Part 20

Hän oli veljensä kanssa ollut seisovinaan jossakin suuressa huoneessa, mikä oli kuin aseman odotussali. Salin nurkassa istui suuri ja ruma äijä, jolla oli tavattoman iso nenä. Hänen edessään seisoi pieni, sievä poika, jolta vaari äreästi tiukkasi jotakin asiaa. Kun poika ei vastannut hänen mielikseen, ärtyi vaari ärtymistään ja tempasi lopuksi pojan kämmentensä väliin ja puristi häntä niin että poika kävi aivan siniseksi. -- Katsos, mitä tuo vaari tekee, sanoi M. veljelleen, -- mennään auttamaan poikaa. -- En minä voi, mutta mene sinä jos tahdot, vastasi veli. Silloin meni M. yksin ja tarttui vaaria suuresta nenästä sekä väänsi niin rajusti, että vaari tuskasta parahti ja päästi pojan käsistään.

Yleisen hyväntuulen vallitessa ryhdymme miehissä unta selittämään. Ja sehän onkin varsin helppo tehtävä: ruma vaari suurine nenineen, sehän on tietysti Venäjä, ja poika on Suomi. Mutta M:n ja hänen veljensä osa?

M. ryhtyy itse selitystä jatkamaan:

-- Minä tietysti edustan siinä unikuvassa tätä meidän liikettämme ja veljeni niitä suomalaisia, jotka ovat liikkeellemme antaneet aatteellisen kannatuksensa, vaikka eivät ole tahtoneetkaan siihen aktiivisesti ryhtyä. Kun minä esimerkiksi lähdin matkaan ja puhuin asiasta veljelleni, hyväksyi hän kyllä askeleeni, mutta itse ei perheellisenä virkamiehenä sanonut voivansa siihen ottaa osaa.

Hyväksymme hänen loppuselityksensä naulan päähän osattuna.

-- Ja uskokaa jos tahdotte, pojat, -- jatkaa M. innostuneesti näppiään lipsauttaen, -- mutta meidän hommamme on merkinnyt paljon Suomen vapaudelle. Sanokoot nyt mitä sanokootkin, mutta kyllä se vielä kaikille selviää.

Miltä kannalta sitä asiaa vallankin juuri noina vallankumouksen alkuaikoina erinäisillä tahoilla katsottiin, sitä kuvaa hyvin seuraava:

Pari päivää tämän jälkeen palasi Vuoksi kaupungille tekemältään vierailulta meidän pääkortteeriimme Suomen asemalle. Hän oli hyvin alakuloisessa mielentilassa seuraavasta syystä: hänen vierailupaikassaan oli ollut koolla joitakin Pietarin suomalaiseen sivistyneistöön kuuluvia nuoria herroja. Nämä olivat hyvin selvästi antaneet tietää, että he pitävät meidän menettelyämme kevytmielisenä ja tuomittavana, mutta samalla lohduttaneet sillä, että he ovat kyllä säälineet meidän kohtaloamme sekä antavat meille anteeksi.

Kiivas suuttumuksen kuohahdus valtasi meidät, joille Vuoksi tätä kertoi.

-- Me emme kaipaa emmekä tarvitse kenenkään anteeksiantoja! -- huudahti yksi joukosta. -- Kysymys on vain siitä, voidaanko niille maitosuonisille nuorille herroille antaa anteeksi, jotka lukujaan ja karrieeriaan ajatellen ovat rauhallisesti istuneet alallaan ja diplomatiseeranneet silloin kun sortaja on isänmaatamme tallannut julkeammin ja röyhkeämmin kuin koskaan ennen. Diplomatia ei kuulu nuorille. Me olemme kuunnelleet veremme ääntä ja noudattaneet sydämemme käskyä ja sen vuoksi isänmaa on kerran antava meille hyvän tilinpäästön. -- -- --

Osa meistä jää yöksi toisen luokan vaunuihin, osa hajaantuu rautatieläisten koteihin.

