtä hyvin kuin muillakin ihmisillä.

Rose lähti rannasta niin itsetietoisena ja ylväänä, että toiset katselivat silmät pyöreinä hänen jälkeensä.

-- Hänellä ja sedällä on jokin salajuoni, johon ei voida sekaantua. Oletko valmis, Febe? Työnnä irti, Prinssi!

Ja he lähtivät takaisin mukanaan kirje, joka tuotti saarelaisille suuren yllätyksen. Sillä kirje kuului näin:

Rakas setä! Minä jään Feben sijaan täksi päiväksi ja päästän hänet huvittelemaan. Älä välitä siitä, mitä Febe sanoo, vaan pidä häntä siellä ja pyydä, että pojat ovat kilttejä hänelle minun tähteni. Älä luule, että minun on helppoa tehdä näin; päinvastoin on sangen vaikeaa menettää kaikkein hauskin päivä. Mutta minusta tuntuu liian itsekkäältä nauttia ja huvitella yksin ja jättää Febe aivan osattomaksi, siksi minä tahdon antaa tämän pienen uhrin. Älä kiellä sitä äläkä naura minulle. Vakuutan sinulle, että teen sen vilpittömästi enkä toivo kiitosta. Sano kaikille terveisiä

Roselta.

-- Jumala siunatkoon tuota tyttöä, hänellä on kultainen sydän! Noudammeko hänet takaisin, Jessie, vai annammeko hänen tehdä mielensä mukaan? kysyi Alec-tohtori, kun ensimmäinen hämmästyksen puuska oli asettunut.

-- Anna tytön tehdä niin kuin hän itse haluaa äläkä turmele hänen pientä uhraustaan. Rose on todella tehnyt sen vilpittömästi, tiedän sen, ja jo hänen takiaan meidän on annettava Febelle mahdollisimman hauska päivä. Olen varma, että hän on sen ansainnut, sanoi Jessie-rouva.

Oli vaikea estää Febeä palaamasta heti kotiin, hän selitti, ettei hänellä voinut olla hauskaa ilman Rosea.

-- Lyön vaikka vetoa, ettei hän pysy päätöksessään, vaan tulee takaisin jo ennen puolta päivää, sanoi Charlie, ja toiset yhtyivät mielellään ajatukseen, koska toivoivat Rosen tosiaan tulevan.

Mutta tunti tunnin perään kului, eikä parvekkeelta näkynyt merkkiä, vaikka Febe niin toivoi. Veneitä kulki paljon, mutta mikään niistä ei tuonut karkuria takaisin, vaikka rannalta katseli monta silmäparia, eikö pyöreän hatun peittämiä vaaleita kiharoita jo alkaisi näkyä. Mutta kun aurinko laski purppuraiseen mereen, lakkasivat kaikki odottamasta.

-- En todellakaan uskonut, että Rose oli päättänyt asian näin vakaasti. Luulin hänen toimivan vain mielijohteesta. Tyttö kulta! Minä koetan korvata hänelle tämän kieltäymyksen ja pyydän anteeksi, että luulin hänen vaihtaneen osaa Feben kanssa vain itsetehostushalusta, sanoi Alec-tohtori katuvaisena.

-- Ilotulitusta hän ei voi olla näkemättä, ellei ole niin tylsä, että piiloutuu jonnekin pimeään putkaan päästäkseen näkemästä sitä, sanoi Archie, jota oikein harmitti Rosen näennäinen kiittämättömyys.

-- Meidän ilotulitustamme hän kyllä voi seurata mainiosti, mutta häneltä jäävät näkemättä kaikkein suurimmat ja komeimmat raketit, jotka sytytetään kukkulalla, ellei isä ole kokonaan unohtanut asiaa, lisäsi Steve.

-- Minä haluaisin nähdä mieluummin Rosen kuin maailman komeimmankaan ilotulituksen, sanoi Febe, joka koko ajan oli miettinyt keinoa, miten päästä pakoon jollakin ohikulkevalla veneellä.

-- Antaa asioiden mennä menoaan. Jos hän voi vastustaa sitä loistavaa kutsua, jonka hänelle lähetämme, hän on sankaritar, puheli Alec-setä tyynnyttävästi.

Sillä aikaa Rose vietti kotona päivänsä ahkerassa työnteossa. Hän auttoi Debbyä, palveli Peace-tätiä ja torjui päättävästi kaikki Plenty-tädin yritykset lähettää hänet takaisin onnellisten saarelle. Aamulla oli ollut vaikeata tulla sisään ihanasta ulkoilmasta, missä liput liehuivat, kanuunat jymisivät, raketit rätisivät ja jokainen valmistui viettämään riemukasta juhlapäivää -- vaikeata oli ollut ryhtyä pesemään astioita ja kuunnella Debbyn murinaa ja tätien valitteluja. Vaikeata oli nähdä päivän kuluvan, kun tiesi kuinka hauskoja hetkiä vietettiin salmen toisella puolella ja kuinka yksi ainoa sana olisi voinut viedä hänet sinne.

