Part 1

KAHDEKSAN SERKUSTA

Kirj.

Louisa M. Alcott

WSOY, Porvoo, 1917.

SISÄLLYS:

Kaksi tyttöä. Serkut. Sedät. Tädit. Vyö ja matka-arkku. Alec-sedän huone. Matka Kiinaan. Ja mitä sitten tapahtui. Feben salaisuus. Rosen uhri. Mac-parka. Toiset pojat. Vuoristossa. Onnellinen syntymäpäivä. Korvarenkaat. Leipä ja napinreiät. Hyviä sopimuksia. Muoti ja terveydenhoito. Veli luuranko. Mistelin alla. Säikähdys. Uusia puuhia. Sovinto. Kuka?

1

KAKSI TYTTÖÄ

Rose istui ypöyksin suuressa salissa pieni nenäliina valmiina kuivaamaan ensimmäisen esiin pirahtavan kyynelen. Hän oli miettimässä huoliaan ja arveli itkun tulevan pian. Rose oli valinnut tämän huoneen murehtimispaikakseen, sillä täällä oli hämärää ja rauhallista. Sali oli täynnä vanhanaikaisia huonekaluja, ikkunoissa riippuivat tummat, raskaat verhot ja seiniä peittivät maalaukset, joista tuijottivat juhlalliset vanhat herrat peruukeissaan, korkeamyssyiset terävänenäiset naiset ja pyöreäsilmäiset lapset yllään lyhytmiehustainen mekko tai vyötäröön ulottuva takki.

Täällä saattoi tosiaan heittäytyä murheen valtaan. Keväiset sadekuurotkin rapisivat ikkunaan kuin kuiskaten: itke pois huolesi, niin minäkin teen.

Rosella oli todellakin syytä suruun, sillä hänellä ei ollut äitiä, hän oli hiljan menettänyt myös isänsä, eikä hänellä ollut kotiakaan, hän vain asui täällä isotätiensä luona. Hän oli tullut vasta viikko sitten, ja vaikka herttaiset vanhat neidit koettivat parhaansa mukaan ilahduttaa häntä, eivät he oikein onnistuneet, sillä tyttö oli aivan toisenlainen kuin ne lapset, joita he olivat ennen nähneet. Tuntui kuin he olisivat saaneet hoitoonsa alakuloisen perhosen.

Rose sai liikkua missä halusi, ja pari päivää hän olikin huvitellut kiertelemällä ympäriinsä tässä vanhassa herraskartanossa, joka oli täynnä kummallisia sokkeloita, salaperäisiä käytäviä ja viehättäviä huoneita. Ikkunoita saattoi olla aivan yllättävissä paikoissa, puutarhan puolelle puikahti somia parvekkeita ja yläkerran suuri halli oli täynnä esineitä maailman kaikilta kulmilta, sillä Campbellit olivat olleet merikapteeneita jo monen sukupolven aikana.

Plenty-täti oli jopa antanut Roselle luvan käydä vapaasti tutkimusretkillä isossa keittiökomerossa, joka oli oikea hyvien tuoksujen tyyssija ja täynnä kaikenlaisia herkkuja. Mutta Rose näytti vähät välittävän moisista houkutuksista, ja kun tämäkin toive petti, Plenty-täti luopui epätoivoisena yrityksistään.

Ystävällinen Peace-täti oli puolestaan koettanut innostaa Rosea kauniisiin käsitöihin ja oli suunnitellut nuken vaatevaraston, joka olisi ihastuttanut isompaakin tyttöä. Mutta vaaleanpunaiset satiinihatut tai pikkuruiset sukat eivät huvittaneet Rosea, vaikka hän yritti ommella tunnollisesti tädin mieliksi. Ja eräänä päivänä Peace-täti näki parhaaksi lopettaa koko ompeluseuran huomatessaan tytön pyyhkivän kyyneliään hääpuvun laahukseen.

