Part 4

-- Sinä olet varmasti kummallisin mies auringon alla, oli kaikki mitä Rose keksi sanoa saatuaan tällaisen todistuksen sedän huonosta mausta.

-- Et tiedä vielä alkuunkaan kuinka kummallinen minä voin olla, tohtori sanoi, ja hänen ilmeensä oli niin ilkikurinen, että Rose oikein ilahtui kun aamiaiskello soi. Hän tunsi paljastaneensa jo liiankin selvästi, miten pahan kolauksen hänen turhamaisuutensa oli saanut.

-- Sinun laatikkosi on avattuna Peace-tädin huoneessa. Voit myllertää siellä mielin määrin hänenkin ilokseen; minä aion kierrellä aamupäivän ympäri taloa ja laittaa huoneeni kuntoon, sanoi Alec-setä, kun he nousivat aamiaispöydästä.

-- Enkö minä saisi auttaa sinua? Rose kysyi.

-- Ei, kiitos vain. Minä lainaan Feben vähäksi aikaa, jos täti voi tulla toimeen ilman häntä.

-- Kaikella muotoa, totta kai. Taidat tarvita minuakin. Annan vain ohjeet päivällistä varten, sitten olen valmis auttamaan, ja Plenty-täti touhotti matkoihinsa innoissaan ja tulvillaan hyvää tahtoa.

-- Kyllä setä saa vielä huomata, että minä osaan sellaistakin, mihin Febe ei pysty, ajatteli Rose kun hän niskojaan nakellen riensi Peace-tädin ja kauan kaivatun laatikkonsa luo.

Jokainen tyttö voi helposti kuvitella, kuinka suurenmoista oli sukeltaa tuohon rikkauksien mereen ja onkia sieltä kaunis esine toisensa jälkeen, kunnes ilmassa leijui myskin ja santelipuun tuoksu, huone oli täynnä kirjavia värejä ja Rose haltioissaan ilosta. Hän antoi sedälle anteeksi kaurapuuron nähdessään ihanan norsunluisen ompelurasian ja alistui vyönsä roikkumiseen löytäessään nipun kauniita silkkivöitä, värikkäitä kuin sateenkaari, ja kun laatikon syvyyksistä nousi muutamia sieviä hajuvesipulloja, hän unohti kokonaan, että setä piti Febeä kauniimpana kuin häntä.

Alec-tohtori oli sillä välin ottanut Plenty-tädin lupauksesta vaarin ja kääntänyt todella talon ylösalaisin. Vihreässä kamarissa tapahtui täydellinen mullistus, tummat silkkiverhot käärittiin kasaan ja Febe sai viedä ne pois; kamiina katosi Benin olalla kellariin; ja kolmen kantajan saattamana matkusti suuri sänky ullakolle. Plenty-täti kulki lakkaamatta varastohuoneen, lääke- ja liinavaatekaappiensa väliä, ja asiain käänne näytti samalla kertaa ihmetyttävän ja huvittavan häntä.

Rose ei ehtinyt tarkoin seurata Alec-tohtorin kummallisia toimia, mutta milloin hän vain kohotti katseensa arkustaan ja vilkaisi ympärilleen, hän näki setänsä harppovan edestakaisin tuoden päänsä päällä milloin mitäkin: bambutuolia, omituista japanilaista kaihdinta, paria ryijyä ja lopuksi isoa kylpyammetta.

-- Siitä mahtaa tulla merkillinen huone, sanoi Rose istahtaessaan lepäämään ja nauttimaan ihanista tavaroistaan.

-- Sinä varmaan pidät siitä, vastasi Peace-täti hymyillen ja kohottaen katseensa kauniista kuviosta, jota parhaillaan ompeli sinisellä silkillä valkoiseen musliinikankaaseen.

Rose ei nähnyt hymyä, sillä samassa setä pysähtyi ovelle ja Rose tanssi häntä vastaan kasvot loistaen.

