Part 16

-- Katsohan, minun onnettomuuteni on, ettei minulla ole veljiä eikä sisaria. Toisten asiat ovat paljon paremmin, heidän ei tarvitse lähteä muualle etsimään seuraa elleivät tahdo. Minä olen ihan yksin, ja olisin kiitollinen edes pikku siskosta.

Tämä kuulosti kovin liikuttavalta, ja kiinnittämättä huomiota viimeisen lauseen epäkohteliaaseen edes-sanaan Rose vastasi niin sydämellisesti, että valloitti siinä paikassa serkkunsa:

-- Leikitään että minä olen sisaresi. Tiedän olevani tyhmä, mutta ehkä minä sittenkin olen parempi kuin ei mitään, ja olisin kovin mielelläni siskosi.

-- Sovittu. Sinä olet siis minun sisareni, etkä sinä ole ollenkaan tyhmä, vaan meidän kaikkien mielestä oikein järkevä tyttö. Minä olen ylpeä saadessani sinut siskokseni.

Rose hypähti ja kosketti iloissaan hylkeennahkapuuhkallaan Charlieta käsivarresta.

-- Olet kiltti, kun sanot noin. Ja nyt sinun ei tarvitse olla enää allapäin. Minä koetan täyttää Archien paikan, kunnes olette jälleen ystäviä. Archie puolestaan olisi varmasti valmis sovintoon vaikka heti paikalla.

-- No niin, sinulle voin sen sanoakin: en minä ikinä kaivannut siskoja tai veljiä tai muitakaan ystäviä niin kauan kuin Archie ja minä olimme yhdessä; mutta sen jälkeen kun hän hylkäsi minut, olen haljuillut yksinäisenä kuin Robinson ennen Perjantain tuloa.

Tämä luottamuksen puuska sai Rosen entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että Charlien oli saatava takaisin toverinsa, mutta Rose ei sanonut enää mitään, vaan oli tyytyväinen saavutukseensa. He erosivat ystävinä, ja Prinssi palasi kotiin miettien, miksi pojan on helpompi kertoa tytölle asioita, joita ei kuolemakseenkaan kertoisi toisille pojille.

Seuraavana päivänä Rose meni Archien luo, ja kerrottuaan keskustelustaan Charlien kanssa niin paljon kuin katsoi tarpeelliseksi hän pyysi Archieta unohtamaan ja antamaan anteeksi.

-- Olen kyllä ajatellut, että minun ehkä pitäisi tehdä sovinto, vaikka tiedänkin olevani oikeassa. Minä pidän hurjasti Charliesta, hän on maailman hyväsydämisin veikko, mutta hän ei osaa sanoa 'ei', ja se tuottaa onnettomuutta ellei hän ole varuillaan, sanoi Archie ystävällisen vakavasti. -- Minä olin paljon yhdessä isän kanssa, kun hän oli kotona, ja sinä aikana Charlie sai seuralaisia, joista en pidä. He koettavat elää rennosti ja luulevat olevansa miehekkäitä. He imartelevat Prinssiä ja houkuttelevat hänet kaikenlaisiin tyhmyyksiin. Minä en voinut sietää sitä ja koetin saada hänet luopumaan, mutta olin liian kovakourainen, ja me riitaannuimme.

-- Hän on valmis sovintoon, kunhan et moiti häntä kovin, sillä hän tunnusti minulle olevansa väärässä, mutta tuskin hän myöntää sitä sinulle, sanoi Rose.

-- En minä siitä välitäkään. Jos hän vain luopuu tuosta joukosta ja tulee takaisin, niin olen tyytyväinen enkä saarnaa. Mutta hän taitaa olla velkaa noille pojille eikä halua katkaista välejään ennen kuin saa velkansa maksetuksi. En tiedä varmaan enkä viitsi kysyä. Vaikka Steve varmaan tietäisi, hänhän jäljittelee aina Prinssiä, ikävä kyllä, sanoi Archie huolestuneena.

-- Kyllä kai Steve tietää, sillä hän puhui minulle kunniaveloista vastikään, kun annoin hänelle..., tässä Rose keskeytti ja karahti punaiseksi.

