Part 3

Chapter 33,131 wordsPublic domain

Rose tuskin uskalsi nostaa katsettaan, sillä kurittomat pojat viestittivät tunteitaan hänelle niin huomiota herättävästi, ettei hän lopulta tiennyt itkeäkö vai nauraa. Charlie iski hänelle ihastuneena silmää äitinsä viuhkan takaa; Mac osoitti kaikkien nähden hänen vieressään istuvaa kookasta olentoa; Jamie tuijotti taukoamatta tuolinsa selustan yli, niin että Rose pelkäsi hänen silmiensä putoavan; George kompastui palliin ja pudotti innoissaan kolme virsikirjaa; Will piirsi puhtaisiin kalvosimiinsa merimiehiä ja kiinalaisia ja näytteli niitä Rosen suureksi kauhistukseksi; Steve oli narrata koko joukon nauramaan, kun virkisti itseään hajusuolalla näyttääkseen, miten rajun vaikutuksen ilo oli tehnyt häneen; yksinpä arvokas Archiekin häpäisi itsensä kirjoittamalla virsikirjaansa: "Eikös hän olekin sininen ja ruskea?" ja antoi sen kohteliaasti Roselle.

Rosen ainoa pelastus oli koettaa kiinnittää kaikki huomionsa Mac-setään, lihavaan, hiljaiseen herraan, joka ei näyttänyt tietävän tuon taivaallista poikien kujeista, vaan nukkui penkkinsä päässä kaikessa rauhassa. Tämä oli ainoa setä, jota Rose oli vuosien mittaan tavannut, sillä Jem-setä ja Steve-setä, Jessie-tädin ja Clara-tädin miehet, olivat merillä ja Myra-täti oli leski. Mac-setä oli kauppias, rikas ja ahkera mies. Hän liikkui kotonaan hiljaa kuin hiiri, sillä siellä hän ei uskaltanut edes suutansa avata vaan antoi vaimolleen täyden vallan.

Rose piti tästä kookkaasta, hiljaisesta miehestä, joka oli tullut hänen luokseen silloin kun isä kuoli ja lähetteli hänelle kouluun kauniita makeislaatikoita. Setä kutsui hänet usein isoon varastoonsa, joka oli täynnä teetä, mausteita, viinejä ja kaikenlaisia ulkomaan hedelmiä, ja käski hänen syödä ja ottaa mukaansa mitä ikinä halusi. Hän oli salaa surrut sitä, ettei Mac-setä ollut hänen holhoojansa, mutta nähtyään nyt Alec-sedän hän piti kuitenkin tätä parempana, varsinkin kun hän ei erityisesti ihaillut Jane-tätiä.

Jumalanpalveluksen päätyttyä Alec-tohtori lähti nopeasti kirkosta. Eteisessä pojat ryntäsivät kaikki hänen kimppuunsa ja kälyt puristivat iloisina hänen kättään. Matka kirkonpenkistä eteiseen oli peräti vaarallinen, Rose oli hälinässä litistyä tykkänään oven taakse, mutta onneksi Mac-setä tuli avuksi ja nosti hänet vaunuihin turvaan.

-- No, tytöt, nyt teidän on tultava syömään päivällistä Alecin kanssa; Mac tulee tietysti myös. Mutta noita rasavillejä minä en voi pyytää. Mehän odotimme rakasta poikaa vasta huomenna emmekä osanneet varustautua. Menkööt pojat kotiin ja odottakoot huomiseen, sillä minua aivan hirvittää ajatella, miten he käyttäytyivät kirkossa, pauhasi Plenty-täti noustessaan vaunuihin.

Missä tahansa muualla pojat olisivat tällaista vääryyttä kärsittyään nostaneet metelin; nytkin he napisivat ja koettivat väittää vastaan, mutta Alec-tohtori tarttui asiaan ja sanoi:

-- Olkaa huoletta, veikkoset, saatte kyllä vahingon takaisin huomenna. Mutta jos ette nyt mene kiltisti kotiin, ei tarvitse tulla kaivelemaan minun suuria arkkujani.

