Part 6

-- Kai se on parasta. Jos minun kerran täytyy pitää kirjanpitoa, se on saatava oikein alkuun. Et saa nauraa! Tiedän olevani hirveän tyhmä, ja minua hävettää, kun tämä kirja on tämän näköinen, mutta en saanut pidetyksi sitä kunnossa. Ja Rose ojensi hämillään sedälle sotkuisen vihkonsa. Hän oli syvästi kiitollinen, kun setä ei nauranut, vaan sanoi asiaan paneutuen:

-- Dollarit ja centit ovat menneet hieman sekaisin. Jos minä oikaisen ne, tilinpäätös täsmää varmasti.

Kun Rose seisoi setänsä vieressä ja katseli, kuinka helposti ja nopeasti tämä sai sekasotkun järjestykseen, hän päätti etsiä vanhan laskuoppinsa ja opetella perin pohjin neljä laskutapaa sekä kokonaisilla että murtoluvuilla, ennen kuin lukee ainoatakaan haltijatarsatua.

-- Setä, olenko minä rikas tyttö? Rose kysyi äkkiä sedän kirjoittaessa numeroita sarakkeisiin.

-- Sanoisin sinua pikemminkin köyhäksi, juurihan tässä olit pyytämässä lainaa.

-- Se oli sinun syysi, kun unohdit antaa taskurahani. Mutta ihan totta, rikastunko minä ajan oloon?

-- Pelkään että rikastut.

-- Minkä tähden sinä pelkäät?

-- Ei ole hyvä omistaa liian paljon rahaa.

-- Mutta voinhan minä antaa sitä muille; se on rikkauden hauskin puoli.

-- Hauskaa että ajattelet noin, sillä sinä voit tehdä todella paljon hyvää omaisuudellasi, jos vain ymmärrät käyttää sitä oikein.

-- Opeta sinä minua, ja sitten kun olen aikuinen, perustetaan koulu, jossa opetetaan vain kolmea ainetta, mutta oikein perusteellisesti. Kaikki lapset syövät siellä pelkkää kaurapuuroa ja tyttöjen vyötärönmitta on ainakin metri, sanoi Rose vallattomasti.

-- Sinä olet nenäkäs vekara hyökätessäsi kimppuuni tuolla tavalla juuri kun ensimmäisen kerran koetan sinua opettaa. No viis siitä, varaanpa sinulle ensi kerraksi oikein katkeria pillereitä.

-- Huomasin että sinua naurattaa salaa, ja annoin sinulle tilaisuuden. Hyvä herra, nyt olen taas kuuliainen oppilas ja teen kiltisti tehtäväni.

He nauroivat kumpikin, ja Rose sai kirjanpidon oppitunnin, joka jäi hänen mieleensä.

-- Tulehan lukemaan minulle ääneen. Silmäni ovat väsyneet ja istun oikein mielelläni tässä takan ääressä, kun ulkona sataa taivaan täydeltä ja Jane-täti pitää luentoa yläkerrassa, sanoi Alec-setä, kun edellisen kuun tilinpäätös oli saatu valmiiksi ja uusi sivu siististi aloitettu.

Rosesta oli hauskaa lukea ääneen. Hän haki Dickensin "Nicholas Nicklebyn" ja luki siitä Kenwigsin neitien ensimmäisestä ranskantunnista. Hän koetti parhaansa ja toivoi, ettei osoittautuisi ääneenlukijana yhtä taitamattomaksi kuin kaikessa muussa.

-- Vieläkö minä jatkan? hän kysyi nöyrästi, kun luku loppui.

-- Jatka toki, ellei sinua väsytä. On oikein nautinto kuunnella sinua, sillä luet mainiosti, vastasi setä.

Rose punastui ilosta. -- Oletko tosiaan sitä mieltä, setä? Se on hauskaa! Isä opetti minua, ja minä luin hänelle usein tuntikausia, mutta arvelin, että hän kuunteli mielellään vain siksi, että piti minusta niin paljon.

