Part 13

-- Eikö olekin hauska tietää, että maksa on oikealla eikä vasemmalla puolella? sanoi Rose vallattomasti hymyillen, sillä hän oli äskettäin päässyt selville, ettei Myra-tädin maksatauti ollut oikealla paikalla.

-- Me elämme katoavaisuuden maassa, ja siksi on samantekevää missä tauti piilee, sillä ennemmin tai myöhemmin me kaikki lähdemme emmekä enää palaa, huomautti Myra-täti.

-- Oli miten oli, jos suinkin pystyn siihen, minä aion ottaa selville, mihin minä kuolen. Mutta ennen sitä aion nauttia elämästä, vaikka tämä onkin 'katoavaisuuden maa'. Sinä voisit tehdä samoin, täti, ja tulla opiskelemaan sedän johdolla; se tekisi varmasti sinulle hyvää. Ja Rose palasi laskemaan luurangon selkänikamia niin onnellisen näköisenä, ettei Myra-tädillä ollut sydäntä hillitä hänen intoaan.

-- Ehkä on parasta antaa hänen tehdä mitä haluaa niin kauan kuin hän on keskuudessamme. Pyydän vain, ettet anna hänen rasittaa itseään työllä, Alec, hän kuiskasi lähtiessään.

-- Päinvastoin, minä koetan keksiä hänelle työtä niin paljon kuin ikinä voin, tohtori sanoi sulkien oven huolellisesti Myra-rouvan jälkeen. Tädit tuntuivat joskus olevan kovasti hänen tiellään.

Puolen tunnin kuluttua tuli uusi keskeytys. Mac ilmestyi oviaukkoon ja tokaisi:

-- Heipä hei! Mitäs uutta leikkiä täällä harrastetaan?

Rose selitti, ja Mac päästi kummissaan pitkän vihellyksen. Sitten hän asteli luurangon ympäri huomauttaen vakavasti:

-- Veli Luuranko näyttää hauskalta hepulta, mutta ei sitä voi kauniiksi kehua.

-- Et saa pilkata sitä. Se on vanha kunnon veikko, etkä näyttäisi itse yhtään kauniimmalta, jos sinusta olisi liha poissa, sanoi Rose puolustaen hartaasti uutta ystäväänsä.

-- Kiitos, siksi pidänkin mielelläni lihani. Sinulla taitaa olla niin paljon työtä, ettet ehdi lukea eräälle toiselle kaverille, vai mitä? kysyi Mac, jonka silmät olivat jo paremmat, mutta vielä liian heikot lukemiseen.

-- Etkö tulisi mukaan tunnille? Setä kyllä selittää kaiken, ja myöhemmin voit tutkia kuvatauluja. Mutta jätetään luut tältä päivältä ja keskitytään sen sijaan silmiin. Ne kiinnostavat sinua enemmän, lisäsi Rose huomatessaan, ettei toinen ollut erityisen kiinnostunut luuston tutkimiseen.

-- Hyvä on, kuta täydempi luentosali, sitä parempi, sanoi tohtori koputtaen rystysillään pöytää.

-- Tule minun viereeni, Mac, niin näemme kumpikin kuvat; ja jos pääsi väsyy, voit käydä pitkäksesi, sanoi Rose ystävällisesti.

He istuivat siinä rinnakkain ja kuuntelivat esitystä silmän rakenteesta; heidän mielestään luento oli oikein jännittävä, sillä väritaulut havainnollistivat esityksen ja innostunut opettaja selitti asiat tuoreesti ja eloisasti.

-- Totta totisesti, jos olisin tiennyt, minkä tihutyön tein tuolle hienolle ja ihmeelliselle koneistolle, en olisi ikinä lukenut takan valossa enkä antanut auringon paistaa suoraan kirjaani, sanoi Mac katsellen vakavana suurennettua silmämunaa. Sitten hän työnsi kuvataulun luotaan ja sanoi katkerasti: -- Miksei ihmiselle opeteta ajoissa tämmöisiä asioita, ettei tarvitsisi kulkea silmät ummessa suoraa päätä kiipeliin? Kun onnettomuus on jo tapahtunut, ei asian kuulemisesta ole enää paljon iloa -- kokemuksesta sen jo tietää.