Mutta kaikkein raskainta oli kun tuli ilta, jolloin Peace-täti nukkui, Plenty-tädillä oli vieraita salissa, Debby oli istahtanut portaalle ihailemaan ilotulitusta eikä pienellä palvelustytöllä ollut muuta tehtävää kuin istua yksin parvekkeella ja katsella, kuinka monet raketit lensivät kohti korkeuksia kaupungin joka puolelta. Ilmassa kuului ihanaa soittoa ja kirkkaasti valaistut veneet ja laivat kulkivat edestakaisin, kaikki täynnä iloisia ihmisiä. Silloin kyynel tai parikin pirahti sinisiin silmiin, ja kerran kun oikein loistava raketti valaisi hetken saarta niin että Rose kuvitteli näkevänsä siellä seisovat teltatkin, kiharainen pää painui kaidetta vasten ja vasta puhjennut intiankrassi kuuli huokauksen:

-- Kunpa siellä edes joku kaipaisi minua!

Kyynelet kuivuivat kuitenkin pian, ja innoissaan Rose katseli miten kukkula ja saari kilvan vastasivat toisilleen. Häntä nauratti, kun hän kuvitteli, kuinka kiireissään pojat touhusivat ehtiäkseen vastata kilpailijan rakettitulvaan. Silloin kuului hänen vierestään yhtäkkiä Mac-sedän ääni:

-- Tule, Rose, pane jotain lämmintä päällesi ja lähde mukaan. Minä tulin hakemaan Febeä, mutta tädit sanoivat, että hän on saaressa, ja nyt minä haluan viedä sinut. Fun odottaa venerannassa. Olen järjestänyt yhden ilotulitusnumeron erityisesti sinua varten ja olen oikein pahoillani, jollet tule katsomaan sitä.

-- Mutta setä, Rose aloitti tuntien, että hänen tänään tulisi kieltäytyä kaikesta ilosta. -- Ehkä...

-- Tiedän, ystäväiseni, minä tiedän kaiken, täti kertoi. Mutta kukaan ei tällä hetkellä tarvitse sinua niin paljon kuin minä, ja siksi vaadin sinua tulemaan, sanoi Mac-setä, joka näytti kiirehtivän kovasti, mutta oli silti tavallistakin ystävällisempi.

Niinpä Rose lähti sedän mukaan. Pieni kiinalainen oli koreine lyhtyineen odottamassa, että saisi auttaa hänet veneeseen, ja Rose oli katketa naurusta, kun Fun koetti kehnolla englannintaidollaan ilmaista tunteitaan. Kaupungin kellot löivät yhdeksän, kun he tulivat lahden suulle. Saaren ilotulitus näytti loppuneen, sillä yksikään raketti ei vastannut viimeiseen roomalaiseen kynttilään, joka säkenöi kukkulalla.

-- Meidän ilotulituksemme on loppunut, mutta se jatkuu vielä monessa paikassa kaupungissa. Kyllä se on kaunista, sanoi Rose kietoen vaippaansa tiukemmin ympärilleen ja katseli ihastuneena näytelmää.

-- Toivottavasti poikia ei ole kohdannut mikään odottamaton vastus, Mac-setä mutisi, mutta lisäsi mielissään myhäillen, kun näki sakenen leimahtavan: -- Ei, siinä se nyt tulee! Katsohan, Rose. Pian saamme nähdä mitä pidät siitä; se on tehty sinun kunniaksesi.

Rose katsoi tarkkaan ja näki sakenen kasvavan kultaiseksi maljakoksi, josta nousi vihreitä lehtiä, ja näiden keskeltä kohosi karmosiininpunainen loistava kukka hehkuen kuin sädehtivä kruunu.

-- Setä, onko se ruusu? Rose kysyi taputtaen ihastuksesta käsiään.

-- Ruusupa tietenkin! Katsohan tarkemmin ja koeta arvata, mitä nuo merkitsevät, sanoi Mac-setä nauraa kihertäen innoissaan kuin pikku poika.