Hermot ja mielikuvitus ovat siksi kiihdyksissä, että unta on mahdoton saada. Loikoilen sohvalla, jutellen maisteri R:n kanssa niistä mahdollisuuksista, joita vallankumous avaa Suomelle. R. on historiantutkija ja paljon ovat hänen ajatuksensa kuluneina aikoina seuloneet Suomen kansan kohtaloa sekä sen tulevaisuuden mahdollisuuksia -- ja niinhän on vähin itsekunkin laita meistä Shpalernajassa eläneistä.

Puolen yön tienoissa tulee vaunuun, jonka olemme panneet pimeäksi, kaksi sotilasta kivääreineen, ryhtyen etsimään jotakin. He ottavat tulitikulla valkeaa, nostavat peitteitä ja tutkivat makaavien kasvoja.

Jokohan meitä suomalaisia etsitään uudelleen vangittaviksi? vilahtaa mielessäni. Mutta sotamiesten käytös ei juuri puhu sellaisen olettamuksen puolesta.

-- Mitä te etsitte? -- kysyy R.

-- Paria santarmia, jotka ovat kätkeytyneet asema-alueelle, -- vastaavat sotilaat.

-- Me olemme suomalaisia vankilasta vapautettuja, -- selittää R.

-- Harashoo! -- sanovat sotilaat ja poistuvat.

Hm! Totisesti ovat nyt osat vaihtuneet! loikoilemme huolettomina julkisessa paikassa, samalla kuin santarmit saavat henkensä edestä lymyillä. Ja kyllä nyt onkin aika, jolloin kuuluisan ohranan miehillä on syytä huutaa vuorille: langetkaa meidän päällemme! Kaikkialla heitä etsitään ja armotta surmataan.

Kun Jussi V. muutamana päivänä palaa kaupungilta ja minä tiedustan, missä hän on ollut, vastaa hän:

-- Olin vähän poliiseja jahtaamassa.

-- No saitko monta pudotetuksi?

-- Olisihan niitä saanut, mutta ei ollut asetta. -- -- --

Lämpimään kiitollisuuden velkaan saattoi meidät vankilasta päässeet Suomen rautatieaseman henkilökunta. Suomalaiseen sivistyneistöön kuuluvain suhtautuessa meihin hieman kuin ruton saastuttamiin, varustautui mainittu henkilökunta heti maanantaina rohkeasti ja auliisti ottamaan meidät huostaansa. Keskuudestaan keräämillään varoilla panivat he meitä varten pystyyn ruokatarjoilun yhdistyksensä huoneistossa aseman vieressä. Siellä ovat meille koko sen viikon, jonka olemme pakotetut vielä Pietarissa viettämään, ilmaiseksi tarjolla oivalliset ateriat. Ja nautinto onkin saada pitkästä aikaa syödä kotoista ruokaa kuoriperunoineen ja kaurapuuroineen. Tässä suhteessa tulkitsi iäkäs kanttori Palmu varmaankin meidän kaikkien tunteet, kun hän ensi kerran aamiaispöydän ääreen tullessaan ja puolinenällä lepäävien sankalasiensa yli silmäillessään pöytää pani kätensä ristiin ja julisti korkealla paatoksella:

-- No Jumalan kiitos, että näkee vielä silakkaa ja kaurapuuroa!

Mutta rautatieläisten vieraanvaraisuus ei supistunut tähän ruuan tarjoiluun, jota heidän naisväkensä hoiti, vaan he tarjosivat lisäksi meille ilmaiset asunnot perheissään. Siten sain minäkin jo seuraavana päivänä kortteerin erään vaihdemiehen siistissä ja miellyttävässä asunnossa ja nautintopa oli viettää seuraava yö kunnollisella vuoteella puhdasten lakanain välissä.

Kiitollisuuden ja kunnioituksen tuntein tulee varmaankin jokainen Shpalernajasta vapautunut suomalainen kauan muistamaan sitä alttiutta, vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä, mitä Suomen aseman henkilökunta osotti meille tuon viimeisen Pietarissa vietetyn viikon kuluessa. -- -- --

Onnen tunnettani sumentaa käsikirjotusteni kohtalo. Eräänä päivänä tuo provisori S., joka on käynyt Shpalernajassa sekä pistäytynyt minunkin kopissani, siellä olleet kirjani sekä vihkon, jossa on uuden romaanini alku. Tämä herättää minussa heikkona kyteneen toivon kipinän ilmiliekkiin ja muutamien tuttavain kera lähden nyt itsekin entistä olinsijaani katsomaan.

