Part 15

Febe luki melko hyvin, vaikka kangertelikin vierasperäisissä sanoissa ja sotki joskus d:n ja t:n. Tämä kutkutti aika lailla Rosen nauruhermoja, mutta hymynhäivähdyskään ei käväissyt hänen kasvoillaan. Feben tiedot maantieteestä olivat hämäränlaiset, eikä hänellä ollut aavistustakaan kieliopista, vaikka hän väitti koettavansa puhua "kuin sivistyneet ihmiset", minkä vuoksi Debby oli sanonut hänelle, että "suutari pysyköön lestissään".

-- Debby on vanha hanhi, älä välitä hänestä, hän nyt puhuu "serviisistä", "hantuukista" ja "tropeista" niin kauan kuin elää ja uskoo varmasti puhuvansa oikein. Sinä puhut luontevan puhdasta kieltä, sen minä olen huomannut. Kielioppi on vain sitä varten, että se osoittaa miksi jokin asia on niin eikä toisin, puheli Rose tuntien, että hänen piti itsensä puhua hyvää kieltä kelvatakseen Febelle esimerkiksi.

Kun laskentotunti tuli, opettaja huomasi hämmästyksekseen että oppilas selviytyi toisista laskuista nopeammin kuin hän itse. Febe oli laskenut leipurin ja lihakauppiaan vastakirjan sarakkeita jo kauan ja oli tottunut laskemaan oikein ja niin nopeasti, että Rose ihan hämmästyi ja hänestä tuntui, että tässä aineessa oppilas piankin olisi opettajaansa etevämpi, jos edistyisi tuota vauhtia. Rosen kiitos ilahdutti kovin Febeä, ja he jatkoivat niin ahkerasti ja innoissaan, että aika lensi kuin siivillä, kunnes Plenty-täti ilmestyi ja nähdessään kaksi päätä kumartuneena taulun yli huudahti:

-- Mitä ihmettä te teette täällä?

-- Pidämme koulua. Minä opetan Febeä, ja se on hurjan hauskaa! huudahti Rose katsoen tätiä silmät loistaen.

Mutta Feben silmät loistivat vielä enemmän, vaikka hän näyttikin levottomalta lisätessään:

-- Minun olisi kai pitänyt pyytää lupaa, mutta kun Rose ehdotti tätä, olin niin onnellinen että aivan unohdin. Pitääkö meidän nyt lopettaa?

-- Ei toki. Olen oikein iloinen nähdessäni, että haluat oppia ja että Rose auttaa sinua.

Plenty-tädin puhuessa ja katsellessa ystävällisesti tyttöjä Febe vilkaisi kelloon, ja nähtyään sen osoittavan viittä hän muisti, että Debby pian saapuisi keittiöön eikä valmistavia töitä illallista varten ollut vielä aloitettu. Siksi hän pisti äkkiä kynänsä pöydälle ja hypähti pystyyn sanoen:

-- Saanko jo mennä? Minä jatkan kyllä, kunhan saan valmiiksi askareeni.

-- Koulu on loppunut, vastasi Rose, ja Febe juoksi kiittäen tiehensä ja hän lauloi kertotaulua asetellessaan teekeitintä kuntoon.

Näin alkoivat tunnit, ja viikon ajan ne jatkuivat molempien iloksi ja hyödyksi, sillä Febe oli erinomainen oppilas ja tuli tunnille kuin juhlaan. Nuori opettaja taas teki parhaansa ansaitakseen sen luottamuksen, jota Febe hänelle osoitti, sillä Febe oli vuorenvarma, että parempaa opettajaa kuin Rose ei maailmassa ollutkaan.

Pojat saivat tietää mitä tytöillä oli tekeillä ja kiusasivat heitä armottomasti 'seminaarin' vuoksi, kuten he tyttöjen yritystä nimittivät. Itse asiassa se oli heistä hyvä idea, ja he tarjoutuivat korvauksetta antamaan opetusta latinassa ja kreikassa, koska arvelivat, ettei Rose täysin hallinnut näitä perustietoja.

