Part 5

Rose kurkisti sinne ja säpsähti, vaikka siellä oli juuri sellaista tavaraa kuin vaatekaapissa tavallisesti on -- vaatteita, kenkiä, laukkuja ja lippaita. Niin, mutta vaatteet olivat pieniä mustia ja valkoisia mekkoja; pienet sievät kengät, jotka siellä olivat rivissä, eivät olleet koskaan olleet Alec-sedän jalassa; vihreästä nauhalippaasta pisti esille harmaa harso, ja -- kas! ovessa riippui Rosen ikioma tilkkupussi, jonka toisessa nurkassa oli reikä. Hän silmäsi ympäri huonetta ja ymmärsi, miksi se oli tuntunut liian hennolta miehen huoneeksi, miksi hänen omat testamenttinsa ja rukouskirjansa olivat pöydällä vuoteen vieressä ja mitä ruusunnuput sinisen tyynyn nurkissa tarkoittivat. Varmuutena hänelle välähti, että koko tämä pieni paratiisi oli hänen, ja tietämättä, kuinka oikein ilmaisi kiitollisuutensa, hän heittäytyi setänsä kaulaan ja sanoi kiihkeästi:

-- Setä kulta, sinä olet ihan liian hyvä minulle! Minä teen mitä ikinä käsket, ratsastan villeillä hevosilla, otan jääkylmiä kylpyjä, syön pahanmakuisia ruokia ja vaatteet saavat roikkua ylläni kuin säkki, sillä minä olen äärettömän kiitollinen sinulle tästä ihanasta huoneesta!

-- Pidätkö sinä siitä? Mutta miksi sinä arvelet, että se on sinun? kysyi Alec-tohtori näyttäen tyytyväiseltä vetäessään ihastuneen veljentyttärensä polvelleen.

-- Minä en arvele vaan tiedän, että se on minun, vaikka en ole sitä lainkaan ansainnut. Näen sen sinun silmistäsi. Jessie-täti sanoi, että minä en saa antaa sinun hemmotella itseäni. Minusta tuntuu, että tämä on hemmottelua... ja ehkä -- voi kuitenkin! -- ehkä minun ei ollenkaan pitäisi saada tätä kaunista huonetta! Rose koetti näyttää kyllin sankarilliselta luopuakseen siitä, jos niin olisi parasta.

-- Siitä minä vielä torun Jessie-rouvaa, sanoi tohtori koettaen rypistää otsaansa, vaikka hänen rehellinen sielunsa myönsi että käly oli oikeassa. Sitten hän hymyili herttaista hymyään, joka kirkasti kuin päivänpaiste hänen ruskeat kasvonsa, kun hän jatkoi:

-- Tämä kuuluu hoitomenetelmiini. Sinun täytyy asua täällä, että voisit nauttia kolmea lääkettäni parhaalla ja mukavimmalla tavalla. Paljon aurinkoa, raitista ilmaa ja kylmää vettä; mieluisa ympäristö ja myös työtä joka päivä. Febe näyttää sinulle, kuinka pidät huoneesi kunnossa -- hän on sinun pikku apulaisesi ja samalla ystäväsi ja opettajasi. Tuntuuko tämä kaikki sinusta vaikealta ja vastenmieliseltä?

-- Ei, tohtori, vaan oikein miellyttävältä, ja minä koetan olla hyvä potilas. Mutta ei kai näin ihanassa huoneessa kukaan voi olla sairas, Rose sanoi onnesta huoaten.

-- Sinä taidat pitää minun rohdoistani enemmän kuin Myra-tädin lääkepulloista etkä heitäkään niitä ikkunasta ulos.

7

MATKA KIINAAN

-- Tulehan, tyttöseni, minulla on sinulle uutta lääkettä. Se ei taida olla sinusta aivan yhtä hyvänmakuista kuin viimekertainen, mutta ajan oloon se kyllä maistuu, sanoi tohtori, kun suuresta yllätyksestä oli kulunut viikon päivät.