Sen jälkeen tädit löivät viisaat päänsä yhteen ja kutsuivat suojattinsa seuraksi koko seutukunnan kilteimmän ja moitteettomimman tytön. Mutta tämä Annabel Bliss oli kaikista heidän yrityksistään epäonnistunein, sillä Rose ei voinut sietää häntä ollenkaan vaan sanoi, että hänen teki mieli nipistää Annabelia nähdäkseen osasiko tuo vahanukke edes huutaa. Niin sai mallikappale Annabel palata kotiinsa, ja uupuneet tädit jättivät Rosen pariksi päiväksi oman onnensa nojaan.

Oli kolea sää. Vilustuttuaan hiukan Rosen täytyi pysytellä sisällä, ja hän vietti aikaansa enimmäkseen kirjastossa isänsä kirjojen parissa. Hän luki paljon, itki joskus ja vaipui usein ihaniin unelmiin, joista haaveksivat tyttölapset aina löytävät iloa ja lohtua. Mielikuvitusleikki oli hänestä mieluisampaa kuin mikään muu, mutta terveellistä se ei ollut; hän kävi kalpeaksi, väsyneeksi ja haluttomaksi, vaikka Plenty-täti syötti hänelle rautaa kilokaupalla ja Peace-täti hellitteli häntä kuin sylikoiraa.

Tätiparat vaivasivat ankarasti päätään keksiäkseen Roselle jotain uutta. Vihdoin he päättivät tehdä rohkean yrityksen, vaikkeivät juuri uskaltaneet toivoa sen onnistuvan. He eivät kertoneet Roselle mitä täksi lauantai-illaksi oli suunniteltu, vaan jättivät hänet omiin oloihinsa yllätyshetkeen asti. Eivät he aavistaneet, että omituinen lapsi löytäisi huvia aivan odottamattomasta paikasta.

Ennen kuin Rose oli ehtinyt pusertaa esille ainoatakaan kyyneltä, omituinen ääni katkaisi hiljaisuuden ja sai tytön herkistämään kuuloaan. Se oli vain hiljainen viserrys, mutta lintu tuntui olevan erityinen sävelniekka, sillä hiljainen viserrys muuttui pian iloiseksi piipitykseksi, jota seurasi milloin liverrys, milloin kujerrus tai sirkutus, ja kaikki loppui hilpeään sävelryöpsähdykseen, aivan kuin lintu olisi purskahtanut nauruun. Rose nauroi mukana ja hypähti innokkaasti seisomaan unohtaen kokonaan surunsa.

-- Tuohan on matkijalintu! Missä kummassa se laulaa?

Hän juoksi isoon eteiseen ja kurkisti ulos molemmista ovista, mutta ei nähnyt kuin viheliäisen kananpojan, joka kyyhötti takiaisen lehden alla. Hän kuunteli uudestaan ja ääni tuntui tulevan talosta. Hän palasi innoissaan sisälle, ja laulu johdatti hänet vihdoin keittiökomeron ovelle.

-- Täälläkö se on? Sepä merkillistä! hän tuumi.

Mutta ei komerossa näkynyt muita lintuja kuin ikuisesti suutelevat pääskyset hyllyillä olevien kiinalaisten teekuppien kyljissä. Äkkiä Rosen kasvot kirkastuivat, ja avaten hiljaa ruokaluukun hän kurkisti keittiöön. Mutta laulu oli vaiennut ja hän näki vain siniesiliinaisen tytön pesemässä liettä. Rose katseli häntä hetkisen ja kysyi sitten äkkiä:

-- Kuulitko sinä matkijalinnun laulavan?

-- Minä sanoisin sitä febelinnuksi, sanoi tyttö ja katsoi häneen veitikkamaisesti mustilla silmillään.

-- Mihin se meni?

-- Täällä se on vieläkin!

-- Missä?

-- Minun kurkussani. Haluatko kuulla?

-- Haluan! Minä tulen sinne. Ja Rose ryömi luukusta leveälle keittiön hyllylaudalle, sillä hän oli niin innoissaan ja hämmästynyt, ettei malttanut kiertää oven kautta.

