Part 2
Mutta huviretki näytti tehneen pikku raukalle erinomaisen hyvää, sillä hän oli tyytyväinen, iloinen ja punaposkinen juostessaan tukka pörrössä yläkertaan. Siellä Plenty-täti tuli kauhuissaan vastaan ja käski hänen heti mennä vuoteeseen.
-- Voi, ei vielä! Me tulimme juomaan teetä Rosen kanssa ja olemme kilttejä kuin enkelit jos annat meidän jäädä, melusivat pojat, sillä he olivat jo hyväksyneet serkkunsa eivätkä sitä paitsi aikoneet missään tapauksessa jäädä vaille teeillallista, sillä Plenty-tädin vieraanvaraisuus tiedettiin.
-- No jääkää, kunhan olette siivolla. Mutta antakaa Rosen ensin mennä ottamaan lääkkeensä ja siistimään itsensä. Saa nähdä sitten mitä löydämme illalliseksi. Vanha neiti kiirehti keittiön puolelle oikean toivomusryöpyn saattelemana.
-- Marmelaatia minulle, täti.
-- Iso möykky luumukakkua, ole kiltti.
-- Pyydä Debbyä paistamaan päärynöitä.
-- Sitruunapiirasta, rouva.
-- Tehkää pannukakkuja, Plenty-täti, niistä Rosekin varmasti pitää.
-- Torttuja hän ainakin haluaa, sen minä tiedän.
Kun Rose viidentoista minuutin kuluttua tuli alas kiharat sidottuina ja kirjailtu esiliina edessään, pojat oleksivat joutilaina aulassa. Rose pysähtyi portaiden puoliväliin tarkastelemaan serkkujaan, sillä hän ei ollut vielä ennättänyt tutkia heitä.
Kaikilla heillä oli selvät suvun tuntomerkit, vaikka joku kellertävä pää oli tummempi kuin toinen, jonkun posket ruskeat, toisen punaiset ja ikä vaihteli kuusitoistavuotiaasta Archiesta Jamieen, joka oli tätä kymmenen vuotta nuorempi. Prinssiä lukuun ottamatta kukaan heistä ei ollut piirteiltään erityisen kaunis, mutta hilpeitä ja hauskan näköisiä he olivat, ja Rose arveli, etteivät pojat olleetkaan niin kauheita kuin hän oli luullut.
Jokaisella pojalla oli niin luonteenomaista puuhaa, ettei Rose voinut olla hymyilemättä heitä katsellessaan. Archie ja Charlie, jotka nähtävästi olivat hyvät ystävykset, astelivat käsi toisen olalla edestakaisin viheltäen skottilaissävelmää; Mac istui nenä kiinni kirjassa; Steve -- keikari -- järjesteli tukkaansa ison peilin edessä; Geordie ja Will tutkivat innokkaasti vanhan kellon koneistoa, ja Jamie loikoili vatsallaan porrasmatolla jalkojaan heilutellen, ilmeisesti valmiina pyytämään luvattuja namusia heti kun Rose ilmestyisi.
Rose arvasi pojan ajatukset, ja ennen kuin tämä ehti pyytää, heitti hänelle kourallisen sokerimanteleita.
Jamien hihkaisu sai toiset katsahtamaan ylös, eivätkä he voineet olla hymyilemättä, sillä seistessään tuossa portailla ujo, vaaleakiharainen serkku nauravine kasvoineen oli todella herttaisen näköinen. Musta puku muistutti heitä Rosen surusta, ja tänä hetkenä jokainen heistä päätti olla oikein kiltti serkulle, jolla ei enää ollut muuta kotia kuin tämä.
-- Tuolla hän on ja niin hienona kuin ikinä voi toivoa! huudahti Steve lähettäen Roselle lentosuukon.
-- Suvaitseeko armollinen neiti astua alas, tee on valmista, Prinssi sanoi rohkaisevasti.
