Part 11

-- Kuka se nainen on? kysyi Rose, johon sedän vakava puhe oli tehnyt tarkoitetun vaikutuksen.

-- Plenty-täti.

-- Onko hän saanut erinomaisen koulutuksen? ihmetteli Rose, sillä Plenty-täti tuntui kaikista tädeistä vähimmän sivistyneeltä.

-- Vanhan hyvän ajan mittojen mukaan hän on, ja Plenty-täti on tehnyt tämän talon onnelliseksi kodiksi meille kaikille niin kauan kuin voimme muistaa. Hän ei ole suuren maailman tapaan tyylikäs, mutta hän on hyvä nainen, ja kaikki rakastavat ja kunnioittavat häntä niin, että suru mahtaa olla syvä, kun hänen paikkansa kerran on tyhjä.

-- Kunpa ihmiset pitäisivät minustakin sillä tavoin. Voisiko Plenty-täti opettaa minua taloustoimissa, niin että minusta tulisi yhtä hyvä kuin hän? kysyi Rose tuntien hieman omantunnonvaivoja siitä, että oli pitänyt Plenty-tätiä varsin jokapäiväisenä vanhana naisena.

-- Voi hyvinkin, ellet halveksi sitä vaatimatonta oppia, jota hän sinulle antaa. Hän on iloinen ja ylpeä, jos joku välittää hänen opetuksestaan, sillä täti kuvittelee aikansa olevan jo ohi.

-- Mutta miten minä aloitan?

-- Minä puhun asiasta hänelle, ja hän sopii Debbyn kanssa, sillä ruuanlaitto on tärkein asia, kuten tiedät.

-- Niin on. Sitä minä en ollenkaan pelkää, sillä minä keitän mielelläni ja yritinkin joskus kotona, mutta siellä ei ollut ketään neuvomassa, eikä puuhasta juuri syntynyt muuta kuin likainen esiliina. Piirakoita on hirveän hauska laittaa, mutta Debby on niin kiukkuinen, ettei hän varmaan anna minun ikinä tehdä kerrassaan mitään keittiössä.

-- No silloin me keitämme olohuoneessa. Usko pois, Plenty-täti järjestää kyllä asian, ei sinun tarvitse olla siitä huolissasi. Ja muista minun toivomukseni: parempi että osaa leipoa hyvää leipää kuin maailman parhaita kakkuja. Kun tuot minulle kauniin, uunilämpöisen leivän, jonka olet leiponut aivan omin päin, olen iloisempi kuin jos antaisit minulle tohvelit, jotka olet kirjaillut viimeisen muodin mukaan. En suinkaan halua lahjoa sinua, mutta silloin saat suukon ja lupaan syödä yksin koko leivän, niin ettei siitä jää muruakaan tähteeksi.

-- Sovittu. Tule puhumaan siitä tädille, sillä minä tahdon aloittaa heti! huudahti Rose tanssien setänsä edellä saliin, missä Plenty-täti istui yksin ompelemassa.

Ei tarvinne mainita, miten hämmästynyt ja iloinen vanha täti oli, kun häntä pyydettiin opastamaan Rosea taloudenpidossa ja miten innokkaasti hän antautui mieluisaan tehtävään. Debby ei uskaltanut nurista, sillä Plenty-neiti oli ainoa, jota hän totteli, ja Febe iloitsi avoimesti, sillä tämä harjoittelu toi Rosen lähemmäksi häntä.

Totta puhuen tädit olivat joskus tunteneet joutuneensa syrjään Rosen seurasta, ja he surivat sitä, sillä tyttö oli voittanut heidän sydämensä. Joskus he asiasta keskenään puhelivatkin, mutta päätyivät siihen, että kun Alec oli saanut kantaakseen kaiken vastuun, hänen piti saada myös eniten tytön aikaa.