Rosella oli omat epäilynsä siitä, miten setä suhtautuisi asiaan, ja siksi hän suunnitteli jo ennakolta pienen puheen vakuuttaakseen, että tämä oli hyödyllisin, terveellisin ja hauskin tuuma, mikä ikinä oli keksitty. Mutta hän ei saanut tilaisuutta pitää puhettaan. Alec-tohtori palasi näet niin yllättäen, että sanat kerrassaan haihtuivat hänen päästään.

Rose istui kirjaston lattialla tutkimassa paksua kirjaa, joka oli hänen polvillaan, eikä tiennyt mitään sedän paluusta, kun kaksi isoa lämmintä kättä tarttui hänen leukaansa ja taivutti hellästi hänen päätään taaksepäin. Rose sai suukon molemmille poskilleen, ja isällinen ääni sanoi muka nuhtelevasti:

-- Miksi minun tyttöni istuu täällä nenä kiinni pölyisessä tietosanakirjassa, kun hänen pitäisi rynnätä ottamaan vastaan erästä vanhaa herraa, joka ei olisi voinut kestää hetkenkään pitempää eroa?

-- Voi setä. Minä olen iloinen! Ja pahoillani! Mikset ilmoittanut tulostasi tai kutsunut minua heti kun olit täällä? Olen ikävöinyt sinua. Kirja lensi Rosen sylistä kolahtaen lattialle ja hän itse Alec-sedän syliin. Ja setä painoi hänet rintaansa vasten kuin konsanaan maailman kalleimman olennon.

Pian hän istui nojatuolissa polvillaan Rose, joka hymyili ja puheli niin nopeasti kuin kerkeä kieli suinkin ennätti, ja setä katseli tyttöä tyytyväinen ilme kasvoillaan silitellen tämän pehmeätä poskea ja pidellen hentoa kättä omassa ruskeassa ja voimakkaassa kädessään.

-- Kuinka sinun aikasi meni? Saitko pelastetuksi sen rouvaparan? Kai sinusta on hauskaa, kun pääsit taas kotiin tyttäresi kiusattavaksi?

-- Myöntävä vastaus kaikkiin kolmeen kysymykseen. Kerropas nyt sinä, pieni synnintekijä, mitä oikein olet puuhannut. Plenty-täti sanoo, että haluat neuvotella kanssani jostakin uudesta merkillisestä suunnitelmasta, jonka olet punonut minun poissaollessani.

-- Ei kai hän kertonut siitä?

-- Ei. Sinä kuulemma epäilet, etten hyväksyisi sitä, ja haluat puhua itse riisuaksesi minut aseista, niin kuin sinä aina yrität vaikka turhaan. Annahan kuulua!

Rose kertoi vakavana koulustaan, Feben opiskelunhalusta ja siitä, kuinka hauskaa häntä oli opettaa, ja lisäsi nyökäten viisaasti päätään:

-- Siitä on hyötyä minullekin, sillä Febe on ahkera ja kauhean vikkelä; muutamissa asioissa minä saan tehdä parhaani, ettei hän pääse minusta edelle. Tänään meillä oli lukukappaleessa sana 'puuvilla' ja hän kysyi minulta siitä kaikenlaista. Oikein hävetti huomata, kuinka vähän itse tiesin: vain että sitä kasvaa etelässä ja siitä tehdään kangasta. Sitä minä juuri olin tutkimassa kun sinä tulit, ja huomenna kerron hänelle kaiken puuvillasta. Siitä näet, miten tarpeellista se on minullekin: joudun kertaamaan kaiken mitä olen oppinut.

-- Senkin ovela tyttölapsi! Olet keksinyt kiertotien selviytyäksesi minun kiellostani, eikö niin? Tämähän ei ole opiskelemista, vai mitä?