-- Minä saatan hänet pöytään, sanoi Archie tarjoten käsivartensa niin arvokkaasti ja kunnioittavasti, että Rose lehahti punaiseksi kuin kirsikka ja hänen teki mielensä juosta takaisin yläkertaan.
Illallinen oli vilkas, ja Archie ja Charlie lisäsivät huvia vihjailemalla toisten kiusaksi iloisesta yllätyksestä, joka oli tulossa. He väittivät sen olevan hirveän hauskaa, mutta sitä ei saa vielä kertoa kenellekään. Toiset kihisivät uteliaisuudesta.
-- Olenko minä nähnyt sitä? kysyi Jamie.
-- Et sinä ainakaan muista sitä, mutta Mac ja Steve kyllä muistavat ja he pitivät siitä tavattomasti, vastasi Archie saaden molempien asianomaisten pään niin pyörälle, että Debbyn herkulliset pannukakut unohtuivat pitkäksi aikaa.
-- Kuka sen näkee ensiksi? kysyi Will suu täynnä marmelaatia.
-- Plenty-täti kai.
-- Koska? Geordie pomppi innoissaan tuolilla.
-- Maanantaina johonkin aikaan.
-- Hyvä tavaton, mistä tuo poika oikein puhuu? kysyi vanha neiti korkean teekeittimensä takaa, eikä hänestä näkynyt kuin päähineen ylin ruusuke.
-- Eikö tätikään tiedä vielä? kuului yhdestä suusta.
-- Ei, ja sepä siinä hauskaa onkin, sillä täti pitää siitä vallan kauheasti.
-- Minkä värinen se on? kysyi Rose puolestaan.
-- Sininen ja ruskea.
-- Maistuuko se hyvältä? kysyi Jamie.
-- Jotkut taitaisivat pitää siitä, mutta minun ei tee ollenkaan mieli maistaa, vastasi Charlie ja nauroi niin että tee läikkyi.
-- Kenen se on? kysyi Steve.
Archie ja Prinssi tuijottivat toisiinsa hetken täysin ymmällä, mutta sitten Archie vastasi iloisesti silmää iskien, mikä sai Charlien taas hyvälle tuulelle:
-- Isoisä Campbellille se kuuluu.
Näin he pääsivät pulasta, ja siihen leikki loppui, vaikka Jamie tunnusti Roselle, ettei hän varmaan voisi elää maanantaihin tietämättä, mikä se kohuttu esine on.
Heti illallisen jälkeen pojat läksivät kotiinsa hoilottaen täyttä kurkkua skotlantilaista kansanlaulua.
-- No, kultaseni, pidätkö serkuistasi? kysyi Plenty-täti, kun ponit olivat kadonneet nurkan taa ja melu vähitellen hiljeni.
-- Aika lailla, mutta Febestä minä kuitenkin pidän enemmän.
Kuullessaan vastauksen Plenty-täti väänteli epätoivoissaan käsiään ja mennä lyllersi kertomaan Peace-siskolle, ettei hän oppisi koskaan ymmärtämään tuota tyttöä ja siksi oli suuri onni, että Alec pian vapauttaisi heidät vastuusta.
Uupuneena iltapäivän epätavallisista ponnistuksista Rose painautui sohvan nurkkaan lepäämään ja miettimään poikien yllätystä. Eipä hän osannut aavistaa, että juuri hän saisi tietää sen ensimmäisenä.
Siinä aprikoidessaan hän nukahti ja näki unta, että oli taas kotona omassa pienessä sängyssään. Hän oli havahtuvinaan ja näkevinään isän kumartuvan vuoteen yli ja kuuli hänen sanovan: "Oma pikku Roseni", ja hän vastasi: "Sinäkö, isä!" Ja isä otti hänet syliinsä ja suuteli häntä hellästi. Niin ihana ja todellinen tämä uni oli, että hän heräsi ilosta huudahtaen ja huomasi olevansa päivettyneen parrakkaan miehen sylissä. Tämä puristi hänet rintaansa vasten ja kuiskasi niin isän äänellä, että Rose luottavasti painautui lähemmäksi häntä:
-- Tämä on siis minun pieni tyttöni, ja minä olen sinun setäsi Alec.