Koska vankila heti tyhjentymisensä jälkeen on joutunut rosvojen temmellyspaikaksi, on sen porteille asetetta sotilasvartiat. Mutta kun mukanamme olevat naiset livertelevät heille kauniita sanoja, pääsemme sisälle.

Hävityksen kauhistus kohtaa meitä joka askeleella. Sisäpihalla on kaikki puuaine palanut. Käytävissä on hujanhajan kaikenlaista puoleksi palanutta törkyä. Siellä täällä on vesijohtotorvia rikottu ja puoleksi jäätyneinä puroina lorisee vesi pitkin lattioita. Suuri joukko akkunoita on rikottu.

Kopistani on tietysti kaikki tyyni mukaan kelpaava rosvottu: alusvaatteet, sukat, pyyheliinat, tyynynpäälliset, viltti. Lusikan, suola-astian ja jumalankuvan pistän taskuuni muistoksi. Saman kohtalon ovat luonnollisesti saaneet toverinikin vaatetavarat, sillä hänkään ei ottanut mitään mukaansa.

Osastonvartian nurkassa on lattialla kasa puoleksi palaneita papereita ja vihkoja. Muutamat kansien jäännökset ovat aivan samannäköiset kuin minun käsikirjotusvihoissani. Ahdistunein sydämin alan niitä tutkistella, mutta omistani en löydä jälkeäkään. Kun joku meistä tietää vankilan varastohuoneen, menemme sinnekin katsomaan. Mutta se tarjoaa vieläkin toivottomamman näyn: paljaat, nokeentuneet tiiliseinät ja lattialla metriä vahvalti tuhkaa!

Viimeisimpänä toivonani on osastonvartia. Kun saisin hänet käsiini, että voisin kuulla käsikirjotuksistani! Jos olisi vähänkään toiveita niiden tallella olosta, lupaisin hänelle vaikka pari sataa ruplaa, jos hän voisi toimittaa ne minulle takaisin.

Ilmestyypä sitten pääkortteeriimme Massisen veljesten seurassa vartia Omnapuu. Häneltä saan kuulla, missä osastonvartia, ukko Afanasjev -- nyt vasta saan hänen nimensäkin tietooni --, tätä nykyä asustaa. Saatuani Jussi V:n ja lääket. kandidaatti L:n tovereikseni lähdemme iltahämärissä etsimään asianomaista taloa, joka on Shpalernajakadun varrella, lähellä vankilaa.

Pihalla kohtaamme, tietysti sivilipuvussa, vartia Jakovlevin, joka näyttää olevan pikku hutikassa. Iloisesti tulee hän meitä tervehtimään ja neuvoo Afanasjevin asunnon.

Kapuamme ylöspäin pimeässä ja likaisessa porraskäytävässä ja soitamme muuatta ovikelloa. Ovi aukenee ja Jussi V. työntyy edellä pilkkopimeään etehiseen.

-- Ka terve, käy sisäh! -- kuuluu sieltä tuttu ääni.

Työnnymme eteenpäin ja seuraavassa hetkessä olemme pienen pienessä kamorkassa, joka on täynnä sikin sokin heitettyjä huone- ja talouskaluja, joiden välissä liikkuvat Afanasjevin vaimo ja lukuisa lapsijoukko. Ystävällisesti ja iloisesti tervehtivät he kaikki meitä ja raivaavat istuimia huoneen perällä. Ja eukko, kivuloisen näköinen, laiha ja molempia jalkojaan ontuva staruha, ryhtyy heti teetä laatimaan. Saamme kuulla, että he ovat ennen asuneet vankilassa, missä heillä on ollut samanlainen pieni, sementtilattiainen kamorkka, kylmä ja vetoinen, jonka vuoksi vaimo on jo vuosikymmenen sairastanut vaikeaa kolotusta. Roskaväen raivon ja ryöstönhimon takia oli heidän vapautuspäivänä täytynyt rihkamineen kiiruunkaupalla paeta vankilan piiristä. Kolme vartiaperhettä asuu nyt tilapäisesti tässä samassa kamorkassa.