Rose istui sievässä huoneessaan, ja siellä hän olisi viettänyt kaiken aikansa, jos se olisi sallittu. Hän nosti hymyillen päätään, sillä hän oli jo lakannut pelkäämästä setänsä hoitomenetelmiä ja oli aina valmis kokeilemaan uusia. Viime kerralla hän oli saanut pienet puutarhatyökalut, joilla auttoi setää kunnostamaan kukkapenkkejä. Työskennellessään hän oppi paljon uusia ja hauskoja asioita kasveista ja niiden elämästä, sillä sedän elävään opetukseen verrattuina koulun kasvioppitunnit tuntuivat sisällyksettömiltä ja kuivilta.

-- Mitä se sitten on? Rose kysyi ja sulki mutisematta ompelukorinsa.

-- Suolavettä.

-- Miten minä sitä nautin?

-- Pue päällesi se uusi puku, jonka neiti Hemming eilen lähetti, ja tule rantaan, niin saat nähdä.

-- Heti, tohtori, vastasi Rose lisäten kauhistuneena mielessään, kun setä hävisi ovelta: -- On vielä liian aikaista uida, sen täytyy siis liittyä tavalla tai toisella tuohon hirvittävään veneeseen.

Pukeutuessaan uuteen siniseen flanellipukuunsa, joka oli sievästi koristettu valkoisella, ja pannessaan päähänsä pienen pitkänauhaisen merimieshatun hän viehättyi uutukaiseen asuunsa niin, ettei muistanutkaan lähestyvää vaaraa, ennen kuin kimakka vihellys huomautti sedän odottavan. Rose juoksi hiekoitettua käytävää puutarhan läpi venerantaan ja tapasi siellä tohtorin panemassa kuntoon punaiseksi ja valkoiseksi maalattua venettä, jota nousuvesi keveästi keinutteli.

-- Sievä vene, ja "Sorea sotka" on oikein kaunis nimi, sanoi Rose koettaen salata, miten kauheasti häntä pelotti.

-- Se on sinun veneesi, niin että mene perään ja opettele ohjaamaan sitä, kunnes vankistut soutamaan.

-- Keikkuvatko kaikki veneet noin kauheasti? Rose kysyi ja sitoi aikaa voittaakseen hatunnauhaansa kireämmälle.

-- Voi veikkonen, ihan kuin pähkinänkuoret, kun meri vähänkin aaltoilee.

-- Aaltoileeko se nyt?

-- Ei paljon; idässä näyttää kyllä vähän uhkaavalta, mutta ei meillä ole mitään hätää, jos tuuli ei käänny. Tule.

-- Osaatko sinä uida? Rose kysyi puristaen lujasti setää kädestä, kun tämä auttoi häntä veneeseen.

-- Kuin kala. No, tulehan nyt!

-- Pidä minusta oikein lujasti kiinni, kunnes pääsen sinne! Mitä varten perä on noin kaukana? Nieleskellen esiinpyrkiviä hätähuutoja Rose hiipi etäiselle paikalleen ja piti sitten kaksin käsin peräsimestä kuin odottaen jokaisen aallon heittävän veneen kumoon.

Alec-setä ei ollut tietääkseen tytön pelosta, vaan opetti kärsivällisesti ohjaustaitoa, kunnes Rose syventyi ajattelemaan, mikä oli ylä- mikä alahanka, ja unohti sanoa "voi" joka kerta, kun iso aalto heitti venettä.

-- Mihin me menemme? kysyi Rose, kun raikas tuuli hyväili hänen kasvojaan ja pitkät, voimakkaat aironvedot veivät heidät keskelle lahtea.

-- Huvittaisiko sinua pistäytyä Kiinassa?

-- Eikö sinne ole pitkänpuoleinen matka?

-- Ei, kun mennään oikotietä. Ohjaa niemen ympäri satamaan, niin saat kahdenkymmenen minuutin kuluttua nähdä vilauksen Kiinasta.

