Part 10

Kun Rose meni nukkumaan, hän huomasi, ettei Alec-setä ollut unohtanut häntä: yöpöydällä oli siro pieni jalusta ja samettipohjalla kaksi pienoismuotokuvaa. Hän seisoi katsellen niitä, kunnes silmät sumentuivat kyynelistä. Kuvat esittivät hänen isäänsä ja äitiään ja ne oli maalattu vanhojen muotokuvien mukaan, joiden väri vaaleni sitä mukaa kuin vuodet kuluivat.

Rose sulki pienet pyhäinjäännökset käsiensä väliin ja lupasi: Koetan tehdä elämäni sellaiseksi, että te ilolla voitte seurata sitä.

Se oli Rosen pieni iltarukous hänen neljäntenätoista syntymäpäivänään.

Kahta päivää myöhemmin Campbellit matkustivat takaisin kotiin. Heitä oli nyt enemmän kuin tullessa, sillä sekä Alec-setä että Kitty Comet matkasivat mukana. Kissanpoika oli pienessä korissa, johon sille oli pantu evästä.

Siinäkös syleiltiin ja suudeltiin, heilutettiin nenäliinoja ja heitettiin hyvästiä, kun lähdön aika koitti. Ja kun he vihdoin pääsivät liikkeelle, juoksi äiti Atkinson vielä heidän jälkeensä ja tuikkasi mukaan pieniä piirakoita, jotka juuri oli otettu uunista.

Taas lähdettiin, mutta taas piti pysähtyä, sillä Snow'n tyttäret saavuttivat heidät ja vaativat kimakasti takaisin ne kolme kissanpoikaa, jotka Pumpula oli pistänyt matkalaukkuunsa. Mirriparat olivat melkein läkähtyneet, kun ne vapautettiin vankilastaan ja luovutettiin laillisille omistajilleen, vaikka pieni anastaja kuinka valitti ja selitti, että ne tahtoivat tulla sisarensa Kittyn mukaan.

-- Rose ei taida kovinkaan mielellään tulla kotiin, sillä hän tietää, että riehumisen aika on ohi, sanoi Mac, kun he lähestyivät vanhaa taloa.

-- Minä en voisikaan riehua, vaikka kuinka tahtoisin, en ainakaan vähään aikaan. Nyrjäytin jalkani kun putosin Barkiksen selästä, ja se on tullut koko ajan pahemmaksi, vaikka olen koettanut varoa sitä. En ole puhunut siitä, ettette turhan päiten huolestuisi, kuiskasi Rose purren tuskasta hampaitaan, kun nousi astuakseen vaunuista. Salaa hän toivoi, että setä ottaisi kantaakseen hänet itsensä eikä hänen pakettejaan.

Hän ei tajunnutkaan kuinka se oikein kävi, mutta yhtäkkiä Mac oli kantanut hänet portaita ylös ja asettanut salin sohvalle.

-- Siinä sinä nyt olet -- tämä puoli ylöspäin! Ja muista että jos nilkkasi kiusaa sinua ja joudut vuoteeseen, minä olen sinun lakeijasi. Se on oikeus ja kohtuus, kuten tiedät, sillä ikinä en unohda kuinka reilu sinä olet ollut minulle.

15

KORVARENKAAT

Rosen nilkan nyrjähdyksestä näytti tulevan vakava juttu, kun se oli ollut hoitamatta niin kauan, ja Alec-tohtori määräsi tytön makaamaan ainakin kahdeksi viikoksi. Mielessään Rose valitti sitä kauheasti, mutta ääneen hän ei uskaltanut voivotella, sillä silloin pojat olisivat ruvenneet pitämään hänelle samoja saarnoja kärsivällisyydestä, joita hän itse oli niin usein pitänyt heille.