Tyttö pyyhki kätensä, astui matolle, joka oli kuin saari saippuaveden keskellä, ja sitten, totta tosiaan, hänen hennosta kurkustaan tulvi pääskysen viserrystä, punarastaan lurittelua, metsäkyyhkyn kujerrusta ja muita tuttuja säveliä. Ja kuten äskenkin laulu päättyi riemuisaan juoksutukseen, aivan kuin se olisi kuulunut pensaikosta kuumana kesäpäivänä.

Rose hämmästeli niin, että oli pudota hyllyltään, ja kun konsertti loppui, hän taputti riemuissaan käsiään ja ihasteli:

-- Voi miten sievää. Kuka sinua on opettanut?

-- Linnut, vastasi tyttö hymyillen ja tarttui taas työhönsä.

-- Ihmeellistä. Osaan minäkin laulaa, mutta en lähimainkaan noin kauniisti. Mikä sinun nimesi on?

-- Febe More.

-- Saanko minä jäädä tänne katsomaan, kun sinä puuhaat? Salissa on niin yksinäistä.

-- Jää vain jos haluat, sanoi Febe vääntäen hameensa kuivaksi niin kätevästi, että Rose ei voinut olla ihailematta häntä.

-- Asutko sinä täällä? kysyi Rose.

-- Saan ehkä jäädä tänne. Debby tarvitsee apulaisen, ja minä tulin kokeilemaan viikoksi.

-- Kunpa jäisitkin. Täällä on kamalan tylsää. Rose oli oikein ihastunut tuohon tyttöön, joka liversi kuin lintu ja teki työtä kuin täysikasvuinen nainen.

-- Olisi se minustakin mukavaa. Olen jo viidentoista, ja minun pitäisi ruveta elättämään itseni, kun ei minulla ole sukulaisia. Sinähän olet tullut tänne joksikin aikaa, eikö niin? Febe kysyi katsoen vieraaseensa ja miettien, kuinka ihmeessä elämä saattoi olla ikävää tytöstä, jolla oli silkkimekko, hieno röyhelöesiliina, kaunis medaljonki ja tukassa samettinauha.

-- Olen täällä kunnes setäni tulee. Hän on nyt minun holhoojani, enkä tiedä mihin hän aikoo viedä minut. Onhan sinullakin holhooja?

-- Minulla? Ei toki. Minut on ihan pienenä jätetty köyhäintalon portaille. Neiti Rogers sattui mieltymään minuun ja otti minut hoitoonsa, niin että olen siitä asti ollut hänen luonaan. Mutta nyt hän on kuollut ja minä saan tulla toimeen omin neuvoin.

-- Sehän on jännittävää! Ihan kuin Arabella Montgomery "Mustalaisen lapsessa"! Oletko lukenut sen hauskan kirjan? kysyi Rose, joka piti aivan erityisesti löytölapsitarinoista ja oli lukenut niitä monia.

-- Ei minulla ole kirjoja, ja kaikki vapaa-aikani minä juoksentelen metsissä; se on minusta hauskempaa kuin sadut ja kertomukset. Febe lopetti lieden pesun ja ryhtyi uuteen puuhaan.

Hän otti esille ison papukulhon, ja Rose katseli häntä miettien, miltä elämä mahtaisi tuntua, jos pitäisi aina tehdä työtä eikä saisi koskaan vain olla ja pitää hauskaa. Mutta Febe näytti ajattelevan, että nyt oli hänen vuoronsa kysellä, ja sanoi haikeasti:

-- Sinä olet kai käynyt paljon koulua?

-- Olen, voi kamalaa! Olin kokonaisen vuoden asuntolakoulussa ja hädin tuskin selvisin sieltä hengissä. Mitä enemmän luin, sitä enemmän neiti Power antoi läksyjä, ja minä olin niin onneton, että itkin melkein silmät päästäni. Isä ei antanut minulle koskaan vaikeita tehtäviä, hän opetti niin jännittävästi, että läksyt tuntuivat pelkästään hauskoilta. Isä ja minä olimme hirveän onnellisia yhdessä. Mutta nyt hän on mennyt pois ja jättänyt minut aivan yksin.