3
SEDÄT
Kun Rose seuraavana aamuna heräsi, hän ei ollut varma oliko edellisiltainen todella tapahtunut vai oliko hän nähnyt vain unta. Niinpä hän ei voinut nukkua enää hetkeäkään vaan hypähti vuoteesta ja puki päälleen, vaikka olikin tuntia aikaisempaa kuin tavallisesti hänen noustessaan. Rosen piti välttämättä päästä katsomaan, olivatko matkalaukut ja -arkut tosiaan eteisessä. Hämärästi hän muisti, että oli kompastunut niihin tullessaan illalla huoneeseensa. Hänet oli sedästä huolimatta lähetetty levolle tavalliseen aikaan, sillä tädit halusivat jutella kolmisin rakkaimman veljenpoikansa kanssa.
Aurinko paistoi ihanasti, ja Rose avasi oven parvekkeelle hengittääkseen raikasta keväistä meri-ilmaa. Hän nojasi parvekkeen kaiteeseen seuraten silmillään Varhaista lintua, joka sieppasi matosen ja mietti, mahtaisiko pitää Alec-sedästä. Rose näki miehen loikkaavan puutarha-aidan yli ja tulevan vihellellen käytävää pitkin. Ensin hän luuli tulijaa joksikin tunkeilijaksi, mutta tarkemmin katsottuaan hän huomasi, että Alec-setä siinä palasi varhaiselta aamu-uinniltaan.
Illalla hän oli tuskin uskaltanut vilkaista setään, sillä joka kerta yrittäessään hän näki sinisen, terävän silmäparin katselevan häntä. Mutta nyt hän saattoi tuijottaa mielin määrin, kun setä pysähtyi ja silmäili ympärilleen kuin iloissaan siitä, että oli taas vanhassa tutussa paikassa.
Alec-setä oli ruskeaksi ahavoitunut, leveäharteinen ja vilkasliikkeinen mies, ja koko hänen olemuksensa uhkui terveyttä ja voimaa, kun hän tuli sinisessä puvussaan avopäin, ravistellen kiharaista tukkaansa kuin kuiville noussut koira. Hänessä oli lujuutta, josta Rose piti, vaikka hän ei voinut sen tarkemmin eritellä tunnettaan. Hän myönsi huojentuneena itselleen, että luultavasti hän pitäisi Alec-sedästä, vaikka tämä näyttikin melkoisen omatahtoiselta, ja juuri hänen miettiessään tätä Alec-setä kohotti katseensa kukkivaan kastanjaan ja huomasi pienen pään ja kaksi silmää, jotka kiinteästi tarkastelivat häntä. Hän huiskautti Roselle ja tokaisi hilpeästi:
-- Oletpa sinä varhain kannella, veljentytär.
-- Minun täytyi nousta katsomaan oletko sinä todella tullut.
-- Niinkö? No, tule sitten tänne, että saadaan asia selväksi.
-- En minä saa tulla ulos ennen aamiaista.
-- Etkö! tuhahti setä hartioitaan kohauttaen. -- No, minä tulen sitten tervehdyskäynnille. Ja hän tarttui Rosen ihmeeksi takakuistin pylvääseen, kiipesi reisimällä katolle, asteli sen poikki ja heittäytyen sieltä parvekkeen kaiteelle kysyi:
-- Pelkäättekö te vielä minua, neitiseni?
Rose oli niin hämillään, ettei osannut sanoa mitään, hymyili vain mennessään setäänsä vastaan.
-- Kuinka minun tyttöni voi tänä aamuna? setä kysyi ottaen pienen kylmän käden isojen lämpimien kämmentensä väliin.