-- Niin, Mac, tuota minä juuri saarnaan, mutta ihmiset eivät halua kuunnella minua. Te nuoret tarvitsette paljon enemmän elävää tietoa, ja vanhempienne täytyisi kyetä antamaan sitä teille. Harvat siihen kuitenkin pystyvät, ja juuri siksi onnettomuuksia tapahtuu. Vähemmän kreikkaa ja latinaa ja enemmän tietoa terveyden laeista! Matematiikka on hyväksi, mutta oikeat elämäntavat ovat tarpeellisempia, ja minä tahtoisin auttaa opettajia ja vanhempia ymmärtämään tämän seikan.

-- Jotkut ymmärtävät. Jessie-täti ja hänen poikansa keskustelevat usein tärkeistä asioista, mutta meillä äiti on niin kiinni taloustoimissaan ja isä liikkeessään, ettei heillä ole aikaa. Ja vaikka olisikin, minusta tuntuu, ettei heille olisi helppoa puhua huolistaan, kun meillä ei ole koskaan juteltu sellaisesta.

Mac-parka tuli tässä lausuneeksi moitteen, johon moni hänen ikätoverinsa voisi yhtyä. Isät ja äidit ovat liian kiireissään; heiltä ei riitä kylliksi aikaa lapsille. Siksi nuoret salaavat heiltä huolensa ja kiusauksensa, kunnes onnettomuus on tapahtunut ja molemminpuolinen katumus tulee liian myöhään.

Alec-tohtori katsoi myötätuntoisesti Macia, läjäytti kirjansa kiinni ja sanoi lämpimästi:

-- Lapset, te voitte koska tahansa tulla minun luokseni puhumaan murheistanne; minä koetan auttaa teitä selviytymään niistä. Minusta tuntuu, että olen täällä juuri sitä varten, ja olen vain iloinen, jos voitte luottaa minuun.

Sekä Mac että Rose nyökkäsivät niin innokkaasti, että tohtori tuli hyvälle mielelle.

-- Selvä on. Tunti on nyt loppunut ja minä neuvoisin teitä täyttämään keuhkojenne kuusisataa miljoonaa rakkulaa raittiilla ilmalla. Tule sinä, Mac, mukaan milloin vain haluat. Me koetamme auttaa sinua, ettei sinun enää tarvitsisi "kulkea silmät ummessa suoraa päätä kiipeliin".

-- Minä tulen, tohtori, kiitos vain, sanoi Mac, ja fysiologian opiskelijat lähtivät ulos jaloittelemaan.

Mac kävi tämän jälkeen usein tunneilla ja oli mielissään, kun saattoi heikoista silmistään huolimatta opiskella. Tietysti toiset pojat tekivät pilaa koko yrityksestä ja kiusasivat Alec-tohtorin oppilaat henkihieveriin. Mutta nuo kaksi jatkoivat itsepintaisesti opintojaan, ja eräänä päivänä sattui tapaus, joka sai toiset pojat tarkistamaan käytöstään.

Oli lupapäivä. Rose luuli kuulleensa huoneeseensa serkkujen ääniä ja juoksi alakertaan, mutta ei nähnyt ketään.

-- No pian he kuitenkin tulevat, hän tuumi mennessään kirjastoon odottamaan. Hän nojautui pöytään katsellen karttaa, kun hänen korvansa erotti oudon äänen. Kuului hiljaista koputusta, ja se tuntui tulevan siitä pitkästä laatikosta, jossa luuranko oli silloin, kun sitä ei käytetty opetustarkoituksiin. Laatikko oli kahden kirjakaapin välisessä syvennyksessä huoneen peränurkassa, missä Veli Luuranko, kuten pojat sitä nimittivät, ei ollut kenenkään tiellä.

