Part 16

Kiusaus oli tietysti vartialle liian suuri ja sopimus tehtiin siinä tuokiossa. Urho-veli kirjotti heti muutamia sanoja paperipalalle ja antoi sen vartialle veljelleen vietäväksi. Ja niinpä Kyösti-veljen vielä miettiessä, kuinka ryhtyä vartiaa taivuttelemaan, aukesi ruokaluukku hänen koppinsa ovessa, näkyviin vilahti vartian käsi, joka nopeasti pudotti lattialle pienen, kokoon taitetun paperipalan, minkä jälkeen luukku sulkeutui. Henkeään pidättäen riensi Kyösti M. ottamaan ylös paperin, josta hän luki: "Voiko tähän poikaan luottaa? Lupasin hänelle 50 ruplaa kuussa kirjeiden kulettamisesta. Vastaa heti, jos olet saanut tämän. Urho."

Kyösti-veli etsi heti paperipalan ja kirjotti vastauksen, kutsui vartian ja pisti sen huomaamatta tämän kouraan. Siten oli jatkuva yhteys veljesten välille rakennettu. Puheenalainen vartia, joka oli saanut jonkun verran koulusivistystäkin ja joka oli vain tilapäisesti ruvennut vanginvartiaksi, siten välttyäkseen sotaan joutumasta, oli nimeltään Omnapuu, vaikka hänen virolainen nimensä Shpalernajassa olikin väännetty Jablokoviksi.

Tämän heimolaismiehen välityksellä pääsivät veljekset myöskin siskonsa yhteyteen, joka koko heidän vankeusaikansa oleskeli venäjänkielen stipendiaattina Pietarissa. Aluksi epäili Omnapuu kovin ryhtyä salakuljettamaan kirjeitä vankilan ulkopuolelle. Eikä ihmekään, sillä kaikki kaupungille lähtevät vartiat tutkittiin tarkoin vankilan kansliassa ja ne, joiden huomattiin harjottavan petosta vankien hyväksi, saivat vankeutta aina kolmeen vuoteen saakka. Mutta lopulta rohkaisihe vartiamme ja otti viedäkseen kirjeen siskolle. Hän toimitti Kyösti M:lle hienoa silkkipaperia, jolle tämä siskon kanssa aikaisemmin sovituilla salamerkeillä kyhäsi kirjeen. Taittaen kirjeen pieneen kokoon työnsi Omnapuu sen saapasvartensa vuoriin syntyneestä pienestä reiästä sisään, onnistuen siten saattamaan kirjeen vankilan ulkopuolelle. Samalla tavoin piilotettuna toi hän veljeksille siskon vastaukset, joissa luonnollisesti oli kerrottuna kaikki tärkeimmät uutiset.

Uutisista puheen ollen mainittakoon, että veljekset lopulta saivat luettavakseen neljä Helsingin Sanomain numeroa viikossa. Se kävi seuraavasti.