-- Kiitos, aika hyvin.
-- Mutta sinun pitäisi voida _oikein_ hyvin. Mikset sano niin?
-- Päätäni särkee ja minua väsyttää aina aamulla.
-- Etkö sinä nuku kunnolla?
-- Valvon tavallisesti kauan vuoteessa ja sitten näen niin kauheasti unia, ettei nukkuminen paljonkaan virkistä.
-- Mitä sinä teet päivisin?
-- Minä luen ja ompelen vähän, joskus nukahdan hetken tai istun tädin luona.
-- Etkö sinä ollenkaan juoksentele ulkona, ratsasta tai tee talousaskareita?
-- Plenty-täti sanoo, että minä olen liian heikko kestämään ponnistuksia. Joskus käyn ajelemassa tädin kanssa, mutta ei se ole hauskaa.
-- Ei ole ihmekään, Alec-setä tuhahti puoliääneen ja lisäsi nopeasti: -- Onko sinulla ikäistäsi seuraa?
-- Annabel Bliss oli vähän aikaa, mutta hän oli sellainen tylsimys, etten voinut sietää häntä. Pojat kävivät eilen täällä ja minusta he olivat mukavia -- mutta enhän minä tietenkään voi ruveta telmimään heidän kanssaan.
-- Mikset?
-- Minä olen liian iso sellaiseen.
-- Päinvastoin. Poikien reippaat puuhat tekevät sinulle oikein hyvää, sillä sinä taidat olla aika lellikki. Serkkusi ovat kunnon poikia, ja lähivuosina joudut olemaan paljon heidän kanssaan, siksi on parasta, että teistä tulee saman tien ystävät. Minä koetan kyllä etsiä seuraksesi tyttöjäkin, jos vain löydän jonkun, jota ei ole kasvatettu piloille.
-- Febe on aivan varmasti järkevä tyttö, ja minä pidän hänestä, vaikken ole nähnyt häntä kuin yhden kerran! Rose huudahti yhtäkkiä innostuen.
-- Ja kuka tämä Febe on, saanko kysyä?
Rose kertoi vilkkaasti mitä tiesi, ja Alec-sedän huulilla karehti hymy, vaikka hänen silmänsä olivat vakavat, kun hän katseli edessään olevia kasvoja.
-- Hauskaa että olet mieleltäsi demokraattinen, mutta sittenkään en voi ihan ymmärtää, miksi sinua miellyttää juuri tämä köyhäintalosta tullut nuori neiti.
-- Naura vain jos haluat, mutta minä pidän hänestä. En tiedä miksi. Hän näyttää vain hirveän iloiselta ja ahkeralta ja laulaa kauniisti ja on niin vahva, että jaksaa pestä ja lakaista, eivätkä häntä vaivaa mitkään huolet, luetteli Rose koettaen keksiä järkeviä selityksiä mieltymykselleen.
-- Mitä sinä hänen huolistaan tiedät?
-- No, kun minä kerroin hänelle omistani ja kysyin, onko hänelläkin suruja, hän vastasi: "Ei, minä tahtoisin vain käydä koulua, ja kouluun minä vielä kerran menenkin."
-- Hän ei siis pidä huolen aiheena turvattomuutta, köyhyyttä tai kovaa työtä? Urhea tyttö, häneen minäkin tahdon tutustua. Alec-setä nyökäytti hyväksyvästi päätään, ja se sai Rosen toivomaan, että hänkin olisi ansainnut sedän hyväksymisen.
-- Mutta mitä huolia sinulla sitten on, lapsi? setä kysyi hetken kuluttua.
-- Älä kysy.
-- Etkö voi yhtä hyvin kertoa niitä minulle kuin Febelle?