Katsellessaan nurkkaan Rose näki kauhukseen laatikon oven hiljaa avautuvan; luinen käsi kohosi ja sormet viittoivat hänelle. Hän säikähti kuollakseen ja juoksi sydän pamppaillen ovelle, mutta juuri kun hän oli tarttumaisillaan ripaan, sai pidätetty nauruntyrskähdys hänet pysähtymään.

Rose puhui hetken itselleen järkeä, sitten hän hiipi hämärään nurkkaan luurangon luo. Lähemmin tarkastettuaan hän huomasi, että sen käteen ja sormiin oli sidottu mustia lankoja. Langanpäät menivät pieniin reikiin, jotka oli tehty laatikon seinään. Kurkistettuaan peremmälle syvennykseen hän huomasi karkealla harmaalla kankaalla peitetyn kyynärpään, jonka hyvin tunsi.

Halveksivasti tuhahtaen Rose otti sakset ja leikkasi poikki langat, niin että luinen käsi retkahti kolahtaen alas. Ennen kuin hän ehti sanoa: "Tule pois, Charlie, ja anna luurangon olla rauhassa", ilmaantuivat pojat nauraen ja meluten selittämään piiloutuneelle veijarille, että hänen kepposensa oli kerta kaikkiaan epäonnistunut.

-- Minä kyllä kielsin häntä, sillä pelkäsin sinun säikähtävän kuoliaaksi, sanoi Archie työntyen ulos kaapista.

-- Minulla oli hajusuolapullo valmiina siltä varalta, että olisit pyörtynyt, lisäsi Steve kömpien esiin ison tuolin takaa.

-- Olipa ikävää, ettet alkanut juosta ja kaakattaa kuin hanhi! Me veikkasimme sitä, ja olisi totta vie ollut hauska kiusata sinua, sanoivat Will ja Geordie vierien esiin sohvan alta sykkyrässä.

-- Sinä alat tulla liian rohkeaksi, Rose; useimmat tytöt olisivat päästäneet kauhean porun, kun tuo vanha veikko alkoi viittoilla, valitti Charlie ryömien pois ahtaasta piilopaikastaan tomuisena ja tyytymättömänä.

-- Minä olen jo tottunut teidän ilveilyihinne ja osaan pitää varani. Mutta ei Veli Luurankoa saa pilkata. Setäkään ei pitäisi siitä, aloitti Rose juuri kun Alec-tohtori astui sisään. Hän huomasi heti, mitä oli tapahtunut, ja sanoi tyynesti:

-- Minäpä kerron, kuinka olen saanut tämän luurangon. Sen jälkeen kunnioitatte sitä varmasti.

Pojat istuutuivat kuuntelemaan.

-- Vuosia sitten, kun työskentelin sairaalassa, sinne tuotiin mies, jolla oli hyvin harvinainen ja tuskallinen tauti. Hänen parantumisestaan ei ollut toiveita, mutta me koetimme parhaamme mukaan lievittää hänen tuskiaan. Hän oli niin kiitollinen, että testamenttasi ruumiinsa meille, jotta voisimme tutkia sen perusteellisesti ja ehkä auttaa toisia, jotka joutuisivat saman taudin uhriksi. Siitä olikin paljon hyötyä. Pitkän aikaa jälkeenpäinkin muistelimme miehen urheutta ja kärsivällisyyttä. Minä olin hänen mielestään kohdellut häntä erityisen ystävällisesti, ja siksi hän oli sanonut tovereilleen: "Sanokaa tohtorille, että minä jätän hänelle luuni, koska minulla ei ole mitään muuta koko avarassa maailmassa, enkä tarvitse niitä sen jälkeen kun nämä kauheat tuskat ovat minut tappaneet." Näin ne tulivat minulle ja siksi minä olen huolellisesti säilyttänyt ne. Vaikka Mike Nolan oli vain köyhä, yksinkertainen mies, hän teki silti kaikkensa auttaakseen toisia ja osoittaakseen kiitollisuuttaan niille, jotka olivat koettaneet auttaa häntä.