TÄDIT

Koko päivällisen ajan Rose tunsi, että kohta alettaisiin keskustella hänestä, ja hän tiesi hetken koittaneen, kun Plenty-täti kuiskasi vierashuoneeseen siirryttäessä:

-- Juoksepa vähäksi aikaa Peace-tädin luo. Hän kuuntelee levätessään mielellään, kun luet ääneen. Meillä on täällä asioita pohdittavana.

Rose totteli, ja Peace-tädin luona vallitsi niin hiljainen ja rauhallinen tunnelma, että tytön kuohuvat tunteet tyyntyivät pian. Ja hän oli tietämättään tosiaan lohtuna tälle vanhalle, väsyneelle naiselle, joka sai vuodesta vuoteen nöyrästi odottaa kärsimystensä loppumista.

Rose tunsi hänen elämänsä surullisen tarinan, ja se loi lumoavaa hohdetta tämän isotädin ympärille, jota Rose jo oli oppinut rakastamaan. Kun Peace oli kahdenkymmenen, hänen piti mennä naimisiin; kaikki oli valmiina, hääpuku riippui naulassaan, kukkaset odottivat, onnen hetki oli ovella. Silloin tuli järkyttävä sanoma, että sulhanen oli kuollut. Kaikki ajattelivat, että hentoinen Peace kuolisi myös surusta, mutta hän kesti menetyksen urhoollisesti, heitti pois morsiuspuvun ja aloitti elämänsä uudelleen. Hän oli kaunis, hiljainen nainen, hiukset valkoiset kuin lumi. Hän ei käyttänyt pukunaan mustaa, vaan pehmeitä, vaaleita värejä aivan kuin valmiina vihille.

Kolmekymmentä vuotta hän oli elänyt hiljalleen kuihtuen. Hän oli ollut ystävällinen ja ahkera ja seurannut kiinnostuneena kaikkea mitä perheessä tapahtui. Erityisesti hän oli ollut ympärillään kehittyvien nuorten tyttöjen neuvonantaja ja ystävä. Peace-tätiä ympäröivä ilmapiiri viihdytti ja rauhoitti jokaista, joka tuli hänen lähelleen.

Plenty-täti oli hänen täydellinen vastakohtansa, pyöreä, terve vanha neiti, jolla oli valpas katse, vilkas kieli ja posket kuin talviomenat. Hän oli aina liikkeessä, jutteli ja puuhasi kuten kelpo Martta ainakin. Usein hän vaivasi itseään tämän maailman murheilla, mutta oli pohjimmaltaan kuitenkin onnellinen.

Rose oli oikeassa. Hänen istuessaan lukemassa virsiä Peace-tädille toiset tädit istuivat alhaalla keskustelemassa varsin avomielisesti tytön pikku persoonasta.

-- No, Alec, mitä pidät holhokistasi? aloitti Jane-täti, kun he olivat istuutuneet ja Mac-setä vetäytynyt nurkkaan torkahtaakseen päivällisen jälkeen.

-- Tietysti pitäisin tytöstä enemmän, jos olisin saanut huolehtia hänestä pienestä pitäen, ainakin olisi ollut helpompi aloittaa. George-parka vietti niin yksinäistä elämää, että lapsi on kärsinyt siitä monessa suhteessa, ja isän kuoleman jälkeen tytön kasvatus tuntuu olleen vieläkin kehnompaa hänen tämänhetkisestä kunnostaan päätellen.

-- Rakas poika, me teimme voitavamme odotellessamme sinua kotiin. Minä olin kyllä aina sitä mieltä, ettei George osannut kasvattaa tyttöä, ja sanoinkin sen hänelle, mutta hän ei siitä paljon piitannut, ja tässä sitä nyt ollaan, kun lapsiparka on meidän käsissämme. Minä puolestani tunnustan, etten tiedä mitä hänelle tehdä. Hän on kuin jokin niistä kummallisista linnuista, joita sinä ennen toit matkoiltasi. Ja Plenty-täti ravisti neuvottomana päätään, niin että kaikki purppuranväriset ruusukkeet, joita oli kuin krookuksen kukkia vieri vieressä hänen päähineessään, joutuivat vilkkaaseen liikkeeseen.