-- Niinhän minäkin pidän, mutta sinä luet todella harvinaisen hyvin. Istu tähän mukavasti, siinä näet paremmin, ja minä voin nykäistä sinua kiharoista, jos luet liian nopeasti. Alec-tohtori veti tytön luokseen niin isällisen hellästi, että Rosesta tuntui helpolta rakastaa häntä.

Toinen luku oli juuri lopetettu, kun vaunujen jyrinä ilmoitti, että Jane-täti oli lähdössä kotiin. Ennen kuin he ehtivät eteiseen, täti ilmestyi sadetakkiin kääriytyneenä ovelle kuin mikäkin kummallinen muumio, hänen silmälasinsa vain kiilsivät kuin kaksi välkkyvää kissansilmää.

-- Enkös minä arvannut! Lellittelemässä lasta pilalle ja luettamassa hänellä yömyöhään ties mitä roskaa. Kai sinä ymmärrät, minkä vastuun olet ottanut kantaaksesi, Alec, hän sanoi tuntien julmaa tyydytystä, kun asiat näyttivät menevän juuri siihen suuntaan kuin hän oli ennustanutkin.

-- Minä tajuan vastuuni sangen selvästi, vastasi tohtori ja vilkaisi hartioitaan surkuhupaisesti kohauttaen Rosen iloisiin kasvoihin.

-- Ikävää nähdä ison tytön tuhlaavan tuolla tavalla kallista aikaa. Katsopas, minun poikani ovat lukeneet koko päivän, ja Mac on varmaan vieläkin kirjojensa ääressä. Sinä sitä vastoin et ole tänne tulosi jälkeen opiskellut mitään.

-- On minulla ollut tänäänkin neljä oppituntia, vastasi Rose yllättäen.

-- Sehän hauskaa kuulla. Mitä sinä olet opiskellut? Rose vastasi hiukan epäröiden:

-- Merenkulkua, maantiedettä, kielioppia, laskentoa ja... lisäksi luonteenkasvatusta.

-- Merkillisiä aineita. Tekisipä mieleni tietää, mitä olet oppinut tuosta kaikesta.

Rosen silmät välähtivät vallattomasti ja vilkaisten veitikkamaisesti setäänsä hän vastasi:

-- En tietenkään jaksa selostaa kaikkea, mutta olen kerännyt Kiinasta muutamia hyödyllisiä tietoja, joista sinäkin olet varmaan kiinnostunut. Tiedän esimerkiksi, että parhaita kiinalaisia teelaatuja ovat Lapsing Soutshong, Assamin Pekoe, kukkiva Pekoe, verraton Aukoe, tuoksuva Kaper, Fadral, musta Kongou, ja vihreä Twanki. Shanghai on Huangpu-joen varrella. Hongkong on 'saari, jota ympäröi suolaton vesi'. Singapore on 'Leijonakaupunki'. Monet kiinalaiset asuvat veneissä, ja he juovat teensä pikkuriikkisistä kulhoista. Tärkeimmät tuotteet ovat posliini, tee, kaneli, silkki, tupakka, tina ja oopiumi. Kiinassa on ihania temppeleitä, ja Kantonissa säilytetään pyhiä sikoja, niitä on yhteensä neljätoista, hyvin isoja ja kaikki sokeita.

Tämän erinomaisen tiedonnäytteen vaikutus oli kerrassaan suurenmoinen. Se vei tuulen Jane-tädin purjeista; purkaus oli niin äkillinen, vaihteleva ja odottamaton, ettei täti keksinyt sanaakaan vastaukseksi. Kiiltävät silmälasit tuijottivat hetkisen Rosea, sitten kuului nopeasti: -- Ai todellakin! Ja arvon rouva kiiruhti vaunuihinsa ja ajoi tiehensä aika lailla hämillään ja aivan kuohuksissaan.

Vielä enemmän hän olisi raivostunut, jos olisi nähnyt, kuinka parantumaton lankomies otti Rosea vyötäisiltä ja tanssi hänen kanssaan riemupolskaa ympäri salia iloissaan siitä, että vihollisen patteri oli ainakin siksi kertaa vaiennettu.