Mutta Archie vaati häntä 'tunnustamaan', ja viidessä minuutissa hän oli kuullut koko jutun. Loppujen lopuksi Archie pisti väkisin viiden dollarin setelin Rosen taskuun ja näytti sekä päättävältä että loukkaantuneelta sanoessaan:

-- Älä koskaan enää tee niin, vaan lähetä Steve minun puheilleni, jos hän ei uskalla pyytää isältään. Mutta ikävä kyllä Charlie saa Steven huonoille jäljille, sillä Steve ihailee ja koettaa jäljitellä häntä kaikessa. Älä puhu sanaakaan -- minä kyllä järjestän asian eikä kukaan moiti sinua.

-- Voi voi sentään. Minä tuotan aina harmia koettaessani auttaa, huokasi Rose pahoillaan kerkeästä kielestään.

Archie lohdutti häntä huomauttamalla, että on aina paras puhua totta, ja sai hänet jälleen iloiseksi lupaamalla sopia Charlien kanssa niin pian kuin suinkin.

Archie pitikin sanansa, niin että Rose jo seuraavana päivänä ikkunasta vilkaistessaan näki ilokseen Archien ja Charlien tulevan katua entiseen tapaan käsi toisen harteilla, ja he keskustelivat vilkkaasti aivan kuin korvatakseen viikkokausia kestäneen vaitiolon. Rose laski työn käsistään, riensi avaamaan oven sepposen selälleen ja odotti heitä niin innokkaasti, että poikien kasvot kirkastuivat, kun he juoksivat portaita hänen luokseen näyttääkseen, että olivat taas hyvissä väleissä.

-- Kas niin, rauhanrakentaja, sanoi Archie ravistaen sydämellisesti Rosen kättä.

Mutta Charlie lisäsi sen näköisenä, että Rose tuli ylpeäksi ja onnelliseksi: -- Ja minun pikku siskoni!

24

KUKA?

-- Setä, nyt minä tiedän, mitä varten tytöt on luotu, sanoi Rose sovinnon jälkeisenä päivänä.

-- No mitä varten? kysyi Alec-tohtori joka 'mittaili laivankantta' niin kuin hän nimitti edestakaista kävelyään alakerran salissa.

-- Pitämään huolta pojista, vastasi Rose tyytyväisyyttä säteillen. -- Febe nauroi, kun kerroin sen hänelle. Hän sanoi, että tytön tärkein tehtävä on oppia ensin pitämään huolta itsestään. Mutta hän puhuu niin, kun hänellä ei ole seitsemää poikaserkkua kuten minulle.

-- Hän on silti oikeassa, ja oikeassa olet myös sinä, sillä ne kaksi asiaa kuuluvat yhteen, ja auttaessasi seitsemää poikaa sinä tietämättäsi autat myös itseäsi, sanoi Alec-tohtori pysähtyen hymyillen ja nyökkäsi hyväksyvästi kirkaskasvoiselle tytölle, joka oli väsyneenä istahtanut nojatuoliin pari tuntia kestäneen pelin jälkeen.

-- Ihanko totta? Sehän hauskaa. Minun on tosiaan ihan pakko pitää huolta pojista, sillä he kertovat minulle aina murheitaan ja kysyvät neuvoa, ja minä olen siitä hurjan iloinen. Minä en vain aina osaa neuvoa, ja sen tähden neuvottelen salaa ensin sinun kanssasi ja hämmästytän heidät sitten suurella viisaudellani.

-- Se sopii. Ja mikä on ensimmäinen huolesi? Minä näen kyllä, että mieltäsi painaa jokin, kerro pois vanhalle sedällesi.

Rose sujautti kätensä hänen kainaloonsa, ja kun he kävelivät siinä edestakaisin, hän kertoi kaikki Charliesta ja kysyi mitä hänen olisi tehtävä.

-- Luuletko että voisit muuttaa Clara-tädin luo kuukauden päiviksi? kysyi tohtori, kun Rose oli lopettanut.