-- Sehän hauskaa! Rose istui miettien mitä setä tarkoitti ja nautti täysin siemauksin vaihtuvista näkymistä.

Mäenrinnettä peittävän vihreän metsän keskeltä pilkotti Tätilä, ja tutut talot reunustivat rannikkoa kodikkaina ja maalauksellisina. Kun käännyttiin niemen ympäri, avautui silmien eteen suuri lahti täynnä aluksia, ja sen takaa häämötti kaupunki, jonka suipot tornit kohosivat korkeammalle kuin iloisten viirien koristamat mastot.

-- Tuonneko me menemme? Rose kysyi ihastuneena, sillä hän ei ollut ennen nähnyt vanhaa, vilkasta kaupunkia tältä puolen.

-- Sinne. Mac-sedän laituriin on juuri tullut laiva Hongkongista, ja arvelin, että haluat nähdä sen.

-- Tietysti haluan! Minusta on hauskaa nuuskia ja penkoa Mac-sedän kanssa tavaramakasiineissa; siellä on kaikenlaista ihmeellistä, ja Kiina kiinnostaa minua aivan erityisesti, koska sinä olet ollut siellä.

-- Näytän sinulle kaksi oikeata kiinalaista, jotka ovat juuri tulleet kotimaastaan. Toivotat varmaan mielelläsi Wang Lon ja Fun Seen tervetulleiksi.

-- Älä pyydä minua puhuttelemaan heitä, minua rupeaa varmasti naurattamaan, kun näen heidän palmikkonsa ja vinot silmänsä. Minä kiertelisin mieluummin sinun mukanasi.

-- Hyvä on. Ohjaapas nyt tuonne laituriin, missä on tuo iso laiva omituisine lippuineen. Se on "Radzha". Mennään sinne, jos vain päästään.

He soutivat laivojen välistä pujotellen syvemmälle satamaan, missä vesi oli tyyntä ja vihreää. Ilmassa leijuvat tuoksut ja laivojen näkymät olivat outoja, mutta Rose piti niistä ja oli todellakin saapuvinaan Hongkongiin, kun he hiljalleen soluivat korkean "Radzan" varjoon.

Laivan ruumasta nostettiin juuri isoja laatikoita ja paaleja, joita rotevat miehet ähkyen ja meluten kantoivat, hinasivat ja kärräsivät varastohuoneeseen, ja satamassa työskenteli iso nostokurki, joka tarttui rautakoukuillaan raskaimpiin esineisiin ja heilautti ne ilmaan, mistä leveä ovi kuin ammottava kita ne nielaisi.

Tohtori auttoi Rosen laivan kannelle, ja tyttö sai ilokseen pistää uteliaan nenänsä joka soppeen, mutta hän oli samalla alituisesti vaarassa eksyä, rutistua kuoliaaksi tai tulla tuupatuksi mereen.

-- Miltä sinusta tuntuisi, jos lähtisimme kiertämään maailmaa tällaisella vanhalla aluksella? kysyi Alec-setä, kun he hetkisen levähtivät kapteenin kajuutassa.

-- Tahtoisin kauhean mielelläni nähdä maailmaa, mutta en tällaisessa pienessä, likaisessa ja haisevassa laivarähjässä. Meillä pitäisi olla hieno ja mukava huvialus; Charlie sanoo, että se on oikea tapa matkustaa, vastasi Rose tarkastellen kajuuttaa hiukan nyrpeästi.

-- Et sinä ole oikea Campbell, ellet pidä tervan ja suolaveden hajusta, eikä liioin Charlie loistopursineen. Lähdetään nyt maihin, niin saat jutella 'taivaanpoikien' kanssa.

He seikkailivat läpi ison varastohuoneen kurkistellen ihastuneina ympärilleen ja löysivät viimein Mac-sedän ja kiinalaiset sedän yksityishuoneesta, missä oli suloisessa sekamelskassa tavaranäytteitä ja juuri saapuneita merkillisiä itämaisia esineitä.