-- Katsopas minua! Katso minua, setä! hän riemuitsi. -- Minä olen niin upea, etten tunne itseäni. Olen tainnut pukea nämä tavarat päälleni vähän hassusti, mutta minä pidän niistä kauheasti!

-- Sinä näytät korealta kuin papukaija, ja tekee sydämelle hyvää nähdä pienen tumman varjon muuttuneen sateenkaareksi, Alec-setä sanoi katsellen iloisena säteilevää tyttöä.

Ja mielessään hän ajatteli, että tämä näky tarjosi silmälle sittenkin enemmän iloa kuin Febe pesusoikkonsa ääressä, sillä Rose oli pistänyt tulipunaisen fetsin päähänsä, sitonut uumilleen monta koreata vyötä, heittänyt ylleen kirjotun silkkitakin, jonka selästä loisti kultainen aurinko, edessä paistoi hopeinen kuu ja hihoja koristivat erikokoiset tähdet. Turkkilaistohvelit komeilivat hänen jalassaan ja kaulassa riippui meripihkasta, koralleista ja kullasta sommiteltuja kaulanauhoja. Toisessa kädessään tytöllä oli hajuvesipullo ja toisessa hyvälle tuoksuva rasia täynnä ihania itämaisia makeisia.

-- Minä olen kuin tyttö Tuhannen ja yhden yön saduista ja odotan vain, milloin löydän taikamaton tai ihmeellisen talismaanin. En ymmärrä, miten voin koskaan kylliksi kiittää sinua kaikista näistä ihanista tavaroista, Rose sanoi ja lakkasi tanssimasta aivan kuin kiitollisuuden velka olisi äkkiä musertanut hänet.

-- Minäpä sanon miten. Pane pois tuo musta pukusi, sinunlaisesi tytön ei tarvitse pitää sitä näin pitkään, ja pukeudu näihin värikkäisiin kankaisiin, joita toin sinulle. Se virkistää mieltäsi ja tuo eloa tähän hiljaiseen taloon. Vai mitä, täti?

-- Olet aivan oikeassa. Hyvä ettei Roselle ruvettu vielä ompelemaan kevätpukuja, sillä Myran mielestä hänen ei sopisi käyttää kirkkaampia värejä kuin sinipunaista, mutta lila tekee lapsen liian kalpeaksi.

-- Antakaa vain minun selittää neiti Hemmingille, miten nämä puvut ommellaan. Saatte ihmeeksenne nähdä, kuinka paljon minä tiedän tupsureunusteista, hihojen rypytyksistä ja helmojen poimuista, sanoi tohtori katsellen tuntijan silmin vaateläjää, jossa oli verkaa, silkkiä ja musliinikankaita.

Peace-täti ja Rose nauroivat niin, ettei tohtori saanut tilaisuutta näyttää pitemmälti tietojaan.

-- Tuollainen nauru saa vyösi pian kiristämään, Alec-setä sanoi Roselle hyväntuulisesti. -- Naura sinä vain, minä palaan takaisin työhöni, muuten se ei joudu koskaan valmiiksi.

-- En voinut olla nauramatta. Nuo poimut ja rypytykset kuulostivat niin hullunkurisilta, sanoi Rose palaten laatikolleen. Totta puhuen, Peace-täti, hän jatkoi vakavasti, minulla ei pitäisi olla näin paljon kauniita tavaroita. Voisinkohan minä antaa muutamia näistä Febelle? Setä ei varmaan pahastuisi siitä.

-- Ei varmaankaan, mutta eivät ne sovi Febelle. Anna hänelle sellaisia pukuja, joita et enää käytä, niin koetetaan korjata ne hänelle sopiviksi, vastasi Peace-täti siihen levollisen järkevään sävyyn, jota ihminen ei koskaan tahdo sietää, kun hän on haltioissaan omasta hyväntahtoisuudestaan.