Maljakon alapuolelta kohosi valokuvioita, jotka aluksi näyttivät purppuranpunaisilta luudilta, mutta Rose arvasi, mitä ne tarkoittivat. Seisten suorana veneessä ja pitäen kiinni sedän olkapäästä Rose huudahti haltioissaan:

-- Ohdakkeita, setä, Skotlannin ohdakkeita! Niitä on seitsemän -- yksi kutakin poikaa kohden. Ja ruusu tarkoittaa minua. Voi miten hieno keksintö! Rose nauroi niin, että lysähti veneen pohjalle ja tähysti sieltä taivaalle, kunnes loistava näytös oli ohi.

-- Se oli kyllä soma keksintö, minäkin voin onnitella siitä itseäni, sanoi Mac-setä tyytyväisenä, kun ilotulitus oli onnistunut niin hyvin. -- Menetkö sinä nyt saareen vai viemmekö sinut takaisin kotiin, tyttöseni? hän lisäsi nostaen Rosen pystyyn, ja hänen äänensä oli niin sydämellinen, että Rose otti setää kaulasta ja antoi hänelle suukon.

-- Menisin kotiin. Ja kiitoksia oikein paljon tästä ihanasta ilotulituksesta, jonka järjestit minulle. Olen niin iloinen siitä, että taidan nähdä ensi yönä untakin raketeista, vastasi Rose varmasti, vaikka loikin kaihoisan silmäyksen saareen, sillä vene oli niin lähellä rantaa, että he tunsivat ruudin hajua ja näkivät varjojen liikkuvan edestakaisin.

He palasivat siis kotiin, ja Rose nukahti tunnustaen itselleen:

-- Se oli vaikeampaa kuin osasin aavistaakaan, mutta olen hyvilläni, että jaksoin kestää sen, enkä pyydä muuta palkintoa kuin että Febellä olisi ollut hauskaa. Se on minun rehellinen toivomukseni.

11

MAC-PARKA

Rosen uhri oli eräässä suhteessa epäonnistunut, sillä vaikka vanhemmat antoivat sille täyden arvon, pojat eivät näyttäneet kunnioittavan häntä sen enempää kuin ennenkään. Päinvastoin, hän kuuli sattumoisin Archien sanovan, ettei koko jutussa ollut mitään järkeä, ja se loukkasi hänen tunteitaan syvästi. Prinssi teki asian vielä pahemmaksi lisäämällä, että Rose oli kummallisin kana, jonka hän milloinkaan oli nähnyt.

Niin on aina ja se tuntuu ikävältä. Vaikka ihminen ei tahtoisikaan, että hänen ansioitaan toitotetaan maailmalle, sitä toivoo kuitenkin että ne huomattaisiin ja tuntee pettyvänsä, jos ne näyttävät jäävän unhoon.

Pian tuli kuitenkin aika, jolloin Rose aivan tietämättään voitti serkkujensa kunnioituksen.

Vähän jälkeen saaren tapahtumien Mac sai auringonpiston ja makasi jonkin aikaa hyvin sairaana. Se tapahtui aivan äkkiä, ja kaikki olivat epätoivoisia, sillä muutamia päiviä pojan elämä oli vakavassa vaarassa. Hän läpäisi sairauden, mutta juuri kun perhe iloitsi hänen parantumisestaan, ilmestyi uusi huoli, joka heitti varjon koko suvun elämään.

Mac-paran silmät tulivat hyvin kipeiksi. Ne olivat aina olleet heikonlaiset, ja kun hän jatkuvasti rasitti niitä liikaa, olivat seuraukset kohtalokkaat.

Kukaan ei uskaltanut kertoa hänelle, miten pelottavia tietoja etevä silmälääkäri oli antanut tutkittuaan perusteellisesti Macin silmät. Poika koetti olla kärsivällinen ja arveli, että muutaman viikon lepo parantaisi vahingon, minkä monen vuoden liikarasitus oli aiheuttanut.

Nyt hän ei saanut katsoakaan kirjaan, ja koska lukeminen oli ollut Macin mieliharrastus, se oli hänelle kova isku. Kaikki olivat valmiita lukemaan hänelle ääneen, ja aluksi pojat ihan kilpailivat tästä kunniasta. Mutta kun viikko viikon perään kului ja Mac oli yhä tuomittu toimettomuuteen puolihämärässä huoneessa, heidän intonsa laimeni ja toinen toisensa jälkeen luopui esilukijan virasta. Tietysti tuo puuha olikin ikävää vilkkaille pojille keskellä loma-aikaa, eikä kukaan moittinut heitä, kun he tyytyivät vain pistäytymään toisinaan sairaan luona, juoksemaan asioilla ja osoittamaan myötätuntoa.