Kun tohtori lopetti, Archie sulki laatikon oven niin kunnioittavasti kuin sen sisässä olisi säilytetty Egyptin faaraon muumiota; Will ja Geordie katsoivat toisiinsa, ja Charlie huomautti miettiväisenä:

-- Monessakin talossa kuuluu olevan luuranko kaapissa, mutta tuskin missään yhtä hyödyllistä ja mielenkiintoista kuin meidän.

20

MISTELIN ALLA

Rose sai Feben lupaamaan, että tämä toisi jouluaamuna sukkansa kammioon, kuten Febe hänen huonettaan kutsui, sillä lahjojen penkominen olisi menettänyt puolet viehätyksestään, ellei kaksi pientä yömyssyä olisi yhdessä kumartunut aarteiden yli ja kaksi onnellista ääntä yhdessä puhjennut ihastuksen huutoihin.

Kun Rose jouluaamuna avasi silmänsä, hän näkikin ensimmäiseksi uskollisen Feben, joka isoon vaippaan kääriytyneenä istui matolla räiskyvän takkavalkean ääressä, ja vieressä pötkötti hänen avaamaton sukkansa, jossa joululahjat olivat.

-- Iloista joulua! huudahti pikku emäntä reippaasti hymyillen.

-- Iloista joulua! vastasi pikku apulainen sydämensä pohjasta.

-- Tuokin sukat tänne, niin katsotaan, mitä olemme saaneet, sanoi Rose kohottautuen istumaan tyynyjensä väliin, ja hän näytti uteliaalta kuin pikkulapsi.

Pahkurainen sukkapari pantiin peitteelle ja niiden sisällys tutkittiin suurella riemulla, vaikka kumpikin tiesi jok'ikisen esineen, mikä toisen sukassa oli.

Vaikkeivät lahjat kovin ihmeellisiä olleet, tytöt selvästi pitivät niistä, sillä nojautuessaan tyynyjä vasten Rose sanoi tyytyväisyydestä huokaisten: -- Nyt olen saanut kaiken mitä ikinä olen toivonut, ja katsellessaan hymyillen täpötäyttä syliään Febe vastasi:

-- Tämä on ihanin joulu, mikä minulla eläissäni on ollut. Sitten hän lisäsi tärkeän näköisenä: -- Toivo nyt vielä jotakin, sillä minä tiedän kaksi lahjaa, jotka odottavat sinua tuolla oven takana.

-- Voi tätä runsautta! huudahti Rose jännittyneenä. -- Ennen minä aina toivoin, että saisin lasikengät niin kuin Tuhkimo, mutta kun en voi saada niitä, en tosiaan tiedä, mitä toivoisin.

Febe taputti käsiään, kun hän loikkasi sängynlaidalta ja juoksi ovelle sanoen iloisesti:

-- Toinen lahja onkin sinun jalkojasi varten. Mitä mahdat toisesta tuumia, minusta se on ihastuttava.

Ja Rosen ihastus oli rajaton, kun hän näki välkkyvät luistimet ja siron kelkan.

-- Nämä ovat sedältä, varmasti ovat. Nyt voin luistella ja laskea mäkeä. -- Katso, ne sopivat täsmälleen, sanoi Rose, kun hän uudessa kelkassaan istuen sovitteli luistinta paljaaseen jalkaansa.

-- Nyt meidän täytyy nopeasti pukeutua, sillä tänään on paljon tehtävää ja minä tahtoisin kokeilla luistimia ennen päivällistä.

-- Voi kauhistus, ja minun olisi pitänyt pyyhkiä pölyt salista jo aikoja sitten!

Rose ja Febe erosivat niin onnellisen näköisinä, että jo heidän kasvoistaan olisi arvannut, mikä päivä nyt oli.

-- Kas vain, Rose, nyt "Dunsinanin vuorta ylös mennen Birnamin metsä kulkee", lainasi Alec-tohtori Shakespearea, kun hän kesken aamiaisen avasi oven kulkueelle, joka asteli portaita kantaen rautatammen, kuusen ja setripuiden oksia.