Sisko toi heille joka perjantai kaikenlaisia ruokatavaroita. Tuomistensa ympärille kääri hän kaikki viimeksi saapuneet Helsingin Sanomain numerot. Ne eivät kuitenkaan suoraan joutuneet vastaanottajain käsiin, sillä osastonvartia poisti omassa nurkassaan tuomisten ympäriltä kaikki liiat paperit, ennenkuin hän luovutti ne asianomaiselle vangille. Täältä osastonvartian virka-aitiosta joutuivat suomalaiset sanomalehdet Kyösti M:lle n.s. muusarpoikain välityksellä. Ne olivat kaikkiin koukkuihin ja metkuihin perehtyneitä pietarilaisia katupoikia, joita Shpalernajan rikosvankien joukossa oli aina melkoinen määrä. Tällaisten poikaviikarien tehtävänä oli m.m. korjata kunkin kopin edestä ne rikat (musar), jotka vanki oli kopistaan sinne luutinut. Antamalla pojille runsaasti tupakkaa ja paperosseja oli Kyösti M. saanut heidät ystävikseen. Niinpä saatuaan siskonsa salakirjeestä kuulla, että tämä vartavasten pani aina ruokatuomistensa ympärille joukon tuoreimpia Helsingin lehtiä, kuiskasi hra M. muusarpojille, että he osastonvartian aitiota siivotessaan ottaisivat paperitöryn joukosta suomalaiset sanomalehdet ja toimittaisivat hänelle. Pojat, aina valmiina kaikenlaiseen vehkeilyyn, tekivät uusien tupakkalahjojen toivossa työtä käskettyä. Lakaistessaan lauantai-aamuna osastonvartian virkapoksia käärivät he suomalaisiksi huomaamansa lehdet kokoon ja työnsivät vikkelästi housunkauluksensa alle. Kulkiessaan sitten pitkin käytävää Kyösti M:n kopin ohitse, viskasivat he vartian silmän välttyessä saaliinsa kopinoven päällä olevaan avaraan ilma-aukkoon. Siten saapuivat tuoreimmat kotimaan uutiset Kyösti M:lle kuin konsanaan postiluukusta pudoten.

Täten saatuja sanomalehtiä ei hra M. päiväsaikaan kuitenkaan uskaltanut käsitellä, vaan kätki ne vesikranan alla olevan suppilon taakse, joka oli hiukan seinästä irtaantunut. Vasta illalla, kun osastonvartia oli lukinnut kopit omalla avaimellaan, otti hän aarteensa esille. Ahmittuaan lehdet läpi leikkasi hän kustakin numerosta Tiituksen kirjeet sekä tärkeimmät poliittiset uutiset, jotka sitten seuraavana päivänä Omnapuun välityksellä kulkeusivat Urho-veljen nautittaviksi.

Kun Kyösti M. säästelemättä jakeli priimatupakkaa niin vartioille kuin yleensä kenelle hyvänsä vankilan asukkaista, joiden kanssa joutui kosketuksiin, ja kun hänellä aina oli jokaiselle lausuttavana iloinen sana sekä puhuttelussaan käytti jokaisesta joko gaspadin-nimeä tai yleensä paria astetta korkeampaa arvonimeä, tuli hän laajoissa vankilapiireissä ennen pitkää tunnetuksi reiluna, iloisena ja anteliaana pohattana. Eräänä päivänä löysi hän ostopäivälliseen kuuluvain parin leipäviipaleen välistä pienen "sapiskan". Siinä vankilan kokki teki tiedoksi, että jos gaspadin Massinen tahtoisi häntäkin muistaa tupakalla, niin hän vuorostaan muistaisi gaspadin M:sta ruokia jakaessaan.

Palauttaessaan tyhjät ruoka-astiat pisti hra M. kannelliseen soppa-astiaan paketin hyvää tupakkaa. Seuraukset tulivat heti illallista jaettaessa näkyviin. Ostoillallisiin kuului usein riisiryynipuuroa, jota tavallisesti oli noin tuuman vahvuisesti syvän kupariastian pohjassa. Tällä kertaa oli astia kuitenkin reunojaan myöten täynnä puuroa. Ja kun hra M. tyytyväisenä pisti lusikkansa puuroon, huomasi hän sen palvelevan vain kuorena: sisällä oli mehevä kananpaisti. Sen jälkeen löytyi illallispuurosta aina jotakin hyvää, milloin lehmänkieli, milloin häränpaistia, milloin taas uiskenteli puuro keltaisessa voinsulassa. Herra M. lähetti tavan takaa tyhjäin astiain mukana tupakkaa ja niin jatkui päivästä päivään hedelmällinen vuorovaikutus hänen ja kokin välillä.