Alec-tohtorille oli valjennut tämä pieni salaisuus, ja moitittuaan itseään siitä, että oli ollut sokea ja itsekäs, hän oli koettanut keksiä keinon, miten korjaisi asian ketään loukkaamatta. Nyt Rosen uudet tuumat soivat erinomaisen tilaisuuden. Mutta Alec-setä tunsi olonsa aika haikeaksi, kun Rose vietti päivänsä uuden opettajan hoivissa. Hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan kurkisti ovenraosta nähdäkseen kuinka tyttö voi, tai katsoi salaa luukusta, kun Rose alusti taikinaa tai kuunteli tarkkaavasti Plenty-tädin kodikasta esitelmöintiä. Joskus naisväki huomasi katselijan ja komensi hänet pois kaulinta heristäen; toisinaan, kun työ oli sujunut hyvin ja leipojat olivat sen vuoksi leppeällä tuulella, hänet houkuteltiin paikalta piparkakulla tai leivoksella.

Tietysti tohtori otti koko sydämestään osaa heidän puuhiinsa ja kehui lakkaamatta pöytään ilmestyviä ruokalajeja. Jokin laji saattoi maistua muita herkullisemmalta, ja kun hän silloin rehellisesti kiitteli, Rose punastui viattomasti ylpeydestä ja sanoi kainosti:

-- Minä valmistin sen, hauskaa että pidät siitä.

Kului jonkin aikaa ennen kuin odotettu leipä ilmestyi, sillä leivän leipominen ei ole suinkaan helppoa, ja kun Plenty-täti oli perinpohjainen opettaja, oli Rosen aloitettava aivan aakkosista. Vasta kun hän oli laittanut erilaisia kakkuja ja pikkuleipiä, tuli lopuksi kaiken kruununa 'hyvän, kauniin ja uunilämpöisen' leivän vuoro.

Se ilmestyi teepöytään hopeatarjottimella, jonka Febe ylväästi kantoi sisään, eikä hän voinut olla kuiskaamatta asettaessaan sitä kasvot loistaen tohtorin eteen:

-- Eikö se ole hieno?

-- Todella komea leipä. Onko se tosiaan Rosen tekemä? Alec-setä kysyi katsellen kaunista, hyvälle tuoksuvaa leipää kiinnostuneena ja mielissään.

-- Hän on tehnyt sen alusta lähtien kysymättä ollenkaan neuvoa, vastasi Plenty-täti ristien kätensä tyytyväisenä.

-- Minä olen epäonnistunut niin monta kertaa, etten uskonut koko jutusta tulevan mitään. Kerrankin unohdin leipomuksen uuniin eikä tuo kelvoton Debby hiiskunut mitään, vaikka tunsi palaneen käryä. Perästäpäin hän sanoi, että kun kerran rupeaa leipomaan, ei saa ajatella muuta. Eikö se ollut julmaa? Olisi hän voinut edes kutsua minua, sanoi Rose ja hänen rinnastaan pääsi raskas huokaus, kun hän muisti tuon kurjan hetken.

-- Hänen mielestään sinä opit kokemuksesta parhaiten, aivan niin kuin Swinburnen Rosamond, muistathan?

-- Minusta hänen äitinsä oli halpamainen, kun ei ollenkaan neuvonut tyttörukkaa edeltäpäin. Minun on aina tehnyt mieleni ravistella sitä ilkeätä naista, olipa hän kuinka hyvää tarkoittava äiti tahansa.

-- Jääköön hän omaan arvoonsa. Puhutaan nyt tästä leivästä, sanoi setä, jota Rosen harminpurkaus huvitti.

-- Ei siinä mitään puhumista ole. Minä vain tein parhaani, jätin mielestäni kaiken paitsi leivän paistamisen ja vahdin sitä koko ajan kun se oli uunissa, niin että olin itsekin paistua. Kaikki kävi nyt hyvin, ja minä otin uunista kauniin pyöreän, kypsän leivän, niin kuin näet. Maista nyt sitä ja sano, maistuuko se yhtä hyvältä kuin näyttää.