Kyynelet joita Rose äsken turhaan odotti, tulivat nyt itsestään, ja ne vierivät pitkin poskia kertoen rakkaudesta ja surusta tehokkaammin kuin sanat.

Vähään aikaan keittiössä ei kuulunut muuta kuin nyyhkytystä, jota säesti sateen rapina. Febe lakkasi kaatamasta papuja kulhosta toiseen ja katseli myötätuntoisesti Rosen polviin hautautunutta kiharaista päätä, sillä hän näki, että sievään esiliinaan pyyhittiin katkerampia kyyneliä kuin hän itse milloinkaan oli vuodattanut.

Pumpulimekossaan ja siniruutuisessa esiliinassaan Febe tunsi olevansa heistä kahdesta onnellisempi ja rikkaampi. Jos olisi uskaltanut, hän olisi kiertänyt käsivartensa tytön hartioiden ympärille. Mutta peläten käyttäytyvänsä sopimattomasti hän sanoi vain reippaasti:

-- Ethän sinä ole yksin, kun sinulla on niin paljon rikkaita ja eteviä sukulaisia. Debbyn mielestä he hemmottelevat sinut pilalle, kun olet suvun ainoa tyttö.

Feben viimeiset sanat saivat Rosen hymyilemään kesken itkun, ja hänen kyynelten tuhrimat kasvonsa olivat lystikkäät, kun hän kurkisti esiliinansa takaa ja sanoi hullunkurisen voipuneena:

-- Siinäkin yksi huoli! Minulla on kuusi tätiä, ja he kaikki tahtoisivat minut luokseen, enkä minä tunne kunnolla ketään heistä. Isä sanoi aina tätä paikkaa Tätiläksi, ja nyt minä kyllä tiedän minkä tähden.

Febe nauroi hänen kanssaan ja sanoi rohkaisevasti:

-- Siksihän tätä muutkin sanovat, ja se on hyvä nimi. Kaikki Campbellin rouvat asuvat tässä lähellä ja käyvät usein tervehtimässä vanhoja neitejä.

-- Kyllä minä tätien kanssa tulisinkin toimeen, mutta kun täällä on vielä kymmenittäin serkkuja, kaikki päälle päätteeksi poikia, ja poikia minä inhoan! Osa heistä kävi viime keskiviikkona täällä, mutta olin onneksi päivälevolla, ja kun täti tuli kutsumaan minua, vedin peitteen korvilleni ja olin nukkuvinani. Tietysti minun täytyy joskus tutustua heihin, mutta pelkään sitä kauheasti.

Rosea puistatti. Hän oli asunut kahdestaan sairaan isänsä kanssa eikä tuntenut ainoatakaan poikaa; siksi hän kuvitteli heitä jonkinlaiseksi villieläinlajiksi.

-- Voi, kyllä sinä rupeat pitämään heistä. He pyyhältävät usein tästä ohi tullessaan lammelta milloin ratsain milloin veneellä. Jos olet innostunut soutamisesta ja hevosista, niin sinulle tulee hurjan hauskaa.

-- Mutta minäpä en ole! Hevosia minä pelkään, veneessä voin pahoin ja poikia vihaan!

Ja Rose-parka väänteli käsiään ajatellessaan kamalaa tulevaisuuttaan. Yhden näistä kauhuista voisi vielä kestää, mutta kaikki yhdessä oli toki liikaa, ja hän alkoi miettiä, olisiko sittenkin parasta palata pikimmiten kouluun.

Febe nauroi Rosen voivotuksille niin että pavut pomppivat kulhossa, mutta koetti samalla lohduttaa tyttöä:

-- Ehkä setäsi vie sinut jonnekin, missä ei poikia olekaan. Debby sanoo, että setäsi on hyvin ystävällinen ja tuo aina tuliaisiksi kasakaupalla kauniita tavaroita.