Vanhemmat koettivat parhaansa, mutta Mac-sedällä ei ollut aikaa, ja Jane-täti puolestaan luki niin murheellisella nuotilla, ettei sitä jaksanut kauan kuunnella. Toiset tädit taas olivat vajonneet omiin huoliinsa ja tyytyivät hankkimaan pojille kaikenlaisia herkkuja.

Alec-setä oli hyvin ystävällinen, mutta hän ei voinut omistaa sairaalle kaikkea aikaansa, ja ilman Rosea onneton Kirjatoukka olisi joutunut viettämään aikansa peräti yksin. Mutta Rosen miellyttävä ääni tyynnytti Macia, tytön kärsivällisyys ei loppunut, ja hänellä näytti olevan aina aikaa.

Rose jäi uskollisesti paikalleen, kun toiset karkasivat pois. Tunnin toisensa jälkeen hän istui hämärässä huoneessa; vain kapea valokeila lankesi kirjalle, kun hän luki. Mac loikoi ääneti silmät peitettyinä ja nautti tästä ainoasta ilosta, joka valaisi hänen pimeitä päiviään. Joskus hän oli ärtyinen ja häntä oli vaikea viihdyttää, joskus hän riiteli siitä, ettei lukija voinut syventyä niihin kuiviin kirjoihin, joita hän tahtoi kuulla, ja toisinaan hän oli niin epätoivoissaan, että Rosen oli vaikea sitä kestää.

Näissä koettelemuksissa Rose pysyi kuitenkin lujana ja käytti monenlaisia pikku keinoja ilahduttaakseen Macia. Kun sairas tuskitteli, hän oli kärsivällinen; kun tämä riiteli ja torui, hän ponnisteli urhoollisesti kuivien sivujen yli, ja kun poika antautui tuskan valtaan, Rose lohdutti häntä niin toiveikkaasti kuin tohti.

Mac puhui vähän, mutta Rose tiesi tämän olevan kiitollinen, sillä hän sopeutui sairaan oikkuihin paremmin kuin kukaan muu. Jos hän tuli myöhään, Mac oli kärsimätön; kun hänen täytyi mennä, tämä näytti hylätyltä; ja kun väsynyttä päätä pakotti, Rose viihdytti Macia laulamalla hiljaa vanhoja lauluja, joista isä oli paljon pitänyt.

-- En ymmärrä, miten tulisin toimeen ilman Rosea, sanoi Jane-täti usein.

-- Hän on parempi kuin kaikki nuo meluavat pojat yhteensä, lisäsi Mac ja hamuili käsillään saadakseen selville, oliko pieni tuoli valmiina Rosea varten.

Muuta palkintoa Rose ei tarvinnut. Aina kun häntä väsytti, hänen tarvitsi vain katsoa vihreää silmäsuojusta, hapuilevia käsiä ja kiharatukkaista päätä, joka levottomana pyöri tyynyllä. Silloin hänen sydämensä värähti ja hänen väsynyt äänensä sai uutta eloa.

Hän ei tiennyt opettivatko häntä enemmän ne kirjat, joita hän luki, vai ne kieltäymykset, joita hän mielellään kesti joka päivä. Hän piti itse romaaneista ja runoista, mutta Mac ei välittänyt niistä vähääkään; ja kun Macilta oli kielletty hänen mieliaineensa kreikka ja latina, hän tyydytti tiedonhaluaan matkakuvauksilla, elämäkerroilla ja keksintöjen ja löytöretkien historialla. Tällaista makua Rose aluksi halveksi, mutta pian hän itsekin mieltyi Livingstonen seikkailuihin, Hobsonin harharetkiin Intiassa ja Wattin, Fultonin ja Arkwrightin kärsivällisiin kokeisiin, joista vihdoin koitui voitto. Vaikeatajuiset kirjat olivat haaveelliselle tytölle suureksi hyödyksi, hänen alttiutensa ja kärsivällisyytensä liikutti poikaa ja valloitti tämän; ja jälkeenpäin molemmat ymmärsivät, miten hyödyllisiä nämä näennäisesti vaikeat ja ikävät hetket olivat olleet heille molemmille.

Eräänä aamuna, kun Rose oli juuri ryhtymässä hirvittävän paksuun teokseen, jonka nimi oli "Ranskan vallankumouksen historia" ja joka vilisi pelottavan pitkiä ja vaikeita nimiä, Mac keskeytti hänet äkkiä. Poika köntysteli ympäri huonetta kuin sokea karhu ja kysäisi:

-- Mikä päivä nyt on?

-- Eiköhän nyt ole elokuun seitsemäs.

-- Lomasta on jo kulunut yli puolet enkä minä ole saanut nauttia siitä kuin yhden viikon! Se on kurjaa, Mac valitti synkkänä.