-- Täytyykö minun todella leikata siitä? Panisin mielelläni sen lasikuvun alle ja veisin näytteille saliin.

-- Höpsistä, setä. Pianhan se homehtuisi ja pilaantuisi. Ihmiset vain nauraisivat meille. Sinä lupasit syödä sen, niin että syö nyt, mutta älä yhdellä kertaa, vaan aina kun maistuu. Sitten saan leipoa sinulle lisää.

Alec-tohtori leikkasi juhlallisesti aimo kimpaleen ja söi sen sanaakaan virkkamatta; sitten hän suuteli Rosea otsalle.

-- Hyvä neiti, sinä tuotat opettajallesi kunniaa. Kun meille perustetaan talouskoulu, annan palkinnon parhaasta leivästä, ja sinä saat sen varmasti.

-- Minä sain sen jo ja olen mielissäni, sanoi Rose koettaen kääntyä tuolillaan niin, että saisi piilotetuksi oikean kätensä, jossa oli palohaava.

Mutta Alec-setä näki sen ja arvasi, mistä se oli tullut. Illallisen jälkeen hän pani siihen lievittävää voidetta, josta Rose oli hyvin kiitollinen.

-- Clara-täti sanoo, että käteni pilaantuvat, mutta siitä minä viis veisaan, sillä minulla on ollut tosi hauskaa Plenty-tädin kanssa, ja hän on tainnut iloita työstä yhtä paljon kuin minä. Mutta yhdestä asiasta olen huolissani ja tahtoisin kysyä sinulta neuvoa, sanoi Rose, kun he illan hämärtyessä kävelivät edestakaisin alakerran salissa ja Rose oli varovasti sujauttanut kääreessä olevan kätensä Alec-sedän kainaloon.

-- Vieläkin salaisuuksia? Minä pidän niistä tavattomasti.

-- Katsos, minusta tuntuu että Peace-tätikin mielellään opettaisi minua, ja nyt olen keksinyt, mitä hän voisi tehdä. Hänhän ei kykene liikkumaan ja touhuamaan niin kuin Plenty-täti, ja hän on tainnut tuntea viime aikoina olevansa yksinäinen ja hylätty. Mutta Peace-täti on taitava käsitöissä, ja sekin on hyödyllinen taito. Siksi aion pyytää, että hän opettaisi minua ompelemaan.

-- Siunatkoon sinun hyvää sydäntäsi! Samaa minäkin ajattelin tässä muutama päivä sitten, kun Peace-täti valitti näkevänsä sinua kovin harvoin. Aioin puhua sinulle heti, mutta jätin sen, kun sinulla oli kädet täynnä työtä. Kyllä täti mahtaa ihastua, kun saa opettaa sinulle käsityötaitoaan, varsinkin napinreikien tekemistä, sillä siinä te nuoret naiset ette taida olla erityisen taitavia. Opettelekin tekemään kunnollisia napinreikiä; tee niitä kaikki minun vaatteeni täyteen, jos tarvitset harjoituskappaleita. Minun puvuissani saa olla napinreikiä kuinka paljon hyvänsä.

Rose nauroi rohkealle tarjoukselle ja lupasi ryhtyä opettelemaan tuota tärkeätä taitoa, vaikka arveli että parsiminen sujuisi vielä huonommin. Silloin Alec-setä lupasi toimittaa hänelle sukkia, jotka ovat niin risaisia kuin ikinä saattoi toivoa.

Niinpä he yhdessä menivät yläkertaan Peace-tädin luo ja esittivät virallisesti pyyntönsä, joka sai tätiparan suunniltaan ilosta. Hän oli koko sydämestään mukana, kun he kerivät lankaa, etsivät neuloja ja järjestivät Roselle sievän parsimakorin.