-- Ei, hyvä herra, se on opettamista, minä pidän siitä paljon enemmän kuin pänttäämisestä omin päin. Sitä paitsi, minähän olen ottanut hänet ottosisarekseni, ja minun täytyy pitää sanani, eikö pidäkin? vastasi Rose odottaen hiukan levottomana mutta päättävästi tuomiotaan.

Alec-tohtori oli ilmeisesti jo voitettu, sillä Rose kuvasi kattokivestä tehtyä taulua ja ruskeasta paperista ommeltua kirjoitusvihkoa niin vaikuttavasti, että setä oli jo paljon ennen kertomuksen loppua mielessään päättänyt lähettää Feben kouluun. Hän moitti vain itseään siitä, että rakkaus Roseen oli saanut hänet unohtamaan velvollisuutensa toista tyttöä kohtaan. Kun Rose siis lopetettuaan kertomuksensa koetti saada kasvoilleen niin nöyrän ja anovan ilmeen kuin suinkin, setä naurahti, nipisti tyttöä poskesta ja vastasi sydämellisesti:

-- Sinun suunnitelmasi on erinomainen. Oikeastaan olin ajatellutkin, että saisit jo käydä lukuihisi käsiksi, tietysti rasittamatta itseäsi liikaa. Tässä on nyt mainio tilaisuus koetella voimiasi. Febe on hyvä ja järkevä tyttö, ja hän tulee kyllä toimeen maailmassa, jos me vain autamme hänet alkuun.

Rose sanoi kiitollisena:

-- En voi kyllin kiittää sinua siitä, että olet niin kiltti Febelle. Mutta hän on itse aikanaan sinulle paras kiitos, sillä hänestä tulee vielä nainen, josta saamme olla ylpeitä, niin luja, rehti ja rakastettava hän on.

-- Hyvä lapsi, enhän minä vielä ole tehnyt mitään, ja olen siitä oikein pahoillani. Mutta nyt pannaan toimeksi. Heti päästyään jotenkin alkuun hän saa mennä kouluun ja opiskella niin pitkälle kuin haluaa. Mitäs siitä arvelet?

-- Se on taivaallista, kuten Febe sanoo, sillä hänen hartain halunsa on aina ollut päästä kouluun. Saanhan kertoa jo hänelle? Tiedän että hänen silmänsä revähtävät selälleen ja hän taputtaa ilosta käsiään.

-- Tämä on sinun asiasi, toiset pitäkööt sormensa poissa taikinasta. Mutta älä pidä kiirettä äläkä rakentele turhia pilvilinnoja, tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä ennen kuin tämä meidän pieni leipomuksemme kohoaa ja kypsyy.

-- Niin, kuninkaan kaakku, setä! "Ne linnut lauloi niin, kun kaakku avattiin", naurahti Rose tanssien ympäri huonetta, niin että posket hehkuivat. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja kysyi totisena:

-- Jos Febe menee kouluun, kuka täällä sitten työt tekee? Minä kyllä auttaisin mielelläni.

-- Tulehan tänne, niin kerron sinulle salaisuuden. Debby näyttää käyvän yhä hankalammaksi sitä mukaa kuin hänen reumatisminsa pahenee, ja siksi tädit ovat päättäneet antaa hänelle eläkkeen. Hän saa mennä asumaan naimisissa olevan tyttärensä luo, joka on hyvissä varoissa. Minä tapasin Debbyn tyttären tässä viikolla, ja hän ottaa äitinsä mielellään luokseen. Keväällä on siis odotettavissa suuria muutoksia, saadaan uusi keittäjä ja sisäkkö.

-- Voi, mitenhän minä tulen toimeen ilman Febeä? Eikö hän sentään voisi asua täällä, että edes joskus näkisimme toisemme? Mieluummin maksan hänen täysihoitonsa kuin päästän hänet pois. Pidän hänestä niin kauheasti.

Ehdotus nauratti kovasti tohtoria, ja Rose oli tyytyväinen kun tohtori selitti, että Febe jäisi edelleen Rosen 'kamarineidiksi', mutta hänellä olisi vain sellaisia velvollisuuksia, jotka hän voisi helposti suorittaa koulutuntien lomassa.