Äänensävy sai Rosen tuntemaan, että olisi parasta puhua suoraan ja ujostelematta, ja siksi hän vastasi punastuen ja käänsi katseensa pois:
-- Suurin suruni on, että olen menettänyt rakkaan isäni. Alec-setä kiersi hellästi kätensä Rosen hartioille, painoi hänet rintaansa vasten ja sanoi melkein isän äänellä:
-- Sitä surua minä en pysty ottamaan pois, lapsi, mutta koetan tehdä sen sinulle niin keveäksi kuin voin. Entäs muuta?
-- Minä olen aina väsynyt ja niin heikko, etten voi koskaan tehdä mitä haluaisin, ja se suututtaa minua, Rose huokasi hieroen epätoivoisesti kivistävää päätään.
-- Sen vaivan voi parantaa ja se parannetaan, sanoi setä nyökäyttäen niin päättävästi, että tukka heilahti ja Rose näki harmaita hiuksia ruskeitten seassa.
-- Myra-täti sanoo, että minulla on heikko ruumiinrakenne eikä minusta koskaan tulekaan vahvaa, huomautti Rose voipuneesti, ihan kuin olisikin oikeastaan hienoa olla heikko ja surkea.
-- Myra-täti on -- hm -- oivallinen nainen, hänen lempiharrastuksenaan on vain uskoa, että kaikki hoippuvat haudan partaalla. Ja totta totisesti, hän taitaa olla melkein loukkaantunut, jolleivät ihmiset tottele häntä ja ryömi hautaan! Mutta odotahan, me näytämme hänelle ruumiinrakennetta niin että tuntuu. Myra-täti saa vielä todeta, kuinka pienistä kalpeista aaveista tulee punaposkisia, vahvoja tyttöjä. Se on minun ammattini, kuten tiedät, setä lisäsi levollisemmin, sillä hänen kiivautensa oli melkein pelästyttänyt Rosen.
-- Olin ihan unohtanut, että olet lääkäri. Se on hauskaa, sillä tahtoisin tulla terveeksi, jos et vain määrää minulle kauhean paljon lääkkeitä. Minä olen juonut niitä litrakaupalla, eivätkä ne kuitenkaan auta.
Puhuessaan Rose osoitti ikkunan vieressä olevaa pientä pöytää, jossa oli rykelmä kaikenlaisia pulloja.
-- Ai, katsopas! Nytpä nähdään, mitä vahinkoa nuo siunatut naiset ovat saaneet aikaan.
Alec-setä kurkotti pullon toisensa jälkeen ja asetti ne riviin leveälle kaiteelle. Huolellisesti hän tarkasti jokaista erikseen, hymyili muutamille, rypisti otsaansa toisille ja sanoi pannessaan pois viimeisen pullon: -- Nyt saat nähdä parhaan tavan, miten tätä sekasotkua on nautittava. Ja vilauksessa hän lennätti pullot maahan kukkapenkin laitaan.
-- Mitä Plenty-täti nyt sanoo? Ja Myra-täti varmasti suuttuu, sillä hän lähetti niistä suurimman osan! nuhteli Rose kauhuissaan ja samalla ihastuneena.
-- Sinä olet nyt minun potilaani, ja minä vastaan kaikesta. Minun reseptini taitavatkin tepsiä mainiosti, sillä näytät jo nyt virkeämmältä, Alec-setä sanoi niin hilpeästi, että Rosen täytyi nauraa, vaikka hän vastasikin nenäkkäästi:
-- Entä jos en välitä sinun lääkkeistäsi enempää kuin näistä vaan heitän ne pellolle. Mitäs siitä sanot?
-- Jos minä määrään sinulle tuollaisia sotkuja, saat heittää ne pois heti kun haluat. Mikäs on seuraava huolesi?
-- Älä viitsi kysyä enää.
-- Mutta kuinka minä voin auttaa sinua, ellen saa tietää? Huoli numero kolme, ole hyvä.