Rose vietti nyt päivänsä ahkerassa työssä. Aamuisin hän tarkasti Plenty-tädin kanssa liinavaatekaappeja ja varastohuoneita, ullakoita ja kellareita tai teki työtä keittiössä oppien hoitamaan suurta taloutta. Iltapäivisin käytyään setänsä kanssa kävelemässä tai ajelulla hän istui Plenty-tädin kanssa Peace-tädin luona käytellen ahkerasti neulaa. Plenty-täti, jonka silmät olivat käyneet heikoiksi, kutoi sukkaa ja kertoi vilkkaasti hauskoja juttuja menneiltä päiviltä, kunnes kaikki kolme nauroivat tai itkivät yhdessä.

Ja jos keittiö oli houkutellut tohtoria silloin, kun Rose siellä työskenteli, niin ompeluhuone oli hänestä kerrassaan vastustamaton. Täältä ei kukaan hennonut ajaa häntä pois, varsinkaan kun hän tottelevaisesti luki ääneen tai kertoi merimiesjuttuja.

-- No niin setä, tässä on sinulle kasa yöpaitoja, ja jokaisessa on neljä napinreikää. Voit tarkastaa ne, sanoi Rose muutamia viikkoja sen jälkeen kun oli ryhtynyt opiskelemaan ompelemista.

-- Ihan lankasuoraan ja kärjissäkin sievät pistot. Loistotyötä, neitiseni, ja minä olen syvästi kiitollinen. Napit minä ompelenkin itse paikoilleen, ettei sinun tarvitse käyttää väsyneitä sormiasi.

-- Sinäkö? huudahti Rose katsellen häntä hämmästyneenä.

-- Odotahan hetkinen, haen vain ompelutarvikkeeni, niin saat nähdä mitä minä osaan.

-- Osaako hän tosiaan? kysyi Rose Peace-tädiltä, kun tohtori oli lähtenyt huoneesta.

-- Osaa toki, minä opetin häntä ennen kuin hän lähti merille. Ja varmaan hän on joutunut matkoilla käyttämään taitoaan.

Kai hänen taitonsa oli säilynyt, sillä hän palasi pian kädessään mukava ompelurasia, ja pantuaan rihman neulansilmään hän ryhtyi ompelemaan nappeja niin kätevästi, että se huvitti ja hämmästytti Rosea.

-- Mahtaako maailmassa ollakaan sellaista työtä, jota et osaisi, hän sanoi ihailevasti.

-- On pari asiaa, joita en koskaan opi tekemään, vastasi setä ilkikurisesti pistellen vilkkaasti neulalla.

-- Mitä ne ovat?

-- Leipä ja napinreiät, neitiseni.

17

HYVIÄ SOPIMUKSIA

Oli sateinen sunnuntai-iltapäivä, ja neljä poikaa koetti viettää aikaansa 'kirjannossa', kuten Jamie sanoi sitä huonetta, joka Jessie-tädin kodissa oli varattu kirjastoksi ja poikien huoneeksi. Will ja Geordie loikoivat sohvalla syventyneinä rosvo- ja salapoliisijuttuihin, Archie venytteli nojatuolissa ympärillään huiskin haiskin heiteltyjä sanomalehtiä, Charlie seisoi takkamatolla, ja ikävä sanoa molemmat tupakoivat.

-- Tämä päivä ei tunnu ikinä loppuvan, sanoi Prinssi haukotellen niin, että leuat olivat mennä sijoiltaan.

-- Lue ja kehitä itseäsi, vastasi Archie kurkistaen sanomalehden takaa.

-- Älä saarnaa, pastori, vaan vedä saappaat jalkaan, niin mennään vähän kävelemään. Sinä haudot itseäsi takan ääressä kuin mikäkin mummo.

-- Ei kiitos, tuollainen myrsky ja sade eivät juuri houkuttele kävelemään. Archie pysähtyi ja kohotti kätensä, sillä herttainen ääni kuului eteisessä kysyen:

-- Ovatko pojat kirjastossa, täti?

-- Ovat ja kaipaavat auringonpaistetta; mene sinäkin sinne, niin he saavat sitä, vastasi Jessie-rouva.

-- Rose, totesi Archie ja heitti sikarinsa tuleen.

