Part 14

-- Lunastetaan nyt pantit ja leikitään sitten jotain muuta, sanoi Will, sillä hän ei tiennyt mitään niistä salajuonista, joita hänen ympärillään punottiin.

-- Vielä yksi kierros ja sitten lunastetaan, sanoi Prinssi.

Juuri kun Rose sai kysymyksen, Jamie huusi toisesta huoneesta kuin hengenhädässä: -- Voi, tule pian, pian! Rose hyökkäsi sinne unohtaen vastata kysymykseen, ja kun hän tuli takaisin, häntä tervehdittiin yhteishuudolla: -- Pantti, pantti! Ja pikku petturi oli mukana huutamassa.

-- Nyt hän on kiikissä, ajatteli nuori valloittaja iloiten suunnattomasti onnistumisestaan.

-- Tässä sitä ollaan, ajatteli Rose antaen neulatyynynsä pantiksi niin ankaran ja uhmaavan näköisenä, että kuka hyvänsä muu kuin häikäilemätön Prinssi olisi säikähtänyt. Itse asiassa Charlie alkoikin jo epäröidä ja päätti päästää Rosen helpolla, koska tämä oli ollut niin taitava.

-- Hyvä pantti, kaunis pantti. Miten se lunastetaan? kysyi Steve pitäen neulatyynyä Charlien pään päällä, sillä tämä oli laittautunut itse tuomariksi ja pyytänyt jättämään neulatyynyn viimeiseksi.

-- Huokeako vai vaikea?

-- Vaikea.

-- Hm, sen omistajan pitää viedä vanha Mac mistelin alle ja kiltisti suudella häntä. Siitä Mac kyllä hikeentyy! sanoi Charlie nauraen sydämensä pohjasta kepposelleen.

Syntyi jännittävä hiljaisuus siinä nurkassa, jossa nuori väki oli, sillä kaikki tiesivät, että Mac todellakin hikeentyisi. Hän ei voinut sietää tällaista hölynpölyä ja oli sen vuoksi mennyt juttelemaan aikuisten kanssa panttileikin alkaessa. Hän seisoi parastaikaa takan luona viisaan näköisenä kuin huuhkaja kuuntelemassa isänsä ja setiensä keskustelua eikä tiennyt mitään uhkaavasta vaarasta.

Charlie oli odottanut, että Rose kieltäytyisi. Sen vuoksi hän hämmästyi kovin, kun Rose katsottuaan hetken uhriinsa naurahti. Sitten hän veti Mac-sedän mistelin alle ja hämmästytti tätä sydämellisellä suudelmalla.

-- Kiitos, ystäväni, sanoi setä yllättyneenä ja oli hyvillään odottamattomasta kunniasta.

-- Hei, tuo ei ollut oikein, sanoi Charlie. Mutta Rose keskeytti hänet niiaten syvään ja sanoen:

-- Sinä sanoit "vanha Mac", ja se oli hyvin epäkohteliasta, mutta minä noudatin määräystä. Siinä oli sinun viimeinen tilaisuutesi, herraseni, ja sinä epäonnistuit täydellisesti.

Se olikin viimeinen tilaisuus, sillä puhuessaan Rose otti mistelin kattokruunusta ja heitti sen tuleen poikien hurratessa nolostuneelle Prinssille ja korottaessa neuvokkaan Rosen pilviin.

-- Mitäs hauskaa teillä nyt on? kysyi Mac heräten syvistä mietteistään iloiseen nauruun, johon vanhemmatkin yhtyivät.

Mutta ilo nousi ylimmilleen, kun Macille oli selitetty asia ja hän tarkkaavasti katseltuaan Rosea silmälasiensa takaa sanoi filosofin tyyneydellä:

-- No, en minä nyt olisi niin kauheasti suuttunut, vaikka hän olisikin suudellut minua.

Se huvitti poikia sanomattomasti, ja jollei samassa olisi ilmestynyt pöydälle suuhunpantavaa, he olisivat kiusoitelleet pitkään onnetonta Kirjatoukkaa, joka ei nähnyt nöyrässä alistumisessaan mitään hullunkurista.