-- Jos minun neuvoani olisi seurattu, Rose olisi yhä siellä erinomaisessa opistossa, jonne hänet toimitin. Mutta Plenty-tädin mielestä tyttö oli otettava sieltä pois, koska hän ei viihtynyt, ja tulonsa jälkeen hän on vain laiskotellut. Joutilaisuus on pahinta tuollaiselle kivulloiselle ja hemmotellulle tytölle kuin Rose, sanoi Jane-rouva ankarasti.

Hän ei voinut antaa anteeksi vanhoille neideille, kun nämä olivat suostuneet Rosen innokkaisiin pyyntöihin, niin että tyttö oli saanut jäädä odottamaan holhoojansa tuloa ennen kuin aloittaisi uuden lukukauden tuossa erinomaisessa opinahjossa, jossa moni kelpo nainen oli saanut kasvatuksensa.

-- Minusta se ei alunperinkään ollut sopiva koulu lapselle, joka on lähtenyt hyvistä oloista -- niin, rikkaalle perijättärelle, sillä sehän Rose nyt joka tapauksessa on. Onhan se kieltämättä hyvä koulu sellaisille tytöille, joiden täytyy omalla työllään hankkia toimeentulonsa; mutta Roselle riittää vuosi tai pari jossakin uudenaikaisessa opistossa, jotta hän sitten kahdeksantoistavuotiaana voisi arvonsa mukaisesti astua seuraelämään, sanoi Clara-täti, joka aikoinaan oli ollut ihailtu kaunotar ja oli vielä nytkin hyvännäköinen nainen.

-- Herra nähköön, kuinka lyhytnäköisiä te kaikki olette laatiessanne suunnitelmia, kun selvästi näkee, että tuota lapsipoloista odottaa ennenaikainen hauta, kuiskasi Myra-täti surullisesti huoaten ja nyökäytti juhlallisesti synkeätä päähinettään, jota hän ei ollut suostunut siitä pitäen vaihtamaan, kun oli saanut pysyvän katarrinsa.

-- Minun mielestäni lapsi tarvitsee vain vapautta, lepoa ja huolellista hoitoa. Hänen katseessaan on jotain, joka koskee sydämeen. Yksikään meistä ei voi antaa hänelle sitä, mitä hän kipeimmin tarvitsisi -- äitiä, sanoi Jessie-täti, ja hänen silmänsä kostuivat, kun hän ajatteli, että hänen ehkä joskus pitäisi jättää omat poikansa toisten hoiviin.

Alec-setä joka oli ääneti kuunnellut toisten mielipiteitä, kääntyi vilkkaasti viimeksi puhuneen kälynsä puoleen ja sanoi hyväksyvästi nyökäyttäen:

-- Sinä sen sanoit, Jessie. Ja jos sinä haluat auttaa, voimme toivottavasti yhdessä saada aikaan, ettei tyttö tunne itseään aivan orvoksi.

-- Minä koetan parhaani. Luultavasti sinä tarvitsetkin vielä minua, sillä niin viisas kuin oletkin, et varmaankaan voi ymmärtää Rosen tapaista hentoa, arkaa olentoa yhtä hyvin kuin nainen, sanoi Jessie hymyillen, sydän täynnä äidillistä hyväntahtoisuutta.

-- En voi muuta kuin kummastella, ettei George uskonut Rosea minulle. Enköhän minä osaisi parhaiten kasvattaa tyttöä; onhan minulla itselläni ollut tytär, Myra-täti huomautti haikeana. Hän oli todellakin ainoa, joka oli lahjoittanut suvulle tyttären, ja hän tunsi kunnostautuneensa aivan erinomaisesti, vaikka pahansuovat ihmiset kuiskailivat, että hän oli lääkinnyt lemmikkinsä kuoliaaksi.