-- Hän on vaatimattomasta käytöksestään huolimatta ylpeä tyttö eikä varmaan ottaisi vastaan almuja. Siksi tämä järjestely on selvä ja mukava, ja Febe voi suorittaa koulumaksunsa järjestelemällä hiuksiasi vaikka kymmenen kertaa päivässä, jos sinä vain annat.

-- Sinä osaat aina järjestää niin että asiat sujuvat. Kuinka kummalla muut tytöt tulevat toimeen, kun heillä ei ole Alec-setää! Rose huokasi osaanottavasti kaikkien toisten tyttöjen puolesta.

23

SOVINTO

-- Steve, kerrotko minulle yhden asian, sanoi Rose Keikarille eräänä päivänä, kun tämä seisoi peilin edessä tarkastelemassa itseään ja odotti Plenty-tädin vastausta äitinsä kirjeeseen.

-- Saa nähdä. Mitä tahdot tietää?

-- Ovatko Archie ja Charlie riidoissa?

-- Enpä tiedä, meillä pojilla sattuu silloin tällöin pientä erimielisyyttä. Kas vain, taidanpa saada näärännäpyn oikeaan silmääni, väisteli Steve ja oli tarkastavinaan keltaisia ripsiään.

-- Ei, ei tuo riitä. Minä tahdon tietää kaiken, sillä ihan varmasti se on paljon pahempaa kuin pieni erimielisyys. Kerro minulle kaikki, niin olet kiltti.

-- Loruja! Et suinkaan tahdo, että lörpöttelisin sinulle kuin mikäkin juoruakka? mutisi Steve silitellen tukkaansa kuten aina hämmillään ollessaan.

-- Kyllä, tällä kertaa minä tahdon, kuului Rosen päättävä vastaus, sillä huomattuaan olevansa oikeassa, hän aikoi käyttää kaikkia keinoja viekoitellakseen salaisuuden esiin. -- Enhän minä tietysti toivo, että kertoisit kenelle hyvänsä, mutta minulle voit kertoa ja sinun täytyykin, sillä minulla on oikeus tietää. Te pojat tarvitsette jonkun, joka huolehtii teistä, ja minä aion pitää sitä virkaa, sillä me tytöt osaamme rakentaa rauhaa ja käsitellä ihmisiä. Setä on sanonut niin, ja hän on aina oikeassa.

Steve oli jo hymähtämässä pilkallisesti Rosen huolenpidolle, mutta äkkiä hänen päähänsä pälkähti muuan ajatus, ja hän päätti tehdä Rosen mieliksi ja hyötyä samalla itse asiasta.

-- Mitä annat, jos kerron asian juurta jaksaen? hän kysyi karahtaen punaiseksi, sillä häntä itseäänkin hävetti tällainen kysymys.

-- Mitä sinä tahdot? kysyi Rose ja näytti hämmästyneeltä.

-- Lainata vähän rahaa. En aikonut pyytää sinulta, mutta Macilta ei liikene nykyään centtiäkään; hänhän pani pystyyn sen kemian laboratorion, jonka mukana hän vielä jonain päivänä räjäyttää itsensä ilmaan, niin että sinä ja setä saatte ilon sovitella kappaleet yhteen. Ja Steve koetti näyttää siltä kuin mielikuva olisi huvittanut häntä.

-- Lainaan mielihyvin, antaa tulla, sanoi Rose tahtoen välttämättä tietää salaisuuden.

Lupaus vieritti ilmeisesti raskaan taakan Steven hartioilta, ja järjestettyään huolellisesti jakauksensa suoraan hän selitti nopeasti asian.

-- Kyllähän minä sinulle voin kertoa, mutta älä sano pojille, että olen juorunnut, muuten Prinssi hirttää minut. Katsos, Archie ei voi sietää niitä poikia, joiden kanssa Charlie seurustelee. Se suututtaa Charlieta ja hän on heidän kanssaan vain härnätäkseen Archieta. Tätä nykyä he karttavat toisiaan jos suinkin voivat. Siinä koko juttu!