-- On tietysti kauhean väärin, mutta toivon joskus, ettei minulla olisi ihan niin monta tätiä. He ovat kilttejä ja minä tahtoisin tehdä heille mieliksi; mutta he ovat kaikki niin erilaisia, että tuntuu joskus kuin he tahtoisivat repiä minut kappaleiksi, koetti Rose selittää, sillä hän tunsi olevansa kuin eksynyt kananpoika, jota kuusi kanaa koetti kilvan houkutella luokseen.
Alec-setä heitti päätään taaksepäin ja nauroi kuin nuori poika, sillä hän voi mainiosti kuvitella, miten kelpo naiset olivat tarttuneet airoon ja koettivat soutaa jokainen omaan suuntaansa. Ei ihme, että Rose-paran pää oli aivan pyörällä.
-- Nyt onkin aika setien tarttua ruoriin; katsotaanpa miten se sopii sinun ruumiinrakenteellesi. Minä aion tästä alkaen pitää omin päin huolta sinusta enkä kuuntele kenenkään neuvoja, ellen nimenomaan pyydä niitä. Muulla tavoin ei tässä laivassa synny järjestystä, ja minähän olen nyt sen kippari, ainakin toistaiseksi. Entä seuraava huoli?
Mutta Rose takelsi ja lehahti niin punaiseksi, että setä arvasi mistä oli kysymys.
-- En tosiaankaan voi sanoa sitä. Se olisi epäkohteliasta, ja sitä paitsi minusta ihan tuntuu, ettei sitä enää olekaan.
Kun Rose punaisena sammalsi nämä sanat, käänsi Alec-tohtori katseensa kauas merelle ja sanoi niin vakavasti ja hellästi, että jokainen sana kosketti Rosea ja jäi hänen mieleensä pitkäksi aikaa:
-- Rakas lapsi, en minä odotakaan, että sinä rakastaisit minua ja luottaisit minuun heti ensi hetkestä, mutta toivon sinun uskovan, että koetan koko sydämestäni täyttää tämän uuden velvollisuuteni ja että jos teen erehdyksiä -- niin kuin varmasti teen --, ei kukaan sure niitä katkerammin kuin minä itse. Minä olen sinulle ventovieras, vaikka tahtoisin olla paras ystäväsi, ja se on minun omaa syytäni. Jouduimme kerran epäsopuun, isäsi ja minä, ja luulin etten koskaan voisi antaa hänelle anteeksi, siksi kartoin häntä vuosikausia. Jumalan kiitos, me teimme sovinnon viimeisen kerran tavatessamme, ja silloin hän sanoi, että jos hänen täytyisi lähteä pienen tyttärensä luota, hän jättäisi tämän minulle rakkautensa osoitukseksi. En tietenkään voi täyttää hänen paikkaansa, mutta koetan olla isäsi sijainen, ja jos opit rakastamaan minua puoleksikaan niin paljon kuin rakastit omaa isääsi, minä tunnen itseni ylpeäksi ja onnelliseksi. Uskotko sen ja tahdotko koettaa?
Alec-sedän ilme kosketti Rosea syvästi, ja kun setä ojensi kätensä silmissään alakuloinen, levoton katse, tyttö suuteli häntä liikuttuneena ja luottavasti, kuin vahvistaen sopimuksen. Kumpikin oli hiljaa, kunnes koputus sai heidät säpsähtämään.
Rose pisti päänsä parvekkeen ovesta huoneeseen ja huusi: -- Sisään! sillä välin kun Alec-tohtori pyyhkäisi takkinsa hihalla silmänurkkaansa ja alkoi taas viheltää.
Ovelle ilmestyi Febe tuoden kupin kahvia.
-- Debby käski minun tuoda tämän ja auttaa pukeutumisessa, hän sanoi räväyttäen mustat silmänsä selkoselälleen hämmästyksestä nähdessään 'merimiehen' parvekkeella.