-- Siitä minä en Georgea syytä, kun muistelen niitä vaarallisia kokeita, joita sinä teit Carrie-paralle, aloitti Jane-rouva kovalla äänellä.

-- Jane Campbell, minä en tahdo kuulla sanaakaan! Minun Carolineni muisto on pyhä, Myra-täti huusi nousten kuin lähteäkseen huoneesta.

Mutta tohtori pidätti Myra-rouvaa, sillä hänen oli mielestään kerta kaikkiaan selvitettävä suvulle asemansa tytön holhoojana ja pidettävä siitä miehekkäästi kiinni, mikäli hän ylipäänsä aikoi onnistua tehtävässään.

-- Hyvät ystävät, ei kiistellä eikä tehdä Rosesta riitakapulaa, vaikka herraparatkoon, sehän hän melkein jo on. Te olette nyt kasvattaneet häntä vuoden. Ei voi juuri kehua, että olisitte päässeet tuloksiin, mutta mitä useampi kokki, sitä huonompi keitos. Nyt minä aion kokeilla omalla tavallani vuoden, mutta ellei edistymistä tapahdu, jätän koko puuhan ja joku toinen saa hänet kasvatettavakseen. Niin olen päättänyt.

-- Vuoden kuluttua lapsipoloinen ei ole enää keskuudessamme, niin ettei kenenkään tarvitse pelätä vastuuta, sanoi Myra-täti vetäen käteensä mustat käsineet kuin valmistautuen hautajaisiin.

-- Pahus sentään, Myra, sinä se saat enkelinkin raivostumaan! puuskahti Alec-tohtori ja hänen silmänsä salamoivat. -- Sinun pahat ennustuksesi säikyttävät lapsen suunniltaan, sillä hänellä on vilkas mielikuvitus ja tuollaiset kauhukuvat kiusaavat häntä sanomattomasti. Sinä olet saanut hänen päähänsä, että hänellä on heikko ruumiinrakenne, ja hän taitaa itsekin olla melkein ihastunut tuohon ajatukseen. Ellei tyttö olisi ollut melkoisen hyväkuntoinen, sinun huolenpitosi olisi tosiaan ennättänyt viedä hänet 'ennenaikaiseen hautaan'. Minä en tahdo, että kukaan sekaantuu tähän asiaan -- olkaa hyvät ja muistakaa se: saatte pestä kätenne ja antaa minun pitää huolta tytöstä. Jos tarvitsen apua, niin pyydän sitä aikanaan.

-- Hyvä, hyvä! kaikui nurkasta, johon Mac-setä oli nukahtanut.

-- Kun sinut kerran on määrätty holhoojaksi, ei meillä tietysti ole oikeutta sanoa mitään, mutta minä ennustan, että tyttö joutuu turmioon, kerrassaan pilalle, Jane-täti sanoi katkerasti.

-- Kiitos. Minusta tuntuu, että jos nainen osaa kasvattaa kaksi poikaa niin oivallisesti kuin sinä olet tehnyt, voi mieskin edes yrittää kasvattaa tyttöä, jos hän oikein omistautuu työhönsä, vastasi tohtori iskien veitikkamaisesti silmää. Ja toisten oli vaikea pidättää naurua, sillä jokainen tiesi, että Janen pojat olivat hemmotellumpia kuin suvun kaikki muut pojat yhteensä.

-- Minä olen huoletta, sillä uskon todella, että Alec saa lapsen parantumaan, ja vuoden kuluttua tyttö sitten voikin mennä madame Roccabellan opistoon täydentämään kasvatustaan. Clara-täti pyöritteli sormuksiaan ja ajatteli hyvillään sitä aikaa, jolloin saisi opastaa kauniin sukulaistytön seuraelämään.

-- Sinä kai jäät asumaan tänne vanhaan kotiisi, mikäli et aio mennä naimisiin, Alec. Siihen sinun olisi kyllä jo aika, sanoi Jane-rouva kiukuissaan tohtorin äskeisestä huomautuksesta.

-- Ei kiitos. Tule tupakalle, Mac, sanoi tohtori äkkiä.