Pian huomattiin Jamien nukahtaneen sohvan nurkkaan. Se muistutti hänen vanhempiaan siitä, että oli aika lähteä kotiin, ja toisetkin nousivat lähteäkseen.

Kaikki olivat eteisessä pukemassa päällysvaatteita ja toivottamassa toisilleen hyvää yötä, kun suloinen ääni, joka lauloi hiljaa "Onnellista kotia", sai heidät vaikenemaan ja kuuntelemaan. Laulaja oli Febe, tyttö jolla ei ollut kotia ja joka ei ollut milloinkaan saanut tuntea isän ja äidin, veljien ja sisarten rakkautta. Ja kun ääni lakkasi kuulumasta, toiset jatkoivat laulua ja lopettivat sen niin hartaasti, että koko vanha talo tuntui kaikuvan koti-sanaa näille kahdelle orpotytölle, jotka olivat viettäneet ensimmäisen joulunsa sen vieraanvaraisen katon alla.

21

SÄIKÄHDYS

-- Mutta Alec, et kai sinä anna tytön mennä ulos tällaisella kauhealla pakkasella, sanoi Myra-täti pistäen päänsä kirjastoon, missä Alec-tohtori luki sanomalehteään eräänä kylmänä helmikuun aamuna.

-- Miksen antaisi? Kun sinunlaisesi heikko ihminen sen kestää, kai silloin minun vankka tyttönikin, varsinkin kun hänellä on riittävästi lämmintä yllään, vastasi tohtori ärsyttävän itsevarmasti.

-- Mutta sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka pureva tuuli on. Minua paleltaa luita ja ytimiä myöten, vastasi Myra-täti hieroen nenänpäätään tummalla käsineellään. -- Varo leikkimästä tytön terveydellä ja luottamasta liikaa hänen näennäiseen voimistumiseensa. Hänhän on heikko lapsi, ja me voimme menettää hänet aivan äkkiä, kuten menetimme hänen äitipoloisensakin, Myra-täti jatkoi huojuttaen murheellisesti valtaisaa hattuaan.

-- Minä otan sen riskin, vastasi Alec-tohtori rypistäen kulmiaan kuten aina, kun tavalla tai toisella viitattiin Rosen äitiin.

-- Muista minun sanoneen, että saat vielä katua sitä. Ja lausuttuaan synkän ennustuksensa Myra-täti poistui kuin musta varjo.

Täytyy tunnustaa, että tohtorin vioista oli näkyvimpiä miesten tavaton vastenmielisyys kaikkia neuvoja kohtaan, joita heille annetaan pyytämättä. Hän kuunteli aina hartaasti isotätejä ja neuvotteli usein Jessie-rouvan kanssa; mutta toiset kolme tätiä koettelivat ankarasti hänen kärsivällisyyttään lakkaamattomilla varoituksillaan, valituksillaan ja neuvoillaan. Myra-täti oli kaikkein mahdottomin, eikä tohtori voinut kuunnella häntä kinaamatta heti vastaan. Hän ei mahtanut sille mitään ja häntä itseään huvitti usein tämä asenne.

Niin nytkin. Vaikka hän oli juuri ajatellut, että Rose saisi lykätä luisteluretkensä, kunnes tuuli asettuisi ja aurinko paistaisi lämpimämmin, hän ei voinut olla antamatta palttua Myra-tädin neuvoille. Ei Rosen takia tarvinnut olla huolissaan, sillä tämä kävi ulkona joka päivä, ja setä katseli tyttöä tyytyväisenä, kun tämä muutamia minuutteja myöhemmin käveli katua pitkin muistuttaen hylkeennahkaturkissaan punaposkista eskimoa.