Nyt oli Macin vuoro toimia sairaanhoitajana, ja hän maksoi velkansa kunniakkaasti. Kun hän ei vieläkään saanut mennä kouluun ja vapaata aikaa jäi sen takia paljon, hän vietti sen enimmäkseen Rosen seurassa. Hän auttoi tyttöä kaikin tavoin, salli tämän opettaa itselleen käsitöitäkin vakuututtuaan siitä, että moni uljas skotlantilainen mies on itse osannut 'paikata purjeensa'. Rosen oli kuitenkin pyhästi luvattava pitää asia salassa.

Eräänä kirkkaana lokakuun iltapäivänä Rose korjaili toverinsa käsityötä. Hän oli asettunut mukavasti yläkerran aulaan sohvalle, ja Jamie ja Pumpula, jotka oli varta vasten 'lainattu' häntä huvittamaan, leikkivät nurkassa Cometin ja Rosen vanhan nuken kanssa.

Silloin Febe toi käyntikortin. Rose luki sen ja irvisti, sitten hän nauroi ja sanoi:

-- Minä otan vastaan neiti Blissin. Samassa hänen kasvoilleen tuli vakava seurusteluilme ja hän järjesti medaljonkinsa ja kiharansa.

-- Päivää, Rose. Minun on tehnyt joka päivä mieleni tulla tervehtimään, mutta on ollut niin paljon puuhaa, etten ole mitenkään ennättänyt. Hauskaa että sinä olet yksin, sillä äiti lupasi että saan viipyä hetken, ja minä otin mukaan pitsinvirkkauksen näyttääkseni kuinka ihana malli siinä on, toitotti neiti Bliss ja tervehti Rosea suudelmalla, johon ei kovin lämpimästi vastattu. Rose kiitti kyllä kohteliaasti pistäytymisestä ja pyysi Febeä tuomaan vieraalle nojatuolin.

-- On varmaan hauskaa, kun on oma kamarineiti, sanoi Annabel istahtaen. -- Mutta kai sinä olet yksinäinen ja kaipaat läheistä ystävää.

-- Onhan minulla serkkuni, vastasi Rose arvokkaasti, sillä vieraan suojeleva esiintyminen suututti häntä.

-- Mutta eivät kai nuo pojat voi olla ystäviäsi? Äiti sanoo, ettei sinun todellakaan sopisi olla heidän kanssaan niin paljon.

-- He ovat kuin veljiäni, ja tätien mielestä se sopii, Rose vastasi terävästi.

-- Minä tahdoin vain sanoa, että olisi mukavaa, jos tulisit minun parhaaksi ystäväkseni, sillä riitelimme kauheasti Hatty Masonin kanssa emmekä puhu enää toisillemme. Hän on alhainen luonne, ja minä hylkäsin hänet. Ajattele nyt, hän ei koskaan maksa karamellivelkaansa takaisin eikä pyytänyt minua kutsuihinsa.

Karamellit olisin vielä antanut anteeksi, mutta en voi sietää, että hän syrjäyttää minut noin sivistymättömästi. Sanoin ettei hän saa elämän päivänään edes vilkaista minua.

-- Kiitos vain, kun ajattelit minua, mutta minä en taida kaivata parasta ystävää, sanoi Rose päättävästi.

Annabel Blissin mielestä Rose oli 'nenäkäs ipana', mutta toiset tytöt tahtoivat tutustua Roseen, ja kun he eivät sitä voineet, he lähettivät Annabelin valmistamaan maaperää. Olihan vanha kartano tavattoman viehättävä vierailupaikka, poikia pidettiin miellyttävinä nuorukaisina ja lisäksi Campbellit olivat varsin huomattu suku, kuten Annabelin äiti sanoi. Siksi Rosen kylmäkiskoisuus harmitti kovasti Annabelia, mutta hän peitti sen ja muutti heti puheenaihetta.

-- Sinä näyt opiskelevan ranskaa. Kuka sinua opettaa? hän kysyi selaillen pöydällä olevaa romaania.

-- En minä oikeastaan opiskele, luen sitä samalla tavalla kuin englantiakin, ja setä ja minä puhumme ranskaa usein tuntikausia. Hän puhuu kuin synnynnäinen ranskalainen ja sanoo, että minä äännän hyvin.