-- Mieluummin antaisin hänelle uusia, sillä hän taitaa olla vähän ylpeä eikä ehkä välitä vanhoista vaatteista. Jos hän olisi minun sisareni, silloin se kyllä kävisi, mutta hän ei ole, ja se tekee asian vaikeaksi. Mutta minäpä tiedän: minä otan hänet ottosisarekseni! Ja tuuma sai Rosen säteilemään ilosta.

-- Pelkään pahoin, ettei se käy laillisesti päinsä ennen kuin olet täysi-ikäinen. Mutta saathan ainakin nähdä pitääkö hän suunnitelmastasi. Ja joka tapauksessa voitte olla hyviä ystäviä, sillä me olemme kaikki sisaria keskenämme ja meidän on autettava toisiamme.

Peace-täti katsoi Roseen niin sydämellisesti, että tyttö halusi järjestää asian heti paikalla ja riensi keittiöön juuri sellaisena kuin oli.

Febe kiillotti parhaillaan vanhaa vaskista takanristikkoa niin uutterasti, että säpsähti kuullessaan huudahduksen:

-- Haista tuota, maista tätä ja katso minua!

Febe veti nenäänsä ruusun tuoksua, purra rauskutti karamellia, joka pistettiin hänen suuhunsa ja katseli silmät pyöreinä pientä ilmestystä, joka pyrähteli huoneessa kuin kirjava papukaija.

-- Voi taivas miten korea sinä olet! hän sai vain sanotuksi ja löi likaiset kätensä yhteen.

-- Minulla on kasoittain ihania tavaroita yläkerrassa ja minä näytän ne kaikki sinulle. Olisin jakanut ne kanssasi, mutta täti arvelee, ettet voisi käyttää niitä, ja siksi antaisin sinulle jotain muuta, ethän pahastu? Sillä katsos, minä tahtoisin ottaa sinut ottosiskokseni ihan kuin sadun Arabella. Eikö se olisi hauskaa?

-- Voi, Rose, oletko kadottanut järkesi?

Ei ihme että Febe kysyi noin, sillä Rosen puhe tuli yhtenä ryöppynä eikä hän ehtinyt innoissaan selittää tarkoitustaan, ja kaiken lisäksi hän näytti perin omituiselta kirjavissa vaatteissaan. Mutta huomattuaan Feben hämmästyksen tyttö malttoi mielensä ja sanoi herttaisen vakavasti:

-- Ei ole oikein, että minulla on niin paljon ja sinulla niin vähän, ja minä tahdon olla sinulle yhtä kiltti kuin jos olisit sisareni, sillä Peace-täti sanoo, että me olemme kaikki sisaria keskenämme. Minä ajattelin, että olisi mukavampaa, jos ottaisin sinut ottosiskokseni niin hyvin kuin tämän ikäisenä voin. Suostuthan siihen?

Rosen ihmeeksi Febe istahti lattialle, kätki kasvonsa esiliinaansa eikä vähään aikaan puhunut yhtään sanaa.

-- Voi kauhistus, nyt hän pahastui enkä tiedä mitä tehdä! Rose ajatteli lannistuneena.

-- Suo anteeksi, Febe, en minä tahtonut loukata sinua, toivottavasti et luule... hän änkytti sovittaakseen loukkauksen heti paikalla mikäli mahdollista.

Mutta samassa Febe yllätti hänet toistamiseen. Tämä otti esiliinan silmiltään, hän hymyili vaikka silmät olivat täynnä kyyneliä, kietoi molemmat kätensä Rosen ympärille ja sanoi yhtaikaa nauraen ja itkien:

-- Sinä olet maailman kultaisin tyttö ja saat tehdä minulle mitä ikinä haluat.

-- Sittenhän sinä pidit minun suunnitelmastani? Etkö itkenytkään siksi, että arvelit minun yrittävän olla armollinen ja suojeleva? En minä tarkoittanut olla sellainen, vakuutti Rose ilahtuneena.