Rose vetäytyi heti sopivan tilaisuuden tullen nurkkaan, jossa häntä vartioi toiselta puolen posliinijumala, toiselta vihreä lohikäärme. Rose katseli niitä hämmentyneenä, mutta vielä pahemmin hänet sai hämilleen Fun See, joka istui häntä vastapäätä teelaatikolla ja tuijotti sysimustilla silmillään, niin ettei Rose lopulta tiennyt mihin katseensa kääntäisi.

Herra Wang Lo oli vanhanpuoleinen, amerikkalaiseen tapaan pukeutunut herra, ja hänen palmikkonsa oli sidottu sirosti pään ympäri. Hän puhui englantia, jutteli ja touhusi Alec-sedän kanssa aivan kuin kuka tahansa, ja Rose ajatteli, että hän oli vallan epäonnistunut kiinalainen. Fun See sen sijaan oli kiinalainen nyöripohjasannikkaista pagodahattunsa huippuun asti. Yllään hänellä oli koko joukko silkkitakkeja, ja jalassa oli omituiset palmikoidut kengät. Hän oli lyhyt ja lihava ja huojutti ruumistaan hullunkurisesti, hänen silmänsä olivat hyvin kallellaan, kuten Rose sanoi, palmikko oli pitkä, samoin kynnet, keltaiset kasvot turpeat ja kiiltävät; kaiken kaikkiaan hän oli siis sangen tyydyttävä kiinalainen.

Alec-setä selitti Roselle, että Fun See oli tullut länsimaihin opiskelemaan ja osasi solkata englantia vasta muutaman sanan; Rosen tuli olla poikaparalle ystävällinen, sillä tämä oli vielä kovin nuori, vaikka näyttikin lähes yhtä vanhalta kuin Wang Lo. Rose lupasi olla ystävällinen, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka huvittaa omituista vierasta, joka näytti olevan kotoisin seinällä riippuvasta riisipaperimaisemasta ja nyökytti kuin sadun menninkäinen, niin että oli vaikea pysyä totisena.

Kesken Rosen kohteliaan hämmennyksen Mac-setä sattui huomaamaan, kuinka nuoret päätään vaivaten katselivat toisiaan, ja häntä näytti kovasti huvittavan tuo hankala tuttavuudenteko. Hän otti pöydältä laatikon ja antoi sen Fun Seelle sanoen jotain, mistä poika oli selvästi mielissään.

Fun See hyppäsi istuimeltaan ja alkoi kätevästi ja nopsaan purkaa laatikkoa Rosen katsellessa jännittyneenä. Ja kas vain, kääreistä tuli esille teekannu, joka sai Rosen ihastuksesta taputtamaan käsiään, sillä se oli pienen, pullean kiinalaismiehen muotoinen. Kantena oli hattu, kädensijana palmikko ja nokkana piippu. Jalassa oli sannikkaat, jotka oli sidottu varpaiden kohdalta, ja hymy miehen lihavilla unisilla kasvoilla oli niin Funin hymyn kaltainen, ettei Rose voinut olla nauramatta, ja sekös huvitti kiinalaispoikaa.

Kaksi kannellista kuppia ja tulipunainen tarjotin täydensivät astiaston, joka oli niin soma, että teki mieli heti saada kupillinen teetä kiinalaiseen tapaan ilman sokeria ja kermaa.

Kun Fun oli asettanut astiat pienelle pöydälle Rosen eteen, hän selitti merkeillä ja viittauksilla, että Mac-setä oli lahjoittanut ne hänelle. Rose lausui kiitoksensa samalla tavalla, minkä jälkeen Fun palasi takaisin teelaatikolleen. Kun he eivät muutenkaan voineet jatkaa seurustelua, he vain istuivat hymyillen ja nyökytellen toisilleen, kunnes Fun äkkiä näytti saaneen uuden ajatuksen. Hän kierähti alas istuimeltaan ja taapersi tiehensä niin nopeasti kuin helmat sallivat. Rose saattoi vain toivoa, ettei poika toisi hänelle paistettua rottaa, muhennettua sammakkoa tai jotakin muuta kiinalaista herkkua, joka hänen kohteliaisuudesta olisi pakko syödä.