Rose ei todellakaan malttanut panna kynttiläänsä vakan alle, sillä ranskantaito oli hänen vahva puolensa ja hän oli siitä aika ylpeä. Ja Annabel sieti hänen mielestään pienen näpsäyksen.

-- Niinkö, todella! vastasi Annabel Bliss hieman nolona, sillä hän osaltaan ei voinut suinkaan sanoa ranskaa vahvaksi puolekseen.

-- Minä matkustan sedän kanssa ulkomaille vuoden tai parin kuluttua, ja hän tietää, miten välttämätöntä on osata kieliä. Läheskään kaikki tytöt, jotka pääsevät koulusta, eivät osaa kunnolla ranskaa, ja ulkomailla heillä on vain ikävää. Minä autan sinua mielelläni jos tahdot, sillä sinullahan ei ole ketään, jonka kanssa voisit puhua kotona.

Vaikka Annabel näytti nukelta, hänen sisässään oli muutakin kuin sahajauhoa, ja Rosen pöyhkeä puhetapa loukkasi häntä syvästi. Rose oli hänen mielestään nenäkkäämpi kuin koskaan, ja hänen teki mielensä nujertaa tämä kerta kaikkiaan, mutta hän ei keksinyt miten. Tuntui kuin hän olisi saanut korvapuustin, ja vaistomaisesti Annabel kohotti kätensä suojellakseen korviaan. Samassa hän huomasi korvakorunsa ja sai niistä ajatuksen.

-- Kiitos vain, mutta minä en tarvitse apua, sillä meidän opettajamme on Pariisista, ja hän puhuu varmasti parempaa ranskaa kuin sinun setäsi. Sitten hän keikautti päätään, niin että hänen korvissaan olevat kelloset heilahtivat ja lisäsi:

-- Mitäs pidät uusista korvakoruistani? Isä antoi ne minulle viime viikolla, ja kaikki sanovat, että ne ovat ihanat.

Rose putosi kopeutensa kukkuloilta aika vauhtia, sillä Annabel oli nyt todella päässyt voiton puolelle. Rose ihaili kauniita koruja. Hänen salaisia haaveitaan oli laitattaa reiät korviinsa, mutta hän pelkäsi sedän pitävän sitä pelkkänä hupsutuksena eikä uskaltanut puhuakaan asiasta. Hän olisi ilomielin antanut ranskantaitonsa, jos olisi saanut korviinsa tuollaiset kultakelloset, joiden kieliä koristivat helmet. Hän risti kätensä ja sanoi haltioituneena:

-- Ne ovat ihanat! Olisin onnellinen jos setä antaisi minunkin käyttää korvakoruja.

-- Minä en sinuna välittäisi mitä hän sanoo. Isäkin nauroi minulle ensin; mutta nyt hän pitää niistä, ja hän lupasi antaa timanttikoristeet, kun täytän kahdeksantoista, sanoi Annabel tyytyväisenä täysosumaansa.

-- Sain äskettäin sievät korvarenkaat, jotka ovat olleet äidilläni. Niissä on helmiä ja turkooseja ja haluaisin kuollakseni pitää niitä, huokasi Rose.

-- No, pidä sitten. Minä pistän reiät korviisi, ja pidä niissä silkkilankaa, kunnes ne ovat terveet -- hiuksesi peittävät ne mainiosti. Pujota sitten korvarenkaat paikoilleen, ja usko pois, setäsikin pitää niistä.

-- Koskeeko se hirveästi? kysyi Rose epäröiden.

-- Eikä mitä! Pieni pisto vain ja sillä selvä. Minä olen tehnyt reiät monen korviin ja tiedän miten se käy. Sido hiukset ylös ja anna minulle paksu neula.

-- Haluaisin sentään kysyä ensin sedältä, sammalsi Rose, kun kaikki oli valmiina toimitusta varten.

-- Onko hän milloinkaan kieltänyt sitä? Annabel kysyi pitäen kiinni uhriaan kuin vampyyri.

-- Ei, ei koskaan.