9

FEBEN SALAISUUS

-- Miksi sinä hymyilet itseksesi, Febe? kysyi Rose kun he eräänä aamuna yhdessä tekivät työtä. Rose sai nyt opetella lakaisemaan, tomuttamaan ja kunnostamaan vuoteita, sillä Alec-tohtorin mielestä taloustoimet olivat hyvää voimistelua.

-- Minä ajattelin hauskaa salaisuutta enkä voinut olla hymyilemättä.

-- Saanko minäkin joskus tietää sen?

-- Luulisinpa.

-- Pidänkö minä siitä?

-- Varmasti, aivan kauheasti.

-- Milloin minä saan kuulla sen?

-- Tällä viikolla jonakin päivänä.

-- Silloin minä tiedänkin! Pojat aikovat järjestää ilotulituksen neljänneksi päiväksi, ja he keksivät jonkin yllätyksen minulle. Eikö niin?

-- Enpä sano.

-- No, ole sanomatta, voin kyllä odottaakin. Sano kuitenkin yksi asia -- onko setä siinä mukana?

-- Totta kai, kaikessa ilonpidossahan hän on mukana.

-- No, sitten on kaikki niin kuin pitääkin.

Rose meni parvekkeelle tomuttamaan mattoja, ja paukutettuaan niitä aika lailla hän ripusti ne parvekkeen kaiteelle tuulettumaan ja ryhtyi tutkimaan kasvejaan. Hänellä oli siellä monta isoa maljakkoa ja ruukkua, ja kesäaurinko ja sade olivat kuukaudessa tehneet ihmeitä niille siemenille ja taimille, joita hän oli kylvänyt ja istuttanut. Ruusupapu ja köynnöskuusama kiipesivät kiipeämistään, ja varsinkin kuusama tarttui hanakasti joka paikkaan, mihin suinkin saattoi.

Lahti loisti ja väikkyi auringon paisteessa ja raikas tuuli sai hevoskastanjat humisemaan. Puutarhan ruusujen ympärillä lehahtelivat perhoset, ja mehiläiset pörräsivät kukasta kukkaan. Ilma oli täynnä viserrystä ja sirkutusta, kun linnut puuhasivat pesäaskareissaan. Kauempana valkosiipiset lokit tekivät rohkeita kaaria kohoten korkealle ilmaan ja syöksyen alas mereen, missä laivat purjehtivat edestakaisin kuin vielä isommat linnut.

-- Oi Febe, onpas ihana päivä! Toivon että sinun salaisuutesi täyttyisi juuri tänään. Kaikki tuntuu olevan nyt hyvin. Eikö sinustakin? sanoi Rose ojentaen käsiään kuin valmistautuen lentoon.

-- Minusta tuntuu usein semmoiselta, mutta ei auta, täytyy vain odottaa, kunnes ilon aika tulee, enkä minä haluakaan keskeyttää työtäni. No niin. Saat pyyhkiä viimeiset pölyt kunhan ne ovat laskeutuneet, minä menen lakaisemaan portaat, Febe sanoi ja kiiruhti laulaen harja kädessä tiehensä.

Rose nojasi kaidepuuhun miettien, kuinka paljon tällaisia hyviä hetkiä hänellä oli viime aikoina ollut: puutarha menestyi erinomaisesti, hän opetteli ahkerasti uimaan ja soutamaan, oli tehty hauskoja ajelu- ja kävelymatkoja, oli vietetty rauhallisia keskustelu- ja lukuhetkiä sedän kanssa, mutta kaikkein ihaninta oli, että entinen tuska ja ankeus vaivasivat häntä enää harvoin.