Odottaessaan lystikkään uuden ystävänsä paluuta Rose käytti aikansa tavalla, jonka Jane-täti varmaan olisi hyväksynyt. Herrat puhuivat monenlaisista asioista, ja hän kuunteli tarkkaavasti painaen mieleensä mitä kuuli. Hänellä oli hyvä muisti, ja hän toivoi voivansa käyttää näitä hyödyllisiä tietoja hyväkseen heti kun häntä seuraavan kerran toruttaisiin tietämättömyydestä.

Hän koetti juuri takoa päähänsä, että Amoy oli yli neljänsadan kilometrin päässä Hongkongista, kun Fun tuli touhuten takaisin. Kädessään hänellä oli esine, jota Rose luuli pieneksi miekaksi, kunnes Fun leväytti sen auki isoksi viuhkaksi. Fun ojensi viuhkan Roselle lausuen joukon kiinalaisia kohteliaisuuksia, jotka olisivat kovasti huvittaneet Rosea, jos hän olisi ymmärtänyt ne.

Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista viuhkaa, ja hän tarkasti sitä innokkaana. Kuvat olivat sikin sokin, mutta juuri se viehätti Rosea. Tuolla istui upean kirkontornin huipussa suloinen nainen tukassaan pitkät siniset puikot. Toisessa sievässä kuvassa juoksi joki suoraan pääovesta komeaan palatsiin ja virtasi savutorvesta pois. Kolmannessa kiemurteli kummallinen muuri kohti taivaita ja katosi kuin salama pilviin, ja kaksipyrstöinen lintu istui hautomassa kalastajan pään päällä, ja vene oli ajautumaisillaan karille kuussa.

Se oli kerrassaan lumoava esine, ja Funin suureksi mielihyväksi Rose olisi varmaan leyhytellyt sitä koko illan, ellei viuhkasta lähtevä tuulenpuuska olisi puhaltanut hiuksia Alec-tohtorin silmille. Säpsähtäen tämä huomasi, että oli jo aika lähteä kotiin.

Niinpä kaunis kalusto pakattiin takaisin laatikkoonsa, Rose kääri kokoon viuhkan, ja kun tohtori oli sullonut taskuihinsa teepakkauksia viemisiksi vanhoille tädeille, he lähtivät Funin tervehtiessä heitä 'kolmesti kumartaen ja yhdeksästi naputtaen', kuten hänen kotimaassaan tervehdittiin keisaria.

-- Minusta tuntuu tosiaan kuin olisin käynyt Kiinassa, ja minä varmaan näytänkin siltä, sanoi Rose veneen soluessa ulommaksi "Radzhan" varjosta.

Siltä hän tosiaan näytti, sillä Wang Lo oli antanut hänelle kiinalaisen päivänvarjon, Alec-setä oli löytänyt muutamia lyhtyjä valaistakseen niillä Rosen parvekkeen, iso viuhka oli tytön polvella ja teekalusto hänen jalkojensa juuressa.

-- Ei hullumpi tapa opetella maantiedettä, vai mitä arvelet? kysyi Alec-setä.

-- Oikein hauska tapa, ja olen tainnut oppia tänään enemmän Kiinasta kuin kaikilla koulutunneilla yhteensä. Tähän asti olen tiennyt Kiinasta vain sen, että sieltä saadaan teetä ja silkkiä ja että naisilla on pienet jalat. Huomasin Funin katsovan jalkojani, ja hänestä ne olivat varmaan hirveän isot, sanoi Rose silmäillen nyrpeänä tukevia kenkiään.

-- Otetaan esille kartta ja maapallo, niin minä näytän missä olen kulkenut ja kerron niistä seuduista. Silloin me olemme melkein kuin matkalla.

-- Kun sinä olet noin innostunut matkustamiseen, eikö sinulla ole täällä hirveän ikävä? Plenty-täti sanoo, että vuoden tai parin perästä sinä varmasti taas lähdet.