Lumipallot ja iloisen joulun toivotukset lentelivät hetken, sitten kaikki kävivät koristamaan vanhaa taloa vihreillä oksilla, sillä suku kokoontui aina joulupäivälliselle tänne.

-- Minä olen ravannut mailikaupalla etsimässä tätä harvinaisuutta ja ripustan sen nyt tähän, jotta takila olisi täydellinen, sanoi Charlie kiinnittäessään tummanvihreän oksan salin kynttiläkruunuun.

-- Ei tuo koristeeksi kovin häävi ole, sanoi Rose, joka koristi takan reunaa rautatammen hehkuvilla oksilla.

-- Vähät siitä. Se on mistelinoksa, ja kuka ikinä pysähtyy sen alle, häntä saa suudella, olkoon hän siitä hyvillään tai pahoillaan. Pitäkää siis varanne, naiset! Nenäkäs Prinssi katseli kiusoitellen tyttöjä, jotka vetäytyivät pakoon vaaralliselta paikalta.

-- Minua ei ainakaan, sanoi Rose hyvin arvokkaasti.

-- Katsotaan kuinka käy!

-- Minä olen iskenyt silmäni Febeen, huomautti Will tärkeällä äänellä, joka sai kaikki nauramaan.

-- Siunatkoon tuota poikaa! Saat suudella minua oikein kernaasti, Febe vastasi niin äidillisesti, että nuoren kavaljeerin into sammui siinä hetkessä.

-- "Oi oksa mistelin", lauloi Rose.

-- "Oi oksa mistelin", yhtyivät kaikki pojat, ja vanha tuttu balladi teki kiusoittelusta lopun.

Roselle jäi hyvin aikaa kokeilla uusia luistimiaan ennen päivällistä. Hän luisteli pienellä lahdella, joka näytti jäätyneen varta vasten hänen ensimmäistä harjoitteluaan varten. Hän kaatui ja kömpi pystyyn yhtä mittaa niin että hiki valui, mutta kuuden opettajansa iloksi hänen onnistui lopulta pysytellä jaloillaan omin neuvoin. Tyytyväisenä saavutukseensa hän virkisti mieltään laskemalla kaksitoista kertaa kelkallaan ison mäen.

-- Voi tuota pahanenteistä väriä hänen poskillaan! Sydämeni ihan pakahtuu, valitti Myra-täti, kun Rose vähän myöhemmin tuli päivälliselle posket punaisina kuin orjanlaakerin marjat ja kiharat niin sievästi järjestettyinä kuin Feben näppärät kädet ikinä osasivat.

-- Minua ilahduttaa, että Alec järjettömistä mielipiteistään huolimatta sentään antaa tyttöparan kaunistaa itseään, Clara-täti totesi tyytyväisenä huomatessaan Rosen sinisessä silkkipuvussa kolme rimsua.

-- Hän on älykäs tyttö ja käyttäytyy sievästi, huomautti Jane-täti tavattoman ystävällisesti, sillä Rose oli juuri tuonut Macille varjostimen, että poika suojaisi silmänsä kirkkaalta valolta.

-- Jospa minulla olisi tuollainen tyttö, olisin onnellinen ja ylpeä, ajatteli Jessie-täti, mutta moitti samassa itseään kiittämättömäksi, kun ei ollut tyytyväinen, vaikka hänellä oli neljä kelpo poikaa.

Plenty-täti oli niin kiinni päivällispuuhissaan, ettei nähnyt eikä kuullut mitään, muuten hän olisi varmasti huomannut, miten suurenmoisen vaikutuksen hänen uusi myssynsä teki poikiin. Tämä kelpo neiti tunnusti, että hänen heikkoutenaan olivat pukevat myssyt, ja tällä kertaa hänen päähineensä oli kerrassaan muhkea; tuo pitseistä rakenneltu torni oli koristettu niin runsaasti liehuvilla nauhoilla ja ruusukkeilla, että näytti kuin hänen herttaisen päänsä päälle olisi kerääntynyt parvi keltaisia perhosia. Kun hän asteli huoneessa, nauhat lepattivat niin hullunkurisesti ja ruusukkeet törröttivät niin pystyssä, että Archien oli pakko toimittaa pojat ikkunaverhojen taa tirskumaan naurunsa.