-- Et kai sinä pelkää, huudahti Annabel, joka oli päättänyt saada tahtonsa läpi.

Viimeinen sana ratkaisi asian, Rose sulki silmänsä ja sanoi tuskallisesti kuin olisi odottanut mestausta: -- Lävistä nyt.

Annabel lävisti ja uhri kesti sen sankarillisesti, vaikka tuli kalmankalpeaksi ja sai silmänsä täyteen kyyneliä.

-- Kas niin! Pane nyt silkkilanka reikiin ja voitele korvalehtiä joka ilta rasvalla. Pian ne ovat terveet ja saat renkaat paikoilleen, sanoi Annabel tyytyväisenä työhönsä, sillä tyttö joka puhui erinomaisesti ranskaa, makasi nyt sohvalla niin masentuneena kuin häneltä olisi leikattu molemmat korvat.

-- Niitä pakottaa kauheasti, ja minä tiedän, ettei setä pidä tästä, huokasi Rose, kun omatunto alkoi soimata häntä. -- Lupaa ettet puhu tästä kenellekään, muuten pojat kiusaavat minut kuoliaaksi, hän lisäsi levottomana -- unohtaen kokonaan kaksi pientä olentoa, joilla oli sekä silmät että korvat ja jotka suurella mielenkiinnolla olivat etäämmältä seuranneet toimitusta.

-- En puhu. Varjelkoon, mitä tuo on? Annabel hätkähti kuullessaan ääniä ja askelia, jotka reippaasti lähenivät alakerrasta päin.

-- Pojat tulevat! Piilota neula. Näkyvätkö minun korvani? Äläkä hiiskahda sanaakaan, kuiskasi Rose ja koetti peittää pahan työn jäljet poikien teräviltä katseilta.

Siinä he tulivat koko joukko mukanaan kantamus kastanjoita, joita olivat olleet poimimassa.

-- Ai kuinka paljon ja komeita! Pidetäänkin teen jälkeen kekkerit ja paahdetaan ne, sanoi Rose upottaen molemmat kätensä pussiin, joka oli melkein täynnä isoja ruskeita kastanjoita.

-- Nämä on poimittu erityisesti sinua varten, Rose. Minä olen omin käsin kerännyt jokaisen, ja ne ovat valiolaatua, sanoi Mac ojentaen hänelle pussinsa, jossa oli litrakaupalla kastanjoita.

-- Sinun olisi pitänyt nähdä Mac kiipeilemässä. Kerran hän putosi päistikkaa maahan ja olisi varmasti taittanut niskansa, ellei Archie olisi saanut häntä kiinni, huomautti Steve heittäytyessään huolettomasti ikkunapenkille.

-- Sinun ei kannata puhua, Keikari, kun et itse erottanut kastanjapuuta pyökistä, ja ravistelisit kai vieläkin sitä vanhaa pyökkiä, jollen minä olisi tullut hätiin, sinkautti Mac takaisin heittäytyen Rosen sohvan selustaa vasten, sillä hänellä oli erikoisoikeuksia.

-- Pitääkö minun ruveta ravistelemaan sinua, vastasi Steve osoittamatta vähintäkään kunnioitusta vanhempaa veljeään kohtaan.

-- Alkaa jo hämärtää, minun täytyy lähteä kotiin, muuten äiti tulee levottomaksi, sanoi Annabel nousten lähteäkseen, vaikka toivoikin, että häntä pyydettäisiin jäämään kastanjakesteihin.

Mutta kukaan ei pyytänyt, ja sillä aikaa, kun hän valmistautuessaan lörpötteli Rosen kanssa, pojat neuvottelivat salamerkein siitä ikävästä tosiasiasta, että jonkun olisi lähdettävä saattamaan nuorta neitiä kotiin. Mutta kukaan ei tuntunut tällä kertaa haluavan tililleen sankaritekoja; jopa kohtelias Archiekin pakoili velvollisuutta sanoen Charlielle, kun he hiljaa pujahtivat viereiseen huoneeseen:

-- Ei kai minun tarvitse olla jokaiselle mieliksi. Vieköön Steve tytön kotiin ja näyttäköön hyvät tapansa.