-- Enköhän.

-- Mitäs minä sitten teen? huokasi Rose epätoivoissaan, ja selvästi ilahtuneena tästä Alec-setä vastasi merkitsevästi:

-- Ensi kerralla otankin pienen ankkurini mukaan. Mitäs arvelet siitä?

-- Ihanko totta?

-- Ihan totta. Rose pomppasi niin että vene keikahti ja se sai tytön heti rauhoittumaan. Mutta hänen poskensa punoittivat innosta, kun hän koetti ratkaista, mitä kysyisi ensimmäiseksi niistä sadoista asioista, jotka pyörivät hänen mielessään. Samassa Alec-setä huomasi veneen, joka tuli kovalla vauhdilla heidän jäljessään.

-- Katsopas kuinka nuo pojat soutavat! Ota heistä oppia, kun alat itse opetella käyttämään airoja.

Lähestyvän "Myrskylinnun" miehistönä oli puolisen tusinaa reippaan näköisiä merimiehiä, joiden sinisissä puseroissa ja vaaleissa lakeissa koreili joka puolella ankkureita ja tähtiä.

-- Vene tulee aika kyytiä, vaikka soutamassa on vain poikia. Mutta setä, nehän taitavat olla meidän poikia! Varmasti, nyt näen Charlien nauravan olkansa yli. Souda, setä, souda! Voi, souda nyt, etteivät he saa meitä kiinni! huusi Rose niin tohkeissaan, että uusi päivänvarjo oli pudota mereen.

-- Koetetaan vain. Pitkät voimakkaat aironvedot saivat "Sorean sotkan" kiitämään niin että aallot kohisivat kokassa.

Pojat yrittivät parastaan, mutta tohtori olisi silti kerinnyt niemeen ennen heitä, ellei Rose olisi innoissaan kiskaissut peräsinnuoraa irti, ja juuri kun hän sai sen taas kiinni, tuulenpuuska pyyhkäisi häneltä hatun päästä.

Se pysäytti kilpasoudun. Sillä välin kun he onkivat hattua, solui toinen vene airot koholla heidän rinnalleen ja sieltä kuului riehakasta hälinää.

-- Saitko sinä ravun, setä?

-- En, se oli sinikampela, setä vastasi asettaen vettä tippuvan lakin tuhdolle kuivumaan.

-- Mitä te olette tehneet?

-- Olimme katsomassa Funia.

-- Mekin tunnemme hänet. Aiomme pyytää häntä näyttämään, kuinka leijaa oikein lennätetään, kun me emme saa sitä liikkeelle. Eikös Fun olekin valtavan metka heppu?

-- Ei Fun ole valtava, Fun on pieni.

-- Älkääs naljailko siellä vaan näyttäkää, mitä olette saaneet.

-- Nosta tuo viuhka purjeeksi.

-- Lainaa Keikarille päivänvarjosi, ettei aurinko polta hänen hienoa nenäänsä.

-- Aiotko sinä järjestää lyhtyjuhlan, setä?

-- En, minä aion järjestää voileipäjuhlan, sillä nyt on teeaika. Ellei tuo musta pilvi häviä, saadaan kohta myrsky niskaan, ja siksi on parasta, että tulette kotiin kiireen vilkkaa, muuten äitisi on levoton, Archie.

-- Joo joo, kippari. Hei, Rose, tule usein vesille, meiltä kyllä opit kaiken, mitä soutamisesta pitää tietää, kuului Charlien vaatimaton kutsu.

Sitten veneet erosivat, ja etenevästä "Myrskylinnusta" kajahteli poikien suosikkilaulu:

-- Oi Timballoo; majan onnekkaan me saimme seulaan ja purnukkaan! Yön kaiken me valossa tähtien pavunvihrein purjein purjehtien kuulaulua tahtiin kumistimen näin laulamme viheltäen. Niin kaukana, kaukana ovat ne maat missä oudot olennot kohdata saat; kädet siniset heillä, päät vihreät, ja he merille seulassa lähtivät.

