Part 9

Olemme vielä niin arkoja ja tottumattomia, ettemme yllätyksen pelosta uskalla pitempään sananvaihtoon antautua. Sovimme siitä, että milloin jompikumpi haluaa telefooni-keskustelua, ilmottaa hän siitä toiselle lyömällä kahdeksan kertaa lämpöjohtotorveen. Kun toverinikin on vaihettanut suulliset tervehdykset Vuoksen kanssa, suljemme telefoonin.

Hauskalta tuntuu tietoisuus, että voi milloin hyvänsä antautua suulliseen keskusteluun oman kansalaisensa kanssa. Tunnen siitä kellarin pimeydestä, missä edelliset kuukaudet sain elää, päässeeni jo koko lailla väljemmille vesille.

Tavaksemme tulee tämän jälkeen kutsua naputusta sähkötykseksi sekä W.C:tä telefooniksi.

Istun taas eräänä päivänä työni ääressä, toverini naputellessa Vuoksen kanssa. -- -- --

-- Tam toshe finn! -- lausuu toverini ja viittaa lattian alle.

Jätän paikalla kynäni, napautan kahdeksan kertaa lämpöjohtotorveen sekä kyykötän seuraavassa hetkessä telefoonin ääressä.

-- Mitä tuo toverini höpisee, että tässä meidän allammekin olisi suomalainen? -- kysyn, kun Vuoksi on ilmestynyt toiseen päähän.

-- Kyllä siellä on.

-- Kuka?

-- Proviisori S. Nykaarlepyystä.

-- Kuinka löysitte hänet?

Vuoksi kertoo, että kun hän on jo kauan ollut eri puolilla olevien naapuriensa yhteydessä, mutta ylhäältä, neljännestä kerroksesta, ei ole koskaan naputuksiin vastattu, vaikka sieltä pitkin päivää kaikuu miehen askeleet, päätti hän keinolla millä hyvänsä ottaa siitäkin eläjästä selvän. Niinpä kiipesi hän äsken pöydälle seisomaan ja huusi lämpöjohtotorven juuritse katon läpi: -- Kto tam? Kuka siellä?

Ja katso, hänen pari kertaa toistettuaan saman kysymyksen sekä suomeksi että venäjäksi, kuului ylhäältä vastaus:

-- He, suomalainen!

Kumpikin ilmotti nimensä ja pian oli tuttavuus heidän välillään rakennettu.

-- Ettekö selittänyt hänelle telefoonikeinoamme?

-- Kyllä, mutta ehkä hän ei uskalla avata. Koetanpa vielä kehottaa häntä.

Kuluu jokunen hetki, alhaalta alkaa kuulua veden loiskinaa ja pian sen jälkeen hieman arkaileva: -- Halloo!

-- Halloo, halloo! -- vastaavat eri suunnilta minun ja Vuoksen äänet.

Viimemainittu suorittaa esittelyn ja niin on meitä nyt keskinäisessä yhteydessä kolme suomalaista. Proviisori S., jota syytetään samoista asioista kuin minuakin, on tuotu tänne myöskin keskikesällä. Kuukausmäärin me kolme siis olemme eläneet lähimpinä naapuruksina: päivittäin ovat minun askeleeni kaikuneet herra S:n korvissa, samoinkuin hänen askeleensa Vuoksen korvissa, ilman että kuitenkaan olemme toisistamme tienneet tämän taivaallista.

Hra S. ei ole osannut naputuskieltä enempää kuin minäkään näihin saakka. Vuoksi sen sijaan on oppinut sen omin päinsä jo aikoja sitten. Hän oli löytänyt kaavan koppinsa pimeästä peräseinästä, päässyt selville asiasta sekä alkanut yksikseen harjotella. Sitten oli hän sen avulla päässyt vähin erin yhteyteen venäläisten naapuriensa kanssa.

Sanelemme nyt hra S:lle naputuskaavan, että hänkin voi ryhtyä harjottelemaan sekä käyttämään sitä keinoa lyhemmässä sananvaihdossa. Tätä suullista puhelua hän pelkää, arvellen että meitä mahdollisesti vakoillaan. Venäläinen toverini vakuuttaa, että sellaista on venäläisissä vankiloissa kyllä ennen tehty, mutta ei nyt enää. Enkä minäkään, tarkemmin asiaa sekä sellaisen vakoilun käytännöllistä järjestelyä ajatellen, voi pitää sitä mahdollisena.