-- Ikävää se on, mutta onhan vielä paljon jäljellä, ehkä sinä voit nauttia siitä.

-- Voin ehkä! Minä tahdon nauttia siitä! Luuleeko se vanha hölmö, että minä suostun ikuisesti olemaan tällä tavalla sisälle suljettuna?

-- Pelkään pahoin että hän todella luulee niin, elleivät silmäsi parane joutuisampaan kuin tähän asti.

-- Onko hän hiljan sanonut mitään?

-- Tiedäthän etten ole tavannut häntä. Joko minä aloitan? Tämä näyttää aika jännittävältä.

-- Lue jos haluat, minulle on kaikki samantekevää. Ja Mac heittäytyi vanhaan leposohvaan, jossa hän parhaiten saattoi lepuuttaa raskasta päätään.

Rose aloitti oikein vilkkaasti, ja pian oli luettu pari lukua. Hän oli hyvillään, kun osasi lausua vaikeat nimet aivan oikein, ainakaan Mac ei korjannut ainoatakaan kertaa, vaan lepäsi hiljaa, ja Rose luuli hänen seuraavan kiinnostuneena. Mutta kesken mielenkiintoisen luvun Mac keskeytti hänet. Hän hypähti seisomaan polkien jalkaansa rajusti lattiaan ja sanoi käheällä, kiihtyneellä äänellä:

-- Lopeta! Minä en kuule sanaakaan siitä mitä luet. Säästä ääntäsi ja vastaa minun kysymykseeni.

-- Mitä sinä sitten kysyt? Rose sanoi levottomana, sillä hän aavisti, mitä Mac aikoi.

-- Katso minuun, Rose. Minä tahdon tietää jotakin ja sinun pitää vastata minulle.

-- Mac kiltti, älä kysy..., pyysi Rose pelästyneenä.

-- Sinun täytyy vastata, muuten otan pois suojuksen ja tuijotan aurinkoon niin tiukasti kuin ikinä jaksan. No sanotko vai et? Ja poika kohottautui aivan kuin aikoen panna uhkauksensa täytäntöön.

-- Kyllä, kyllä minä vastaan, jos vain tiedän. Mutta älä nyt tee mitään kauheaa, Rose huudahti onnettomana.

-- Hyvä on. Kuuntele sitten äläkä suotta kiemurtele, niin kuin kaikki muut tekevät. Eikö tohtori sanonutkin, että silmäni ovat pahemmat, kun hän viimeksi oli täällä? Äiti ei tahtonut kertoa, mutta sinun täytyy.

-- Minä luulen, että hän sanoi niin, änkytti Rose.

-- Enkös arvannutkin! Sanoiko hän, että voin mennä syksyllä kouluun?

-- Ei, et voi, Mac, kuiskasi Rose.

Mac parahti kerran, sitten hän puristi huulensa yhteen ja veti syvään henkeä aivan kuin Rose olisi antanut hänelle kovan iskun. Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja kysyi hetkisen kuluttua aivan rauhallisesti:

-- Kuinka pian hän luulee minun voivan jatkaa lukujani?

Oli suunnattoman vaikeaa vastata tähän kysymykseen. Mutta Rose tiesi, että hänen täytyi, sillä Mac-setä oli pyytänyt Rosea ilmoittamaan kauhean sanoman onnettomalle serkulleen.

-- Ei vielä moneen kuukauteen.

-- Kuinka moneen? Mac kysyi kiivaasti.

-- Ehkei vuoteen.

-- Kokonaiseen vuoteen! Ja minä kun toivoin pääseväni siihen mennessä ylioppilaaksi. Mac kohotti suojuksen silmiltään ja tuijotti Roseen kauhistuneena, mutta huoneeseen tunkeutuva vähäinen valo pakotti hänet pian sulkemaan silmänsä.

-- Siihen sinulla on vielä aikaa; sinun täytyy olla nyt kärsivällinen ja hoitaa silmäsi terveiksi, muuten ne voivat tulla uudestaan kipeiksi silloin, kun tarvitset niitä kaikkein eniten, Rose koetti lohdutella, vaikka hänen omat silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

-- Minä en tahdo! Minun täytyy lukea ja päästä eteenpäin, käyköön kuinka tahansa. Silkkaa hullutusta, että tässä täytyy muka laiskotella niin kauan. Ihan lääkärien tapaista koettaa pitää kiinni saaliistaan niin kauan kuin suinkin. Mutta minä en siedä sitä! Ja Mac iski nyrkkinsä viattomaan tyynyyn aivan kuin olisi mukiloinut kovasydämistä tohtoria.