Hän jaksoi tehdä työtä ja leikkiä päiväkaudet, nukkui yönsä hyvin ja nautti elämästä täysin siemauksin. Ei hän ollut läheskään yhtä voimakas ja rohkea kuin Febe, mutta hän vahvistui päivä päivältä. Kalpeat posket olivat saaneet väriä, käsivarret pyöristyivät ja tulivat pian ruskeiksi, eikä vyökään ollut enää liian väljä. Kukaan ei puhunut Roselle enää hänen terveydestään, ja tyttö unohti kokonaan, että hänen "ruumiinrakenteensa oli heikko". Plenty-täti piti edistymistä kyllä sedän pillerien ansiona, mutta kun pillereitä ei sen koommin enää leivottu, vanha neiti taisi erehtyä.

Rose oli kuin puhkeava ruusunnuppu seisoessaan ja hymyillessään itsekseen.

-- Katso, sanoi nuorukainen, tyttö sinihamosessa, hiuksilla silkkiliina, kengissä kultaiset soljet,

kuului äkkiä alhaalta ja samassa lensi iso ruusu vasten Rosen kasvoja.

-- Mitä kuuluu, riippuvan puutarhan prinsessa? kysyi Alec-setä Rosen vastatessa hänen aamutervehdykseensä.

-- Haluaisin tehdä jotain oikein hauskaa, kun on näin kaunis päiväkin, jotain oikein jännittävää, sillä tämä raikas tuuli saa ihmisen villiintymään.

-- Voitaisiin tehdä retki saareen. Arvelin että mentäisiin vasta iltapäivällä, mutta jos sinua huvittaa, niin lähdetään heti.

-- Lähdetään! Minä olen valmis viidessätoista minuutissa. Minun täytyy vain saada ensin huoneeni kuntoon, sillä Febellä on kauheasti työtä.

Rose tarttui puhuessaan mattoihinsa kadoten sen tien, ja Alec-tohtori palasi sisään hyväksyvästi hymyillen ja tuumiskellen:

-- Tämä voi vähän rikkoa suunnitelmia, mutta lapsen ilo on kaksinkertainen, kun hän saa huvinsa juuri silloin, kun itse sitä haluaa.

Harvoin on pölyriepu huiskinut vilkkaammin kuin sinä aamuna Rosen kädessä, ja tuskin koskaan on huone tullut kuntoon sellaisella hopulla kuin nyt. Pöydät ja tuolit lensivät pyyhkäisten paikoilleen; ikkunaverhot heiluivat kuin myrsky olisi niitä puistanut; posliinit kilisivät ja pikku esineet hyppivät kuin maanjäristys olisi leikkinyt niillä. Purjehduspuku pujahti ylle silmänräpäyksessä, ja hyppien ja tanssien Rose kiiti matkoihinsa -- tuskin aavistaen, että kuluisi monta tuntia, ennen kuin hän taas näkisi huoneensa.

Rosen tullessa rantaan Alec-setä oli juuri lastaamassa isoa koria veneeseen, ja ennen kuin he lähtivät, ehätti Febe juosten veneelle mukanaan kummallinen, sadetakkiin sidottu käärö.

-- Me emme jaksa syödä puoliakaan näistä ruuista emmekä tarvitse näin paljon huopia. Minä en tahtoisi täyttää niillä turhanpäiten koko venettä, sanoi Rose, joka vieläkin hieman pelkäsi vesillä liikkumista.

-- Etkö olisi voinut tehdä vähän pienempää pakettia? tohtori kysyi Febeltä katsellen kääröä epäluuloisesti.

-- En, herra, en tällaisessa hirveässä hopussa, Febe vastasi nauraen ja koetti taputella muodotonta pakettiaan tasaiseksi.

-- No, mikäpäs siinä, kelpaahan se painolastiksi. Älä vain unohda lähettää Jane-rouvan kirjettä, koeta muistaa se.

-- En unohda. Lähetän sen heti paikalla, ja Febe juoksi mäkeä ylös kuin siivitettynä.

-- Pistäydytään ensin majakalla, koska et ole vielä käynyt siellä, sen näkeminen maksaa kyllä vaivan. Sitten syödään välipalaa puiden varjossa.