Tyhjennettyämme toisillemme niukat uutisvarastomme sekä vahvistettuamme toistemme valoisaa luottamusta tulevaisuuteen sekä oikean asian voittoon, lopetamme "konferenssin" ja annamme vesivirran sulkea puheluväylämme. Mutta hauskana ja lämmittävänä tosiasiana jää mielenpohjalle tietoisuus, että meitä on jo kolme suomalaista toistemme yhteydessä. Se on omiaan lisäämään turvallisuuden ja voiman tunnetta. Ja kuka tietää, mitä löytöjä me edelleenkin voimme tehdä, sillä kaikesta päättäen istuu suomalaisia siellä täällä ympäri Shpalernajaa.

Myöskin toverini laajentaa päivä päivältä tuttavapiiriään. Alhaaltakäsin on hän löytänyt kaksi tuttua poliittista vankia, joiden kanssa hän saattaa olla telefooniyhteydessä. Kun lisäksi muistamme naapuri Sobolevin sekä päällämme asuvan anarkisti Solovjovin, on meitä kaikkiaan viisi miestä, jotka saattavat yhtaikaa keskenään jutella. Siis täydellinen konferenssi W.C:n ääressä!

Mikäli totumme ja käymme rohkeammiksi telefoonin käyttämisessä, sitä useammin panevat nämä viisi venäläistä tavarissia toimeen tunninkin kestäviä konferensseja. Ja juttelemista heillä piisaa. Jej bohu, sitä turinaa! Ja kun he kuuluvat kolmeen eri puolueeseen, syntyy heillä tavallisesti väittelyitä periaatteellisista kysymyksistä. Silloin, väittelyn tiimellyksessä, leiskahtelee toverini tukka, silmät kipinöivät ja hänen siinä varsin epämukavassa asennossa kyyköttäessään huitoo aina toinen käsi tuimasti ilmassa. Väliin oikein tulistuessaan näyttää hän olevan valmis siinä tuokiossa syöksymään päälleen klosettiin, päästäkseen käsiksi toveriensa tukkaan. Mutta kun se ei kuitenkaan käy päinsä, tyydyttää hän yli äyräittensä kiehuvaa sisuaan "soittamalla telefoonin kiinni toisten korvaan", t.s. ponnahtaa yhtäkkiä pystyyn ja nykäisee vesisäiliön vivusta, niin että vesi pauhaten syöksyy klosettiin ja sulkee puheväylän.

Silmät kipinöiden kävellä huitoo hän sen tehtyään edestakaisin, samalla kuin hänen huuliltaan kumpuaa kokonainen tulva venäläisiä kirouksia ja haukkumasanoja sekä julmistuneita valoja, että hän ei ikipäivänä antaudu keskusteluun mokomain kanssa. Mutta kun hän on ehtinyt tyyntyä ja polttaa pari paperossia, lontikoi hän telefoonin uudelleen auki ja hänen suustaan kuuluu mitä leppoisin ja vilpittömin tervehdys:

-- Sdravstvyjte, tavarishtshi!

Ja niin on moniääninen, keskeytymätön, puuropadan kiehuntaa muistuttava turina jälleen täydessä käynnissä.

Kerran kuulen toverini, jutellessaan telefoonitse kahdenkesken Solovjovin kanssa, mainitsevan että hänellä on toverina suomalainen kirjailija.

-- Suomalainen? -- vastaa Solovjov kummastuneena. -- Missä hänet sitten on vangittu?

-- Kotonaan Suomessa.

-- Mutta niillähän on "aftanomia".

-- Ei niillä ole enää mitään aftanomiaa, -- kuuluu toverini selitys.

Eräänä päivänä saa toverini aihetta tiedustella, mihin puolueeseen minä kuulun. Koska hän selvästikin tarkoittaa venäläisiä puolueita, vastaan ykskaikkisesti, etten kuulu mihinkään puolueeseen, että olen vain pelkkä suomalainen.

-- Nu kak? -- ällistyy toverini, joka tuntuu pitävän mitä luonnollisimpana asiana, että minä valtiollisena vankina kuulun johonkin radikaaliseen puolueeseen.