-- Olen jo pukeutunut enkä tarvitse apua. Toivottavasti kahvi on hyvää ja väkevää, sanoi Rose katsellen ahnaasti höyryävää kuppia.
Mutta hän ei saanut sitä maistaa, sillä ruskea käsi tarttui kuppiin ja setä sanoi:
-- Seis, tyttö, annahan minun tarkastaa annos ennen kuin nautit sen. Juotko sinä tuollaisen määrän väkevää kahvia joka aamu, Rose?
-- Juon ja pidän siitä. Tädin mielestä se virkistää, ja minä voinkin aina kahvin jälkeen paljon paremmin.
-- Siksi sinä olet uneton, siksi sydämesi toiminta kiihtyy pienestäkin ponnistuksesta ja kasvosi ovat kellankalpeat, vaikka niiden pitäisi olla ruusunpunaiset. Lopeta kahvin juonti, ja vähitellen huomaat minun olevan oikeassa. Onko meillä tuoretta maitoa, Febe?
-- Vaikka sankokaupalla -- vasta lypsettyä.
-- Se on oikeata juomaa minun potilaalleni. Tuopas sitä kannullinen ja tuo samalla myös toinen kuppi; minuakin janottaa aika lailla. Kuusamia kahvi ei vahingoita, sillä niillä ei ole hermoja, jotka siitä kärsisivät. Ja Rosen mielipahaksi kahvi meni saman tien kuin lääkkeetkin.
Alec-tohtori näki kyllä Rosen pahastuneen ilmeen, mutta ei ollut huomaavinaan, vaan karkotti sen sanoen iloisesti:
-- Minulla on tavaroitteni joukossa pieni hieno pikari; sinä saat sen maitomukiksesi, sillä se on tehty sellaisesta puusta, jossa sanotaan olevan parantavaa voimaa -- ihan kuin kvassia-puulla. Siitäpä muistan, niistä laatikoista, jotka Febe aikoi raahata illalla huoneeseeni, kuuluu yksi sinulle. Kun tiesin, että minua odottaa kotona tytär, keräsin matkan varrella kaikenlaisia kauniita ja erikoisia esineitä, toivottavasti joku niistä miellyttää sinua. Huomisaamuna tutkimme sitä. No niin, tuossa maito tulee. Malja neiti Rose Campbellin terveydeksi!
Rosen oli enää mahdotonta olla nyrpeissään, kun hän kuvitteli laatikossa olevia lahjoja; niinpä hän unohti harminsa, joi hymyillen oman maljansa ja huomasi, ettei tuore maito ollutkaan hullumpaa lääkettä.
-- Minun täytyy mennä, ennen kuin joku vielä tulee ja näkee minut peruukki pörrössä, Alec-tohtori sanoi valmistautuen lähtemään alas samaa tietä kuin oli tullutkin.
-- Sinä taidat tavoiksesi kulkea kuin kissa, huomautti Rose, jota toisen omituiset tavat kovasti huvittivat.
-- Poikasena minä aina puikin ikkunoista, ettei tarvinnut häiritä tätejä, ja nyt minä pidän siitä, sillä se on lyhyin tie ja pitää minut vetreänä, kun en enää saa kiipeillä laivan köysissä. Hei vain aamiaiseen asti! Ja setä liukui alas syöksytorvea myöten ja katosi kukkivien kuusamien taa.
-- Siinäpä vasta sukkelaliikkeinen holhooja! huudahti Febe lähtiessään kuppeineen alakertaan.
-- Hän taitaa olla hyvä holhooja, Rose vastasi ja lähti Feben perässä katsomaan isoja laatikoita arvaillakseen, mikä niistä oli hänen.
Kun kellonsoitto oli kutsunut aamiaiselle, setä tapasi Rosen levottomana tarkastelemassa uutta ruokalajia, joka höyrysi pöydällä.
-- Oletko saanut lisää huolia, Rose? hän kysyi silittäen tytön pehmeätä tukkaa.