-- Minut saa kyllä ennemmin hirttää, sanoi Prinssi, joka ei voinut sietää neiti Blissiä.

-- Sitten minä menen, sanoi Alec-tohtori poikien häpeäksi ja lähti tarjoamaan palvelustaan vieraalle.

Hän tuli kuitenkin liian myöhään, sillä Mac oli Rosen katseen kehottamana uhrautunut ja tallustellut nöyrästi Annabelin mukaan.

-- Minä kai saan viedä tämän neidin teepöytään, koska toinen löysi ritarin kotimatkalle. Alakerran lamput on sytytetty ja tunnen nenässäni, että tädillä on jotain erikoisherkkuja meille illaksi.

Puhuessaan Alec-tohtori valmistautui kantamaan Rosen alakertaan kuten tavallisesti; mutta silloin Archie ja Prinssi törmäsivät esiin ja pyysivät katumustaan peitellen innokkaasti, että saisivat kantaa hänet kultatuolissa. Rose suostui, sillä hän pelkäsi tarkkasilmäisen sedän huomaavan kohtalokkaat silkkilangat. Pojat panivat kätensä ristiin, Rose kiersi kätensä heidän kaulansa ympärille ja niin hänet kannettiin juhlallisesti alas toisten poikien seuratessa heitä käsipuuta pitkin liukuen.

Tee tarjoiltiin tänä iltana tavallista aikaisemmin, jotta Jamie ja hänen nukkensa saisivat edes hetken olla juhlassa mukana. He olivat saaneet luvan olla jalkeilla seitsemään asti ja kummallekin luvattiin kaksitoista paahdettua kastanjaa, jos he söisivät ne vasta seuraavana päivänä.

Ateriasta selvittiin sen takia nopeasti ja seurue kokoontui ruokasalin avaran takan ympärille. Pian kastanjat tanssivat iloisesti kuumilla paahtimilla tai sinkoilivat paahtajien syliin aiheuttaen pienimmissä ihastunutta pakokauhua.

-- Hei, Rose, kerro sinä meille jokin tarina sillä aikaa kun me teemme työtä, ehdotti Mac, joka istui hieman syrjässä valitsemassa kastanjoita.

-- Sitä minäkin, täytyy meilläkin olla jotain hauskaa, lisäsi Charlie heittäen kasan kuumia kastanjoita Rosen helmaan ja pyyhkien käsiään.

-- Olkoon menneeksi. Minulla onkin parahiksi pieni opettavainen tarina, vaikka se sopisi paremmin pienemmille lapsille kuin te, vastasi Rose.

-- Anna tulla! sanoi Geordie, ja Rose totteli aavistamatta lainkaan, kuinka tuhoisaksi juttu koituisi hänelle itselleen.

-- Kerran eräs pieni tyttö meni tervehtimään nuorta naista, joka piti hänestä kauheasti. Sattui niin, että tämä nuori nainen oli loukannut jalkansa ja hänen täytyi pitää siinä kylmiä kääreitä; siksi hänellä oli aina valmiina korillinen sievästi käärittyjä siteitä.

Pikku tyttö leikki mielellään tuolla korilla, ja kerran, kun hän luuli ettei kukaan näkisi, hän otti omin lupinsa yhden siteen ja pisti sen taskuunsa.

Nyt Pumpula, joka oli ihastuneena katsellut viittä paahdettua kastanjaa pienen taskunsa pohjalla, kohotti äkkiä päätään ja sanoi: -- Ai! Hänen äänensä oli niin hätääntynyt kuin kertomus olisi äkkiä muuttunut peräti jännittäväksi.

Rose kuuli ja näki, miten pieni synnintekijä kauhistui, ja hän jatkoi kertomustaan varsin mahtipontisesti, poikien nykiessä toisiaan ja osoittaen salamerkeillä, että he ymmärsivät pilan.