-- Vyj revaljutsiannyj? -- tinkaa hän.

-- Njet, -- vastaan töykeästi, sillä olen hiukan huonolla tuulella enkä halua jutella.

Ja itse asiassa minä en olekaan mikään vallankumouksellinen venäläisessä mielessä, sillä yhdentekeväähän meille on, onko heillä vallassa Nikolai Romanov tai joku demokraattinen sakikunta, samoja ryssiä ja Suomen oikeuksien polkijoita he joka tapauksessa pohjaltaan ovat. Selvintä olisi minun siis vastata olevani suomalainen separatisti eikä mitään muuta, mutta en huoli herättää toverissani kuten joka ainoassa venäläisessä salassa uinuvia natsionalistisia vaistoja, vaan vaikenen happamella muodolla ja koetan syventyä työhöni.

Mutta tavarissi ei anna rauhaa, vaan jatkaa itsepäisesti tiedustelujaan.

-- Vyj moshet bytj narodnik?

Narodnik? Ehkäpä voisin, päästäkseni hänestä rauhaan, myöntää olevani sitä. Mutta mitähän tuo "narodnik" oikein tahtonee sanoa? Kysäisenpä Vuokselta.

-- Maalaisliittolainen, -- naputtaa Vuoksi vastaan.

Mitä lähemmältä olen samannimisen kotimaisen luokkapuolueemme henkeen tutustunut, sitä vastenmielisemmän vaikutuksen on se minuun tehnyt. Siksi on vastaukseni äskeistä töykeämpi: -- njetu!

Toverini näyttää ihan onnettomalta, kun ei saa minua mihinkään puoluekarsinaan sijoitetuksi.

Ylhäällä kumisevat Solovjovin askeleet ja mieleeni juolahtaa mainita, että minä tunnen sympatiaa anarkisteja kohtaan.

Toverini katse kirkastuu, silmänräpäyksessä asettuu hän lämpöjohtotorven juurelle sekä naputtaa ylös lauseen:

-- Moj tavarishtsh anarchist.

-- Ei anarkisti, vaan tunnen ainoastaan sympatiaa anarkisteja kohtaan, -- ehätän minä hätään, peläten että Solovjov, ihastuneena uuden puoluetoverin löydöstä haluaa heti päästä keskusteluun kanssani.

Hiukan jäähtyneenä naputtaa toverini nyt perään tuon oikaisun.

-- Sanokaa hänelle tervehdykseni, -- kuuluu Solovjovin vastaus.

Mikäli tietomme naputus- ja telefoonitietä laajenevat lähimmässä ympäristössämme istuvista vangeista, sikäli vakaantuu minussa käsitys siitä, että tämän kuolleen talon suurilukuinen asukasmäärä on pantu kokoon mitä kirjavimmista aineksista. Toverini on nyt sosialivallankumouksellinen. Naapurimme vasemmalla kädellä, Golikov, on sosialidemokraatti, hänen takanaan istuu Davydov-niminen anarkisti, sen takana eräs virolainen Oberschneider, jota syytetään saksalaisesta vakoilusta. Jossain taampana hänen takanaan kuuluu istuvan samasta asiasta syytettynä lutherilainen pappi Itämerenmaakunnista. Päällämme asuvan anarkisti Solovjovin toisella puolen istuu viljakeinottelusta syytetty rikas juutalainen, toisella taas arsenikin salakuljetusta harjottanut kiinalainen. Sobolevin alapuolella taasen kuuluu istuvan joku pommijuttuihin sekaantunut lättiläinen. Ja siellä täällä ympäri Shpalernajaa istuu tämän kansanpaljouden keskellä meitä suomalaisia "separatisteja".

Mikä Baabelin sekotusta muistuttava konferenssi siitä syntyisikään, jos nämä kaikki pääsisivät yhteistä kokousta pitämään! Mutta niin kokoonpanoltaan kirjava kuin tämä Shpalernajan kantaväestö onkin, liittää sen yksi asia kuitenkin lujaksi, solidaariseksi kokonaisuudeksi: viha vankiloita, santarmeja ja yleensä tsaarillista despotiaa vastaan.

XI

VANKILAMIETTEITÄ.