-- Toivottavasti tyttö ei viivy kovin kauan ulkona, sillä tuuli on todellakin kylmä, ja nuorempikin ihminen kuin Myra voi palella luita ja ytimiä myöten, ajatteli Alec-tohtori ajaessaan puolta tuntia myöhemmin kaupungille katsomaan niitä harvoja potilaita, joita hän vanhan tuttavuuden vuoksi oli ottanut hoitaakseen.

Ajatus palasi hänen mieleensä monta kertaa aamupäivän kuluessa, sillä pakkanen oli todella pureva, ja tohtorikin paleli karhunnahkaturkistaan huolimatta. Mutta hän luotti lujasti Rosen terveeseen järkeen, eikä hänelle juolahtanut mieleenkään, että tyttö tahallaan tekisi itsestään marttyyrin.

Asian laita oli niin, että Mac ja Rose olivat sopineet tapaamisesta jäällä ja päättäneet antaa komean luistelunäytöksen heti kun Mac pääsisi niiltä muutamilta tunneilta, joita hänen sallittiin jo seurata koulussa. Rose oli luvannut odottaa häntä ja odottikin uskollisesti tunnista toiseen, sillä Mac oli unohtanut heidän sopimuksensa ja syventyi kemian kokeisiin, kunnes yleinen kaasuhäiriö karkotti hänet laboratoriosta. Silloin hän äkkiä muisti Rosen ja olisi heti rientänyt tämän luo, mutta äiti kielsi häntä menemästä ulos, sillä pureva tuuli voisi vahingoittaa hänen silmiään.

-- Mutta äiti, Rose odottaa minua. Hän pitää aina sanansa ja minä pyysin häntä odottamaan kunnes tulisin, selitti Mac eikä voinut saada ajatuksistaan pientä kylmästä hytisevää olentoa, joka tähyilisi kukkulalle.

-- Joutavia, Alec-setä ei anna hänen mennä ulos tällaisella ilmalla. Ja vaikka antaisi, Rose on toki siksi järkevä, että tulee tänne tai menee kotiin, kun sinua ei kuulu, vastasi Jane-täti ja syventyi jälleen vaikeatajuiseen kirjaansa.

-- Eikö Steve voisi käydä katsomassa onko Rose siellä, kun minä kerran en saa, sanoi Mac huolestuneena.

-- Steve ei liikuta jalkaansakaan, kiitos vain. Kunhan tässä saa edes omat varpaansa sulamaan, ja nälkäkin on, vastasi Keikari, joka oli juuri tullut koulusta ja kiskoi kärsimättömänä kenkiä jalastaan.

Macin täytyi siis alistua, ja Rose odotti nöyrästi, kunnes päivällisen aika joutui ja hän oli varma, että odotti turhaan. Hän oli tehnyt parhaansa pysyäkseen lämpimänä, oli luistellut, kunnes oli väsynyt ja ollut kuumissaan, sitten hän seisoi ja katseli toisten luistelua, kunnes alkoi väristä, koetti sen jälkeen saada lämmintä juoksemalla tietä edestakaisin, mutta se ei auttanut, ja lopuksi hän käpristyi onnettomana vanhan petäjän juurelle katselemaan ja odottamaan.

Lähtiessään vihdoin kotiin Rose oli perin pohjin vilustunut ja jaksoi tuskin ponnistella vastatuuleen, joka puski armottomasti. Kun Alec-tohtori ajelulta palattuaan lämmitteli kirjaston takan ääressä, hän kuuli äkkiä hiljaista nyyhkytystä, joka sai hänet rientämään ovelle ja kurkistamaan levottomana halliin. Rose kyyhötti siellä väristen päällysvaatteet puoliksi riisuttuina ja hieroi käsiään koettaen pidättää itkuansa, sillä huoneen lämmössä hänen paleltuneita sormiaan alkoi kauheasti kolottaa ja pistellä.

-- Tyttö kulta, mikä sinun on? Samassa Rose oli Alec-sedän sylissä.

-- Mac ei tullut -- minä en saa itseäni lämpiämään -- koskee kauheasti! Ja koko hänen ruumiinsa läpi kävi ankara väristys ja hän purskahti haikeaan itkuun. Hänen hampaansa kalisivat ja nenä oli aivan sininen.