Muutamia viikkoja ennen vallankumousta muutettiin Omnapuu tavallisen koppivartian toimesta kävelyvartiaksi. Sen kautta kävi veljesten ja heidän siskojensa välinen kirjeenvaihto paljon työläämmäksi. Mutta kokonaan se ei silloinkaan loppunut. Vankien kulkiessa yksitellen kopeistaan pihalle olivat kävelyvartiat, yhtä lukuunottamatta, hajaantuneina pitkin niitä käytäviä, joita myöten kunkin vuoron vankien tuli kulkea. Niinpä oli Omnapuullakin paikkansa eräässä käytävän käänteessä. Jos nyt esim. Kyösti M:llä oli kirjelippu veljelleen, pisti hän sen Omnapuun sivu kulkiessaan huomaamatta tämän kouraan. Omnapuu kätki ohueksi rullaksi kierretyn kirjeen savukkeen varsipaperin sisään. Tulipa sitten Urho-veljen kävelyvuoro. Omnapuu käyskelee lavalla toisten vartiain joukossa ja polttelee paperossia. Kun se on loppuun palanut, viskaa hän pätkän huolettomasti hyppysistään. Että pätkä sattuu putoamaan Urho M:n kävelykarsinaan, siinähän ei kukaan huomaa mitään tavatonta. Samalla tavoin voi tuo kunnon Omnapuu silloin tällöin sinkauttaa Kyösti-veljen kävelykarsinaan loppuun poltetun paperossin pätkän, jonka tämä kenenkään huomaamatta kiihkeästi onkii ylös ja visusti talletettuna kulettaa koppiinsa. -- -- --

Myöskin rahaa käytetään venäläisissä vankiloissa lahjomisvälineenä. Sitä olivat jotkut Shpalernajan suomalaisetkin viljelleet. Raha on vangin saatava huostaansa tietysti salakuljetuksen kautta. Ja huolellisesti on sitä samoinkuin muutakin luvatonta tavaraa kopissa säilytettävä. Noin kerran kuussa pannaan nimittäin jokaisessa kopissa toimeen perinpohjainen tarkastus. Kaksi tai kolme vartiaa astuu silloin koppiin, vanki komennetaan perälle seisomaan ja miehet ryhtyvät nuuskimaan. Kaikki nurkat käydään läpi, vuode pengotaan yksin vaatekappalein ja lopuksi koplotellaan itse vanki joka puolelta.

-- No on shiul rahaa? -- kysyy aina tällaisissa tarkastuksissa puolileikillään osastonvartia.

-- On kyllä, -- vastaan minä samalla sävyllä.

-- Ka missä?

-- Kanslian päällikön huostassa.

Pari kertaa osuvat he tällaisessa tarkastuksessa löytämään avuttoman läkkipeltisen veitsemme, minkä he juhlallisesti takavarikoivat. Me puolestamme tilaamme heti seuraavana perjantaina anjovispurkin, jonka kannesta valmistamme uuden veitsen, keksien sille entistä paremman talletuspaikan. Rahaa ei meillä kopissamme ole kertaakaan. Sen sijaan on uudella naapurillamme, Jussi V:llä, pari sataa ruplaa sarkaisen päällystakin kaulukseen ommeltuna. Sen löytävät vartiat vähää ennen vallankumousta suoritetussa koppitarkastuksessa sekä pistävät riemumielin taskuunsa tuon kelpo saaliin.

XVIII

SYDÄNTALVEN PÄIVIÄ. UUSI NAAPURIMME.

Pari viikkoa meikäläisten joulun jälkeen seuraa vastaava venäläinen juhla. Hiukan enemmän juhlatunnelmaa huomaa silloin Shpalernajan kolkossa ilmapiirissä. Joulukuusta ei kyllä ole, kuten suomalaisissa vankiloissa on tapana, eikä ruokakaan poikkea arkipäiväjärjestyksestä, mutta käytävän kulmissa palavat kynttilät jumalankuvain edessä, vartiain rinnassa killuvat kunniamerkit ja kaikki työntouhu on useammaksi päiväksi lakannut.