Olen nyt vankilan kirjastosta ruvennut saamaan niitä saksankielisiä kirjoja, joita "suuresta luettelosta" merkitsin lainauslistaani. Ensimäisten joukossa on aikoinaan kuuluisan kapteeni Dreyfus'in muistelmateos: "Viisi vuotta elämästäni", jossa hän lyhyissä päiväkirjamuistiinpanoissa kuvailee vankinaoloaan Pirunsaarella.

Todellakin mielenkiintoinen kirja henkilölle, joka itsekin istuu vankilamuurien sisällä!

Ensi päiviä Shpalernajassa ollessani lohdutin usein itseäni muistelemalla ensimäisen "separatistimme" Yrjö Maunu Sprengtportenin isää, joka venäläisessä sotavankeudessa ollessaan sai erään karkausyrityksen takia kahleisiin sidottuna virua kokonaista seitsemäntoista kuukautta pimeässä tornissa sekä elää koko tuon ajan pelkällä vedellä ja leivällä. Jos siis suomalaisen separatismin kantaisä on kunnialla kestänyt sellaisen kokeen, niin kehtaisimmeko me, hänen myöhäsyntyiset aatteelliset jälkeläisensä, masentua oloissa, joita niihin verraten täytyy sanoa kerrassaan ruhtinaallisiksi? Onhan täällä sentään tilaisuus liikkua vapaasti kopissaan, johon pääsee päivänvalo tunkeutumaan, syödä joltisenkin hyvää muonaa -- kuten on laitani nyt enemmän rahoja saatuani --, nukkua yöt mukiinmenevällä vuoteella, lukea ja kirjotella, vieläpä seinien läpi "seurustella" naapurien kanssa. Totisesti, tuskin on oloja, joissa ei voisi lohduttautua tuolla entisen ylioppilastoverini usein käyttämällä lauseella: huonommin voisi olla.

Samantapaisiin itselleni edullisiin vertailuihin antaa Dreyfus'in kirja runsaasti aihetta, samalla kuin se luo valaistusta siihen mädännäisyyteen ja rutivanhoillisuuteen, joka Ranskan yhteiskunnallisessa elämässä versoo sileän kansanvaltaisuuden naamarin suojissa. Suorastaan uskomattomat ovat ne olot, joissa tuo väärän puoluetuomion uhriksi joutunut upseeri on saanut viettää puolikymmentä vuotta. Hänet on mitä täydellisimmin eristetty muusta maailmasta eikä vartian tuijottava silmäpari jätä häntä hetkeksikään rauhaan paremmin yöllä kuin päivälläkään. Hänen huoneensa, jonka katonrajassa olevasta ikkunasta hän ei koskaan voi kurkistaa ulos, on rautaristikolla jaettu kahtia ja tuon ristikon takana käyskelee ympäri vuorokauden ladatulla kiväärillä asestettu vartia, jota ohjesääntö kieltää vaihtamasta ainuttakaan sanaa vangin kanssa. Mutta ei siinä vielä kyllin, vaan yöksi kahlehditaan vanki jaloistaan vuoteeseen kiinni, niin että hänen on mahdoton vapaasti kääntyä kyljeltä toiselle. Siis suoranaista kidutusta! Ja sillä tavalla kohtelee vankejaan vapaudellaan ja uudenaikaisella sivistyksellään pöyhkeilevä Ranska! Mutta onhan näinä vuosina monessa muussakin asiassa niin hyvin Ranskan kuin Englanninkin nähty toteuttavan lausetta: kaunis on kakku päältä j.n.e.

Mutta olkootpa olot vankilassa kuinka siedettävät hyvänsä, kuitenkin kalvaa vankia lakkaamatta tietoisuus siitä, että hänen vapautensa on supistettu mitä ahtaimpiin rajoihin ja että hänen kintereillään aina seuraa asestettu vartia, milloin hän pääsee ahtaasta kopistaan vähänkään liikkumaan. Kuinka ahdistavasti vaikuttaakaan jo tietoisuus siitä, että ovi on ulkoapäin lukittu ja että itse on kykenemätön sitä avaamaan. Sen tulin hyvin huomaamaan jo Oulun lääninvankilassa. Alussa, ennenkuin titulus Enehjelm otti vankilakomennon huostaansa, jätti vartia päivisin usein koppini oven sulkematta, joten minä saatoin tuolloin tällöin pistäytyä käytävään jalottelemaan tai juttelemaan siellä olevain vartiain kanssa. Mutta vaikkapa en kopistani liikkunutkaan, vaan istuin pöydän ääressä lukien tai kirjottaen, tuntui niin mieluisalta ja vapauttavalta tieto siitä, että ovi ei ole lukossa ja että minä voin mielinmäärin astua siitä ulos, mikäli vain tahdon. Mutta kuinka masentavalta ja ikäänkuin henkeä ahdistavalta tuntuikaan sen jälkeen kun ovi oli aina lukittuna.