-- Tietysti minä pidän siitä. Minä itkin vain siksi, ettei kukaan ole ikinä ollut minulle niin ystävällinen. Sinä saat olla suojeleva ja tehdä mitä tahansa, minä en pahastu, Febe sanoi kiitollisuuden puuskassa, sillä sanat "me olemme kaikki sisaria" painuivat unohtumattoman syvälle hänen mieleensä.

-- No se on hyvä! Leikitään nyt, että minä olen hyvä hengetär tai paremminkin haltijakummi, joka tuli savupiipusta, ja sinä olet nyt Tuhkimo ja sanot mitä haluat, sanoi Rose koettaen esittää kysymyksensä niin hienotunteisesti kuin suinkin.

Febe ymmärsi sen kyllä, sillä hän oli älykäs ja teräväsilmäinen tyttö.

-- En minä tarvitse kerrassaan mitään. Kunpa vain osaisin kiittää sinua kaikesta hyvästä, mitä olet minulle tehnyt, hän sanoi hieraisten pois kyynelen, joka kovin arkisesti vieri pitkin hänen nenänvarttaan.

-- Kiittää! Enhän minä vielä ole tehnyt muuta kuin antanut vähän makeisia. Tässä on lisää, syö niitä ja mieti, mitä voisin tehdä. Minun täytyy nyt mennä laittamaan kaikki kuntoon. Hei, äläkä unohda että olen ottanut sinut sisarekseni.

-- Sinä olet antanut minulle paljon parempaa kuin makeiset, enkä koskaan unohda sitä.

Ja pyyhittyään käsistään hiilenpölyn Febe tarttui Rosen ojennettuun käteen ja puristi sen karkeitten käsiensä väliin. Ja kun hän katseli vieraansa jälkeen, hänen mustista silmistään säteili kiitollisuutta, joka teki katseen sydämelliseksi ja loistavaksi.

6

ALEC-SEDÄN HUONE

Heti päivällisen jälkeen, ennen kuin Rose oli ehtinyt tutustua puoleenkaan uutta omaisuuttaan, Alec-tohtori ehdotti, että he lähtisivät ajelulle ja veisivät ensimmäiset tuomiset tädeille ja serkuille. Rose oli heti paikalla valmis, varsinkin kun hänen teki mielensä pukea ylleen valkoinen arabialainen viitta, jonka hän oli löytänyt matka-arkusta; siinä oli huppu ja tupsuja joka puolella.

Isot vaunut olivat täynnä paketteja, Benin penkille oli ladottu intiaanien sotanuijia, päällimmäisenä oli kiillotetut antiloopinsarvet ja jättiläismäinen kiinalainen paperileija.

Paahtunut Alec-setä istui ryhdikkäänä sinisessä puvussaan ja katseli kiinnostuneena tuttuja seutuja. Rose taas oli kääriytynyt mukavasti pehmeään viittaansa ja tunsi olevansa kuin itämainen prinsessa, joka juhlakulussa matkusti maittensa halki.

Kolmessa paikassa heidän vierailunsa oli perin lyhyt. Myra-tädin katarri oli tavallista pahempi, Clara-tädillä oli talo täynnä vieraita, ja Jane-täti osoitti niin kiihkeää halua keskustella Euroopan, Aasian ja Afrikan väestökysymyksistä, tuotteista ja politiikasta, että Alec-setäkin pelästyi ja lähti tiehensä niin pian kuin saattoi.

-- Nyt pidetään oikein hauskaa. Toivottavasti pojat ovat kotona, sanoi Rose huoaten helpotuksesta, kun vaunut vierivät ylämäkeä Jessie-tädin asunnolle.

-- Minä jätin tämän käynnin viimeiseksi, että pojat ehtisivät koulusta kotiin. Aivan, tuolla Jamie pitää portilla vahtia; kaikki seitsemän ovat varmasti täällä -- hehän ovat aina yksissä.