Minua ihan kauhistuttaa ajatus, että toistakymmentä ihmistä on pakotettu edes tilapäisestikään asumaan tällaisessa kopissa. Ja millä he mahtanevat elää? Palkkahan on ollut niin surkean pieni, ettei minkäänlaisista säästöistä voi olla puhettakaan. Ja lisäksi kuuluu tuo palkkavähäinenkin olevan kahdelta kuulta saamatta! Mutta iloisia he ovat, vaikka tuon ilon takana näyttää olevankin kyyneleet lähellä.

Lapset ovat kauniita ja kesyjä, vanhin tytär, noin viisitoistavuotias neitokainen, on kerrassaan kaunottaren alku. Kuusivuotias, sairaloisen näköinen Ljubov tulee, polveeni nojaten, rakentamaan tuttavuutta kanssani. Kun pistän hänelle muutamia ruplan seteleitä ja kehotan häntä antamaan ne äidilleen, ei tämä tahdo mitenkään suostua niitä vastaanottamaan.

Huligaanivangit kuuluvat vainoavan entisiä vartioitaan. Niinpä kuuluu edellisenä yönäkin yrittäneen väkisin tänne heidän asuntoonsa muutamia Shpalernajassa säilytettyjä roistoja, kostaakseen muka kärsimänsä vääryydet. Meillä suomalaisilla, jotka olimme Afanasjevin osastossa, ei kellään ole hänestä ikäviä muistoja. Ukko kertookin, että päällikönapulainen Antonov -- koipeliini -- murisi hänelle toisinaan siitä, että hän on muka liian hyvä "noille suomalaisille".

Käsikirjotuksiini nähden sammuttaa Afanasjev minulta viimeisenkin toivonkipinän. Hän kertoo niiden olleen varastohuoneessa ja sen olivat vapauttajat heti alussa sytyttäneet tuleen. Olinhan itsekin jo nähnyt, kuinka perusteellista jälkeä tuli oli siellä tehnyt.

Neuvottelen hiljaa toverieni kanssa, eikö meidän olisi syytä meikäläisten keskuudesta kerätä pieni rahalahja tälle tuuliajolle joutuneelle perheelle. Teen juotua ehdotamme sitten Afanasjeville, että hän lähtisi meidän seurassamme Suomen asemalle, mihin hän hiukan vastusteltuaan suostuukin. Kädenkäänteessä saamme siellä kokoon viitisenkymmentä ruplaa. Kyynelsilmin ottaa Afanasjev ne vastaan ja suutelee Kemppaista, joka rahat hänelle antaa, molemmille poskille. -- -- --

-- Seyn on tuotu asemalle!

Kuin pommi putoaa tämä uutinen eräänä aamuna keskellemme rautatieläisyhdistyksen talolla. Silmänräpäyksessä ovat kaikki liikkeellä, rientäen asemalle.

Asemahuoneisiin ja -sillalle ei sivullisia lasketa ja meidän täytyy pysähtyä aseman edustalla olevalle pienelle torille. Sinne on kerääntynyt jo melkoinen joukko yleisöä, sekä sotilaita että siviliväkeä. Muuan nokkela, venäjän taitoinen meikäläinen kiertelee sotilasten joukossa selittämässä, että Seyn on kaiken sen pahan alku ja juuri, mitä Suomessa viime vuosina on tapahtunut ja kuinka hän on Suomessa koettanut näytellä kuningasta.

-- Revitään se palasiksi! -- kiihtyy jo muuan harmaatakki.

-- Ei huolita, vaan menköön herja duuman tuomittavaksi, -- estelee kiihottajamme.

Väkijoukossa syntyy liikettä ja aseman portaille ilmestyy Seynin tuttu, vastenmielisyyttä herättävä haahmo. Hänen seurassaan on hänen rouvansa ja Borovitinov, kaikki kolme merisotilaista muodostetun vartiaston ympäröiminä. Kulkue pysähtyy hetkeksi portaille ja Seyn tuntuu vartiastoa komentavalta upseerilta tiedustavan hevosta tai automobiilia. Mitään sellaista ei kuitenkaan ole näkyvissä.