Tässä sisään suljetussa ja alituisen silmälläpidon alaisessa elämässä syöpyy jokaisen vangin mieleen mitä intensiivisin viha kaikkia telkiä, kaltereita, vartiaunivormuja ja yleensä vankilalaitosta vastaan. Se on omiaan kehittämään jokaisessa asukkaassaan anarkistisia taipumuksia. Mitä ahtaammalle alalle fyysillinen elämä on rajotettu, sitä kiihkeämmin toimii mielikuvitus, suunnitellen mitä fantastisimpia sekä vankilasta vapautumisen että pysyvän vapauden muotoja.

Mitä moninaisimmat utopiiat kukkivat vankilan raskaassa, ummehtuneessa ilmassa.

Eräänä päivänä pysähtyy Solovjev, tuntikausia samaa suoraa viivaa pitkin miteltyään koppinsa lattiaa, lämpöjohtotorven luo ja naputtaa meille toisille yhden ainoan, näin kuuluvan lauseen:

-- Kohta tulee aika, jolloin vankiloita ei enää ole.

Minkä pitkän ajatussarjan tulos tuo lause lieneekään? Ja mikä ruusunhohteinen tulevaisuuden valtio sen taakse kätkeytyneekään! Valtio, tai paremmin sanoen yhteiskunta, jossa kukaan ei omista minkäänlaista valtaa, sillä onhan filosofimme anarkisti. Näen niin elävästi hengessäni, kuinka tuo anarkistifilosofi, jolla neljästäkolmatta ikävuodestaan huolimatta on tuuhea täysparta ja kalju pää -- olen akkunastamme nähnyt hänet kerran kävelypaikalla -- herkeämättä käyskelee tuolla yläpuolellamme -- kuinka monesti hänen raskaat askeleensa tuovatkaan mieleeni Borkmanin! -- ja syvälle painuneet silmät tulisina kiiluen panee pala palalta kokoon suurta tulevaisuuden valtiota.

"Die Fantasie regiert die Welt."

Mutta tuleekohan sitten koskaan sellaista aikaa, ettei vankiloita enää tarvittaisi? Ei ainakaan niin kauan kuin maanpinnalla säilyy järjestetty yhteiskuntaelämä, olkoon sitten sosialistinen tai porvarillinen. Pantakoon ihmiskunnan hyväksi toimeen miten pitkälle meneviä uudistuksia tahansa ja sovitettakoon oikeudenkäyntilaitokseen kuinka humaanisia ja uusaikaisia menettelytapoja hyvänsä, aina tulee yhteiskunnan pohjalle valumaan sellaista pohjasakkaa, jonka eristäminen yhteiskunnasta on yleisen rauhan ja turvallisuuden kannalta välttämätöntä. Ja usko, että yhteiskuntamuotoja muuttelemalla voitaisiin ehkäistä tuollaisen pohjasakan syntyminen, on lapsellinen ja naivi. Se on yhtä lapsellista kuin uskoa, että ihmisestä voitaisiin jonkun operatsionin avulla poistaa eräitä vissejä taipumuksia, joita kristinusko nimittää perisynniksi.

Usein askartelee venäläisessä vankilassa viruvan poliittisen vangin mielikuvitus myöskin kuolemanrangaistuksessa. Eikä kummakaan, sillä synkentäähän monenkin raskaammin syytetyn vangin tulevaisuuden perspektiiviä hirsipuun varjo.

Eräänä sateisena sydänyönä lokakuun lopulla, kun valot vankilassa ovat jo aikoja sitten sammutetut, havahdun keveästä puoliunestani siihen, että toverini töykkii minua hellävaroen päähän.