-- Ovatko ne Charlien ystävät oikein pahaa joukkoa? kysyi Rose huolissaan.

-- Eivätpä kai, mutta aika hurjia. He ovat vanhempia kuin meidän pojat, mutta pitävät Prinssistä, kun hän on semmoinen vekkuli; hän laulaa hyvin, esittää yksintanssia kuten tiedät ja osaa pelata mitä tahansa. Hän voitti kerran Morsen biljardissa, ja sitä kyllä kannattaa kehua, sillä ainakin Morse itse luulee olevansa etevämpi kuin kukaan muu. Minä katselin ottelua ja se oli suurenmoista!

Steve oikein lämpeni, sillä hän oli ylpeä Charliesta, jota hän ihaili kovin ja koetti kaikin tavoin matkia. Rose ei aavistanut lainkaan, kuinka suuriin vaaroihin muutamat Charlien luonteenpiirteet saattoivat viedä, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että jotakin oli vinossa, kun Archie oli tyytymätön.

-- Jos Prinssi pitää joistakin biljardipelureista enemmän kuin Archiesta, niin minä en juuri arvosta hänen makuaan, sanoi Rose ankarasti.

-- Eihän hän heistä pidäkään, mutta Charlie ja Archie ovat molemmat niin ylpeitä, ettei kumpikaan käy hieromaan sovintoa. Kyllä kai Archie on oikeassa, mutta kyllä minusta Charlie saa joskus seurustella toistenkin kanssa, ainakin sellaisten mukavien heppujen, sanoi Steve koettaen näyttää vakavalta, vaikka silmät tuikkivat, kun hän muisteli noiden veikkojen urotöitä.

-- Voi sentään, Rose huokasi. -- Enpä taida pystyä auttamaan. Mutta toivon hartaasti, että he sopisivat, sillä Prinssi tarvitsee Archieta, ettei joutuisi vaikeuksiin. Archie on mahdottoman kiltti.

-- Siinäpä se onkin. Archie saarnaa eikä Charlie voi sietää sitä. Hän pilkkasi Archieta narriksi ja pastoriksi, ja Archie taas sanoi, ettei Charlie ole herrasmies. Voi saapas, eivätkö he ole molemmat hulluja. Minä luulin että he hakkaisivat toisensa. Olisi ollutkin parempi, eivät jurottaisi ja kulkisi nyt happamina nenä pystyssä. Mac ja minä iskemme sellaisissa tapauksissa mailalla toista päähän ja sillä selvä.

Rose ei voinut olla nauramatta, kun Steve alkoi huitoa nyrkeillään pulleata sohvatyynyä osoittaakseen mitä tarkoitti. Mukiloimaan hetken poika heitti tyynyn käsistään, korjasi kalvosimensa ja hymyili säälivästi naisille, jotka eivät tienneet mitään tällaisesta riitojen sovittelusta.

-- Pojat ovat hassuja! sanoi Rose ihailevan ja hämmästyneen näköisenä, ja Steve käsitti ilmeen erityiseksi suosionosoitukseksi sukupuoltaan kohtaan.

-- Olemmehan mekin sentään hyviä olemassa, neitiseni, ettekä te tulisi toimeen ilman meitä, hän vastasi nenä pystyssä. Sitten hän äkkiä siirtyi muihin asioihin ja lisäsi: -- Entäs se raha, jonka lupasit lainata? Olen jo kertonut, nyt sinun on maksettava.

-- Totta kai! Kuinka paljon sinä haluat? kysyi Rose avaten kukkaronsa.

-- Voisitko lainata kerrassaan viisi dollaria? Tahtoisin maksaa kunniavelan, joka on aika kiusallinen, sanoi Steve yrittäen olla miehekkään näköinen.

-- Eivätkö kaikki velat ole kunniavelkoja? kysyi tietämätön Rose.