-- Voisin kai, mutta ei se kovin hauskaa olisi. Tahtoisitko sinä todellakin että minä menisin?

-- Paras lääke Charlielle olisi saada joka päivä annos ruusuvettä, toisin sanoen ruusu ja vettä. Jospa menisit pitämään huolta, että hän todella ottaa sitä? nauroi Alec-setä.

-- Tarkoitatko sinä, että jos minä menen sinne ja koetan virkistää Charlieta, niin hän pysyy kotona ja karttaa huonoa seuraa?

-- Sitä juuri.

-- Mutta voisinko minä virkistää häntä? Poikia hän kaipaisi.

-- Siitä ei hätää; pojathan seuraavat aina sinua. Etkö ole sitä huomannut?

-- Plenty-täti sanoo, etteivät he ennen käyneet täällä niin paljon kuin nykyään, mutta en minä ajatellut, että se johtuisi minusta. Sehän on selvä, että he käyvät täällä usein.

-- Sinä et tiedäkään, millainen magneetti olet, mutta jonakin päivänä se sinulle vielä selviää. Ja tohtori pyyhkäisi Rosen mielihyvästä punehtunutta poskea. -- Katsos nyt, jos magneetti siirretään Clara-tädin luo, se vetää pojat sinne kuin rautahiukkaset, ja Charlie pysyy kotona eikä välitä ikävistä tovereistaan.

-- Minä lähden heti paikalla! Clara-täti on usein pyytänyt minua ja ilahtuu varmasti, kun menen. Minä pukeudun hienosti ja syön myöhään illalla, seuraan tarkasti muotia ja joudun tapaamaan monenlaisia ihmisiä, mutta koetan varoa, ettei se ole haitaksi. Jos minä joudun pulaan jonkin asian vuoksi, niin juoksen sinun luoksesi, vastasi Rose.

Niin asia siis päätettiin, ja selittämättä vierailunsa todellisia syitä Rose muutti Clara-tädin luo; hän tunsi että hänellä oli siellä tehtävä täytettävänään.

Alec-tohtori oli ollut oikeassa, sillä pojat seurasivat todella Rosea ja hämmästyttivät Clara-tätiä käymällä tuhkatiheään. Charlie koetti kaikin tavoin osoittaa kiitollisuuttaan 'pikku siskolle', sillä hän arvasi mitä varten tämä oli tullut, ja häntä liikutti Rosen harras halu koettaa auttaa häntä.

Rose katseli usein kaihoten vanhaa taloa, jonka elämä oli yksinkertaisempaa ja jossa hän saattoi olla enemmän hyödyksi. Mutta hän oli Feben vastaväitteistä huolimatta saanut päähänsä, että tytöt on luotu pitämään huolta pojista, ja hän löysi paljon ilon aihetta niistä uusista velvollisuuksista, jotka oli ottanut suorittaakseen.

Koe onnistui niin hyvin, että kuukauden päätyttyä Mac ja Steve pyysivät Rosea tulemaan vuorostaan heillekin. Rose otti tarjouksen vastaan ja toivoi, että töykeä Jane-täti sanoisi kuten Clara-täti heidän erotessaan: -- Toivoisin että saisin pitää sinut luonani koko ikäni.

Kun hän oli ollut Macin ja Steven vieraana yhden kuukauden, veivät Archie ja kumppanit hänet kotiinsa muutamiksi viikoiksi; ja heidän luonaan hän oli niin onnellinen, että olisi tahtonut jäädä sinne ainiaaksi, jos vain Alec-setäkin olisi tullut sinne.

Myra-tätiä ei myöskään sopinut unohtaa, ja salaisen kauhun vallassa Rose meni eräänä päivänä 'Hautakammioon', kuten pojat sanoivat hänen synkkää kotiaan. Onneksi se oli aivan lähellä vanhaa taloa; Alec-tohtori pistäytyi siellä usein, eikä vierailusta tullut niin ankeata kuin Rose oli pelännyt.