-- Älä mene naimisiin; perheessä on jo naisväkeä ihan kylliksi, mutisi Mac-setä, ja herrat pakenivat kiireesti huoneesta.

-- Peace-täti tahtoisi nähdä teidät kaikki luonaan.

Rose ilmestyi huoneeseen, ennen kuin rouvat ehtivät ryhtyä käsittelemään asiaa uudelleen.

-- Riutuva pikku raukka, mutisi Myra-täti, ja hänen synkän päähineensä varjo lankesi Roseen, kun hän mustien käsineittensä kankeilla sormenpäillä hyväili tytön poskia, joista näin monen silmäparin tuijottaessa väri oli kokonaan kadonnut.

-- Hauskaa että sievät kiharasi ovat luonnolliset; niistä sinulla on myöhemmin paljon iloa, Clara-täti sanoi tarkastellen asiantuntevasti Rosen hiuksia.

-- Kun setäsi nyt on tullut, en enää odotakaan, että jatkaisit kouluasi. Toivottavasti aikasi ei kuitenkaan kulu pelkkiin joutaviin huvituksiin, lisäsi Jane-täti lähtiessään huoneesta kasvoillaan marttyyrin ilme.

Jessie-täti ei sanonut mitään, suuteli vain veljentytärtään niin hellästi, että Rosen mieli äkkiä lämpeni. Kiitollisin katsein hän seurasi poistuvaa tätiään, kunnes ovi sulkeutui.

Kun kaikki olivat menneet kotiinsa, Alec-tohtori käveli tunnin ajan hämärässä alakerran salissa ajatuksiinsa vaipuneena. Välistä hän rypisti otsaansa, välistä hymyili ja joskus seisoi aivan hiljaa syvissä mietteissä. Äkkiä hän mutisi aivan kuin tehtyään päätöksen:

-- Tytön täytyy nyt heti saada uutta ajateltavaa, sillä Myran pelottelut ja Janen saarnat ovat panneet hänen päänsä aivan pyörälle.

Hän avasi yhden nurkassa olevista matka-arkuistaan ja hetkisen pengottuaan veti sieltä esille koruompelein kirjaillun kauniin silkkityynyn ja sievin leikkauksin koristellun, tummasta puusta tehdyn pikarin.

-- Nämä kelpaavat ensi hätään, hän tuumi pöyhien tyynyn pulleaksi ja pyyhkien pikarin puhtaaksi. -- Ne eivät säikäytä Rosea heti alkuun. Häntä täytyy suostutella varovasti ja lempeästi, kunnes hän luottaa minuun; sitten hän kyllä taipuu mihin tahansa.

Samassa Febe tuli ruokasalista kädessään lautasellinen ruisleipää, sillä Rose ei saanut enää syödä lämpimiä teeleipiä aterialla.

-- Minä kevennän hiukkasen kuormaasi. Tohtori otti lautaselta reilun viipaleen ja vetäytyi kirjastoon jättäen Feben ihmettelemään tuota outoa ruokahalua.

Febe olisi ihmetellyt vielä enemmän, jos olisi nähnyt tohtorin pyörittelevän leivästä pikku pillereitä, jotka hän pani sievään norsunluurasiaan tyhjennettyään siitä ensin omat pillerinsä.

-- No niin, tässä on lääkkeitä, jos he välttämättä niitä vaativat. Nämä ovat ainakin vaarattomia. Minä haluan toteuttaa suunnitelmani, mutta koetan säilyttää rauhan tässä talossa, ja vasta sitten, kun kokeeni on onnistunut, tunnustan koko kepposen. Ja tohtori lähti kuin pahankurinen poika ulos viaton pillerirasia mukanaan.

Rose soitteli hiljaa pieniä urkuja, jotka olivat yläkerran hallissa, jotta Peace-tätikin voisi nauttia soitosta; ja koko ajan keskustellessaan vanhojen neitien kanssa tohtori kuunteli tytön puuskaista musiikkia ja ajatteli erästä toista Rosea, joka oli usein soitellut hänelle.