Rose oli valmis kaikkeen, innoissaan hän nousi niemen kärkeen ja majakalle, missä kiipesi juoksujalkaa kapeita portaita aina suureen lyhtyyn asti. He viipyivät siellä kauan, sillä Alec-tohtori ei tosiaan pitänyt kiirettä, vaan katseli pitkät ajat kiikarillaan joka puolelle aivan kuin olisi luullut löytävänsä jotain merkillistä maalta tai mereltä. Kello oli jo yli kahdentoista, kun he tulivat saareen ja Rose vihdoin sai välipalansa, jota jo kauan oli odottanut.

-- Kyllä tämä on ihanaa! Kunpa pojatkin olisivat täällä. Minusta on hauskaa, että he viettävät koko lomansa meidän kanssamme. Mutta sehän alkaa tänään, eikö niin? Kas kun en muistanut sitä aikaisemmin, ehkä he olisivat lähteneet mielellään mukaan, sanoi Rose kun he istuivat mukavasti vanhan omenapuun juurella ja söivät herkullisia voileipiään.

-- Niin varmaan. Ensi kerralla ei lähdetäkään sellaisella kiireellä. Pojat voivat joutua suunniltaan, kun huomaavat meidän karanneen, tohtori vastasi juoden rauhallisesti kylmää teetä.

-- Setä, minä tunnen paistetun hajua, huudahti Rose, kun hän puolisen tuntia myöhemmin korjasi ruuan tähteitä.

-- Siltä minustakin tuntuu -- paistettua kalaa, ellen erehdy.

He istuivat hetken nuuhkien ilmaa. Sitten Alec-setä ponkaisi päättävästi pystyyn.

-- Ei, tämä ei vetele! Kellään ei ole oikeutta tulla tänne kysymättä lupaa. Minun täytyy ottaa selvää, kuka uskaltaa käristää kalaa minun yksityisalueellani.

Kaapaten korin toiseen käteensä ja vaatemytyn toiseen setä lähti harppomaan paljastavaa hajua kohti kuin raivostunut leijona, ja Rose marssi hänen kannoillaan kiinalainen päivänvarjo levällään.

-- Sinä olet Robinson Crusoe ja minä hänen Perjantainsa, ja me menemme katsomaan, ovatko villit tulleet, sanoi Rose.

-- Katso tuolla ne ovat. Kaksi telttaa ja kaksi venettä, totta totisesti! Nuo veijarit aikovat nähtävästi huvitella oikein perin pohjin.

-- Siellä pitäisi olla enemmän veneitä eikä yhtään telttaa. Missähän heidän vankinsa ovat.

-- Tuolla on niiden jätteitä, sanoi Alec-setä osoittaen ruohikossa lojuvia kalan päitä ja pyrstöjä.

-- Ja tuolla lisää, naurahti Rose osoittaen punaista tavarakasaa, joka näytti hummeriläjältä.

-- Villit kai syövät parhaillaan uhrejaan. Etkö kuule kummallista veitsenkalinaa tuolta teltasta?

-- Meidän täytyy hiipiä hiljaa ja kurkistaa sisään; Crusoe oli varovainen ja Perjantai pelkuri kuin jänis, lisäsi Rose, jota leikki huvitti entistä enemmän.

-- Mutta tämä Crusoe hyökkää heidän päälleen kuin rajuilma välittämättä seurauksista. Jos minä kaadun ja joudun villien ruuaksi, anasta sinä kori ja juokse takaisin veneeseen; eväät riittävät kyllä sinulle kotimatkaksi.

Alec-setä hiipi teltan oviaukolle, ja heittäen ison myttynsä kuin pommin keskelle telttaa hän huusi jyrisevällä äänellä:

-- Merirosvot, antautukaa hyvällä!

Kuului hirveätä melua, naurua, huutoa ja karjuntaa, ja villit hyökkäsivät ulos aseinaan veitsiä, haarukoita, kananluita ja peltituoppeja, ja kaikki mukiloivat tungettelijaa armottomasti ja pauhasivat:

-- Te tulitte liian aikaisin! Täällä ei ole vielä läheskään valmista! Kaikki menee päin mäntyä! Missä Rose on?