Toverini on kaukaisesta kotikylästään saanut mehevätä kinkkua sekä pussillisen maammo-vanhan leipomia nisupullia, jotka matkalla kuitenkin ovat kuivettuneet kivikoviksi. Niitä maistellessamme kiinnyn minä ottamaan selvää Aksinivan kylän elämästä. Toverillani ei kaikesta päättäen ole mitään hauskoja lapsuuden muistoja, sillä kyselemättä ei hän innostu juuri mistään kertomaan. Mutta minä olen hellittämätön kuin pedantti opettaja läksyjä kuulustellessaan ja pala palalta saan minä kokoon venäläisen talonpoikaistalon ja sitten kokonaisen kyläkunnan, niin että sen elämä on havainnollisena edessäni. Kun vertaan sitä sitten suomalaiseen kylään kansakouluineen, nuorisoseuroineen ja työväenyhdistyksineen, huomaan eron suureksi kuin yöllä ja päivällä -- kuten se on lähes kaikillakin suomalaisen ja venäläisen elämän aloilla. -- -- --

Kylmä ja harmaa sydäntalven päivä liittyy toiseensa. Olisi niin hauska tavata jälleen tovereita, mutta turhaan minä aina päivällisajan mentyä odotan, että tultaisiin hakemaan pöytäkirjojen ääreen.

-- Vilkuuna, kirkkoon! -- ilmottaa sen sijaan eräänä päivänä tammikuun lopulla vartia Savitajev, pistäen ruokaluukusta päänsä näkyviin.

-- Kirkkoon? ihmettelen minä toverilleni. Mutta sitten muistan Vuoksen kertoneen, että meille joidenkin kansalaistemme toimesta puuhataan suomalaista jumalanpalvelusta. Sellainen tässä on nyt varmaankin kysymyksessä. Mutta missähän se pidetään? Ehkä meidät suuren vartioston saattamina viedään Pietarin suomalais-ruotsalaisen seurakunnan kirkkoon? Joka tapauksessa tuottaa se harvinaista vaihtelua.

-- Pitääkö olla palttoo? -- kysyn, kun Savitajev avaa oven.

-- Njet-njet!

Käytävään astuessani näen sinne kokoontuneen miehiä joka suunnalta. Pian ovat koolla kaikki oman pöytäkirjaryhmäni miehet sekä paljon muita lisäksi. Se on kirjava joukko eri-ikäisiä miehiä. Minun jälkeeni tulee kopistaan Jussi V. länttäisine pieksuineen, sarkatakkineen ja miltei olkapäille ulottuvine hiuksineen. Nyt vasta saan tilaisuuden kädestä pitäin tervehtiä nuorta naapuriani. Samoin Riekkiä, jonka tätä ennen olen vain kolmasti vilahdukselta nähnyt käytävässä. Ja entäs Kemppaisen Jaakko, vanha nuhteeton patriootti, joka jo Bobrikovin vuosina sai olla tulessa! En ole toistakymmeneen vuoteen nähnyt miestä ja tuskinpa olen nyt häntä tunteakaan sen punertavan ryssänparran takaa, minkä hän on ehtinyt täällä itselleen kasvattaa.

Kahteen riviin meidät komennetaan pitkin käytävän ulkoseinää. Ja sitten saapuu kirkkoherra Malin, vanha-lutherilaiseen, avarahihaiseen pappiskauhtanaan pukeutuneena. Ystävällisesti tervehtii hän meitä, hiljalleen astuessaan pitkin "rintamaamme". Häntä saattaa itse vankilapäällikkö ja perässä seuraa lukkari.

Käytävän nurkkaan on nostettu pöytä. Sen taakse asettuu kirkkoherra Malin ja me ryhmitymme pöydän eteen. Lukkari jakaa meille pieniä virsikirjoja ja hetken perästä kajahtaa Shpalernajan ummehtuneissa käytävissä voimakkaana ja täyteläisenä tuttu jouluvirsi: "Enkeli taivaan lausui näin".