-- Toveri, kuuletteko? -- kuiskaa hän. Kohotan pääni tyynystä ja jännitän kuuloani.

Hiljaisuus peittää vankilan ja tasaisesti, unettavasti ropisee sade ikkunaruutuihin. Mutta sen keskitse kuuluu vankilan sisäpihalta tasainen: -- töf, töf, töf...

-- Aftamabil? -- kysyn kummastuneena.

-- Da, -- kuuluu pimeän keskeltä toverini kuiskaus, -- vievät varmaan jotakin vankia hirtettäväksi.

Uh! Siinä tuokiossa kaikkoaa uni silmistäni. Emme juttele sen pitemmälle, mutta kaksi pimeän keskeltä kiiluvaa paperossia osottaa, että miesten aatokset ovat kiihkeässä toiminnassa.

Elävinä kuvasarjoina tunkeutuu vastustamattomasti mieleeni kuolemaan tuomitun viime matka. Levotonna, unta saamatta, jokaista ulkoa tulevaa ääntä säikkyen käyskelee kopissaan vanki, jonka silmät ovat kuopalle painuneet ja kelmeitä kasvoja ympäröi hoidotta jäänyt, naavainen parta. Kauhusta jähmettyneenä pysähtyy hän peräseinän nojalle, kun sydänyön hetkenä joukko vartioita astuu hänen koppiinsa. Heidän synkän vakavista muodoistaan ja välttelevistä silmäyksistään arvaa hän heidän asiansa. Tahdotonna, kuin puolittain jo toiseen maailmaan siirtyneenä, seuraa hän heitä ulos kolkkoon yöhön. Ajatukset ovat herpautuneet, mielikuvitus kohmettunut ja ainoastaan kuuluvista sydämenlyönneistä tuntee hän vielä elävänsä, kun hän suljetussa automobilissä, äänettömän sotilasvartion keskellä kiitää eteenpäin... Saavutaan kolkkoon, yksinäiseen paikkaan. Valjun syysaamun kajossa näyttävät niin oudoilta ja elottomilta saapuvilla olevat vartiat ja viranomaiset ja kaikki ne välttelevät katsoa häntä silmiin...

Uh! koetan kääntää mielikuvitukseni miellyttävämpiin asioihin, mutta itsepintaisesti seuraavat ne tapausten kulkua loppuun saakka. Niin, kuulen elävästi hirsipuun ritinän ja sitten mullan kahinan, kun sitä vieritetään vielä lämpimän ruumiin peitteeksi...

Kun mielikuvitus on vihdoinkin saatellut tapaukset loppuun saakka, herää minussa silmitön raivo hirttorangaistusta vastaan. Sellaisessa kuolintavassa on jotakin esteettisesti vastenmielistä ja rumaa. Miksi eivät sivistyskansat ole ottaneet käytäntöön kuolintapaa, jossa edellä käypä kuolemankauhu supistuisi mahdollisimman vähään?

Ja onko sitten itse kuolemanrangaistus lainkaan tarpeellinen? Ainakin minun mielestäni se visseissä tapauksissa on. Nouseehan tuolloin tällöin kansameren syvänteistä atavistisia hirviöitä: joukkomurhaajia, törkeitä lasten raiskaajia ja sen semmoisia. Selittäköönpä uusaikainen tiede sellaiset kuinka syyntakeettomiksi ja sairaiksi tahansa, joka tapauksessa vaatii ihmisten siveellinen -- vai sanoisimmeko esteettinen? -- tunne, että sellaiset epäsikiöt mitä pikimmin opereerataan pois ihmiskunnan yhteydestä. Tietysti kuolemanrangaistus siinä mitassa kuin Venäjän tsaarivalta on viimeisiin saakka sitä harjottanut, on sulaa raakalaisuutta.