-- Täällähän minä! vastasi naurava ääni ja Rose näkyi istuvan äskeisellä hummeriläjällä, joka olikin kasa punaisia flanelliuimapukuja. Hän oli heittäytynyt sinne ilonpuuskassa huomattuaan, että ihmissyöjät olivatkin hänen vallattomia serkkujaan.

-- Senkin lurjukset, te teette minulle aina kepposia, ja minä annan teidän narrata itseäni, kun en ole tottunut moisiin kujeisiin. Setä on ihan samanlainen -- ja siksi tämä onkin niin hurjan hauskaa, sanoi Rose, kun pojat kerääntyivät hänen ympärilleen nauraen ja meluten.

-- Odotimme teitä vasta iltapäivällä, äidin piti olla teitä vastassa. Täällä on kaikki ihan kesken paitsi teidän telttanne; sen me laitoimme ensimmäiseksi kuntoon. Voit sieltä käsin katsella kun me puuhaamme, sanoi Archie tehden kunniaa kuten hänellä oli tapana.

-- Rose tunsi jäsenissään -- niin kuin Debby sanoo --, että jotain oli tekeillä ja tahtoi välttämättä lähteä retkelle. Olisin minä voinut viivyttää häntä vielä tunnin verran, mutta tuo kalan paistaminen kavalsi teidät, selitti Alec-setä muuttuen julmasta Crusoesta hyväntuuliseksi sedäksi.

-- Tämä paikka tuntuu vähän kostealta, taitaa olla parasta nousta, sanoi Rose, kun ensimmäinen riemunpuuska oli vähän asettunut.

Monta epäilyttävän likaista kättä tarjoutui avuksi, ja Charlie sanoi levitellen melalla uimapukuja nurmikolle:

-- Meillä oli tässä ennen ateriaa reipas uimanäytös ja minä käskin poikien levittää nämä nurmelle kuivumaan. Toivottavasti sinäkin otit uimapuvun mukaan; sinähän haluat pistäytyä hummerien luona, ja on hauskaa jos saamme opettaa sinua sukeltamaan, kellumaan ja pyörimään vedessä.

-- Minä en ottanut mitään mukaan, Rose aloitti, mutta Will ja Geordie keskeyttivät hänet. He raahasivat myttyä, joka oli pudotessaan hajonnut niin, että sen toisesta päästä pursui punaflanellinen uimapuku ja toisesta sininen aamunuttu. Mytyn kohoumat olivat saippuakotelo, kalossit ja hopeapikari.

-- Voi sitä viekasta Febeä! Tämä hänen salaisuutensa oli, ja hän kääri tavarat kokoon, kun minä jo olin lähtenyt rantaan, nauroi Rose.

-- Mytyssä on särkynyt jotain, koska sieltä putosi pieni lasinpala, huomautti Will, kun he laskivat nyytin Rosen eteen.

-- Tytöt eivät tietenkään voi lähteä mihinkään ilman peiliä! Meistä ei kellään ole sellaista kapinetta mukanaan, tuhahti Mac.

-- On Keikarilla, minä näin hänen laittelevan haiveniaan puun takana, kun oli tultu uimasta, paljasti Geordie ja osoitti sormellaan härnäävästi Steveä. Tämä vaiensi serkkunsa kopauttamalla tätä päähän rumpupalikalla, jota juuri oli kiillottamassa.

-- Töihin, senkin laiskurit, muuten emme joudu valmiiksi ennen äidin tuloa. Vie Rosen tavarat telttaan ja auta häntä järjestämään ne, Prinssi. Mac ja Steve, pankaa te oljet paikoilleen; ja pikku veijarit saavat tyhjentää pöydän, jos kaikki ovat jo popsineet kylläkseen. Setä hyvä, minä tarvitsisin sinun neuvoasi, kun määrään rajalinjaa ja valitsen keittiönpaikkaa.

Kaikki tottelivat päällikköä, ja Charlie saattoi Rosen telttaan tarjoutuen hänen käskettäväkseen. Rose oli ihastunut majapaikkaansa ja vielä enemmän ohjelmaan, jota Charlie toisten työskennellessä hänelle selitti.