Kun kello löi kahdeksan, hän sanoi:

-- No niin, nyt minun tyttöni on aika mennä levolle. Muuten et jaksa nousta aikaisin, ja minulla on paljon hauskoja suunnitelmia huomista varten. Tulepas katsomaan, mitä olen keksinyt sinulle.

Rose meni hänen luokseen ja kuunteli jännittyneenä ja kasvot loistaen, kun tohtori selitti painokkaasti:

-- Matkoillani olen hankkinut maailmalta muutamia mainioita hoitovälineitä; ne ovat oikein miellyttäviä, ja ajattelin että sinä ja minä voisimme kokeilla niillä. Tämän yrttityynyn sain Intiassa eräältä viisaalta vanhalta vaimolta, kun olin sairaana. Se on täytetty sahramilla, unikoilla ja muilla rauhoittavilla kasveilla; kun panet sen yöksi pienen pääsi alle, nukut suloisesti näkemättä pahoja unia ja heräät aamulla virkistyneenä.

-- Saanko minä sen todella? Voi, kuinka hyvälle se tuoksuu! Rose otti ihastuneena vastaan kauniin tyynyn ja nuuhki sen vienon suloista tuoksua.

-- Tässä on se pikari, josta sinulle puhuin, Alec-setä jatkoi. Sanotaan että sen parantava voima tehoaa vain, jos juoja itse täyttää sen. Siksi sinun täytyy oppia lypsämään. Minä kyllä opetan.

-- En minä taida koskaan oppia, sanoi Rose, mutta hän katseli pikaria hyvillä mielin. Siihen oli vuoltu tanssivia pikkuolentoja, jotka selvästikin tahtoivat sukeltaa alapuolellaan olevaan valkoiseen mereen.

-- Etkö sinä luule, että hän tarvitsee myös jotain vahvistavaa? Minä olen todella levoton, ellet anna hänelle mitään lääkettä, tuumi Plenty-täti katsellen epäluuloisesti uusia hoitovälineitä, sillä hän uskoi enemmän vanhoihin, koeteltuihin lääkkeisiinsä kuin itämaisiin pikareihin ja unikkotyynyihin.

-- Hyvä on, täti. Määrään hänelle pillereitä, jos se sinusta on välttämätöntä. Sinähän tiedät, että vaarallista hasista valmistetaan hampusta? Näitä tehdään ohrasta ja rukiista. Ne ovat aivan vaarattomia ja niitä voi syödä runsaastikin ilman haittaa. Niitä käytettiin runsaasti ennen vanhaan, ja toivon että ne tulevat taas pian suosioon.

-- Sehän on kummallista! Plenty-täti pani silmälasit nenälleen ja tarkasteli pillereitä niin kiinnostuneena ja kunnioittavasti, että Alec-tohtorin oli vaikea pysyä totisena.

-- Ota yksi aina aamuisin. Ja nyt hyvää yötä, tohtori sanoi ja suudeltuaan sydämellisesti potilastaan lähetti tämän levolle.

Kun Rose oli mennyt, tohtori upotti kädet hiuksiinsa ja sanoi oudolla, surun ja ilon sekaisella äänellä:

-- Kun ajattelen edessäni olevaa urakkaa, minun täytyy tunnustaa, että mieleni tekisi paeta täältä ja tulla takaisin vasta kun Rose on täyttänyt kahdeksantoista!

VYÖ JA MATKA-ARKKU

Ensimmäinen ihminen, jonka Rose seuraavana aamuna tapasi tullessaan pikari kädessään huoneestaan, oli Alec-setä. Tämä seisoi vastapäisen oven kynnyksellä ja näytti huolellisesti tarkastelevan huonetta. Kuullessaan Rosen askelet hän kääntyi ympäri ja kysyi hyräillen vanhaa laulua:

-- Minnekä matkalla oot, neiti pieni?

-- Lypsylle, herra, käy aamuin tieni, vastasi Rose pikaria heilutellen, ja sitten molemmat puhkesivat nauruun.