Rinnallani seisoo nuori runoilija A., jonka olen jo aikaisemmin lukijalle esittänyt. Innostunut ilme kasvoillaan veisaa hän täydestä sydämestä. Mutta yhtäkkiä kumartuu hän puoleeni ja kuiskaa:

-- Jahka täältä kerran päästään pois, niin minä julkaisen oikean "Buch der Lieder'in."

Seuraavassa hetkessä oli hän jälleen syventynyt virteen.

Minä koetan seurata hänen esimerkkiään, mutta toisella puolellani seisoo Kemppainen ja minulla olisi niin paljon keskusteltavaa hänen kanssaan. Ja niinpä kumartuvat päämme vasten tahtoamme toistensa puoleen ja virsikirjan suojassa käy kiihkeä supatus. K:n kertoessa vangitsemisestaan ja olostaan Oulun lääninvankilassa huomaan, että hänen povessaan asuu yhtä kiihkeä viha Enehjelmiä kohtaan kuin kenessä toisessa hyvänsä, joka on saanut hänen tyranniuttaan maistaa. Vanginpuvussa ja käsiraudoissa on K. tuotu Oulusta Viipuriin. Ja santarmipäällikkö Tsherkashenov, joka minulle oli aina niin kohtelias, kuuluu hänelle olleen oikea paholainen.

Lämpimiä lohdutuksen sanoja puhuu meille kirkkoherra M. Kaikesta päättäen ymmärtää hän hyvin meidän asemamme ja mielentilamme eikä siis voi loukkaantua siitä, että saarnan kestäessä yksi ja toinen pää kumartuu naapurinsa puoleen, samalla kuin sieltä ja täältä joukon keskeltä kuuluu hiljaista kuiskutusta. Onhan jokaisen mieli niin tulvillaan asioita ja tällaista tilaisuutta kohtalotoverien tapaamiseen tuskin enää saatanee.

Kun yksinkertainen suomalainen jumalanpalvelus on päättynyt, seuraa sama toimitus toisella kotimaisella kielellä. Suomenkieliset saavat palata koppeihinsa, mutta minä jään Kemppaisen kanssa vielä jälelle, saadaksemme jatkaa yhdessäoloa. Ruotsinkielisten ryhmässä kiinnittää huomiotani nuori turkulainen B., jonka parrattomilla, selkeillä kasvoilla asuu mitä täydellisin lapsen viattomuus. Hänen rinnallaan seisoo mitä suoranaisin vastakohta: pönäkkä, sarkapukuinen Korsnäsin ukko, jonka monipoimuiset, parkkiintuneet kasvot ovat kuin kirveellä veistetyt. Näkee niin selvästi, että ne ovat senkin seitsemän kertaa olleet alttiina Pohjanlahden ahavalle. Kerrotaan, että korsnäsiläiset ("kosungar"), jos heiltä esim. Austraaliaan joutuessaan kysytään kotimaata, vastaavat olevansa Korsnäsistä -- eikä mitään muuta lisäksi. Varmaankin on tuon kunnianarvoisan hylkeenpyytäjän mälliä purevasta suusta singonnut äkäinen protesti, kun Mashkevitsh tekeytyen tietämättömäksi hänen korsnäsiläisyydestään, on merkinnyt hänet pöytäkirjoihinsa Venäjän alamaiseksi. Mieli virkeänä palaamme jumalanpalveluksen päätyttyä koppeihimme. Erottaessa saan tilaisuuden todeta, että Kemppainen asuu minun läheisyydessäni viidennessä kerroksessa. Samoin pääsen selville, että Jussi V:n toisella puolen on myöskin suomalainen, jo harmaatukkainen opettaja S. Kaukolasta. Hänen rinnallaan asuu kemiläinen V., josta olen jo ennemmin maininnut, ja hänestä muutama numero eteenpäin on Kemppaisen koppi.