-- Me olemme aina loman aikana leirillä. Asetumme milloin mihinkin, ja tänä vuonna päätimme majoittua saarelle. Tämä on lähellä ja itsenäisyyspäivän ilotulitus näyttää täällä komealta.

-- Olemmeko me täällä neljänteen päivään asti? Kolme vuorokautta! Siitä tulee hauskaa!

-- Mitä tuo nyt on! Usein me isot pojat olemme viikkokausia leirillä, mutta tänä vuonna pikku nassikatkin tahtoivat mukaan. Meillä on hauskoja puuhia, saatpa nähdä. Täällä on luolakin, siellä voi leikkiä merirosvoa; sitten me järjestämme haaksirikkoja, kilpailuja ja muuta. Monet leikit ovat tietysti Archielle ja minulle hiukan lapsellisia, mutta me olemme silti aina mukana, Charlie lisäsi ylpeillen kuudestatoista ikävuodestaan.

-- En ikinä aavistanut, että poikien leikit voisivat olla näin hauskoja. Minusta ne ovat aina tuntuneet liian rajuilta. Enhän minä ennen tuntenutkaan poikia, tai jospa te olette mallikappaleita, sanoi Rose, ja kuulijasta kiitos tuntui täysin ansaitulta.

-- Tuossa, armollinen neiti, sanoi Charlie kohteliaasti, tuohon naulaan voit ripustaa särkyneen peilisi, että voit järjestää sievät kiharasi. Saat valita punaisen tai sinisen peitteen ja olki- tai untuvatyynyn, kumman haluat. Täällä voi rauhassa riisua ja pukea ja olla vapaa ja huoleton kuin intiaaninainen wigwamissaan, sillä tämä nurkka on varattu naisille, emmekä me astu ilman lupaa rajaviivan sisäpuolelle. Millä minä vielä voin palvella sinua?

-- Kiitos, en tarvitse enää mitään. Minä jätän valmistelut siksi kun täti saapuu ja tulen auttamaan teitä, jos sopii.

-- Tulekin katsomaan keittiötä. Osaatko sinä valmistaa ruokaa? Charlie kysyi viedessään Rosen kallioiden väliin, minne Archie juuri pingotti purjekangaskatosta.

-- Osaan minä laittaa teetä ja paahtaa leipää.

-- Hyvä. Me opetamme miten paistetaan kalaa ja valmistetaan keittoa. Pane sinä padat ja pannut järjestykseen ja siisti täällä jotenkin. Jessie-täti tahtoo aina välttämättä auttaa meitä keittiössä, ja täällä saisi olla säädyllisen näköistä.

Kello neljältä leiri oli kunnossa, ja raatajat istahtivat näköalakalliolle tähystämään kaivattuja vieraitaan, Jessie-rouvaa ja pikku Jamieta, joka aina kulki äitinsä liepeissä. He kyyhöttivät siinä kuin sininen lintuparvi, joka oli istahtanut kalliolle, sillä kaikilla oli merimiespuku, ja hattujen pitkät nauhat liehuivat tuulessa. Aika soinnukas lintuparvi he olivat, sillä pojat lauloivat, ja Jessie-rouva kuuli heidän äänensä jo paljon ennen kuin näki heidät.

Sinä hetkenä, kun vene tuli näkyviin, vedettiin lippu liehumaan, ja meripojat hurrasivat. Tervehdykseen vastasi liehuva nenäliina ja raikuva "hei, hei, hei!" Pikku merimies seisoi perässä ja heilutti miehekkäästi hattuaan äidin pidellessä häntä lujasti kiinni.

Ei Kleopatrakaan noustessaan maihin kultaisesta purrestaan voinut saada juhlallisempaa vastaanottoa kuin Jessie-täti, kun hänet kannettiin telttaan. Innokas Jamie meni heti paikalla Rosen luo ja vannoi suojelevansa häntä kaikkia niitä vaaroja vastaan, jotka heitä saattoivat kohdata.