Sillä hetkellä, kun Jamie huomasi lähestyvät vieraat, hän päästi kimeän vihellyksen, johon kaikuna vastattiin niityltä, talosta ja tallista, ja joka suunnalta tuli poikia juosten ja huutaen täyttä kurkkua: -- Hei, Alec-setä! Kuin rosvojoukko he piirittivät vaunut, ryöstivät kaikki paketit, ottivat huostaansa sotavangit ja veivät heidät raikuvalla riemulla sisään.

-- Katso äiti! Tässä he nyt ovat, ja tuomisia ihan hirveästi! Tule katsomaan näitä jännittäviä tavaroita! Nopeasti! kiljuivat Will ja Geordie repien papereita, katkoen käärenuoria ja heitellen niitä ympäriinsä, niin että siisti huone oli tuossa tuokiossa mullin mallin.

Jessie-täti juoksi alas myssy vinossa, mutta kasvot niin aurinkoisina, että tuo lentoon pyrkivä pääkoriste näytti vain pukevan häntä. Hän tuskin ehti tervehtiä Rosea ja tohtoria, kun pojat piirittivät hänet, ja jokainen vaati meluten häntä katsomaan lahjojaan, sillä hänen piti osallistua kaikkeen. Isot sarvet risteilivät ympärillä kuin valmiina heittämään hänet kattoon; sotakirveet kalisivat uhkaavasti hänen päänsä päällä, ihmeelliset esineet, joita oli koottu kaikista maanosista, täyttivät hänen helmansa, ja seitsemän poikaa puhua pajatti hänelle yhteen ääneen.

Mutta hän nautti siitä, totisesti! Hän istui hymyillen, ihaillen ja selittäen välittämättä hiukkaakaan hurjasta melusta, joka sai Rosen tukkimaan korvansa ja Alec-tohtorin uhkaamaan, että hän häipyisi silmänräpäyksessä, ellei meteli lakkaisi. Uhkaus sai aikaan hiljaisuuden, ja sillä välin kun setä kuunteli kiitoksia huoneen toisessa nurkassa, oli tädillä ja Rosella toisessa luottamuksellinen keskustelu.

-- No, kultaseni, miltä nyt tuntuu? Varmaan paremmalta kuin viikko sitten?

-- Minä olen oikein onnellinen nyt kun setä tuli. Hän puhuu joskus omituisesti, mutta hän on reilu ja kiltti, enkä voi olla pitämättä hänestä, ja painautuen lähemmäksi tätiään Rose kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut, kuvaillen lopuksi hienon laatikkonsa ihastuttavaa sisältöä.

-- Kuulostaa hauskalta. Mutta Rose, minun täytyy varoittaa sinua eräästä asiasta: älä anna sedän hemmotella itseäsi pilalle.

-- Mutta tuntuu mukavalta, kun hemmotellaan.

-- Sitä en epäile yhtään; mutta jos sinä vuoden kuluessa kehityt huonoon suuntaan, niin setä saa siitä moitteet, ja hän tuntee epäonnistuneensa. Sinäkin olisit siitä varmaan pahoillasi. Setähän tahtoo tehdä kaikkensa sinun hyväksesi ja pystyykin auttamaan sinua, ellei hyväsydämisyys johda harhaan hänen arvostelukykyään.

-- Sitä en ole ajatellut. En minä haluakaan tulla hemmotelluksi. Mutta mitä minun pitäisi tehdä? Rose kysyi levottomasti.

-- Koeta noudattaa valittamatta sedän määräyksiä, rakasta häntä, ole iloinen ja valmis joskus uhrauksiinkin hänen tähtensä.

-- Minä yritän! Ja jos tulee hankaluuksia, saanko tulla kysymään sinulta neuvoa? Setä arveli että saisin, ja silloin minun ei tarvitsisi pelätä.