Ennen kuin kumpikaan ehti sanoa mitään, pisti kauempaa eräästä ovesta esiin niin iso koristeltu yömyssy, että koko pää näytti kaalinkerältä, ja kummastunut ääni huudahti:

-- Mitä maailmassa te puuhaatte näin varhain?

-- Viritämme kurkkuamme päivää varten, rouvaseni. Sanopas, täti kiltti, voinko minä saada tämän huoneen?

-- Ota minkä haluat, kunhan et ota siskon huonetta.

-- Kiitos! Ja saanko penkoa ullakon ja aitat kalustaakseni sen mieleni mukaan?

-- Saat kääntää vaikka koko talon ylösalaisin, kunhan vain pysyt täällä.

-- Siinä vasta lupaus! Kyllä minä pysyn. Tässä on minun pieni ankkurini, ja tällä kertaa saat minusta kyllä enemmän kuin tarpeeksesi.

-- Se on mahdotonta. Pane takki päällesi, Rose. Äläkä sinä väsytä häntä liiaksi kujeillasi, Alec. Tulen, tulen, siskoseni! Ja kaalinkerä hävisi äkkiä näkyvistä.

Ensimmäinen lypsy-yritys oli hullunkurista katseltavaa; mutta monen säikähdyksen ja turhan yrityksen perästä Rosen onnistui täyttää pikarinsa. Tosin Ben piti kiinni Mansikin huiskivasta hännästä ja Alec-setä katsoi, ettei se päässyt puskemaan pientä lypsäjää. Varovaisuustoimenpiteet kävivät hieman Rosen kunnialle.

-- Mutta sinähän näytät olevan viluissasi tuon naurun jälkeenkin, sanoi tohtori, kun he tulivat navetasta. -- Juoksepas reippaasti puutarhan ympäri, että saat poskesi punoittamaan.

-- Minä olen liian iso juoksemaan; neiti Power sanoi, ettei minun ikäisteni nuorten neitien enää sovi juosta, sanoi Rose pikkuvanhasti.

-- Minä otan itselleni oikeuden olla eri mieltä kuin opettajasi, ja lääkärinäsi minä suorastaan käsken sinun juosta. Mars matkaan vain! tohtori sanoi, ja hänen ilmeensä ja asentonsa olivat niin päättäväiset, että Rose lähti minkä jaloistaan pääsi.

Haluten tehdä sedälle mieliksi tyttö lensi aika vauhtia puutarhan ympäri, ennen kuin palasi sedän viereen rappusille ja heittäytyi läähättäen porraskivelle posket yhtä punaisina kuin hartioillaan oleva huivi.

-- Hyvin tehty, tyttö; osaat sinä vielä käyttää jalkojasi, vaikka oletkin nuori neiti. Vyösi vain on liian kireällä; avaa se, että voit hengittää kunnolla läähättämättä.

-- Ei se ole kireällä, minä voin hengittää ihan mainiosti, Rose väitti koettaen rauhoittua.

Mutta setä nosti hänet pystyyn ja avasi uuden vyön, josta Rose oli kovin ylpeä. Sillä hetkellä kun solki aukesi, vyö hellitti monta senttiä ja Roselta pääsi syvä huokaus, joka puhui päinvastaista kuin hänen sanansa.

-- En minä tiennytkään, että se oli noin tiukka! Ei se tuntunut yhtään kireältä. Tietysti se kiristää, kun minä puuskutan näin kauheasti; mutta harvoinhan minä juoksen, selitti Rose ihan nolona paljastuksesta.

-- Sinä käytät keuhkojasi vain puolella teholla, sen takia voit pitää noin luonnotonta kapinetta tuntematta sen kiristävän. On siinäkin järkeä -- puristaa nyt pieni hento vyötärö teräs- ja nahkakahleisiin, kun sen pitäisi vapaasti kasvaa ja kehittyä, sanoi Alec-tohtori katsellen ankarasti vyötä ja siirsi solkea monta reikää eteenpäin Rosen salaiseksi mielipahaksi, sillä tyttö oli ylpeä hoikasta vartalostaan ja iloitsi joka päivä siitä, ettei ollut yhtä pyylevä kuin entinen koulutoverinsa Luly Miller, joka turhaan koetti pitää kilojaan kurissa.