-- Mutta olipa yksi silmä, joka näki tämän pienen tyhmän tytön, ja kenen silmä se oli?

-- Jumalan tilmä, mutisi omantunnonvaivoihin joutunut Pumpula kätkien pyöreät kasvonsa kahden pienen pullean käden väliin.

Rose oli joutua ymmälle tästä vastauksesta, mutta huomattuaan että hänen kertomuksensa teki tarkoitetun vaikutuksen, hän jatkoi vakavasti:

-- Niin, Jumala näki hänet, mutta myös nuori nainen näki sen, vaikka ei puhunut mitään; hän halusi tietää mitä tyttö aikoi tehdä siteellä. Lapsi oli ollut hyvin onnellinen, ennen kuin otti sen, mutta tunsi itsensä onnettomaksi, kun se oli hänen taskussaan. Hän lopetti pian leikin ja istui vakavana nurkassa. Tyttö mietti muutamia minuutteja ja kävi sitten panemassa siteen pois, ja hänen oli taas kevyt olla. Nuori nainen oli tästä kovin iloinen ja mietti, mikä sai tytön viemään siteen takaisin.

-- Omatunto pitti, mutisi murtunut ääni pienten käsien takaa, jotka puristivat punaisia kasvoja.

-- Voitko sinä ollenkaan sanoa minkä tähden hän otti sen, kysyi Rose koulumestarin äänellä.

-- Te oli niin tievä ja hän tahtoi ten, vastasi vieno ääni.

-- Hyvä on, minä olen iloinen, että hänellä oli niin herkkä omatunto. Tämän tarinan opetus onkin, että se joka varastaa ei voi olla iloinen, ennen kuin on palauttanut varastamansa tavaran.

Minkäs tähden tämä pieni tyttö peittää kasvonsa? kysyi Rose lopetettuaan kertomuksensa.

-- Pumpula häpeää, kuiskasi pieni rikollinen, joka oli aivan murtunut omantunnonvaivojen ja tämän kauhean paljastuksen vuoksi.

-- Kuule nyt, Rose, ei tuo ole oikein, että sinä kerrot hänen pienistä erehdyksistään kaikkien kuullen ja saarnaat hänelle tuolla tavalla; et sinä itsekään pitäisi siitä, sanoi tohtori ottaen itkevän tyttösen polvelleen ja koettaen lohduttaa tätä.

Ennen kuin Rose ehti sanallakaan ilmaista katumusta, hyökkäsi Jamie kuin suuttunut kalkkuna nurkastaan, jossa oli punaisena ja levottomana seurannut Rosen tarinaa. Vakaasti päättäen kostaa Pumpulan saaman iskun hän puuskahti:

-- Minäpä tiedän mitä sinä itse olet tehnyt ja minä kerron sen nyt kaikille. Sinä luulit ettei kukaan näe, mutta me näimme kaiken, ja sinä sanoit ettei setä pidä siitä ja että pojat kiusaavat sinut kuoliaaksi, ja sinä vaadit Annabelin lupaamaan, ettei kerro kenellekään, ja hän pisti reiät sinun korviisi, että saisit panna niihin korvarenkaat. Siinä se. Ja se on paljon pahempaa kuin jonkin vanhan rätin näpistäminen, ja minä vihaan sinua, kun panit Pumpulan itkemään.

Tämä hiukan hajanainen tunteenpurkaus haihdutti Pumpulan hairahduksen siinä silmänräpäyksessä, ja Rose tunsi että nyt oli hänen hetkensä tullut.

-- Mitä! Mitä! Mitä! huusivat pojat yhteen ääneen, jättivät innoissaan paahtimensa ja veitsensä siihen paikkaan ja syöksyivät Rosen ympärille, joka ei voinut olla äkkiä koettamatta korviaan. Tuo liike paljasti oitis hänen syyllisyytensä, ja kuin säikähtynyt jänis hän peitti päänsä tyynyihin huudahtaen hiljaa:

-- Annabel yllytti minua!