Jumalanpalveluksen kestäessä esittäysi minulle myöskin proviisori S., jonka kanssa olen jo pari kuukautta ollut päivittäisessä kanssakäymisessä, mutta jota en silti ole vielä kertaakaan nähnyt. Nuori, miellyttävän näköinen mies. Hän kertoo saaneensa täällä Shpalernajassa tavata äitiään. Tältä on hän m.m. kuullut, että santarmit ovat Jepualla ampuneet insinööri von Essenin, kun tämä heidän tullessaan häntä vangitsemaan koetti päästä pakoon heidän käsistään. Herra E:n omalla kotipihalla ovat he tuon konnantyönsä tehneet. Sellaisia siis nykyään tapahtuu Suomessa! Niinhän oli muutoin vähällä minunkin käydä, sillä ilmottivathan vangitsemaan saapuneet oululaiset poliisit, että heillä on kuvernööri Enehjelmin käsky ampua minut, ellen hyvällä antaudu, ja osottihan heistä ainakin yksi kunnioitettavaa halua panna toimeen tuon jalon käskyn.

Jussi V:n kanssa keskustelemme telefoonitse monesti päivässä. Mutta sitä paitsi meillä on mutkattomampikin tapa vaihtaa suullisesti ajatuksiamme. Se on tuo H:n minulle neuvoma: huhuilla suoraan seinän läpi. Kun me tavallisesti istumme pöydän ääressä, jotka ovat juuri samalla kohtaa eri puolilla seinää, käy juttelumme varsin näppärästi. Jos jommallakummalla sattuu olemaan mielessä jotakin sanottavaa, napasee hän pari kertaa seinään. Toinen vastaa samalla merkinannolla ja heti painaa kumpikin korvansa seinään sekä asettaa kämmenensä niin, että sen toinen syrjä peittää suun, toinen vastaa seinään. Tällöin kantautuu kohtalaisen kovaääninen keskustelu seinän läpi. Kuitenkin käytämme tätä keinoa ainoastaan lyhempään sananvaihtoon. Pitempiä jutteluita varten avaamme aina telefoonin.

Vähän aikaa sen jälkeen kun olemme jumalanpalveluksesta palanneet, ilmottaa V. minulle seinän läpi:

-- Minua ei Mashkevitsh ollut luvannut jumalanpalvelukseen.

-- Mutta tehän olitte siellä.

-- Vartia oli erehdyksestä laskenut. Nyt kävi osastonvartia minulta pyytämässä, etten sanoisi olleeni kirkossa, jos Mashkevitsh kysyy.

-- Vai niin. Mutta mitähän Mashkevitsh sellaisella kiellolla tarkottaa?

-- Kai se pitää minua niin vaarallisena.

Jussi V. on talollisenpoika Kajaanin puolesta ja oppilas Helsingin normaalilyseossa. Maailmansodan alkuaikoina on hän kuitenkin tehnyt kuten entiset Viipurin teinit, jotka vihollisen maata uhatessa heittivät kirjansa nurkkaan ja astuivat isänmaan puolustajain riveihin. Monessa on hän ehtinyt olla jo mukana ja seikkailuistaan kertomalla on hän valmistanut minulle monta hupaista hetkeä. Hän on aina tyyni, kylmäverinen ja neuvokas poika, oikea synnynnäinen Tapani Löfving. Kokonaisen teoksen täyttäisivät hänen retkensä ja seikkailunsa. Saakoon tässä sijansa yksi, koska se niin hyvin valaisee hänen liukkauttaan.