-- Ovat tietysti; mutta tämä on veto jonka hävisin, ja minä tahtoisin maksaa sen heti paikalla, sanoi Steve, josta selittelyt alkoivat tuntua hankalilta.

-- Voi, älä lyö vetoa, se ei ole hyvä, ja tiedän ettei isäsi pidä siitä. Lupaa ettet milloinkaan enää lyö vetoa, sanoi Rose puristaen lujasti kättä, johon juuri oli pannut rahan.

-- Hyvä on, lupaan. Se on suututtanut minua kauheasti, mutta tulin lyöneeksi sen aivan pilanpäiten. Olen sinulle hyvin kiitollinen, nyt minulla ei olekaan mitään hätää, ehätti Steve sanomaan ja lähti äkkiä tiehensä.

Rose oli päättänyt olla rauhan rakentajana ja odotti sopivaa tilaisuutta. Pian se tulikin.

Hän oli viettänyt päivänsä Clara-tädin luona, missä oli muitakin nuoria vieraina, sillä täti ajatteli, että Rosen pitäisi päästä ujoudestaan ja alkaa ottaa osaa seuraelämään. Päivällinen oli syöty ja seura oli hajaantunut. Clara-täti oli mennyt vähän lepäämään, ja Rose odotti, että Charlie tulisi saattamaan häntä kotiin.

Hän istui yksin komeassa vierashuoneessa, ja hänestä tuntui oikein hauskalta ja mukavalta, sillä hänellä oli yllään paras pukunsa ja käsissä kaksi kultaista rannerengasta, jotka hän oli saanut tädiltä. Hän istui nojatuolissa ja katseli uusia kenkiään, joissa oli kauniit ruusukkeet, isot kuin syysdaaliat. Äkkiä Charlie ilmestyi hänen eteensä velttona ja unisena, kuten Rosesta näytti. Hänet huomatessaan Charlie kohensi ryhtiään ja koetti saada kasvoilleen hymyn, joka pian kuitenkin muuttui haukotukseksi, kun hän sanoi:

-- Minä luulin, että olit äidin luona, ja siksi minä torkahdin, kun sain saatetuksi ne tytöt kotiin. Nyt olen valmis palvelemaan sinua koska vain haluat.

-- Päätäsi näyttää särkevän. Älä välitä minusta. Voin hyvin juosta yksin kotiin, kun on vielä näin varhaistakin, vastasi Rose, joka ei voinut olla panematta merkille serkkunsa punoittavia kasvoja ja väsyneitä silmiä.

-- Siihen minä en suostu. Samppanja saa aina pääni kipeäksi, mutta kyllä se siitä selviää, kun pääsen raittiiseen ilmaan.

-- Miksi sitten juot sitä? kysyi Rose huolissaan.

-- En kai muutakaan voi, kun olen isäntänä. Älä nyt sinä rupea minulle paasaamaan; olen kuullut ihan tarpeeksi Archien tylsiä saarnoja enkä välitä kuulla enää lisää.

Charlien ääni oli tyly, ja hänen olemuksestaan oli kadonnut tavanomainen hyväntahtoinen iloisuus, niin että Rose aivan masentui ja sanoi alakuloisesti:

-- En minä aikonut paasata, mutta on vaikea nähdä niiden kärsivän, joista pitää.

Tämä tehosi Charlieen, sillä Rosen huulet vapisivat, vaikka hän koetti salata sitä haistelemalla ruusua, jonka irrotti vyöstään.

-- Olen oikea tyhmeliini, ja minun täytyy pyytää sinulta anteeksi ärtyisyyttäni, sanoi Charlie avoimesti ja miellyttävästi kuten hänen tapansa oli.

-- Toivon että pyytäisit anteeksi myös Archielta ja että olisitte taas ystäviä. Sinä et koskaan ollut ärtyinen etkä epäkohtelias, kun hän oli sinun ystäväsi, sanoi Rose katsahtaen pyytävästi Charlieen, joka nojasi kyynärpäätään takan reunustaan.