-- Tahdotko sinä todellakin minun syövän kaurapuuroa? kysyi Rose järkyttyneellä äänellä.
-- Etkö sinä pidä siitä?
-- Minä inhoan sitä! vastasi Rose, ja sanoja tehostivat väristys, nenän nyrpistys ja syvä huokaus.
-- Et sinä ole oikea skotlannitar, jollet pidä kaurapuurosta. Vahinko, sillä minä keitin sen itse ja arvelin, että me oikein herkuttelisimme, kun on noin paljon kermaakin kaataa sekaan. No, ei voi auttaa, setä sanoi ja istahti pettyneen näköisenä.
Rose oli päättänyt pitää urhoollisesti puoliaan, sillä hän todella inhosi tuota ruokaa. Mutta kun Alec-setä ei yrittänytkään pakottaa, hän muuttikin äkkiä mielensä.
-- Minä koetan syödä sitä sinun mieliksesi. Kaikki hokevat aina puuron terveellisyyttä, ja siksi minä olen ruvennut vihaamaan sitä, hän sanoi häpeillen vähän hupsua puolusteluaan.
-- Toivottavasti pidät siitä, sillä tahtoisin sinun tulevan yhtä terveeksi ja voimakkaaksi kuin Jessien pojat, jotka on kasvatettu vanhaan hyvään tapaan. Heille ei syötetä herkkuja alituiseen, ja he ovat koko suvun komeimmat miehenalut. Kas täti, hyvää huomenta!
Tohtori tervehti vanhaa neitiä, ja Rose istui pöytään päättäen joko syödä puuroa tai kuolla.
Viidessä minuutissa hän oli tyystin unohtanut mitä söi, sillä hän oli pelkkänä korvana seuratessaan pöytäkeskustelua. Häntä huvitti kuulla Plenty-tädin kutsuvan nelikymmenvuotiasta veljenpoikaansa poikakullaksi. Ja Alec-sedällä oli varastossaan loputtomiin niin lystikkäitä juttuja joka puolelta ja varsinkin Tätilästä, että halveksittu puuro hävisi vastalauseitta.
-- Kai sinä tulet kirkkoon meidän kanssamme, Alec, vai oletko liian väsynyt? kysyi vanha neiti, kun noustiin pöydästä.
-- Sitä vartenhan minä Kalkutasta tänne kiirehdinkin, tätiseni. Minun täytyy vain lähettää kälyille viesti, että olen perillä, sillä he odottavat minua vasta huomenna, ja kirkossa syntyisi aikamoinen hämminki ja hälinä, jos pojat näkisivät minut yllättäen.
-- Lähetän Benin harjulle, ja Myran luona voit pistäytyä itse. Ennätät vielä hyvin, ja hän ilahtuu käynnistäsi.
Alec-tohtori lähti heti paikalla eikä häntä näkynyt ennen kuin vanhat vaunut ajettiin portaitten eteen ja Plenty-täti astui portaita alas kahisevassa sunnuntaipuvussaan. Rose seurasi hänen kintereillään kuin pieni musta varjo.
Niin lähdettiin juhlallisesti liikkeelle, eikä Alec-setä saanut koko matkalla juuri pitää hattua päässään, sillä kaikki vastaantulijat nyökkäilivät ja hymyilivät hänelle ja tervehtivät häntä niin hilpeästi kuin pyhäpäivänä suinkin sopi.
Varoitus oli epäilemättä ollut tarpeen, sillä huolimatta ajasta ja paikasta pojat olivat niin kuohuksissaan, että vanhemmat pelkäsivät minä hetkenä tahansa tapahtuvan jotakin sopimatonta. Oli kerrassaan mahdotonta saada neljäätoista silmää kääntymään Alec-sedästä, ja kukaan tuskin voisi uskoa niitä kauheita asioita, mitä tapahtui saarnan aikana.