-- Tule toki, kultaseni. Tässä on paikka, jossa pienet huolet haihtuvat, olkoon se sinulle äidin syli. Jessie-täti veti kiharaisen pään olkaansa vasten, ja hänen hellä katseensa osoitti kuinka hyvin hän tiesi, mitä lääkettä tyttö kipeimmin tarvitsi.

Rosen oli siinä niin suloinen ja hyvä olla, että hän istui aivan hiljaa, kunnes kuuli pienen äänen sanovan:

-- Äiti, Pumpula varmasti tahtoisi muutamia minun tavaroitani? Rose on antanut Febelle osan omistaan, ja minusta hän teki siinä kiltisti. Saanko minäkin antaa Pumpulalle?

-- Kuka on Pumpula? Rose kysyi kohottaen päätään.

-- Minun nukkeni -- haluatko nähdä sen? kysyi Jamie, johon Rosen ja Feben uusi sisaruussuhde oli vaikuttanut syvästi.

-- Haluan. Minä olen ihan hulluna nukkeihin, mutta älä kerro pojille, muuten he nauravat minulle.

-- Eivät he minullekaan naura. He leikkivät itsekin minun nukkeni kanssa vaikka kuinka -- mutta minusta se kuitenkin pitää enimmän. Ja Jamie juoksi tiehensä noutaakseen lemmikkinsä.

-- Minä toin vanhan nukkeni mukanani. Se on kyllä piilossa, sillä olen liian iso leikkimään nukeilla, mutta en raski heittää sitä menemäänkään, Rose tunnusti tädilleen.

-- Tule tänne milloin ikinä tahdot, sillä täällä leikitään yhä nukeilla, sanoi Jessie-täti hymyillen itsekseen.

Samassa Jamie jo tuli takaisin, ja Rose ymmärsi tädin hymyn. Nukke olikin suloinen tytön tyllerö, joka tepsutti sisään minkä jaloistaan pääsi ja porhalsi suoraa päätä makeislaatikolle, sieppasi molemmat kätensä täyteen ja sanoi nauraen niin että valkoiset hampaat loistivat:

-- Kaikki Dimmin ja minun, Dimmin ja minun!

-- Tässä on minun nukkeni. Eikös olekin sievä? kysyi Jamie katsellen ylpeästi lemmikkiään kädet selän takana ja hajasäärin.

-- Hän on todellakin suloinen. Mutta miksi häntä sanotaan Pumpulaksi? kysyi Rose uuteen leikkikaluun ihastuneena.

-- Koska hän on tuollainen pieni pyöreä pallero, aina liikkeessä ja pistää nenänsä joka paikkaan; poikien mielestä Pumpula sopii hänelle mainiosti.

Ja aivan oikein, tarkastettuaan makeislaatikot ahkera vieras jatkoi tutkimistaan tarttuen kaikkeen minkä käsiinsä sai. Archie sieppasi tytön käsistä kaiverretut norsunluiset sakkinappulat, joita tämä imeskeli kuin makeisia. Riisipaperikuvia hän oli rutistanut ja sullonut pieneen taskuunsa ja lopuksi hän oli vähällä särkeä Willin saaman strutsinmunan koettaessaan istua sen päälle.

-- Hei Jim, vie se pois, se on pahempi kuin marakatti, emmekä me voi vahtia sitä täällä, komensi vanhempi veli työntäen tytön Jamielle, joka otti tämän avosylin vastaan ja varoitti:

-- Teidän on parasta pitää varanne, sillä minä aion ottaa Pumpulan ottosiskokseni niin kuin Rose Feben, ja silloin saatte kyllä olla hänelle kilttejä.

-- Pötki siitä kauemmas. Minä annan sinulle häkin, johon saat panna ottosiskosi jos haluat hänet pitää, sillä tuo tenava on pahempi kuin paviaani, sanoi Archie ja meni takaisin toisten luo. Mutta Jessie-täti, joka huomasi myrskyn lähestyvän, ehdotti että Jamie veisi nuken kotiin, koska se oli vain lainassa ja vierailun oli jo aika loppua.