8

JA MITÄ SITTEN TAPAHTUI

-- Setä, voitko lainata kymmenen centtiä? Minä maksan ne takaisin heti, kun saan taskurahani, sanoi Rose samana iltana syöksyen setänsä luo kirjastoon.

-- Enköhän minä voi. En vaadi korkoja eikä sinun tarvitse pitää kiirettä maksamisella. Tule tänne järjestämään minun kanssani kirjoja, ellei sinulla ole hauskempaa tehtävää, tohtori vastasi ja ojensi tytön pyytämän lantin.

-- Tulen heti paikalla takaisin. Olisin jo kauan sitten järjestänyt kirjani, mutta en ole uskaltanut koskea niihin, sillä sinä pudistat aina päätäsi kun luen.

-- Pudistan päätäni silloinkin kun kirjoitat, jos kynänjälkesi on aina sellaista kuin tämä luettelo.

-- Tiedän että se on kurja, mutta minulla oli kauhea kiire silloin, ja niin on nytkin, sanoi Rose lentäen tiehensä iloissaan, kun pääsi kuulemasta nuhteita.

Mutta ei hän niin helpolla selvinnyt, sillä kun hän palasi kirjastoon, setä katseli vielä otsa rypyssä hänen tuhertamaansa kirjaluetteloa ja kysyi totisena osoittaen epävakaista ja horjuvaa riviä:

-- Onko tämä "Kannattava puutalous", neitiseni?

-- Ei, se on "Kadotettu paratiisi".

-- Hyvä. Aloinkin jo luulla, että aiot keskittää opiskelusi metsätalouteen. Hm, selvästi huomaa, ettei neiti Power opettanut teille niin vanhanaikaista ainetta kuin kauno- ja oikeinkirjoitusta. Katsopas näitä Plenty-tädin muistiinpanoja ja huomaa, miten selvää ja kaunista tuo käsiala on. Täti on käynyt aikoinaan tyttökoulua, ja siellä opetettiin vain muutamia tarpeellisia aineita, mutta ne sitten perusteellisesti. Luvalla sanoen, minusta se on järkevämpää kuin tuo pinnallinen näpertely monien muka hienojen aineiden parissa, kun mitään ei opita kunnolla.

-- Minua kyllä pidettiin koulussa etevänä, puolustautui Rose aika loukkaantuneena. -- Me Lulun kanssa oltiin kaikkein parhaat, varsinkin ranskassa ja musiikissa.

-- Niinpä kai, mutta jollet sinä tiedä ranskan kieliopista enempää kuin oman äidinkielesi säännöistä, niin loisto ei tainnut olla aivan aitoa, kultaseni.

-- Miten niin? Kyllä me luimme englannin kielioppia, ja minä osaan mainiosti jäsentää lauseita. Meidän piti aina näyttää taitojamme, kun kouluun tuli vieraita. Kai minä puhun englantia yhtä oikein kuin kuka muu tahansa.

-- Aivan, mutta me puhummekin kaikki liian huolimattomasti. Mietipäs onko oikein sanoa: "Me Lulun kanssa oltiin kaikkein parhaat."

Rose ravisti närkästyneenä kiharoitaan ja puraisi huultaan, mutta tunnusti kuitenkin itselleen, että oli väärässä ja sanoi nöyrästi murjotettuaan vähän aikaa:

-- Minun olisi kai pitänyt sanoa: "Lulu ja minä olimme kaikkein parhaat."

-- Kiitos! Katso, en minä halua asettua miksikään esikuvaksi; sinä saat vapaasti oikaista lauseitani, tapojani ja käytöstäni joka kerta, kun arvelet minun olevan väärässä. Minä olen kiertänyt maailmaa vuosikausia ja käynyt siellä huolimattomaksi, mutta tahtoisin että sinusta tulisi hyvin kasvatettu, vaikka et tänä koevuotenamme oppisi kuin alkeet. Meidän pitää olla perinpohjaisia, vaikka se kävisikin hitaasti.