-- Niin, mutta minua pelottaa, kun en tunne ollenkaan Alec-setää. Hän kävi meillä ani harvoin, vaikka lähetteli minulle sieviä esineitä. Nyt minä kuulun hänelle ja hän saa määrätä minusta mielensä mukaan, kunnes täytän kahdeksantoista. Ehkä en pidä hänestä ollenkaan, vaan vihaan häntä koko ikäni.

-- Et kai sentään. Minä en sinuna viitsisi surra turhia vaan pitäisin hauskaa. Olisin kuin jänis kaalimaassa, jos minulla olisi sukulaisia ja rahaa eikä muuta tekemistä kuin saada aikani kulumaan, Febe aloitti, mutta ei ehtinyt pitemmälle, kun ulkoa alkoi äkkiä kuulua niin tavatonta melua ja jyrinää, että tytöt säpsähtivät.

-- Ukkonen, arveli Febe.

-- Sirkusseurue! innostui Rose, joka oli korkealta paikaltaan nähnyt vilaukselta koreat vaunut ja ponien liehuvia harjoja ja häntiä.

Melu häipyi ja tytöt alkoivat jatkaa jutteluaan, mutta silloin ilmestyi keittiöön vanha Debby unisena ja pahantuulisena herättyään päivällistorkuilta.

-- Rose-neitiä odotetaan saliin.

-- Kuka siellä on?

-- Pikku tytöt eivät kysele, vaan tekevät niin kuin käsketään, kuului Debbyn lyhyt vastaus.

-- Kunhan se vain ei olisi Myra-täti. Minulla menevät aina jalat pehmeiksi, kun hän päivittelee yskääni ja voivottelee niin kuin olisin kuoleman kielissä. Rose hankkiutui vetäytymään pois samaa tietä kuin oli tullutkin, sillä joulukalkkunalle ja vanukkaalle tarkoitettu aukko oli aivan tarpeeksi avara hänen kuljettavakseen.

-- Taitaisitpa aika mielelläsi vaihtaa Myra-tätiin ne, jotka siellä ovat. Ja koetas kerran vielä kulkea minun keittiööni tuota tietä, niin minä näytän, pauhasi Debby, joka piti velvollisuutenaan nuhdella lapsia, kun tilaisuus salli.

2

SERKUT

Rose livahti takaisin keittiökomeroon ja piristi siellä mieltään irvistämällä Debbylle koettaessaan tyyntyä ja koota rohkeutta. Sitten hän hiipi hiljaa hallin läpi ja kurkisti saliin. Ketään ei näkynyt ja huoneessa vallitsi niin täydellinen hiljaisuus, että hän luuli vieraiden menneen yläkertaan. Siksipä hän puikahti rohkeasti pariovista saliin. Huoneen vastakkaisella puolella häntä kohtasi näky, joka melkein salpasi hengen.

Siinä seisoi rivissä seitsemän eri-ikäistä ja erikokoista poikaa, kaikki vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä ja kaikilla yllään skotlantilaispuku. Koko rivi hymyili ja kumarsi ja laukaisi kuin yhdestä suusta:

-- Hyvää päivää, serkku!

Rose hengähti raskaasti ja katseli kauhuissaan ympärilleen kuin paetakseen, sillä pelko moninkertaisti poikien lukumäärän, niin että koko huone näytti olevan heitä täynnä. Mutta ennen kuin hän ehti lähteä, astui pisin poika rivistä ja sanoi ystävällisesti:

-- Älä suotta pelkää. Tämähän on vain sinun klaanisi, niin kuin Skotlannissa sanotaan, ja me tulimme toivottamaan sinut tervetulleeksi. Minä olen päällikkö, Archie -- palveluksessasi.