Tuossa tuokiossa tohtori oli käärinyt tytön karhunnahkaturkkiinsa ja pannut hänet sohvalle, ja Feben hieroessa Rosen jalkoja tohtori hankasi lämpimiksi pisteleviä sormia. Plenty-täti valmisti kuumaa juomaa ja Peace-täti lähetti lapsikullalle oman jalkojenlämmittimensä ja koruompeleisen peitteensä.

Täynnä omantunnon vaivoja ja hellää huolenpitoa tohtori hoiteli potilastaan, kunnes tämä selitti olevansa taas ennallaan. Setä ei antanut Rosen nousta päivälliselle, vaan syötti häntä itse ja unohti oman nälkänsä katsellessaan hoidokkiaan, joka vaipui horroksiin, sillä Plenty-tädin juoma raukaisi.

Rose lepäsi siinä useita tunteja. Hän nukahti pian syvään uneen, ja vuoteen vieressä istuessaan Alec-tohtori näki huolekseen, että tytön kasvoihin alkoi ilmestyä kuumetäpliä. Samalla hengitys kävi läähättäväksi ja epätasaiseksi, ja silloin tällöin potilas valitti hiljaa. Äkkiä hän säikähtäen heräsi ja nähdessään Plenty-tädin kumartuneena ylitseen ojensi kätensä kuin sairas lapsi ja pyysi väsyneesti:

-- Enkö saisi mennä sänkyyn?

-- Se onkin sinulle nyt paras paikka. Tuo hänet heti ylös, Alec; minulla on siellä lämmin vesi valmiina, kylvyn jälkeen hän saa vadelmateetä ja sitten tyttö kääritään huopiin, että hän saa nukkua pois vilustumisensa, puheli vanha neiti rohkaisevasti ja kiiruhti antamaan määräyksiään.

-- Koskeeko sinuun? kysyi Alec-setä kantaessaan Rosea yläkertaan.

-- Kylkeeni pistää kun hengitän ja tuntuu niin ahdistavalta ja kummalliselta; mutta ei se mitään tee, älä ole huolissasi, kuiskasi Rose sivellen kuumalla kädellään sedän poskea.

Mutta tohtoriparka näytti huolestuneelta, eikä syyttä, sillä kun Rose koetti nauraa nähdessään Debbyn kantavan huoneeseen vuoteenlämmitintä, hän sai niin ankaran kohtauksen, ettei voinut hengittää, vaan parahti tuskasta.

-- Pistoksia! huokasi Plenty-täti kylpyammeen äärestä.

-- Keuhkotulehdus, mutisi Debby haudatessaan lämmittimen vuoteeseen, johon sairas peiteltäisiin.

-- Onko se vaarallista? kysyi Febe ja oli hätäpäissään kaataa lattialle sangollisen kiehuvaa vettä, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan sairauksista ja Debbyn arvelu tuntui kerrassaan kamalalta.

-- Hiljaa! komensi tohtori sellaisella äänellä, että se lopetti kerralla keskustelun asiasta. -- Hoitakaa häntä niin hyvin kuin voitte, ja kun Rose on vuoteessa, minä tulen sanomaan hänelle hyvää yötä, hän lisäsi, kun kylpy oli valmis ja huovat riippuivat takan paahteessa.

Sitten hän käveli pitkän aikaa edestakaisin hallissa punoen partaansa ja sivellen kulmiaan, mikä oli varma merkki levottomuudesta.

-- Olisikin ollut liian hyvä onni, jos olisi päästy vuoden yli ilman sairauksia. Kirottu itsepäisyyteni! Olisin vain kuunnellut Myran neuvoa ja pitänyt Rosen kotona! Nyt lapsiparan täytyy kärsiä minun rikollisen itsevarmuuteni vuoksi. Mutta keuhkokuume nujerretaan! Ja hän katsoi uhkaavasti intialaista jumalankuvaa, joka sattui olemaan hänen edessään, aivan kuin tuo ruma hirviö olisi alkanut vainota hänen suojattiaan.