Mac-setä oli tuonut Fun Seen mukanaan päivälliselle, ja isommat pojat saivat oivallisen varaventtiilin kiusoitellessaan nuorta kiinalaista hänen muuttuneen ulkonäkönsä johdosta. Hänellä oli nyt yllään amerikkalainen puku, tukka oli lyhyeksi leikattu ja hän puhui jokseenkin hyvin englantia opeteltuaan sitä koulussa puoli vuotta; mutta keltaisine kasvoineen ja vinoine silmineen hän erottui silti lystikkäästi Campbellien vaaleasta joukosta.

Peace-täti oli kannettu alakertaan, ja hän istui pöydässä kunniapaikalla, sillä jouluna hän ei koskaan jäänyt pois joukosta, vaan oli mukana ja hymyili kaikille kuin rauhantoivotuksen henkilöitymänä, kuten Alec-setä sanoi istuutuessaan hänen viereensä.

-- Minä säästin vatsaani aamiaisella ja nyt on huikea nälkä, mutta jos koetan maistaa noita kaikkia, niin varmasti napit pimahtavat takistani, kuiskasi Geordie Willille, kun he katselivat toivottomina edessään olevaa herkkujen paljoutta.

-- Ei ihminen koskaan tiedä mihin pystyy, ennen kuin on yrittänyt, Will vastasi ja hyökkäsi kukkurapäisen lautasensa kimppuun aikoen nähtävästi täyttää velvollisuutensa kuin mies.

Joulupäivällinen kesti niin kauan, että kaasuvalo piti sytyttää jo ennen kuin jälkiruoka oli syöty, mutta se teki olon vain hauskemmaksi. Jokainen oli hyvällä tuulella, mutta kaikkein hilpein oli Archie -- hän nauroi ja jutteli niin, että Charlie kuiskasi Roselle pelkäävänsä päällikön kallistaneen viinikarahvia.

Rose kumosi loukkaantuneena syytöksen, sillä maljoja juotaessa hän oli huomannut Jessie-tädin poikien täyttäneen lasinsa vedellä. Prinssin kiusoittelusta huolimatta hän itse oli tehnyt samoin.

Mutta Archie oli tosiaan poikkeuksellisen vilkas, ja kun joku toivoi, että Jem-setä olisi näin hääpäivänään itsekin täällä ja pitäisi puheen, perheen vanhin poika hämmästytti puhumalla isänsä puolesta. Se oli kyllä koreasanainen ja hieman hajanainen puhe niin kuin ensikertalaisen konsanaan, mutta lopussa Archie kääntyi äitinsä puoleen ja sanoi ääni hiukan värähtäen toivovansa, että laivanlastillinen onnea pian purjehtisi hänen luokseen maiden ja merien takaa myrskyjä ja rajuilmoja uhatenkin.

Tämä viittaus kapteeni Jemiin, joka oli paraikaa kotimatkalla, sai Jessie-rouvan pyyhkäisemään silmäkulmiaan lautasliinaan ja tyynnyttelemään poikien hyvä-huutoja. Ja ikään kuin tässä ei vielä olisi tapausta kylläkseen Archie hyökkäsi äkkiä huoneesta kuin järkensä menettänyt.

-- Liian ujo kuunnellakseen ylistystä, sanoi Charlie tuntien velvollisuudekseen puolustaa Päällikön omituista käytöstä.

-- Minä näin Feben viittaavan hänelle, huudahti Rose katsoen ovelle.

-- Tuleeko vielä lisää lahjoja? kysyi Jamie, kun Archie ilmestyi oviaukkoon entistäkin hilpeämpänä.