-- Nyt hän voi sitten riiputtaa korvissaan lintuhäkkejä ja koreja ja kärryjä ja sianporsaita ja kaikkea mitä ajatella saattaa ihan niin kuin muutkin tytöt. Ja kai hän näyttää aikamoiselta hanhelta, sanoi yksi kiusanhengistä tarttuen kiharaan, joka pisti esiin tyynyjen seasta.

-- Minä en olisi ikinä uskonut, sanoi Mac niin pettyneellä äänellä, että Rose ymmärsi arvonsa laskeneen hirvittävästi viisaan serkkunsa silmissä.

-- Tuo Blissin tyttö on semmoinen kiusankappale, että häneltä pitäisi kieltää pääsy tähän taloon, sanoi Prinssi.

-- Mitäs sinä sanot tästä, setä? kysyi Archie, joka piti itseään tavallaan perheen päänä ja tahtoi säilyttää kurin hinnalla millä hyvänsä.

-- Minä olen kovin hämmästynyt; mutta hänhän on tyttö eikä voi sille mitään, että on tyttöjen tapaan vähän turhamainen, vastasi Alec-setä huokaisten niin kuin olisi luullut Rosea enkeliksi, joka on kaikkien maallisten kiusausten yläpuolella.

-- Mitä aiot tehdä, Alec-setä? kysyi Geordie miettien, mikä rangaistus parhaiten sopisi rikolliselle naiselle.

-- Kun hän kerran pitää niin hirveästi koruista, on parasta antaa hänelle myös nenärengas. Minulla pitäisi olla jossakin sellainen, se on aikoinaan kuulunut jollekin Fidzhi-saarten kaunottarelle. Minä käynkin hakemassa sen, sanoi Alec-tohtori ja jättäen Pumpulan Jamien hoivaan hän nousi pannakseen ehdotuksensa täytäntöön.

-- Hyvä! Hyvä! Tässä on naskali. Pidelkää te häntä, niin minä kaivan hänen sievään nenäänsä reiän, hihkui Charlie paiskien tyynyt menemään toisten poikien tanssiessa sohvan ympärillä kuten fidžisaarelaiset konsanaan.

Se oli kauhea hetki, sillä Rose ei voinut juosta pakoon, hän saattoi vain suojella uhattua nenäänsä ja ojentaa samalla toisen kätensä sedälle kauhuissaan huutaen:

-- Voi setä, pelasta minut, pelasta!

Ja tietysti setä pelasti hänet; ja kun Rose oli varmassa turvassa sedän voimakkaan käsivarren suojassa, hän tunnusti hupsuutensa niin nöyrästi, että pojat naurettuaan tarpeeksi hänelle päättivät antaa anteeksi ja panna kaiken syyn kiusanhengen, Annabelin, niskoille. Myös Alec-setä leppyi ja jopa lupasi kaksi kultaista korvarengasta yhden pronssisen nenärenkaan asemesta. Tällä lupauksellaan hän antoi Rosen naiselliset heikkoudet anteeksi; jopa taipuikin niihin huolimatta omasta paremmasta arvostelukyvystään.

16

LEIPÄ JA NAPINREIÄT

-- Mitä ihmettä minun tyttöni miettii istuessaan täällä noin yksin ja juhlallisen näköisenä? kysyi Alec-tohtori tullessaan eräänä marraskuun päivänä kirjastoon, kun Rose istui siellä kädet ristissä vakaviin ajatuksiin vaipuneena.

-- Setä, minä tahtoisin keskustella kanssasi vakavasti jos sinulla on aikaa, Rose vastasi heräten unelmistaan aivan kuin ei olisi kuullut setänsä kysymystä.

-- Minä olen tässä vain sinua varten ja kuuntelen mielelläni, vastasi setä kohteliaasti, sillä aina Rosen esiintyessä kuin pieni nainen setä kohteli häntä leikillisen kunnioittavasti, ja se oli tytölle hyvin mieleen.

Kun setä nyt istui Rosen viereen, tämä sanoi hyvin vakavana:

-- Olen koettanut miettiä mille alalle antautuisin, ja tahtoisin että neuvot minua.