Hän ojensi kätensä, ja Rose pisti ujosti pienen kätensä pojan ruskeaan kouraan, johon se kokonaan hukkui. Pitäen serkkua kädestä Archie jatkoi esittelyä:

-- Me tulimme koko komeudessamme, sillä niin me aina teemme suurissa juhlatilaisuuksissa. Toivottavasti pidät siitä. Nyt minä esittelen sinulle nämä veijarit, ja me kyllä tulemme hyvin toimeen. Tuo pitkä hongankolistaja on Charlie, Clara-tädin poika, lempinimeltä Prinssi. Tädillä on vain tämä ainoa, mutta sepä onkin oikea kultapoika. Tämä kunnon kaveri on Mac, Kirjatoukka, ja tuo sievä otus Steve. Steve on aikamoinen keikari, katsopas huvin vuoksi hänen käsineitään ja töyhtöään. Ne ovat Jane-tädin poikia, loistopari muuten, usko pois. Nämä nulikat ovat minun veljiäni, Geordie ja Will sekä hännänhuippuna Jamie. Kas niin, miehet, liikkeelle mars ja käyttäytykää siivolla.

Ja Rose näki kauhukseen edessään vielä kuusi ojennettua kättä, ja oli päivänselvää, että hänen täytyi pudistaa niitä kaikkia. Se oli ankara hetki ujolle tytölle, mutta hän muistutti itselleen, että nämä olivat vain sukulaisia, ja koetti vastata ystävällisesti tervehdykseen.

Vaikuttavan seremonian päätyttyä rivi hajosi, ja poikajoukko täytti silmänräpäyksessä molemmat huoneet. Rose pakeni kiireesti ison nojatuolin suojiin. Vajoten sen syvyyksiin hän katseli tunkeilijoita ja odotti, milloin täti tulisi hänelle avuksi.

Kuin täyttääkseen miehekkäästi velvollisuutensa jokainen pysähtyi ohi kulkiessaan Rosen tuolin viereen, sanoi lyhyesti jotakin ja saatuaan vielä lyhyemmän vastauksen luikahti pois keventyneen näköisenä.

Archie tuli ensiksi ja sanoi isällisesti kumartuen tuolin selustan yli:

-- Mukavaa että olet nyt täällä, serkku, toivottavasti viihdyt Tätilässä oikein hyvin.

-- Kyllä minä viihdyn.

Mac pyyhkäisi hiukset silmiltään, oli kompastua jakkaraan ja kysyi lyhyesti:

-- Toitko mukanasi kirjoja?

-- Neljä laatikollista. Ne ovat kirjastossa.

Mac katosi huoneesta, ja nyt oli vuorossa Steve. Hän asettui seisomaan niin, että skottilaispuku esiintyi oikein edukseen, ja sanoi kohteliaasti hymyillen:

-- Ikävää ettei tavattu sinua keskiviikkona. Toivottavasti olet jo päässyt nuhastasi.

-- Olen, kiitos! Ja Rosen suupieliä nyki, kun hän muisti miten oli ryöminyt peiton alle piiloon.

Steve uskoi kohteliaisuutensa saavuttaneen aivan erityistä suosiota ja vaelsi ohi uljas töyhtö korkeammalla kuin koskaan. Prinssi Charlie astui keikaillen lattian poikki ja sanoi rennon huolettomasti:

-- Äiti lähetti terveisiä. Hän toivoo sinun olevan niin kunnossa, että voisit tulla käymään jonakin päivänä ensi viikolla. Pikku raukka, sinulla taitaa olla täällä hirveän ikävä?

-- Minä olen kolmetoista ja puoli vuotta vanha, vaikka näytänkin pieneltä, kuohahti Rose. Hän oli niin närkästynyt toisen suojelevasta äänensävystä, että unohti ujoutensa kokonaan.

-- Anteeksi, neitiseni, sitä ei tosiaan uskoisi, Charlie sanoi ja lähti tiehensä iloissaan, kun oli saanut hiljaisen serkkunsa vähän leimahtamaan.

Geordie ja Will tulivat yhdessä, kaksi tanakkaa jallia, toinen yhdentoista ja toinen kahdentoista ikäinen, he katsoivat sinisillä pyöreillä silmillään Rosea ja laukaisivat kumpikin kysymyksensä kuin pyssyn suusta:

-- Toitko sinä apinasi tänne?

-- En, se kuoli.

-- Saat kai sinä oman veneen?

-- Toivottavasti en.