Edellisen talven aikana on hän kerran Helsingissä käymässä ja yöpyy insinööri B:n luo. Hän nukkuu sohvalla täysissä pukimissaan, ollakseen aina valmis liikkeelle lähtemään. Kello kahden aikaan yöllä saa hän aihetta mennä W.C:hen. Siellä viipyessään kuulee hän, että etehisen ovi avataan salakähmäisellä tavalla ja useampia henkilöitä astuu sisälle. Heti arvaa hän, että B:tä uhkaa kotitarkastus ja vangitseminen. Etehisen läpi kulkiessaan koettavat tulijat W.C:n ovea ja kun huomaavat sen sisältä lukituksi, jää oven taakse yksi vartioimaan, toisten mennessä B:n huoneeseen. V. laittaa palttoonsa, jonka hän kaiken varalta on ottanut mukaansa, käsivarrelleen sekä tarttuu hiljaa lukkoon. Juuri kun vartia on kumartunut kuuntelemaan, onko W.C:ssä mahdollisesti useampiakin henkilöitä piilossa, tyrkkää V. oven rajusti auki, niin että se kolahtaa vartiaa päähän ja tämä kellahtaa nurin lattialle. Samassa loikkaa V. hänen ylitseen sekä syöksyy ovesta ulos ja rappusia alas. Mutta pohjakerroksessa tulee hän pahki vielä yhteen vartiaan. Hetkeäkään hukkaamatta kietasee hän palttoonsa tämän pään ympärille ja syöksyy ulos kadulle. Vartia ei ehdi hänen kintereilleen, hyvänä juoksijana pääsee V. hänestä eroon sekä turvaan erään toisen tuttavansa luo, joka loppuyöksi kätkee hänet kellariinsa. Seuraavana päivänä kiertää hän Kaisaniemen kautta asema-alueelle, nousee ensimäiseen lähtövalmiiseen junaan ja vierii pois epäkiitollisesta Helsingistä.

-- Kerran minä olin junassa joutua pahaan kiikkiin, -- kertoo hän toisekseen. -- Minä juttelin erään kauppamatkustajan kanssa, katsellen matkailijayhdistyksen kartastoa. Se herätti junassa olevan santarmin huomiota ja hän ryhtyi meitä mukamas pidättämään. Mutta kun minä olin tiukkana ja minulla lisäksi sattui sillä kertaa olemaan passit selvillä, jätti hän meidät lopuksi rauhaan. Hullusti siinä muuten olisi käynytkin, sillä minulla oli hyllyllä kapsäkki täynnä mauserpistooleja.

Pari kertaa ennen lopullista vangitsemista on hän ollut jo kiinni, mutta päässyt kummallakin kertaa livistämään. Viime kerralla kiinni joutuessaan sekä Ouluun tuotaessa on V:n irtaimistoon kuulunut paitsi eväspussia myöskin saha ja kirves, minkä vuoksi hän Enehjelmin hänen ammattiaan koskevaan kysymykseen vastasi olevansa sekatyömies.

-- Valehtelet, lyseolaiseksihan sinut on passiin merkitty! -- oli Enehjelm tiuskaissut.

-- Niin siihen aikaan kun minä passin otin, mutta viime aikoina minä olen liikkunut sekatöissä ja olen aikonut ruveta harjottelemaan poromieheksi, -- oli V. rauhallisesti vastannut.

-- Mistä se Mashkevitsh teitä oikein syyttää? -- kysyn kerran tuttavuutemme alussa V:ltä.

-- Saksassa olosta, värväyksestä, vakoilusta, aseiden kuletuksesta, niistä Arkangelin räjähdyksistä... -- luettelee V. rauhallisesti, lisäten lopuksi: -- Kyllä kai tässä hirteen taitaa joutua.

-- No onko hänellä sitten mitään todistuksia siitä, että te olisitte kaikkea tuota tehnyt?

-- Kyllä hän ainakin tietää minun kerran pommeja kulettaneen.

-- Oletteko sen itse myöntänyt?

-- Myönsinhän minä. Sanoin ottaneeni rajalta tuodakseni muutamia pommeja Etelä-Suomeen, mutta en muka viitsinytkään viedä niitä määräpaikkaan, vaan viskasin ne Kruunupyyssä Åkervikin kievarin luona metsään.

-- Narrasitte siis?

-- Narrasin.

-- Mutta entäs jos ne etsivät sieltä metsästä ja kun eivät löydä, niin väittävät teidän vieneen ne perille?

-- Minä kirjotin täältä siskolleni, että toimittaisivat sinne metsään muutamia pommin tapaisia siltä varalta, että he lumen lähdettyä menisivät nuuskimaan.