-- Miksi sinä sen sinne heität? kysyi Charlie.

-- En minä koskaan polta naisten läsnäollessa.

-- Mutta minä en aio tuhlata tuolla tavalla hyvää sätkää, sanoi Prinssi ja pisti sikarinsa tyhjään mustepulloon, jota he käyttivät tuhkakuppina.

Kuului hiljainen koputus ja pojat vastasivat yhteen ääneen: -- Sisään. Rose astui huoneeseen posket kolean ilman punaamina.

-- Ajakaa minut vain pois jos häiritsen, hän sanoi pysähtyen kynnykselle epäröiden, sillä vanhempien poikien ilme teki hänet uteliaaksi.

-- Et sinä koskaan häiritse, sanoivat tupakoitsijat, ja toiset pojat jättivät sankarinsa kapakkoihin tai katuojiin siksi aikaa kun tervehtivät serkkuaan.

Kun Rose kumartui lämmittelemään käsiään, hän huomasi tuhkassa Archien sikarin pään, joka savusi kauheasti ja haisi väkevältä.

-- Senkin tuhmilukset, kun teette tuollaista, hän sanoi moittivasti.

-- Mitä pahaa siinä on? kysyi Archie.

-- Tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Se on huono ja epäterveellinen tapa, joka kuluttaa vain rahaa.

-- Loruja. Kaikki miehet polttavat, Alec-setäkin, ja hänhän on sinun mielestäsi malli-ihminen, aloitti Charlie härnäävästi.

-- Eipäs, ei hän polta. Hän on tehnyt lakon, ja minä tiedän miksi, sanoi Rose innokkaasti.

-- Tosiaan, en ole nähnyt sedän vanhaa merenvahapiippua nyt koko aikana. Tekikö hän lakon meidän takiamme? kysyi Archie.

-- Teki. Ja Rose kertoi tapauksen, joka sattui merenrannalla leiriaikoihin.

Se vaikutti Archieen, ja hän sanoi miehekkäästi: -- Mitä minuun tulee, setä ei tehnyt sitä turhaan. Minä en välitä vähääkään koko tupakasta, ja voin luvata, etten polta enää. Olenkin tupakoinut vain silloin tällöin huvin vuoksi.

-- Entäs sinä? Rose kääntyi katsomaan Prinssiä, joka oli sytyttänyt uudestaan sikarinsa kiusatakseen Rosea.

Oikeastaan Charlie ei välittänyt tupakasta sen enempää kuin Archiekaan, mutta hän ei tahtonut antaa näin helpolla periksi. Niinpä hän pudisti päätään, veti muutamia uhkeita savuja ja sanoi sitten ylpeästi:

-- Te naiset vaaditte meitä hylkäämään pienet viattomat huvimme vain siksi, että te ette niitä hyväksy. Mitähän sanoisitte, hyvä neiti, jos me menettelisimme samalla tavalla?

-- Jos minä tekisin jotakin tyhmää ja vahingollista, olisin vain kiitollinen huomautuksesta ja koettaisin parantaa tapani, sanoi Rose innokkaasti.

-- Hyvä, katsotaan tarkoitatko todella mitä sanot. Luovun kyllä tupakasta jos haluat, mutta panen sen ehdon, että sinäkin teet jotain minun mielikseni, sanoi Prinssi uskoen varmasti vetävänsä pitemmän korren.

-- Minä suostun, jos se on yhtä hullua kuin sikarin polttaminen.

-- Vielä paljon hullumpaa.

-- No, silloin minä lupaan. Mitä se on? Rose aivan värisi levottomuudesta, niin utelias hän oli tietämään, mistä tavastaan tai lempiesineestään hänen olisi luovuttava.

-- Heitä pois korvarenkaasi, pamautti Charlie ja nauroi häijysti, sillä hän oli varma, ettei Rose suostuisi tällaiseen ehtoon.

Rose huudahti ja tarttui molemmin käsin kultaisiin korvarenkaisiinsa.