Sitten he sotilaallisesti käänsivät hänelle selkänsä ja marssivat matkoihinsa. Pikku Jamie taas kysyi suorasukaisesti:

-- Toitko sinä minulle mitään hyvää?

-- Toin paljon makeisia, Rose vastasi. Ihastuneena Jamie kiipesi hänen polvelleen ja mäiskäytti tytön poskelle suukon ilmoittaen samalla, että piti Rosesta kauheasti.

Rose joutui hämilleen, varsinkin kun toiset pojat katsoivat ja nauroivat, ja päästäkseen pälkähästä hän kysyi kiireesti nuorelta valloittajalta:

-- Näitkö sinä sen sirkusseurueen, joka kulki tästä ohi?

-- Milloin? Missä? huusivat pojat innokkaasti.

-- Juuri vähän ennen teidän tuloanne. Ainakin minä arvelin sitä sirkukseksi. Näin semmoiset punaisenmustat rattaat ja monta ponia ja...

Hän ei ehtinyt pitemmälle, sillä naurunremakka keskeytti hänen puheensa, ja Archie koetti naurunsa lomassa selittää hilpeyden syytä.

-- Mehän siinä ajoimme shetlanninponeilla ja uusilla metsästysrattailla. Siitä sirkuksesta sinä et pääsekään eroon ihan helposti.

-- Mutta niitä oli niin paljon ja ne menivät sellaista vauhtia, ja vaunut olivat tulipunaiset, Rose koetti selittää erehdystään.

-- Tule, niin näet koko roskan! huudahti Prinssi. Ja ennen kuin Rose oikein tajusi, hänet riepotettiin vaunuvajalle ja esiteltiin meluisasti kolmelle pörröiselle ponille ja uusille koreille metsästysrattaille.

Tällä puolen pihaa Rose ei ollut vielä käynyt ja hän pelkäsi, ettei hänellä olisi siihen lupaakaan, mutta kun hän vihjasi, ettei täti ehkä pitäisi tästä, pojat huusivat yhteen ääneen:

-- Tätihän pyysi meitä huvittamaan sinua ja täällä se käy paljon paremmin kuin sisällä.

-- Jos minä vilustun, kun minulla ei ole päällysvaatteita, sanoi Rose. Hänen teki kauheasti mieli jäädä, mutta jotenkin hän tunsi olonsa epävarmaksi.

-- Etkä vilustu, odotahan, pojat melusivat. Samassa joku painoi hattunsa Rosen päähän, toinen pani takkinsa hänen hartioilleen, kolmas oli tukehduttaa hänet vaunuhuovalla ja neljäs avasi vajassa seisovien vanhojen vaunurämien oven sanoen sulavasti:

-- Astukaa sisään, neiti, ja istukaa oikein mukavasti, me esitämme teille jotakin hauskaa.

Ja Rose istui komeasti katselemassa, kun pojat tanssivat vauhdikkaasti ja taitavasti skotlantilaisen kansantanhun. Se oli hänestä niin hauskaa, että hän taputti käsiään ja nauroi iloisemmin kuin moneen viikkoon.

-- Mitäs pidit? kysyi Prinssi tullessaan tanssin loputtua Rosen luo punaisena ja hengästyneenä.

-- Se oli hienoa! Minä olen ollut teatterissa yhden ainoan kerran, eikä siellä tanssittu läheskään noin hauskasti. Olettepa te eteviä! vastasi Rose hymyillen serkuilleen kuin kuningatar alamaisilleen.

-- Saat nähdä, että me olemme hienoa porukkaa, eikä tämä ollut kuin vähäinen näyte taidoistamme. Meillä ei ole soittimia mukana, muuten me tahtoisimme

"laulun, soiton sävelin sua, armas, miellyttää",

vastasi Charlie ylpeyttä uhoten.

-- Minä en tiennytkään, että me olemme skotlantilaisia; isä ei vihjannutkaan siitä koskaan eikä näyttänyt välittävän Skotlannista, vaikka pyysi kyllä minua usein laulamaan vanhoja balladeja, sanoi Rose. Tuntui kuin hän olisi äkkiä siirtynyt kauas Amerikasta.