-- Minun nukkeni on parempi kuin sinun, eikös olekin? Se osaa kävellä, puhua, tanssia ja laulaa, eikä sinun nukkesi varmaan osaa. Vai osaako? kysyi Jamie katsellen ylpeästi Pumpulaansa, joka juuri lattialla hyppien laulaa sirkutti:

"Pimpula pampula pinkuu, kitta ja viulu vinkuu..."

Sitten Pumpula lähti Jamien saattamana kotiin ja molemmat pitivät hirvittävää meteliä puhaltamalla merisimpukan kuoreen.

-- Meidän täytyy riistäytyä irti täältä, Rose, haluan viedä sinut kotiin ennen auringon laskua. Lähdetkö mukaan ajelulle, Jessie? kysyi Alec-tohtori, kun musiikki lakkasi kuulumasta.

-- En nyt, kiitos vain. Mutta pojat kyllä mielellään, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan. Ainoastaan portille asti, sisään he saavat tulla vain lupapäivinä.

Sanat olivat tuskin päässeet Jessie-tädin huulilta, kun Archie komensi:

-- Huomio, pojat! Saappaisiin ja satulaan, mars!

-- Selvä, kaikui yhdestä suusta, eikä pojista näkynyt enää jälkeäkään, vain hirvittävä epäjärjestys lattialla.

Ratsastusseurue kiiti mäenrinnettä sellaisella vauhdilla, että Rose tarrautui setänsä käsivarteen, sillä vanhat lihavat hevoset laukkasivat minkä jaksoivat sivuilla ja takana kiitävien ratsuponien ja edessä rätisevien koreiden metsästysrattaiden kiihdyttäminä. Charlie ja Archie olivat halveksineet shetlanninponeja siitä pitäen, kun nämä komeat juhlarattaat saatiin kuntoon. Ben istui etupenkillä ja nautti poikien hurjista hypyistä, ja Rose selitti, että sirkusjoukkue oli heille sittenkin kaikkein sopivin nimitys.

Kun seurue saapui perille, ratsastajat astuivat satulasta ja asettuivat sotilaalliseen asentoon kolme kummallekin puolen porrasta ja Alec-setä auttoi armollisen neidin vaunuista sirosti kuin hovimies. Samassa pojat kumarsivat hyvästiksi, heittäytyivät Archien komennon mukaan satulaan ja kiitivät puistokujaa takaisin karjuen kuin villit.

-- Se oli hienoa, mutta onneksi takanapäin, sanoi Rose astellen ylös portaita ja keikutti päätään nähdäkseen, miten somat tupsut heiluivat.

-- Minä annan sinulle ponin, kunhan vähän vahvistut, tohtori lupasi katsellen tyttöä hymyillen.

-- Hui, minä en uskaltaisi ikinä ratsastaa tuommoisella kamalalla villipedolla! Nehän mulkoilevat kauheasti ja laukkaavat niin hurjasti, että kuolisin pelosta, parahti Rose ristien kauhusta kätensä.

-- Oletko sinä pelkuri?

-- Hevosten suhteen minä olen.

-- Ei sitten puhuta siitä enää. Tulehan nyt katsomaan minun uutta huonettani. Ja hän johdatti tytön yläkertaan.

Astellessaan jäljessä Rose muisti Jessie-tädille antamansa lupauksen ja katui, että oli niin päättävästi vastustanut setää. Vielä enemmän asia kangersi häntä viittä minuuttia myöhemmin -- ja sieti kangertaakin.

-- Katselehan nyt ympärillesi ja sano mitä tästä pidät, sanoi Alec-tohtori avaten oven ja päästäen Rosen edellään sisään. Molemmat näkivät Feben rientävän rikkalapioineen takaportaita alas.