-- Vai hevonen! -- huutavat sotamiehet. -- Kävele, sika, onhan sinulla paksu niska!

Alistunein ilmein tyytyy upseeri joukon komentoon, joku takana olevista sotilaista tyrkkää Seyniä selkään ja niin lähtee kulkue liikkeelle. Samalla puhkeaa torille kokoontunut väkijoukko, jonka halki kulkue etenee, mitä moniäänisimpään haukuntaan ja ulvontaan.

Yöllä on ollut ankara lumipyry ja kaduilla on korkeita kinoksia. Tahallaan mutkittelee vartiasto sellaisten kautta, niin että vangit saavat väliin polviaan myöten kahlata lumessa. Seyn on kalpea ja näyttää purevan hampaansa lujasti yhteen. Vihellysten ja herjausten keskeltä erottaa huutoja sellaisia kuin: "Sabaka! Tsar Finlandi!"

Niin vastenmielistä kuin onkin nähdä yksinäisiä ihmisiä kansajoukon häväistyksen esineenä ja niin helposti kuin myötätunto sellaisissa tapauksissa kiepahtaakin uhrin puolelle, niin tällä kertaa ei ainakaan kukaan meistä suomalaisista tunne muuta kuin silkkaa tyydytystä, nähdessään tuon isänmaansa monivuotisen pyövelin, jonka pelkkä ulkomuotokin todistaa jo raakuutta ja häikäilemättömyyttä, alennettuna ja solvattuna marssivan kohti vankilaa. Eikä hänen vaimonsakaan, tuon Isebelin kohtalo, herätä meissä hituistakaan sääliä.

Jos kellään, niin on Frans Albert Seynillä syy tällä haavaa huudahtaa:

-- _Sic transit gloria mundi_ -- siten katoo maallinen loisto! -- -- --

Seynin ilmestyminen vangittuna Pietariin on puhuva todistus siitä, että vanha järjestelmä on jo Suomessakin kukistunut ja että tie on auki meidän Shpalernajan miesten vihdoinkin lähteä kotimatkalle. Sunnuntaina, maaliskuun kahdentenatoista päivänä, lausuu meistä suurin osa hyvästit ystävällisille isännilleen ja nousee Helsinkiin lähtevään junaan.

Mikä ihana tunne -- kuinka monesti siitä Shpalernajassa uneksinkaan! -- istua vaunun sohvalla, junan lähtiessä mennä hyristämään kohti kotoisia tienoita, ystäviä ja omaisia! Mitä kirkkain sisäisen tyydytyksen ja onnen tunne hohtaa jokaisen kohtalotoverini kasvoilta ja pian kajahtaa vaunussa reipas laulu.

Rajajoen yli kulkiessamme kohotamme huikean hurraa-huudon. Rajajoki!

Mitä kaikkea sen ylitse onkaan aikojen kuluessa kulkenut, ryöminyt, hiipinyt ja matanut idästä meidän maahamme! Alkaen entisaikain ryöstöä ja murhaa tietävistä sotajoukoista aina Bobrikovin ja Seynin aikain santarmeihin ja yhdenvertaisuus-tshinovnikkoihin, russakoista ja kolerabasilleista aina viime päivien sekapäisiin bolshevikeihin, rosvoileviin svaboda-solttuihin ja arvottomiin ruplanseteleihin saakka!

Kolme sataa vuotta sitten pystytti Kustaa II Aadolf Laatokan koilliskulmaan rajakiven, joka on siellä vieläkin olemassa. Onko tämä kohtalokas aika Rajajoen varteen pystyttävä toisen kiven, entistä vielä paljon selvempää kieltä puhuvan, joka kaikille idästä tuleville ilmottaa, että tästä alkaa vapaa, _suvereeninen Suomi_? Järkähtämätön uskoni on, että niin on tapahtuva. Sillä se on välttämätön elinehto Suomen kansalle ja Suomen kansan on Kohtalo määrännyt elämään, kasvamaan ja lisääntymään sekä täyttämään oman tehtävänsä suuressa kansojen perheessä -- siitähän sisältää historiamme läpi aikojen puhuvia todistuksia.