Mutta uhmastaan huolimatta hän oli joutua epätoivoon nähdessään Rosen uudestaan, sillä tuskat olivat entistä kovemmat, kylpy ja peitteet, vuoteenlämmitin ja tulikuuma vadelmatee eivät olleet vaikuttaneet mitään.

Juuri pahimman tuskankohtauksen aikana tuli Charlie äitinsä asialle ja tapasi Feben, joka alakuloisena asteli portaita alas kantaen lautasella sinappitaikinaa, joka ei ollut tuottanut lievitystä.

-- Mikä kumma täällä on hätänä? Sinäkin olet allapäin kuin vanha rukkanen, hän sanoi, kun Febe kädellään vaiensi toisen railakkaan vihellyksen.

-- Rose on kauhean kipeä.

-- Eikä hemmetissä!

-- Ei saa kirota; se on totta, ja se on Macin syytä. Ja Febe kertoi lyhyesti ja kärkevästi koko tapauksen, sillä hän suhtautui tällä hetkellä sotaisesti kaikkiin maailman poikiin.

-- Kyllä minä hänelle näytän, siitä saat olla varma, sanoi Charlie heristellen uhkaavasti nyrkkiään. -- Mutta ei kai Rose ole vaarallisesti sairas? hän lisäsi huolissaan, kun näki Plenty-tädin astuvan ylähallin poikki ravistellen mennessään kiivaasti pulloa.

-- On, hän on hyvin sairas! Tohtori ei puhu paljon, mutta hän ei sano sitä enää vilustumiseksi. Rosella on pistoksia, ja minä olen varma, että siitä tulee huomenna keuhkomyrkytys, vastasi Febe katsellen epätoivoissaan taikinaansa.

Charlie purskahti tukahdettuun nauruun kuullessaan uuden nimen keuhkokuumeelle -- mitä tyttö epäilemättä tarkoitti --, ja se loukkasi Febeä tavattomasti.

-- Kuinka sinulla on sydäntä nauraa, vaikka Rose kärsii niin kauheita tuskia? Kuuntele vähän ja naura sitten jos uskallat, Febe sanoi mustat silmät leimuten.

Tytön kiihkeä huoli tarttui Charlieenkin ja hän lähti siinä paikassa tiehensä mennäkseen kurittamaan Macia, sillä sen työn hän katsoi ensimmäiseksi velvollisuudekseen. Ja hän teki sen niin tarmokkaasti ja perinpohjaisesti, että Kirjatoukka joutui kauheisiin omantunnontuskiin ja kävi sinä iltana vuoteeseen tuntien kantavansa Kainin merkkiä otsassaan.

Tohtorin taidon ja hänen apulaistensa alttiuden ansiosta Rosen olo helpottui puolenyön aikaan, ja kaikki toivoivat, että pahin olisi voitettu. Febe keitti teetä kirjaston takassa, sillä tohtori oli unohtanut kokonaan ateriat ja Plenty-täti tahtoi välttämättä, että hän joisi kupin vahvistavaa teetä ponnistustensa jälkeen.

Hiljainen naputus ikkunaan sai Feben hätkähtämään, ja kun hän kohotti katseensa, hän näki ikkunan takana kasvot. Febe ei pelästynyt, sillä tarkemmin katsottuaan hän huomasi, ettei katselija ollut rosvo eikä ryöväri, vaan Mac, joka kuun valossa näytti kalpealta ja hurjalta.

-- Tule päästämään minut, hän sanoi matalalla äänellä, ja astuessaan sisään hän tarttui kiihkeästi Feben käteen ja kysyi: Kuinka Rose jaksaa?

-- Luojan kiitos, paremmin, vastasi Febe, ja hänen hymynsä valaisi kuin päivänpaiste poikaparan levotonta mieltä.

-- Ja on huomenna jo taas terve?