-- Täältä! Kuinka te täältä saatoitte sellaista kirjottaa?

-- Minä kirjotin sylellä tavallisen kirjeen loppuun. Sisareni tietää keinon, millä hän saa sellaisen kirjotuksen näkyviin. -- -- --

V:llä ei Shpalernajaan tuotaessa ole ollut muuta irtaimistoa kuin mitä hän päällään kantoi. Heti tultuaan on hän kirjottanut siskolleen Helsinkiin sekä pyytänyt toimittamaan itselleen rahaa, ruokatavaroita ja alusvaatteita. Mutta Helsingistä ei kuulu mitään. Vähitellen käy selville, että hra Mashkevitsh on pidättänyt kaikki siskon toimittamat hyvyydet: ruokatavarat, kirjeet, vaatteet ja rahat. Niin saa V. olla likaisissa vaatteissaan ja riekaleiksi kuluneissa sukissaan sekä kärsiä alituista nälkää.

-- Kuulkaa, pitäkää kävelemään mennessä silmänne auki, -- huudan minä hänelle eräänä päivänä seinän läpi. -- Me jätämme toisen ja kolmannen kerroksen väliselle portaalle pienen paketin voita.

Se joutuu onnellisesti V:n huostaan ja illalla teetä juodessamme lausuu hän:

-- Kylläpä maistui voileipä ihanalta!

Toisella kertaa toimitamme hänelle samalla tavoin hiukan teetä ja sokeria. Mutta nämä meidän vaatimattomat salakuljetuslahjamme eivät sentään suuria merkitse ja hänen elämänsä on jäytävää paastoa aamusta iltaan. Että hän elää saman tapaisissa herkuttelevissa mielikuvissa kuin minäkin aikaisemmin syksyllä, sen huomaan hyvin siitä, että hän eräänä päivänä ikäänkuin omia aikojaan naputtelee pöytänsä kanteen lauseen:

-- Miltähän maistuisi Königin pihvi ja sen päälle puolikas punssia kahvin kanssa?

Mashkevitshin tapoihin kuuluu käyttää nälkää ja muita epäinhimillisiä keinoja hermostuttaakseen vankejaan ja saadakseen heidät siten tunnustamaan. Jussi V:tä pitää hän ulkoasun perusteella arvatenkin yksinkertaisena ja heikkoluontoisena maalaispoikana, johon hän luulee noiden barbaaristen keinojensa piankin tehoavan. Mutta tässä kylmäverisessä nuorukaisessa on hän kohdannut väkevämpänsä, sen tulee hän piankin havaitsemaan.

Hän aavistaa -- ja puolittain ehkä tietääkin -- V:n olleen monessa mukana ja tekee sen vuoksi kaikkensa, saadakseen häneltä puserretuksi tärkeitä tietoja. Yhtä mittaa kuletuttaa hän V:tä luonaan kuulusteluissa, käyttäen vuoroin uhkauksia, vuoroin lupauksia.

-- Mashkevitsh oli tänään kovin kiukuissaan ja uhkasi, että minut piammiten hirtetään, -- kertoo V. eräänä iltana kuulustelusta palattuaan.

-- Mutta sehän nyt on raakalaismaista menettelyä, -- huomautan siihen. -- Tietysti hänelläkään ei ole mitään valtaa ilman oikeudenkäyntiä ihmisiä hirtättää.

-- Minä vastasin, että hyvä on, kun pääsee pian pois täältä nälän ja lian keskeltä. Tulkkityttö oli itkeskelevinään.

Seuraavasta kuulustelusta palatessaan kertoo V.:

-- Nyt oli Mashkevitsh aivan päinvastaisella tuulella. Esiintyi niin kohteliaasti ja sanoi säälivänsä minun nuoruuttani. Lupasi heti paikalla laskea minut vapaaksi, jos vain ilmaisen hänelle muutamia asioita.

-- No minkälaisia asioita ne olivat?