Samassa Charlie oli taas muuttunut. Hän seisoi Rosen edessä suorana ja jäykkänä kuin heinäseiväs, ja silmät olivat kiukkuiset, kun hän vastasi töykeästi:

-- Tekisit viisaammin, jos et sekaantuisi asioihin, joita et ymmärrä.

-- Mutta tämän asian minä ymmärrän ja olen pahoillani, kun näen teidän kohtelevan toisianne noin kylmästi ja välinpitämättömästi. Ennen olitte aina yhdessä, ja nyt te tuskin puhutte keskenänne. Sinä olet valmis pyytämään anteeksi minulta, enkä totta totisesti ymmärrä, mikset voisi pyytää Archieltakin, jos kerran olet väärässä.

-- Mutta minä en ole väärässä! kuului napakka vastaus, joka sai Rosen hätkähtämään. Ja Charlie jatkoi tyynemmin, mutta silti vielä kiukkuisesti. -- Herrasmies pyytää aina anteeksi naiselta, jos on käyttäytynyt häntä kohtaan sopimattomasti, mutta ei koskaan mieheltä, joka on häntä loukannut.

-- Hyvänen aika, mikä ampiainen! ajatteli Rose ja sanoi ivallisesti koettaen viekoitella toista nauramaan: -- Minä en puhunut miehistä, vaan pojista, ja yksi niistä on Prinssi, jonka pitäisi kai näyttää hyvää esimerkkiä alamaisilleen.

Mutta Charlie ei halunnut leppyä, ja kääntääkseen keskustelun toisaalle hän irrotti pienen kultaisen korvarenkaan kellonsa peristä ja sanoi vakavasti:

-- Minä olen rikkonut sanani. Siksi annan tämän sinulle takaisin ja vapautan sinut lupauksestasi. Olen pahoillani, mutta minusta se oli hölmö lupaus, enkä minä aio pitää sitä. Saat hankkia mieleisesi korvarenkaat minun laskuuni. Nythän sinulla on oikeus käyttää niitä.

-- Minähän voisin käyttää vain yhtä, sillä Archie kyllä pitää sanansa, siitä olen varma! Rose oli niin loukkaantunut ja pettynyt että puhui pisteliäästi ja kieltäytyi ottamasta korvarengasta, jota rikkuri hänelle tarjosi.

Charlie kohautti olkapäitään ja heitti korvarenkaan Rosen syliin koettaen näyttää tyyneltä ja välinpitämättömältä, vaikka se ei oikein onnistunut, sillä poikaa hävetti ja hän oli poissa tolaltaan. Rosen teki mieli itkeä, mutta ylpeys ei antanut myöten. Kiihtyneenä hän nousi tuoliltaan, heitti korvarenkaan menemään, ja hänen äänensä värisi kaikista ponnisteluista huolimatta, kun hän sanoi:

-- Sinä et ole sellainen poika, joksi sinua luulin, enkä minä kunnioita sinua pennin edestä. Tahdoin auttaa sinua, mutta sinä et yritäkään, koska et itse välitä mistään. Sinä sanot aina olevasi herrasmies, mutta olet kaikkea muuta, koska olet rikkonut lupauksesi. Minä en ikinä enää luota sinuun. En huoli sinua saattamaan, menen mieluummin Maryn kanssa. Hyvää yötä!

Ja tämän kauhean iskun jälkeen Rose poistui huoneesta. Charlie jäi yksin yhtä hämmästyneenä kuin jos hänen lempikyyhkysensä olisi lentänyt vasten kasvoja ja nokkinut häntä armottomasti. Rose suuttui harvoin, mutta kun se tapahtui, se teki poikiin syvän vaikutuksen.