-- Voi, ei. Debby sanoo, että siitä tulee vähintäänkin luuvalo ellei keuhkotulehdus! Febe koetti tällä kertaa muistaa nimet oikein.

Macin kasvot synkistyivät, ja omantunnon vaivat alkoivat uudestaan kalvaa häntä. Hän huokasi raskaasti ja kysyi:

-- Enkö saisi nähdä häntä?

-- Et toki tähän aikaan yöstä, kun hänet juuri on saatu nukkumaan.

Mac avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta hänet valtasi äkillinen itkunpuuska.

-- Älähän nyt, sanoi Febe nuhdellen. -- Sinä varmasti herätät hänet.

-- En voi sille mitään. Voi minun huonoa onneani! valitti Mac valmiina lähtemään tiehensä, ennen kuin hänen onneton läsnäolonsa ehtisi saada aikaan enemmänkin vahinkoa.

Mutta portaiden yläpäästä kuului hiljaa:

-- Mac, tule tänne, Rose tahtoo tavata sinua. Hän riensi ylös ja tapasi setänsä odottamassa.

-- Charlie sanoi, että kaikki on minun syytäni, ja jos hän kuolee, minä olen tappanut hänet. Minä en voinut nukkua, vaan tulin katsomaan kuinka hän voi. Tästä ei tiedä kukaan muu kuin Steve, Mac vastasi niin surkean näköisenä, ettei tohtorilla ollut sydäntä torua häntä.

Ennen kuin hän ehti sanoa enempää, kuului hiljaa: -- Mac! ja tohtori kuiskasi kiireesti: -- Älä viivy kauan, sillä minä tahdon saada hänet vihdoinkin nukkumaan, ja niin hän päästi pojan Rosen huoneeseen.

Tyynyllä lepäsivät kalpeat lapsenkasvot ja hymy, joka tervehti Macia, oli kovin heikko, sillä tuskat olivat uuvuttaneet Rosen, mutta hän ei saanut rauhaa ennen kuin oli sanonut serkulleen muutaman lohduttavan sanan.

-- Kuulin sinun äänesi ja arvasin, että tulit katsomaan minua, vaikka onkin myöhä. Älä ole huolissasi, minä voin jo paremmin eikä se ole ollenkaan sinun syysi vaan minun; eihän minun olisi tarvinnut odottaa pakkasessa, vaikka olinkin luvannut.

Mac kiirehti selittämään, sätti itseään julmasti ja rukoili, ettei Rose vain kuolisi, sillä Charlien läksytys oli saanut pojan ihan suunniltaan.

-- En tiennytkään, että minun henkeni on vaarassa, vastasi Rose katsellen häneen juhlallisesti suurilla silmillään.

-- Voi, toivottavasti ei, mutta toisinaan ihmiset kuolevat niin äkkiä, enkä saanut rauhaa ennen kuin olin pyytänyt sinulta anteeksi, sammalsi Mac ajatellen, että Rose oli jo nyt kuin enkeli maatessaan siinä kiharat hajallaan tyynyllä ja kasvoillaan nöyrän alistuva ilme.

-- En minä usko kuolevani; setä ei anna minun kuolla. Mutta jos nyt kuolisin, niin muista että olen antanut sinulle anteeksi.

Hän katseli Macia lempeästi, ja nähdessään kuinka syvä pojan suru oli, hän lisäsi hiljaa taivuttaen Macia puoleensa:

-- En tahtonut suudella sinua mistelin alla, mutta nyt minä tahdon, sillä haluan vakuuttaa, että olen antanut sinulle anteeksi ja rakastan sinua kuten ennenkin.

Tämä sai Mac-paran ihan hämmennyksiin, hän saattoi vain mutista kiitoksensa ja rynnätä pois niin nopeasti kuin suinkin. Hän hoippui hallin sohvalle ja makasi siinä kunnes nukahti, sillä hän oli lopen väsynyt päivän kaikista mielenliikutuksista.