Setä puhui niin vetoavasti ja näytti niin vakavalta, ettei Rose voinut olla istahtamatta hänen tuolinsa käsinojalle. Ja Rose sanoi katuvana:

-- Anteeksi että nyrpistelin, vaikka minun pitäisi kiittää sinua kaikesta vaivasta, jota minun takiani näet. Tietysti sinä olet oikeassa siinäkin, mitä sanoit perinpohjaisuudesta. Koulussa kaikki saksat ja ranskat, historiat ja matematiikat, kieliopit ja musiikit pyörivät hullunmyllyä minun aivoissani, joskus tuntui kuin pää halkeaisi. En ollenkaan ihmettele, että sitä niin kauheasti pakotti, hän jatkoi aivan kuin tuon hullunmyllyn muisto olisi vieläkin pyörryttänyt.

-- Neiti Powerin opistoa pidetään erinomaisena kouluna, ja se olisikin varmaan hyvä, jos neiti Power ei ahtaisi oppilaitaan täyteen kuin kiitosjuhlan kalkkunat, vaan ravitsisi heitä luonnollisella ja terveellisellä tavalla. Se on meillä melkein kaikissa kouluissa vikana, ja päänsärkyä riittää kunnes keksimme paremmat opetusmenetelmät.

Tämä oli Alec-tohtorin keppihevosia, ja Rose pelkäsi hänen jatkavan pitkään, mutta tohtori hillitsi ajoissa itsensä. Hän otti taskustaan kukkaron ja sanoi:

-- Mac-setä antoi kaikki sinun asiasi minun hoitooni, ja tässä on taskurahasi tältä kuulta. Sinä kai hoidat itse pienen kirjanpitosi, vai kuinka?

-- Kiitos. Sain kyllä Mac-sedältä tilikirjan kun menin kouluun ja kirjoitin siihen kaikki menot, mutta en saanut koskaan lukuja täsmäämään. En osaa käsitellä numeroita, sanoi Rose penkoen pöytälaatikostaan tilikirjaansa, jota ei millään olisi kehdannut näyttää.

-- Saattaa olla niin. Mutta numerot ovat hyvin tärkeitä, ja koska sinäkin kerran saat paljon laskeaksesi, eikö olisi viisainta, että oppisit pitämään huolta pienistä rahoista, ennen kuin suuret summat panevat pääsi pyörälle?

-- Minä toivoin, että sinä hoitaisit kaikki nuo ikävät asiat. Täytyykö minun kiusata itseäni niillä? Numerot ja laskut kammottavat minua.

-- Minä hoidan niitä kunnes tulet täysi-ikäiseksi, mutta tarkoitan, että sinun pitää myös itsesi ymmärtää, kuinka omaisuuttasi hallitaan; silloin et ole riippuvainen toisten ihmisten rehellisyydestä.

-- Mutta setä! Luuletko etten uskoisi sinulle miljoonia ja biljoonia, jos minulla olisi? huudahti Rose, jota moinen viittauskin loukkasi.

-- Mutta minä voisin joutua kiusaukseen. Holhoojille on usein käynyt niin, ja siksi on parasta, että pidät minua silmällä. Siksi sinun myös täytyy oppia ymmärtämään kaikkea, mikä koskee numeroita, tohtori vastasi avaten oman siistin tilikirjansa.

Rose kurkisti siihen hänen olkapäänsä yli, katsoi sitten omaa sotkuista kirjaansa ja huokasi epätoivoisena.

-- Kun sinä lasket menosi, tapahtuuko sinulle koskaan, että rahaa on enemmän kuin aluksi.

-- Ei. Tavallisesti minulla on vähemmän. Käykö sinun päinvastoin?

-- Käy. On oikein ihme, etten erehdyksessäkään saa oikeata summaa.

-- Ehkä minä voin auttaa sinua, sanoi Alec-setä asiallisesti.