-- Mille alalle -- mitä sinä tarkoitat, ystäväni? Alec-setä näytti niin kummastuneelta, että Rose kiirehti selittämään:

-- Unohdin ihan, ethän sinä ollutkaan vuoristomajalla, kun puhuimme siitä. Me istuimme siellä usein kuusien alla käsitöitä tehden ja juttelimme monista asioista, -- me naiset, tarkoitan -- ja minusta se oli oikein hauskaa. Äiti Atkinson oli sitä mieltä, että jokaisella pitää olla ammatti, jolla hankkii toimeentulonsa, sillä rikas voi tulla köyhäksi, kuten tiedät. Jessie-täti myönsi että hän oli oikeassa. Kun minä näin, kuinka onnellisia ja riippumattomia äiti Atkinsonin omat tyttäret olivat, aloin toivoa että minäkin oppisin jonkin ammatin. Silloin en olisi riippuvainen rahoista, vaikka onkin mukavaa, että niitä on.

Tohtori kuunteli tytön selitystä omituinen ilme kasvoillaan, hän ihmetteli, oli hyvillään ja samalla huvittunut katsellessaan pientä veljentytärtään, joka äkkiä tuntui muuttuneen nuoreksi naiseksi. Rose oli kasvanut paljon puolen vuoden aikana, ja hänen pienessä päässään versoi uusia ajatuksia. Tohtori olisi varmasti ollut ihmeissään, jos olisi tiennyt mitä kaikkea tyttö mielessään pohti, sillä Rose oli niitä nuoria, jotka tekevät havaintoja ja miettivät paljon ja hämmästyttävät silloin tällöin ystäviänsä viisailla, omintakeisilla mielipiteillään.

-- Minä olen samaa mieltä kuin naiset siellä majalla ja olen iloinen, jos voin auttaa sinua valitsemaan itsellesi elämänuraa, sanoi tohtori vakavasti. -- Mihin sinä tunnet sopivasi? Luontaiset taipumukset merkitsevät valinnassa paljon.

-- Ei minulla ei ole mitään erikoistaipumuksia. Sen takia minusta tuntuu, että olisi parasta valita jokin hyödyllinen työ ja opetella se hyvin, koska en tee sitä huvin vuoksi vaan kouluttaakseni itseäni ja valmentautuakseni sen varalle, että tulisin joskus köyhäksi, vastasi Rose sen näköisenä kuin olisi todella tahtonut hiukan köyhtyä, jotta joutuisi harjaannuttamaan käytännöllisiä lahjojaan.

-- Hyvä. On muuan tärkeä ja oivallinen taito, joka jokaisen tytön pitäisi hankkia ja jota tarvitsee yhtä hyvin rikas kuin köyhä. Ja minä tiedän erinomaisen koulutuksen saaneen naisen, joka opettaisi sitä sinulle.

-- Mikä se on? kysyi Rose innokkaasti.

-- Taloudenhoito! vastasi tohtori Alec.

-- Onko sekin taito? kysyi Rose ja iloinen ilme hänen kasvoiltaan katosi, sillä sedän puhuessa hänen mielessään oli herännyt monenlaisia epämääräisiä, mutta viehättäviä unelmia.

-- On, se on parhaita ja hyödyllisimpiä taitoja mitä ylipäänsä voi oppia. Se ei ehkä tyydytä turhamaisuutta yhtä paljon kuin laulaminen, maalaaminen, kirjoittaminen tai lasten opettaminen; mutta sen varassa on monien onni ja tyytyväisyys. Niinpä niin, sinä katselet minua kummissasi, mutta tosiasia on, että mieluummin näkisin sinut kunnon emäntänä kuin kaupungin kehutuimpana kaunottarena. Ei keittotaito tukahduta sinun muita lahjojasi, mutta se kuuluu välttämättömästi kasvatukseen. Toivoisinkin että alkaisit opetella sitä heti, kun olet nyt noin hyvässä kunnossa.