-- Voi Charlie, eikö mikään muu kelpaisi? Olen nähnyt niiden takia niin paljon vaivaa ja kärsinyt kiusantekoa, että tahtoisin nyt iloita korvarenkaistani, kun vihdoinkin voin niitä pitää.

-- Pidä niin paljon kuin haluat, ja minä tupakoin kaikessa rauhassa, vastasi poika.

-- Etkö tyydy mihinkään muuhun? Rose kysyi nöyrästi.

-- En, vastasi toinen jyrkästi.

Hetkisen Rose seisoi ääneti ja ajatteli, mitä Jessie-täti kerran oli sanonut: "Sinä voit vaikuttaa poikiin enemmän kuin arvaatkaan; käytä siis vaikutusvaltaasi heidän hyväkseen, niin minä olen ikäni sinulle kiitollinen." Tässä hänellä nyt oli tilaisuus tehdä hyvää uhraamalla vähän omasta turhamaisuudestaan. Mutta uhraus tuntui kovin vaikealta, ja hän kysyi:

-- Tarkoitatko sinä, etten koskaan saa pitää niitä?

-- Et koskaan, ellet halua minun polttavan.

-- Sitten luovun niistä ainiaaksi.

-- Tähän käteen!

Charlie ei voinut kuvitella, että Rose tarkoitti täyttä totta, ja hän aivan hämmästyi, kun toinen äkkiä irrotti mieluisat korut korvistaan ja lausui renkaitaan näyttäen niin herttaisesti, että se nosti punan Charlien ruskeille poskille:

-- Serkuistani minä pidän enemmän kuin korvarenkaistani, ja siksi suostun ehdotukseesi.

-- Häpeä, Prinssi. Älä vaadi palkkaa sellaisesta, minkä tiedät oikeaksi. Anna Rosen pitää killuttimensa jos hän haluaa, puuskahti Archie ja hypähti suuttuneena sanomalehtensä takaa.

Mutta Rose halusi näyttää tädille, että hän todella tahtoi käyttää vaikutusvaltaansa poikien hyväksi, ja siksi hän sanoi vakavasti:

-- Tämä on reilu sopimus, ja minä aion pitää sanani, jotta uskoisitte minun olevan tosissani. Minä annan renkaan teille kumpaisellekin, voitte pujottaa ne kellonperiinne, että muistatte mitä päätettiin. Minä en unohda lupaustani, sillä reiät menevät umpeen, ja sen jälkeen en voisi pitää korvakoruja vaikka tahtoisinkin.

Puhuessaan Rose antoi korvakorun kummallekin serkulleen, ja nähdessään kuinka vakavissaan hän oli pojat tottelivat. Kun pantti oli kiinnitetty kellonperiin, Rose ojensi kummallekin kätensä, jota pojat puristivat sydämellisesti puoleksi huvittuneina, puoleksi häveten omaa osuuttaan tähän sopimukseen.

Samassa Alec-tohtori ja Jessie-rouva tulivat huoneeseen.

-- Mitäs tämä on? Tanssimassa talkoopolskaa pyhäpäivänä? huudahti tohtori ja katsoi kolmikkoa ihmeissään.

-- Ei, tässä on tehty vain tupakanvastustajain liitto. Tuletko mukaan? kysyi Charlie sillä välin kun Rose livahti tätinsä luo ja Archie heitti toisenkin sikarin liekkeihin.

-- Minä toivoisin, että Rose tekisi sopimuksen myös Willin ja Geordien kanssa, sillä nuo kirjat ovat yhtä epäterveellisiä nuorille kuin sikarit isommille, sanoi Jessie-rouva istahtaen sohvalle lukijoitten väliin, kun nämä kohteliaasti keräsivät jalkojaan tehdäkseen tilaa hänelle.

-- Ne kai ovat nykyään muodissa kaikkialla, vastasi Alec-tohtori istuutuen suureen tuoliin Rosen viereen.