Niin meni talvi aivan huomaamatta, ja Rose oli tuskin ennättänyt palata takaisin kotiin, kun oltiin toukokuussa. Pojat sanoivat häntä 'kuukausiruusuksi', koska hän oli viettänyt kuukauden kunkin tätinsä luona ja jättänyt jälkeensä niin herttaisen muiston, että kaikki toivoivat saavansa hänet pian takaisin.

Alec-tohtori iloitsi suuresti saatuaan tytön jälleen luokseen, mutta kun hänen kokeiluvuotensa lähestyi loppuaan, hän salaa hiukan pelkäsi, että Rose tahtoisi siirtyä ehkä seuraavaksi vuodeksi Jessie-tädin luo. Hän ei puhunut mitään, vaan odotti levottomana ratkaisua.

Rose vietti näinä aikoina melkein kaiket päivänsä ulkona seuraten luonnon suloista heräämistä, sillä kevät tuli tänä vuonna sellaisella kohinalla, kuin sillä olisi ollut tavaton kiire saada tehtävänsä suoritetuksi. Vanhat kastanjat kukkivat ikkunan alla, kukkaset rehottivat puutarhassa, ja linnut lauloivat heleästi hänen päänsä päällä.

Kukaan muu kuin tohtori itse ei muistanut, että oli kulunut vuosi siitä myrskyisestä keskustelusta, jonka tuloksena syntyi ajatus vuoden koeajasta. Aavistamatta mitään erikoista tädit tulivat eräänä lauantaina teelle ja istuivat vilkkaasti keskustellen, kun Alec tuli sisään kädessään kaksi valokuvaa.

-- Tunnetko tätä? hän kysyi näyttäen toista Clara-tädille, joka sattui istumaan lähinnä.

-- Totta kai minä tunnen. Sehän on Rose silloin, kun hän tuli tänne -- juuri sama surullinen, pikkuvanha ilme, laihat pienet kasvot ja suuret silmät.

Kuva kiersi kädestä käteen ja kaikki olivat samaa mieltä: juuri sen näköinen Rose oli ollut vuosi sitten. Kun tämä oli todettu, tohtori näytti toista kuvaa. Sitä ihailtiin kovasti, ja tädit selittivät yhteen ääneen, kuinka onnistunut kuva oli.

Olihan se onnistunut, ja se oli edellisen täysi vastakohta: kukoistavat, hymyilevät kasvot täynnä iloa ja terveyttä, eikä alakuloisuuden merkkiäkään, vaikka lempeissä silmissä olikin mietteliäs ilme.

Tohtori asetti molemmat kuvat takan reunustalle, astui pari kolme askelta taaksepäin ja katseli tyytyväisenä niitä muutaman minuutin. Sitten hän pyörähti ympäri ja sanoi äkkiä kuvia osoittaen:

-- Nyt on koevuosi päättynyt. No, hyvät rouvat, onko minun kokeeni teidän mielestänne onnistunut?

-- Ai, tottakin, nythän on vuosipäivä! huudahti Plenty-täti pudottaen hämmästyksissään silmän neuleestaan.

-- Onnistunut erinomaisesti, vastasi Peace-täti hymyillen veljenpojalleen sydämellisen hyväksyvästi.

-- Onhan hän vankistunut, mutta ulkomuoto pettää usein. Hänellä on heikko ruumiinrakenne, ei siitä koskaan kestävää tule, ruikutti Myra-täti.

-- Minä myönnän auliisti, että mikäli on kysymys terveydestä, koe on onnistunut, myönsi Jane-täti armollisesti.

-- Minä olen samaa mieltä ja menen vieläkin pitemmälle: minusta Alecin menetelmä on tehnyt lapselle ihmeitä. Tätä vauhtia hän on parin kolmen vuoden perästä oikea kaunotar, lisäsi Clara-täti ja se oli paras arviointi, minkä hän antaa saattoi.

-- Minä tiesin aina, että Alec onnistuisi, ja olen oikein iloinen, kun te kaikki myönnätte sen. Tämä työ tuottaa hänelle enemmän kunniaa kuin aavistattekaan, ja hän ansaitsee siitä enemmän kiitosta kuin koskaan saa, huudahti Jessie-täti taputtaen ihastuksissaan käsiään, niin että pikku Jamien punainen sukka heilui kuin voitonlippu tuulessa.