On omituista, kuinka oikeudenkäynnin uudistuessa nykyajan vaatimuksia vastaavalle kannalle, kuolemanrangaistus kaikissa maissa, missä se vielä on voimassa, on sitkeästi säilyttänyt keskiaikaisen luonteensa. Luulisi nykyaikaiselle oikeuskäsitykselle kidutuksen olevan kokonaan vieraan. Mutta kuitenkin sisältyy sitä runsain määrin käytännössä oleviin kuolemanrangaistustapoihin. Itse kuolinhetki niin hirtettäessä kuin mestattaessa tai ammuttaessa on tietysti sangen lyhyt ja tuskaton -- paljon lyhempi ja tuskattomampi kuin tautivuoteella --, mutta se on tuo edellä käypä kuolemankauhu, joka muodostuu raskaaksi henkiseksi kidutukseksi. Se iskee kyntensä jokaiseen sinä hetkenä kuin kuolemantuomio julistetaan ja raatelee häntä yhä pahemmin aina tuomion täytäntöönpanohetkeen saakka. Yhtä kaameana painaa odotuksen kauhu tuomittua, olkoon sitten kysymyksessä hirtto, mestaus, ampuminen tai amerikalainen sähkötuoli. Mutta jos kuolemanrangaistus kerta säilytetään, niin onko mahdollista poistaa tai heikentää tuota edeltävää kauhua? On kyllä. Ajatelkaammepa vain erästä vanhain athenalaisten käyttämää tapaa, jonka niin hyvin tunnemme Sokrateen kuolemasta. Että tuomittu saa vuoteella vankihuoneessaan itse tyhjentää viinimaljan, johon sekotettu myrkky hiljaa ja huomaamatta siirtää hänet toiseen maailmaan, onhan se kokonaan toista kuin synkkien aseellisten vartiain keskellä kulkea vielä synkemmälle teloituspaikalle. Tietoisuus siitä, että tuomion saa _itse_ panna toimeen, vieläpä niin esteettisesti miellyttävällä tavalla kuin tässä athenalaisten menettelyssä, on omiaan varsin suuresti heikentämään kuolemankauhua. Koettavathan monet kuolemaantuomitut päästä tuon kauhun kynsistä tekemällä itsemurhan, jos suinkin saavat siihen tilaisuutta. Mutta kun kuolemaan tuomittuja tarkoin valvotaan ja estetään sitä tekemästä, vieläpä kaikin tavoin estetään heitä saamasta huumausainetta, se osottaa selvästi, että entisaikainen kidutusmenetelmä on käytännössä säilynyt, jos kohta se teoriiassa onkin kielletty.

Rikollisen opereeraamiseen pois ihmiskunnan yhteydestä voisi tietysti, esim. lääkärin apua käyttäen, suorittaa vieläkin huomaamattomammin.

Mutta, kuten sanottu, kaikista kuolemanrangaistustavoista on hirttäminen inhottavin eikä se muualla Europassa enää olekaan käytännössä kuin Venäjällä ja -- Englannissa.

Tällaisia mietteitä kuhisee päässäni ja polttaen paperossin toisensa jälkeen valvon minä pitkälle aamuyöhön. Vasta vähän ennen hljephuutoa nukahdan keveään uneen.

Eräänä toisena yönä, kun unta odotellen kääntelehdin vuoteellani, kajahtaa yhtäkkiä vankilan pihalta, pimeyden ja hiljaisuuden keskeltä, niin läpitunteva ja vihlovan epätoivoinen huuto, etten sellaista ole ikinä kuullut. Säpsähtäen kohoan ryntäilleni ja heristän korviani, mutta mitään enempää ei kuulu, vaan huuto sammuu värähtämättömään sydänyön hiljaisuuteen, josta se oli kohonnutkin.

-- Olikohan sekin kuolemaan vietävä tuomittu, joka siten tahtoi tovereilleen ilmaista viimeisen matkansa? -- mietin itsekseni.

Mieleni tekisi haastella toverini kanssa, mutta hän nukkuu sikiunessa enkä henno häntä herättää. Golikov seinän takana on varmaankin unensa läpi kuullut saman huudon, sillä hän ääntelee tuskaisesti ja liikahtelee levottomasti vuoteessaan.

Mutta saanpa näihin aikoihin kirjallisuuden välityksellä tutustua myöskin amerikalaiseen vankilaelämään. Siihen valmistaa minulle tilaisuuden Upton Sinclairen teos "Der Sumpf", joka aikoinaan on suomeksikin ilmestynyt, vaikka minä en ennemmin ole tullut siihen tutustuneeksi.

Tyly kohtelu, huono ruoka, inhottava likaisuus ja syöpäläiset, siinä Sinclairen kuvaamain chikagolaisten vankilain huomattavimmat tunnusmerkit.