22

UUSIA PUUHIA

Kuinka vaarallinen Rosen vilustumisesta johtuva sairaus lienee ollutkin, se meni kuitenkin pian ohi, vaikkei Myra-täti ottanut sitä uskoakseen. Ja Alec-setäkin vaali ja hoiteli tytärtään vielä monta kuukautta aivan erityisen huolellisesti.

Sairastaminen oli Rosesta oikein hauskaa heti kun tuskat loppuivat, sillä parin viikon ajan hän eleli kuin prinsessa kammiossaan ja jokainen koetti parhaansa mukaan huvittaa, palvella ja vaalia häntä. Mutta sitten tohtori kutsuttiin erään vanhan ystävänsä luo, joka oli vaarallisesti sairaana, ja Rose tunsi olevansa kuin turvattomaksi jäänyt linnunpoika. Hän tunsi sen erittäin voimakkaasti eräänä iltapäivänä, jolloin tädit nukkuivat päivällisuntaan, talossa vallitsi täydellinen hiljaisuus ja taivaasta putoili suuria lumihiutaleita.

-- Minäpä etsin Feben käsiini. Jos Debby sattuu olemaan poissa, me keitämme karamelleja ja yllätämme pojat, kun he tulevat, mietti Rose heittäessään pois kirjansa ja lähtiessään etsimään seuraa.

Kaiken varalta hän kurkisti luukusta ennen kuin astui keittiöön, sillä silloin ei keitelty makeisia, kun Debby oli lähettyvillä. Mutta väylä oli selvä eikä näkyvissä muita kuin Febe, joka istui pöydän ääressä pää käsien varassa ja näytti torkkuvan. Rose aikoi juuri herättää hänet, kun tyttö kohottikin päänsä, kuivasi silmänsä sinisen esiliinansa liepeeseen ja tarttui uudestaan ja päättävästi työhönsä. Rose ei keksinyt mitä toinen teki, ja hänen uteliaisuutensa kasvoi kasvamistaan, sillä Febellä oli edessään pala ruskeata paperia ja hän kirjoitti siihen kynä täristen, jäljensi kai pöydällä olevasta pienestä kirjasta.

Rose unohti tyystin makeiset. Kierrettyään oven kautta keittiöön hän sanoi:

-- Febe, minä haluaisin tehdä jotakin. Voinko auttaa sinua vai häiritsenkö?

-- Et, hyvä ystävä, et toki. Mitä sinä tahtoisit tehdä? kysyi Febe avaten laatikkonsa ja aikoi työntää tavaransa piiloon; mutta Rose esti häntä huudahtaen kuin utelias lapsi:

-- Näytä minulle mitä sinä teet! En minä kerro Debbylle, jos tahdot pitää sen salassa.

-- Minä vain koetan opiskella, mutta olen niin tyhmä, ettei siitä tahdo tulla mitään, sanoi Febe, ja hyvin vastahakoisesti hän antoi pienen emäntänsä tarkastettavaksi ne vaatimattomat välineet, joilla koetti työskennellä. Vajan katosta lohjennut liuskakiven kappale tauluna, parin tuuman mittainen lyijykynänpätkä, vanha almanakka lukukirjana, useita ruskeita tai keltaisia paperipalasia jotka oli silitetty ja ommeltu vihoksi, pieni pino Plenty-tädin siistejä ruokareseptejä kirjoitusmalleina -- jos tähän vielä lisää pienen mustepullon ja ruostuneen kynän, Feben apuneuvot on lueteltu. Ei ihme ettei uurastuksesta tahtonut tulla mitään näillä välineillä, vaikka tyttö yritti niin että kyynelet kihosivat silmiin ja koetti yhä uudestaan saada tottelemattoman kynän kulkemaan mielensä mukaan.