-- Niinhän polttaminenkin on, ja kuitenkin se on vahingollista. Näiden halpahintaisten juttujen kirjoittajatkin tarkoittavat hyvää, sitä en epäile, mutta minusta näyttää, että he ovat erehtyneet ottaessaan tunnuslauseekseen: "Ole ovela, niin tulet rikkaaksi", vaikka sen pitäisi kuulua: "Ole rehellinen, niin tulet onnelliseksi." Minä en tuomitse äkkipikaisesti, Alec, sillä olen lukenut noita juttuja ainakin tusinan verran, ja vaikka ne viehättävätkin poikia, niissä on kuitenkin paljon ala-arvoista.

-- Voi itku, äiti, mitä sinä vaahtoat. Tämäkin kirja on ihan nasta, puuskahti Will.

-- Hemmetin jänskiä juttuja, enkä ymmärrä mitä vikaa niissä on, lisäsi Geordie.

-- Itse te juuri näytätte, mitä vikaa niissä on: niistä oppii katukieltä, vastasi heidän äitinsä arvelematta.

-- Sellaista kieltä niissä pitääkin olla. Jos nämä kaverit puhuisivat oikein hienosti, ei koko jutuissa olisi jujua, väitti Will.

-- Kengänkiillottaja ei tunne kielioppia ja sanomalehtipoikien täytyy vähän kirota, muuten ne eivät ole luonnollisia, selitti Geordie.

-- Mutta minun poikani ovat luonnollisia vaikkeivät kiroakaan. En usko, että tuollaiset tarinat auttavat hulttioita parantamaan tapojaan, eikä kunnon poikienkaan ole tarpeen tutustua väärentäjien luoliin, pelihuoneisiin, juopottelupaikkoihin ja kaikenlaiseen kehnoon elämään.

-- Mutta usein niissä kerrotaan reiluista ja kunnollisista pojista; he menevät merille ja oppivat paljon ja matkustavat maailman ympäri, ja heillä on aina hurjia seikkailuja.

-- Minä tiedän nuo sankarit, Geordie, mutta en voi olla tyytyväinen siihen valheelliseen tapaan, jolla heidän elämänsä kuvataan. Ajatelkaapa itse pojat. Tuollainen viisitoista-, kahdeksantoistavuotias poika ei ikinä pystyisi komentamaan laivoja, hävittämään merirosvoja, johtamaan salakuljettajia ansaan ja kokoamaan siten itselleen kuolematonta kunniaa, niin että amiraali Farragut pyytäisi häntä päivälliselle sanoen: "Jalo nuorukainen, sinä olet kunniaksi isänmaallesi!" Vaikka tuollaisen kirjan sankari olisikin rehellinen poika, joka koettaa tulla toimeen omin neuvoin, ei hänen sallita päästä eteenpäin tavalliseen tapaan kovalla työllä ja ponnistelulla, vaan yhtäkkiä joku miljonääri ottaa hänet ottopojakseen, koska hän on löytänyt tuon pohatan rahakukkaron, tai odottamatta rikas setä palaa meriltä juuri oikeaan aikaan. Eikö tämä kuulosta tutulta, pojat?

-- Kuulostaa. Tietysti noilla kavereilla on hyvä onni, mutta he ovatkin hurjan rohkeita ja ripeitä, vastasi Will katsellen edessään olevaa kuvaa, jossa pieni, pirteä nuorukainen kaatoi juopuneen jättiläisen kapakassa. Alla komeili kirjoitus: "Peter Peloton nitistää Jerry Juomarin."