Alec-tohtori kumarsi heille ja näytti hyvin tyytyväiseltä sanoessaan vakavasti:

-- Kiitän teitä. Mutta nyt on edessä kysymys: jatkanko minä, sillä tämähän on ollut vasta alkua. Kukaan teistä ei tiedä, mitä takaiskuja on sattunut, mitä erehdyksiä olen tehnyt ja kuinka huolissani olen usein ollut. Myra on oikeassa eräässä suhteensa: Rose on hento olento, joka kukoistaa päivänpaisteessa, mutta kuihtuu nopeasti sen puutteessa. Hän ei ole luonnostaan heikko, mutta hän on perinyt äitinsä herkän luonteen ja tarvitsee viisasta huolenpitoa. Minä luulen löytäneeni oikean menettelytavan, ja teidän avullanne toivon voivani kasvattaa hänestä naisen, joka tuottaa iloa meille kaikille.

Tässä tohtori pysähtyi hengähtämään, sillä hän oli niin liikuttunut, että viimeiset sanat kuulostivat käheiltä. Tätien hiljainen mumina näytti rohkaisevan häntä, ja hän jatkoi valloittavasti hymyillen, sillä hän toivoi pienellä viekkaudella saavansa naiset äänestämään itseään kun aika tulisi.

-- En halua menetellä itsekkäästi ja omavaltaisesti sen varjolla, että olen hänen holhoojansa, vaan jätän Roselle vapauden valita. Me kaikki tahdomme saada hänet, ja jos hän mieluummin haluaa valita kotinsa jonkun muun luota kuin minun, hänellä on siihen oikeus. Toden sanoakseni minä järjestin talvella hänen vierailunsa teidän luoksenne, että hän saisi nähdä, mitä me kukin voimme hänelle tarjota ja kenen luona hän olisi onnellisin. Eikö se ollut puolueetonta? Tahdotteko alistua hänen valintaansa?

-- Tietysti, totta kai! sanoivat kaikki tädit.

-- Hyvä! Rose tulee pian tänne ja voimme järjestää asian seuraavaksi vuodeksi. Se onkin tärkeä vuosi, sillä hän on päässyt nyt hyvään alkuun ja kehittyy jo sangen nopeasti, jos kaikki käy hyvin. Siksi pyydänkin: älkää turmelko työtäni, vaan kohdelkaa tytärtäni viisaasti ja hellästi.

Silloin juuri kaikui iloisia ääniä puutarhasta ja hymy ilmestyi kaikkien vakaville kasvoille. Tohtori kääntyi toisten puoleen ja sanoi: -- Siinä hän on.

Serkukset olivat olleet poimimassa kevään ensimmäisiä kukkia ja palasivat näyttämään saalistaan.

-- Tässä on meidän sievä skotlantilainen ruusumme kaikki okaat ympärillään, sanoi Alec-tohtori katsellen ylpeästi ja hellästi Rosea, kun tämä meni näyttämään Peace-tädille koriaan, joka oli täynnä varhaisia kevätkukkia, vihreitä lehtiä ja harvinaisia sammalia.

-- Olkaapas hiljaa, pojat, ja istukaa rauhassa, jos haluatte jäädä tänne, sillä meillä on tärkeitä asioita, sanoi Plenty-täti heristäen sormeaan meluavalle joukolle.

-- Tietysti me jäämme. Emme mistään hinnasta halua menettää lauantaiteetä, sanoi Päällikkö palauttaen miehensä järjestykseen pelkällä nyökkäyksellä ja merkitsevällä silmäniskulla.

-- Mitäs täällä on tekeillä? Istuuko sotaoikeus? kysyi Charlie katsellen kokoontuneita rouvia uteliaasti.

Alec-setä selitti asian niin lyhyesti ja tyynesti kuin taisi, mutta hänen sanojensa vaikutus oli siitä huolimatta valtava, sillä pojat alkoivat kilvan lahjoa, mairitella ja houkutella serkkua omaan kotiinsa.