-- Sehän putoaa, jos se pannaan noin höllälle, Rose sanoi huolissaan.

-- Eikä putoa, kun hengität kunnollisesti. Ja kun vyö alkaa tässä reiässä kiristää, panemme sen seuraavaan, kunnes vyötärösi on yhtä vahva kuin kreikkalaisten Heben, nuoruuden jumalattaren, muistathan. Nykymuoti on iljettävää!

-- Voi, miltä se nyt näyttää! mankui Rose ja katseli halveksien väljää vyötään, joka roikkui hänen ohuella vyötäröllään. -- Se häviää vielä, ja silloin minulla on paha mieli, sillä se on kaunis ja maksoikin paljon. Haista, kuinka hyvälle se tuoksuu.

-- Jos kadotat sen, saat minulta paremman. Pehmeä silkkivyö sopii sinunlaisellesi sievälle tytölle paremmin kuin tällainen raudoitettu haarniska. Ja minulla on tavaroitteni joukossa melkein loputon varasto italialaisia silkkejä ja turkkilaisia vöitä. Kas niin, eikös vaan tunnukin paljon paremmalta? Ja tohtori nipisti hiljaa poskea, jolle äkkiä oli ilmestynyt ujo hymy.

-- Se on ihan typerää, mutta tahtoisin niin mielelläni tietää, olenko minä... Rose pysähtyi punastuen ja painoi häpeissään päänsä alas, -- olenko minä mielestäsi sievä.

Tohtori oli purskahtaa nauruun, mutta sanoi kuitenkin vakavasti:

-- Rose, oletko sinä turhamainen?

-- Kyllä kai minä olen, vastasi nöyrä ääni hiusverhon takaa.

-- Se on paha vika, tohtori huokasi masentuneen näköisenä.

-- Minä tiedän sen ja koetan päästä siitä; mutta ihmiset kehuvat minua, enkä voi olla olematta siitä hyvilläni, sillä en todellakaan luule olevani vastenmielisen näköinen.

Viimeiset sanat ja hullunkurinen ääni olivat todellakin liikaa tohtorille. Hän purskahti vakavuudestaan huolimatta äänekkääseen nauruun, ja Rose huokasi helpotuksesta.

-- Minä olen kanssasi samaa mieltä, ja jotta sinä olisit vielä vähemmän vastenmielisen näköinen, sinun täytyy kehittyä yhtä kauniiksi tytöksi kuin Febe.

-- Febe! Rose näytti niin hämmästyneeltä, että sedältä oli uudestaan päästä nauru.

-- Niin, Febe; sillä hänellä on eräs ominaisuus, joka sinulta puuttuu: hän on terve. Jos te herttaiset pikku tyhmyrit ymmärtäisitte, mitä todellinen kauneus on, niin ette kuristaisi ettekä nälkiinnyttäisi itseänne kalpeiksi raukoiksi. Terve sielu terveessä ruumiissa on täydellisintä kauneutta niin miehessä kuin naisessakin. Ymmärrätkö mitä minä tarkoitan?

-- Ymmärrän, setä, vastasi Rose aika nolostuneena siitä, että häntä oli verrattu köyhäintalosta tulleeseen tyttöön. Se pisti kipeästi, ja hän ilmaisi sen sanomalla äkkiä:

-- Sinä kai tahtoisit nähdä minun lakaisevan ja pesevän ja käyvän vanhassa ruskeassa mekossa hihat käärittyinä kuten Febe?

-- Oikein mielelläni, jos vain pystyisit tekemään työtä yhtä hyvin kuin hän ja jos sinulla olisi yhtä voimakkaat käsivarret. En ole aikoihin nähnyt niin kaunista näkyä kuin tänä aamuna, kun Febe pesi pyykkiä kädet kyynärpäihin asti saippuavaahdossa ja lauloi kuin mustarastas.