Rose astui keskelle huonetta, seisoi siinä hiljaa ja tuijotti ympärilleen, ja kuta kauemmin hän katseli, sitä enemmän hänen silmänsä alkoivat loistaa, sillä kaikki oli muuttunut perin pohjin.

Tämä huone oli rakennettu kirjaston yläpuolelle aivan kuin tyydyttämään jotakin oikkua, eikä sitä ollut käytetty vuosikausiin muulloin kuin joulunseutuun, jolloin vanha talo oli tulvillaan vieraita. Siinä oli kolme ikkunaa. Itäisestä avautui näköala lahdelle, eteläisen puolella hevoskastanjat huojuttivat vihreitä latvojaan ja läntisestä näki kukkulat ja auringonlaskun.

Iltarusko purppuroi lännen taivaan ja täytti huoneen hohteellaan. Meren loiskinta kuului hiljaisena, ja punarinta sirkutti hyvää yötä vasta lehteen puhjenneissa puissa.

Tämän Rose näki ja kuuli ensimmäiseksi. Sitten vasta hänen silmänsä alkoivat lähemmin tarkastella huonetta, joka oli ollut kolkosti verhoiltu, hiljainen ja juhlallinen, mutta uhosi nyt valoa ja lämpöä ja yksinkertaista ylellisyyttä.

Lattian peitti intialainen matto, sinne tänne oli levitetty iloisia ryijyjä, avarassa takassa paloi iloinen valkea, että kauan asumatta olleen huoneen ilma kuivuisi ja puhdistuisi. Huoneessa oli bambusohvia ja tuoleja, nurkkauksissa sirot pienet pöydät ja niillä kaikenlaista tavaraa: tuossa oli ihana ompelukori, tuolla taas kirjoja, jotka tuntuivat tutuilta, ja tuolla kirjoitusvälineet. Vuodekomerossa oli kapea valkoinen sänky, jonka yläpuolella riippui kaunis madonnan kuva. Japanilaisen kaihtimen takaa näkyi marmoripöytä, jolla oli somat sinivalkoiset pesuastiat, ja vähän syrjemmällä oli iso kylpyamme. Naulassa riippui pehmeitä pyyhkeitä ja Rosen pään kokoinen pesusieni.

-- Setä varmaan rakastaa kylmää vettä kuin sorsa, Rose ajatteli ja häntä värisytti.

Sitten hänen katseensa osui pieneen kaappiin, jonka puoliavoimesta ovesta näkyi laatikoita, hyllyjä ja kaikenlaisia houkuttelevia lokeroita.

-- Tuolla olisi mainioita säilytyspaikkoja minun uusille tavaroilleni, hän ajatteli eikä voinut olla kummastelematta, mitä setä mahtoi säilyttää tuossa aarrekammiossa. Ja seuraavassa hetkessä hän pysähtyi ihastuneena pukeutumispöydän eteen.

Sen yläpuolella riippui pyöreä vanhanaikainen peili, jonka yläreunassa istui kullattu kotka. Lintu piti nokassaan sinistä silkkinauhaa, jolla kahta puolen laskeutuvat musliiniverhot oli sidottu kiinni. Pöytä oli täynnä pikku tavaraa: norsunluupäisiä harjoja, pari siroa hopeista kynttilänjalkaa, posliininen tulitikkujen pidin, pieniä sieviä rasioita. Mutta kaikkein ihmeellisin oli pullea sininen silkkityyny, jonka ympäri kiersi soma kultahelainen koriste ja jonka nurkissa oli vaaleanpunaiset ruusunnuput.

Rosea viehätti erityisesti tämä tyyny, mutta myös koko pöytä, ja hän ajatteli hymyillen itsekseen:

-- Onpas setä aikamoinen keikari, sitä ei olisi ikinä uskonut!

Samassa setä aukaisi suuren vaatekaapin ja sanoi huolettomasti huitaisten:

-- Miehet tarvitsevat paljon tilaa pikku kapineilleen. Luuletko että tämä riittää minulle?