-- Tulee -- lahja äidille! Archie avasi oven selko selälleen päästääkseen sisään kookkaan miehen, joka sanoi:

-- Missä minun pikku vaimoni on? Ensimmäinen suukko hänelle, toiset asettukoot jonoon.

Ennen kuin hän sai tuota sanotuksi, Jessie-rouva hukkui hänen takkinsa syvyyksiin ja neljä poikaa mekasti hänen ympärillään kukin vuoroaan tiukaten.

Tämän iloisen hämmingin aikana Rose puikahti ikkunasyvennykseen ja seurasi sieltä tapahtumia kuin jotakin joulutarinaa. Oli hauska nähdä, kuinka karu Jem-setä katseli ylpeänä pitkää poikaansa ja hyväili hellästi pienempiä, kuinka hän ravisti veljensä kättä kuin ei lainkaan raskisi hellittää ja suuteli kälyjään niin että kuolemanvakava Myra-tätikin suli hetkeksi. Mutta kaikkein kauneinta oli nähdä hänen lopuksi istahtavan isoisän tuoliin 'pikku vaimo' vieressään ja kolme nuorinta poikaa polvellaan Archien kumartuessa selustan takaa hänen ylitseen kuin jättiläismäinen kerubi.

-- Kaikki terveenä ja koolla, Jumalan kiitos! sanoi kapteeni Jem katsellen ympärilleen iloisen ja kiitollisen näköisenä.

-- Kaikki paitsi Rose, vastasi pieni uskollinen Jamie unohtamatta poissaolevaa.

-- Totta, hänethän minä unohdin. Missä on Georgen pieni tytär? kysyi kapteeni, joka oli nähnyt Rosen vain sylivauvana.

-- Voisit pikemmin kysyä, missä on Alecin iso tytär, sanoi Mac-setä ja tunnusti olevansa veljelleen kauhean mustasukkainen.

-- Täällä minä olen, Rose vastasi ja tuli ujosti esiin ikkunaverhojen takaa sen näköisenä, kuin olisi mieluummin tahtonut pysyä piilopaikassaan.

-- No voi pyhä Yrjänä, miten pikkuinen on kasvanut! huudahti kapteeni Jem laskien pojat polveltaan ja nousi tervehtimään nuorta neitiä kuten hänenlaisensa herrasmiehen sopi. Mutta kuinka ollakaan, Rosen käsi näytti niin pieneltä hänen kädessään ja tytön kasvot muistuttivat niin paljon kuollutta veljeä, ettei hän voinut olla sieppaamatta tyttöä syliinsä. Painaen karhean poskensa Rosen pehmeää poskea vasten hän kuiskasi:

-- Jumala siunatkoon sinua, lapsi! Suo anteeksi, että unohdin sinut hetkeksi, mutta usko pois, ettei kukaan ole onnellisempi kuin setäsi Jem nähdessään sinut täällä.

Ja kun hän päästi tytön sylistään, Rosen kasvot säteilivät, eikä niissä ollut jälkeäkään äskeisestä masennuksesta, joka oli vallannut hänet ikkunaverhojen takana.

Sitten kaikki istuutuivat kuulemaan, miten kotimatka oli sujunut. Kapteeni kertoi päättäneensä lujasti päästä jouluksi kotiin, mutta kaikki näytti liittoutuneen suunnitelmaa vastaan ja se onnistui vasta viime hetkessä. Hän oli lähettänyt Archielle sähkösanoman ja pyytänyt pitämään tulonsa salassa, sillä laiva oli laskenut toiseen satamaan ja hän tiesi joutuvansa perille vasta hyvin myöhään.

Archie kertoi sitten puolestaan, kuinka sähkösanoma oli polttanut hänen taskuaan koko päivällisen ajan. Lopulta hänen oli täytynyt uskoutua Febelle, joka oli ovelasti pidättänyt kapteenia sen aikaa kun Archie puhui, jotta hänen ilmaantumisensa olisi mahdollisimman vaikuttava.