Tämä pieni ukkossää purkautui nyyhkytyksenä Rosen pukiessa eteisessä päällysvaatteita ylleen, mutta se virkisti häntä. Hän sanoi nopeasti jäähyväiset Clara-tädille, joka oli parhaillaan kähertäjän kynsissä, ja sitten hän meni etsimään Maryä, sisäkköä. Mutta Mary oli mennyt ulos, samoin myös talonmies, ja Rose puikahti ulos takaovesta hyvillään siitä, ettei hänen tarvinnut kärsiä Charlieta saattajanaan.

Siinä hän kuitenkin erehtyi, sillä tuskin portti oli sulkeutunut hänen jälkeensä, kun tutut askelet kuuluivat ja Prinssi oli samassa hänen rinnallaan. Rosen suuttumus kaikkosi kuin taikavoimalla, kun Charlie sanoi katuvan kohteliaasti:

-- Sinun ei tarvitse puhua minulle ellet tahdo, mutta minun velvollisuuteni on pitää huolta, että pääset turvallisesti kotiin.

Rose kääntyi samassa häneen päin, ojensi kätensä ja sanoi herttaisesti:

-- Minä olin ilkeä. Anna anteeksi ja ollaan taas ystäviä.

Charlie pudisti sydämellisesti Rosen kättä ja pitäen sitä hetken omassaan hän sanoi koettaen saada kaikki hyväksi jälleen:

-- Katsos, Rose, olen pannut korvarenkaan takaisin kellonperiisi, aion yrittää uudestaan. Mutta et tiedä, kuinka vaikea on sietää muitten naurua.

-- Tiedän hyvinkin! Annabel kiusaa minua aina tavatessa, kun en pidä korvarenkaita vaikka näin niistä niin paljon vaivaa.

-- Hänen lörpötyksensä ei ole läheskään yhtä sietämätöntä kuin poikien pilkka. Vaatii aika lailla sisua antaa kutsua itseään äidin helmoissa roikkuvaksi mammanpojaksi tai muuksi sellaiseksi, huokasi Charlie.

-- Minä luulin, että sinulla olisi aika lailla sisua, niin kuin itse sanot. Pojat kehuvat sinua koko seitsikon rohkeimmaksi, sanoi Rose.

-- Niin olenkin muutamissa asioissa, mutta en kestä, että minulle nauretaan.

-- Se on raskasta, mutta eikö helpota, kun tietää olevansa oikeassa.

-- Ei minua. Archien tapainen hurskas pastori voi tietenkin löytää siitä lohtua.

-- Älä viitsi haukkua Archieta. Minä luulen, että hänellä on henkistä rohkeutta ja sinulla fyysistä. Setä selitti minulle, mikä ero niillä on, ja henkinen on parempaa ja jalompaa, vaikkei useinkaan näytä siltä, sanoi Rose miettivästi.

Mutta Charlie ei pitänyt tästä, ja hän vastasi äkkiä: -- En usko, että hän kestäisi kiusoittelua sen paremmin kuin minä, jos hän joutuisi noiden kaverien hampaisiin.

-- Ehkäpä hän sen tähden pysyykiin heistä erillään ja toivoo, että sinäkin pysyisit.

Rose oli oikeassa, sen Charlie tajusi, mutta hän ei tahtonut antautua vielä vaikka hänen vastustuksensa olikin murtunut. Kuinka ollakaan, hän tunsi kuitenkin näin hämärissä löytävänsä asioiden ytimeen helpommin kuin päiväsaikaan, eikä ollut kovin vaikea tehdä tunnustuksia, kun kuulija oli 'vain Rose'.

-- Jos hän olisi minun veljeni, hänellä olisi oikeus puuttua minun asioihini, mutta..., aloitti Charlie loukkaantuneella äänellä.

-- Minä toivoisin, että hän olisi! huudahti Rose.

-- Samaa minäkin toivoisin, vastasi Charlie, ja sitten he molemmat nauroivat hänen ailahteleville tunteilleen.

Nauru teki heille hyvää, ja Prinssi puhui taas, mutta hänen äänensä oli nyt vallan toinen -- se oli mietteliäs, ei ylpeä eikä äreä.