-- Nuo jutut antavat pojille aivan väärän käsityksen elämästä; ne saavat heidät uskomaan, että onnetar suosii heitä, että he saavat raharuhtinaan tyttären tai maallista kunniaa vaikka he eivät lainkaan ponnistelisi ja näkisi vaivaa. Jonkun pitäisi kirjoittaa hauskoja, aitoja ja hyödyllisiä kertomuksia -- tarinoita, joissa kieli on hyvää ja ihmisten luonteet sellaisia, että voimme rakastaa heitä heidän virheistään huolimatta. Minusta on ikävää nähdä pienten miehenalkujen istuvan kirjastoissa ahmimassa tuollaista roskaa; se on kehnoa, ellei suorastaan kelvotonta, eikä se sovi lainkaan tyydyttämään lukuhaluisia nuoria, jotka herkuttelevat sillä paremman puutteessa. Kas niin! Nyt olen lopettanut esitelmäni ja haluaisin tietää, mitä teillä on siihen sanottavaa.

-- Mutta "Tom Brownista" sinäkin pidät. Toivottavasti Hughes kirjoittaa uuden yhtä hyvän romaanin, sanoi Archie.

-- Tom Browneista ei nykyaikana välitetä; ne joutavat pyhäkoulujen kirjastoihin. Ja Jessie-rouva luki katkelman kirjasta, jonka hän otti Willin kädestä:

-- "Siellä me näimme Johannes Kastajan hampaan. Ben sanoi, että hän näki heinäsirkkoja ja hunajaa sen kolossa, mutta minä en nähnyt. Ehkäpä Johannes oli vuollut hammastikkunsa rististä."

-- Tuo on ihan tylsien poikien puheita, ja me hyppäämme sellaisten sivujen yli, joissa kuvataan mitä he näkivät eri maissa, puolusteli Will.

-- Ja matkaoppaista otetut kuvaukset ovat kuitenkin arvokkainta noissa kirjoissa. Muu on vain konnien inhottavia juttuja, ja niitä te siis niin ahneesti luette, vastasi hänen äitinsä masentuneena.

-- Laivoja koskevat osat ovat ainakin hyödyllisiä. Niissä on hyviä niksejä, joita tarvitaan sitten kun menemme merille, lisäsi Geordie.

-- Saattaa olla. Silloin te varmaan voitte selittää minulle, mitä tämä merkitsee. Jessie-rouva luki toiselta aukeamalta seuraavan merenkulkua koskevan kohdan:

-- "Tuuli on länsilounaassa, ja me voimme kulkea neljä piirua myötätuuleen ja kuitenkin olemme vielä kuusi piirua tuulen yläpuolella. Jos se kiihtyy, miehitämme etu- ja isonpurjeen, jos ilma asettuu, tiukennamme tyynen puolella olevat nuorat."

-- Kyllä minä varmasti osaisin, mutta pelkään vähän setää. Hän tietää niin paljon enemmän kuin minä ja nauraa minun tiedoilleni, sanoi Geordie selvästi hämillään kysymyksestä.

-- Mitä vielä, turha sinun on uskotella. Me ymmärrämme tuskin puolta merikuvauksista, ja senkin päin honkia, huudahti Will siirtyen äkkiä vihollisen puolelle Geordien suureksi harmiksi.

-- Poikien ei pitäisi puhutella minua niin kuin olisin laiva, valitti Rose. -- Kun tulimme aamulla kirkosta ja tuuli oli viedä hatun päästäni, huusi Will ihan keskellä katua, että "reivaa etuseili ja kääri kasaan liehuva viistopurje, niin se pysyy"!

Pojat nauroivat täyttä kurkkua kuullessaan Rosen loukkaantuneena toistavan Willien sanat, ja turhaan Will koetti selittää, että oli vain pyytänyt Rosea vetämään viittaa tiukemmalle ja ottamaan kiinni hattunsa liehuvista harsoista, kun ne aikoivat lentää tiehensä.

-- Mutta toden sanoakseni, jos poikien välttämättä täytyy puhua eri kieltä kuin meidän muiden, niin mieluummin minä kuuntelen merimieskieltä kuin katuslangia. Minua loukkaa vähemmän, jos pojat 'reivaavat etuseilin' kuin jos he 'painuvat hirteen'. Mutta roskakirjoja minä en kärsi. Archie, ole hyvä ja toimita nuo kaksi kirjaa pois silmistäni.