-- Naura pois jos tahdot. Minä tiedän, että kirjoitusvälineeni ovat kehnot, ja siksi minä ne piilotin. Ei se mitään, vaikka saitkin selville minun yritykseni. Mutta minua hävettää, kun olen niin paljon ikäisistäni jäljessä, selitti Febe vaatimattomasti, ja hän punastui entistä enemmän pestessään kivitaulustaan isoja kömpelöitä kirjaimia, jotka eivät olleet vielä kuivuneet kyynelten jäljiltä.

-- Minäkö nauraisin sinulle! Pikemmin minun kai pitäisi itkeä, kun huomaan kuinka itsekäs olen ollut. Minullahan on paljon kirjoja ja muita tarvikkeita, mutta en koskaan ole tullut ajatelleeksi, että voisin antaa niitä sinulle. Mikset tullut pyytämään vaan koetat ponnistella tuolla tavalla yksin eteenpäin? Se on väärin, ja vastedes sinun on tultava, muuten en koskaan anna sinulle anteeksi, Rose sanoi käsi Feben olalla, kun tämä hiljalleen lehteili vaatimatonta vihkoaan.

-- Sinä olet ollut niin hyvä minulle koko ajan, etten halunnut pyytää sinulta enää mitään, mutisi Febe.

-- Sinä olet liian ylpeä. Antaminen se vasta hauskaa onkin. Kuule nyt, minulla on suunnitelma, etkä saa käydä poikittain tai muuten minä kiukustun. Minä kaipaan tekemistä, ja nyt rupean opettamaan sinua. Ei kestä kauankaan, kun olen kertonut sinulle kaiken mitä tiedän. Ja Rose nauroi kiertäessään kätensä Feben kaulaan ja pörröttäessään hänen tummaa tukkaansa.

-- Se olisi taivaallista! sanoi Febe kasvot loistaen. Ne synkistyivät kuitenkin pian, kun hän lisäsi miettivästi: -- Mutta minun ei kai pitäisi antaa sinun tehdä sitä. Siihen menee aikaa, ja tohtori ei ehkä pidä siitä.

-- Hän ei anna minun opiskella liikaa, mutta opettamisesta hän ei ole koskaan sanonut sanaakaan, enkä usko että hänellä on mitään sitä vastaan. Ainakin me voimme koettaa siihen asti kun hän tulee kotiin. Kerää siis tavarasi ja tule minun huoneeseeni, niin aloitetaan heti paikalla. Minusta opettaminen on hauskaa, ja usko pois, tunneista tulee oikein hienoja.

Febe keräsi tavaransa esiliinan helmaan ja juoksi yläkertaan aivan kuin hänen hartain toiveensa olisi nyt äkkiä toteutunut. Ja Rose juoksi edellä laulaen:

-- "Kierreportaat, kierreportaat huoneeseeni johtaa, Monet kummat, monet kummat siellä sinut kohtaa. Kiiruhda, kiiruhda, Febe ystäväin!"

-- Tulenhan minä, vastasi Febe iloisesti ja lisäsi heidän astuessaan kammioon: -- Sinä olet maailman kiltein hämähäkki, ja minä olen iloinen, kun olen joutunut sinun verkkoosi.

-- Minäpäs aion olla oikein ankara. Nyt istut tuohon tuolille ja olet ihan hiljaa, kunnes koulu on valmis avattavaksi, komensi Rose riemuissaan, kun oli saanut sellaista tekemistä, joka oli samalla hyödyllistä ja mieluista.

Febe istui ujosti paikallaan sillä aikaa kun uusi opettaja otti esille kirjat ja taulut, sievän kirjoitustelineen ja pienen pallokartan. Rose repi vielä palan isosta pesusienestään, teroitti tarmokkaasti vaikkei kovin taitavasti kynät, ja kun kaikki oli valmiina, hän hypähti innostuksesta niin ettei Febe voinut olla nauramatta.

-- Nyt koulu on avattu ja minun täytyy kuulla teidän lukevan, että tiedän mille luokalle te joudutte, neiti Moore, aloitti Rose hyvin arvokkaasti. Hän asetti kirjan oppilaansa eteen ja istuutui nojatuoliin pitkä viivoitin kädessään.