-- Emme mekään ole tienneet sitä kuin vasta äskettäin. Luimme Scottin kirjoja ja muistimme yks kaks, että isoisähän oli skotlantilainen. Silloin me rupesimme tutkimaan vanhoja sukutarinoita, hankimme säkkipillin ja skottilaispuvut ja päätimme tuottaa klaanille kunniaa. Olemme jo jonkin aikaa olleet näissä puuhissa, ja se on hirveän hauskaa. Vanhemmatkin pitävät siitä, ja minusta me olemme oikein uljasta joukkoa.

Archie kiikkui puhuessaan vaunujen toisella astinlaudalla, muut olivat kavunneet etu- ja takaistuimelle voidakseen levätessään ottaa osaa keskusteluun.

-- Minä olen Fitzjames ja tuo on Roderick Dhu, tiedäthän, Scottin "Järven neidosta", ja jonain päivänä me esitämme sinulle kaksintaistelun lyömämiekoilla. Sen hienompaa et kyllä voi kuvitella, lisäsi Prinssi.

-- Niin, ja kuulisitpa Steven soittavan säkkipilliä. Sen parempaa kiljunaa ei kukaan saa aikaan, huusi Will kuskinpenkiltä innokkaana esittelemään suvun monipuolisia kykyjä.

-- Mac metsästää meille kirjoistaan vanhoja tarinoita. Hän neuvoo, miten on pukeuduttava, ja löytää aina jännittäviä lauluja tai kohtauksia esitettäväksi, lisäsi Geordie sanoakseen jotain hyvää poissa olevasta Kirjatoukasta.

-- No, mitäs sinä ja Will osaatte? Rose kysyi Jamielta, joka uskollisesti istui hänen rinnallaan ja piti häntä silmällä odottaen luvattuja tuomisia.

-- Minä olen juoksupoikana ja toimittelen asioita, ja Will ja Geordie ovat sotajoukko aina kun marssitaan, tai hirviä kun metsästetään, tai kavaltajia kun hakataan päitä poikki.

-- Ovatpa he auliita, ei voi muuta sanoa, ihaili Rose, ja käyttökelpoiset nuoret miehet säteilivät ujoa ylpeyttä ja päättivät niin pian kuin suinkin serkkunsa yksityishuviksi esittää kohtauksia Skotlannin kansallissankarien Wallacen ja Montrosen seikkailuista.

-- Ruvetaanpa hippasille, huusi Prinssi. Hän antoi aika läimäyksen Steven olkapäälle ja hyppäsi ylös orrelle.

Käsineistään välittämättä Keikari ryntäsi hänen jälkeensä, ja toiset kapusivat joka taholle aivan kuin aikoen taittaa niskansa ja nyrjäyttää raajansa niin pian kuin suinkin.

Tämä näytös tarjosi uutta ihmeteltävää Roselle, joka vastikään oli tullut jäykän muodollisesta asuntolakoulusta, ja hän katseli notkeita serkkujaan ihastuneena. Nämä tuntuivat olevan paljon ketterämpiä kuin konsanaan hänen rakas apinansa, Mops-vainaja.

Will oli juuri niittänyt kunniaa heittäytymällä pää edellä ylisiltä jaloilleen maahan, kun Febe ilmestyi tuomaan viittaa, päähinettä ja kalosseja sekä Plenty-tädin terveiset, että Rosen olisi tultava heti paikalla sisään.

-- Hyvä on, me tuomme hänet, vastasi Archie antaen salamerkkikielellä käskyn, jota toteltiin niin äkkiä, ettei Rose ehtinyt pois vaunuista, kun pojat jo olivat tarttuneet aisoihin ja vetivät hänet vajasta. He toivat hänet pääovelle sellaisella räiskeellä, että yläkerran ikkunaan ilmestyi kaksi myssyä ja Debby alkoi eteisessä päivitellä:

-- Varmasti nuo hurjimukset säikyttävät pikku raukan kuoliaaksi.