Tietäen kokemuksesta, että pojilla oli aina nälkä, Jessie-täti ehdotti melkein heti, että syötäisiin jo illallista, ja ryhtyi valmistamaan sitä edessään suunnattoman suuri esiliina ja päässään Archien vanha hattu. Rose auttoi häntä ja koetti olla yhtä taitava kuin Febekin vaikka oudonmallinen ruokapöytä teki koko touhun vaikeaksi. Pian ateria oli valmis ja seurue istuutui puiden alle syömään ja juomaan välittämättä siitä, että muurahaiset ja hämähäkit kiipeilivät jakamaan yhteistä hyvää.

-- En olisi ikinä voinut kuvitella, että on näin hauskaa pestä astioita, sanoi Rose, kun hän illallisen jälkeen huuhteli lautasia meressä ja vene keinahteli hauskasti hänen allaan.

-- Äiti on ihan turhan tarkka; me hankaamme niitä vähän hiekalla ja pyyhimme paperinpalalla. Se on minun mielestäni paras tapa, vastasi Geordie, joka loikoi siinä vieressä toisessa veneessä.

-- Miten Febe olisikaan mielissään! Kumma ettei setä antanut hänen tulla mukaan.

-- Setä kai koetti, mutta Debby harasi vastaan ja sanoi, ettei tule toimeen ilman Febeä. Minusta se on ikävää.

-- Feben pitäisi joskus saada viettää lomapäiviä niin kuin mekin saamme. Minusta on hirveän väärin, että hänen täytyy aina jäädä pois kaikesta hauskasta.

Tätä Rosen ajatusta toistettiin monta kertaa sinä iltana, sillä Febe olisi innokkaasti ottanut osaa siihen pieneen konserttiin, jota pidettiin kuutamossa. Hän se vasta olisi nauttinut leirillä kerrotuista tarinoista, koettanut kilvan ratkaista arvoituksia ja nauranut sydämensä pohjasta kaikelle hauskalle. Ja nukkumaan mentäessä olisi ilo ollut vieläkin suurempi, sillä Rose olisi välttämättä tahtonut jonkun kyyhöttämään kanssaan sinisen peitteen alle, supattelemaan, nauraa kukertamaan ja kertomaan salaisuuksia.

Vielä kauan sen jälkeen kun toiset rauhallisesti nukkuivat, Rose loikoi valveilla, sillä kaikki uusi mikä häntä ympäröi teki hänet virkeäksi ja eräs ajatus kyti hänen mielessään. Etäältä kuului kaupungin kellon ääni, kun se löi kaksitoista; suuri tähti, kuin lempeä silmä, pilkisti sisään teltan aukosta, ja aaltojen hiljainen loiske tuntui kutsuvan häntä ulos. Jessie-täti oli vaipunut syvään uneen, ja pikku Jamie oli kääriytynyt kuin kissanpoika hänen jalkoihinsa. Kumpikaan ei huomannut, kun Rose huopaansa kääriytyneenä hiipi ulos. Yö oli ihana, ja hän istahti sydän tulvillaan kalliolle katsomaan sitä.

Onneksi Alec-tohtori huomasi tytön, ennen kuin tämä ehti kylmettyä. Hän nousi vetämään oviverhoja hiukan syrjään saadakseen telttaansa raitista ilmaa, ja silloin hän keksi pienen olennon, joka kyyhötti kalliolla kuutamossa. Tohtori hiipi varovasti tytön luo, laski hiljaa kätensä hänen hiuksilleen ja sanoi:

-- Mitäs minun tyttöseni täällä tekee?

-- Nautin ihanasta yöstä, Rose vastasi ollenkaan pelästymättä.

-- Mitä sinä mietit, kun katseesi on niin vakava?

-- Mietin kertomaasi tarinaa jalosta merimiehestä, joka luovutti vanhalle vaimolle paikkansa pelastusveneessä ja antoi viimeisen vesipisaran lapsiraukalle. Kyllä kai niitä ihmisiä, jotka ovat valmiina uhrauksiin, rakastetaan ja ihaillaan kovin, sanoi Rose vakavana.