Kun oli tunnin verran hartaasti keskusteltu, alkoivat nuoret tulla levottomiksi, sillä he halusivat leikkiä kuten aina jouluna. Neuvoteltuaan äänettömästi keskenään he keksivät keinon, jolla saivat perheneuvottelun keskeytetyksi.

Steve katosi, ja samassa alkoi hallista kuulua hurjaa säkkipillin kirkunaa, joka kutsui Campbellien klaania ilonpitoon.

-- Hellitä vähän, Steve. Sinä vedät mahdottoman hienosti, mutta kuulostaa siltä, kuin siellä pelaisi koko hornan soittokunta, huusi Jem-setä tukkien korviaan, sillä tämä musiikki oli hänelle aivan uutta ja "pani purjeet paukkumaan", kuten hän sanoi.

Steve soitti sitten erästä skotlantilaista sävelmää niin pehmeästi kuin taisi, ja toiset pojat tanssivat. Kapteeni Jem ei kuitenkaan ripeänä merimiehenä voinut seistä joutilaana silloin, kun jotakin hauskaa tapahtui. Kun Steve sitten hengästyi eikä jaksanut enää puhaltaa, kapteeni pyöräytti komean kärrynpyörän keskelle salia ja kysyi: -- Kuka tulee kanssani merimiestanssiin? Ja odottamatta vastausta hän alkoi viheltää niin kutsuvasti, että Jessie-rouva kiepsahti hänen luokseen nauraen kuin nuori tyttö. Rose ja Charlie lähtivät heidän jälkeensä ja nämä neljä tanssivat niin hilpeästi, että ilo tarttui toisiinkin ja veti pyörteisiinsä kaikki tuossa tuokiossa.

Tämä oli vasta alkua, seurasi lukemattomia muita tansseja, eikä kukaan näyttänyt väsyvän. Yksinpä Fun Seekin kunnostautui valitsemalla parikseen Plenty-tädin, jota ihaili silmittömästi, koska tämä oli lihavin koko joukosta. Vanha neiti kehui pojan imartelevan häntä kovin, ja serkukset selittivät, että täti oli pannut Fun Seen pään pyörälle, sillä muuten tämä ei ikinä olisi uskaltanut ottaa tätiä kiinni mistelinoksan alla ja varpaisillaan suudella hänen pulleita poskiaan.

Siinäkös naurettiin tädin hämmästykselle, ja Funin pienet mustat silmät säteilivät tämän urotyön jälkeen. Charlie oli viekoitellut pojan siihen, hän itse puolestaan pani kaiken taitonsa liikkeelle vangitakseen Rosen ja lahjoi toisiakin auttamaan. Mutta Rose piti varansa ja vältti hänen ansaansa. Febe-parka ei onnistunut yhtä hyvin, sillä hän sattui tarjoamaan teetä Myra-tädille juuri tuon onnettoman lehvän alla, ja silloin Archie käytti tilaisuutta hyväkseen. Isän tulo oli saanut hillityn Päällikönkin heittäytymään vallattomaksi.

Jamie pyysi rohkeasti, että kaikki naiset tulisivat suutelemaan häntä, ja Jem-setä puolestaan näytti luulevan, että koko huone oli täynnä misteleitä. Alec-setä taittoi pienen mistelinoksan, sujautti sen salaa Peace-tädin myssyyn ja suuteli häntä sitten hellästi. Tämä pieni pila näytti aivan erityisesti miellyttävän tätiä, sillä hän otti koko sydämestään osaa yhteiseen iloon, ja Alec oli veljenpojista hänen ehdoton suosikkinsa.

Charlie vain ei saanut kiinni Rosea, ja kuta useammin tämä pääsi pakoon, sitä vakaammin hän päätti saada linnun pauloihinsa. Kun kaikki muut keinot oli turhaan koetettu, hän sai houkutelluksi Archien ehdottamaan panttileikkiä.

-- Kyllä minä sinun metkusi tunnen, ajatteli Rose ja piti huolellisesti varansa, ettei ainoakaan panteista ollut hänen.