-- Sinun täytyisi todellakin tulla meille äidin takia. Ymmärräthän, että hän kyllästyy pelkkiin poikiin, sanoi Archie esittäen tärkeimmän syyn, jonka sillä hetkellä saattoi keksiä.

-- Voi, tule meille! Me emme koskaan peuhaa emmekä melua kun sinä olet lähellä, emmekä sano sinua 'sähiseväksi kissaksi', rukoilivat Will ja Geordie ja väänsivät kauheasti kasvojaan koettaessaan hymyillä ylenpalttisen herttaisesti.

-- Veljet ja siskot pitävät aina yhtä ja varsinkin veli tarvitsee jonkun, joka tekee kodin hänelle viehättäväksi, houkutteli Charlie.

-- Teillä hän oli kaikkein kauimmin ja nyt on meidän vuoromme. Mac tarvitsee häntä enemmän kuin sinä, Prinssi, sillä 'Rose on hänen silmiensä valo', kuten hän sanoo. Tule meille, niin minä en ikinä enää rasvaa hiuksiani, kun sinä et siitä kerran pidä, sanoi Steve.

Mac katseli häntä viisaan näköisenä silmälasiensa yli ja sanoi hartaasti ja vakavasti:

-- Tule, niin voimme yhdessä opiskella kemiaa. Koeputkeni eivät enää räjähtele kovin usein eikä kaasukaan ole kamalaa, kun siihen tottuu.

Koko ajan Rose oli seisonut aivan hiljaa ja kukat tippuivat hänen käsistään, kun hän katseli innostuneesta pyytäjästä toiseen. Ääneti hän silmäsi setäänsä, jonka katseesta kuvastuva hellyys riipaisi Rosen sydäntä.

-- Varmasti -- niin se on, hän ajatteli. -- Setä tahtoo kaikkein hartaimmin saada minut! Minä olen jo kauan toivonut, että voisin antaa hänelle sellaista, josta hän pitää oikein paljon, ja nyt minä voin.

Rosen kasvoille oli kohonnut kaunis puna, ja katsahdettuaan rukoilevasti ympäri huonetta hän sanoi ikään kuin pojilta anteeksi pyytäen:

-- On vaikeata valita, kun te kaikki pidätte minusta niin paljon; siksi luulen, että menen asumaan sen luokse, joka tarvitsee minua enimmän.

-- Ei, ystäväni, vaan sen luokse, jota rakastat enimmän ja jonka luona olet onnellisin, sanoi tohtori, ja Charlie lisäsi toivoen yhä voittavansa:

-- Mieti tarkasti, älä tee äkkipikaista päätöstä, ja muista 'ikuista ystävääsi'.

-- En minä tarvitse miettimisaikaa! Tiedän ketä rakastan eniten ja kenen luona olen onnellisin. Minä valitsen sedän. Huolitko sinä minut? kysyi Rose, ja samassa hän juoksi Alec-sedän syliin.

Hetkeen kukaan ei virkkanut sanaakaan, mutta sitten tädit joutuivat liikutuksen valtaan ja pojille tuli kiire estää vesiä tulvimasta. Siksi he tarttuivat toisiaan kädestä, muodostivat piirin sedän ja Rosen ympärille ja alkoivat äkki-innostuksen vallassa laulaa tuttua laulua: "Prinsessa Ruusu linnassa..."

Tunteilu loppui tietysti siihen ja Rose irrottautui nauraen sedän sylistä vasemmassa poskessaan liivinnapin painama soma merkki. Setä huomasi sen, painoi siihen suukon ja sanoi sitten:

-- Painoin merkin lampaaseeni, ettei kukaan voi riistää sitä minulta.

Tämä huvitti sanomattomasti poikia ja iloissaan he hoilottivat:

"On setäsellä karitsa!"

Mutta Rose liittyi piiriin, ja samassa Febe, joka oli tullut kastelemaan kukkia, alkoi visertää, kujertaa ja sirkuttaa, niin että tuntui kuin kaikki ilman lintuset olisivat kokoontuneet kahdeksan serkuksen kevätiloon.