Part 15

M. poistuu hetkeksi puhelimesta ja minä kuulen epäselvänä muminana hänen sanansa, kun hän koettaa lattiansa alle huudella. Palattuaan ilmottaa hän, että alhaalta vastasi ääni: -- kyllä!

Pari silmänräpäystä ja vesi alkaa jälleen loiskua. Sitä kuunnellessaan on toverini riemu jakamaton, kun ponnistuksemme vihdoinkin puhkaevat kukkaan. Mutta loiske lakkaa eikä halloo-huutoihimme tule mitään vastausta.

-- Se ei nähtävästikään poistanut tarpeeksi vettä, -- huomautan M:lle, -- huutakaapas vielä, että hän ottaisi visumpaan veden.

M. tekee työtä käskettyä, taas alkaa vesi loiskua ja sitten kuuluu aivan läheltä täyteläinen: -- halloo!

-- Oletteko Jussi V.?

-- Kyllä.

Ilmotan nyt nimeni sekä lisään:

-- Minulla on teille terveisiä ensinnäkin inssinööri R:ltä. Tunnettehan hänet?

-- Ky-kyllä, -- tulee hiukan epäröiden. Nähtävästi hän hieman empii, onko tässä kovinkaan soveliasta paljastaa tuttavuussuhteitaan, sillä ties mitä noiden salaperäisten, katonrajasta ja kloakista tulevien äänten takana piilee! Onhan hän ollut vasta pari päivää talossa eikä niin ollen voi tietää, mitä paholaisen santarmivehkeitä sen seiniin ja johtotorviin on kätketty. Mutta pian hänen mahdolliset epäilyksensä kuitenkin haihtuvat, kun minä edelleen sanon hänelle terveisiä Vuokselta ja H:lta, joita kerron joka päivä tapaavani Mashkevitshin pöytäkirjoja meille luettaessa.

-- H. oli levoton, kuullessaan teidän tänne tulostanne, -- jatkan puheluani, -- ja hän pyysi minua tiedustelemaan teiltä, oletteko tunnustanut mitään?

-- No ei tule kysymykseenkään, että minä sivu suuni puhuisin.

Hän sanoo sen niin kirkkaalla ja tarmokkaalla nuorukaisäänellä, että alan heti tuntea häntä kohtaan suurta luottamusta ja myötätuntoa.

-- Pysykää vain lujana eteenkinpäin.

-- Niin, ei niille pidä mennä mitään kertomaan, -- kuuluu ylhäältä M:nkin ääni.

-- Kyllä minä ne tunnen, eivätkä ne minua niin vain pussiinsa pistä, -- vakuuttaa V.

Kun minua pelottaa, että vartia voisi tirkistyslasista keksiä hänet luvattomassa keskustelussa, lopetamme tämän ensimäisen puhelun varsin lyhyeen. Neuvottuani V:tä ja M:ää, miten he mukavimmin saavat veden klosetista poistetuksi -- minulla toverini kanssa on siinä suhteessa jo aika pitkälle kehittynyt tekniikka --, sanomme hyvästit toistaiseksi ja annamme veden kohisten sulkea puheluvälineemme.

Minun on toverini kanssa paljon mukavampi ja turvallisempi viljellä luvatonta kanssakäymistä naapurien kanssa kuin yksinäisten vankien. Sillä toisen naputtaessa tai jutellessa W.C:n ääressä kävelee toinen aina edestakaisin lattialla, pitäen tarkoin silmällä tirkistyslasia ja antaen vaaran uhatessa heti merkin rykäisemällä tai hyssyttämällä. Vartioivalla kumppanilla on myöskin aina kielensä päällä valmiina joku lause, jonka hän vaaran hetkenä äänekkäästi lausuu toverilleen, mihin tämä oitis yhtä äänekkäästi vastaa. Siten saa väijyvä vartia sen käsityksen, että ne ovat kiintyneet juttelemaan toistensa kanssa eivätkä siis voi olla missään luvattomissa vehkeissä.

Paljon hankalampi on sen sijaan yksinäisen vangin tulla toimeen. Jutellessaan esimerkiksi W.C:n ääressä täytyy hänen kaiken aikaa pitää silmällä tirkistyslasia sekä tarkata käytävästä kuuluvia vartian askelia. Oikeastaan onkin pelastuminen myöhäistä, jos vartia huomaamatta pääsee tirkistyslasille asti, sillä silloinhan hän heti näkee, missä toimissa vanki on. Yksinäisen vangin täytyy siis jännittää tarkkaavaisuutensa äärimmilleen. -- -- --

Iltapäivällä avaamme jälleen telefoonin. Merkkinä puhelun haluamiseen on kolme lyöntiä väliseinään. Jos pyydetty vastaa samalla merkinannolla, avataan telefooni kummaltakin puolen.

-- Milloin ja missä teidät vangittiin? -- kysyn V:ltä, kun puheluyhteys välillämme on avoinna.

-- Marraskuun alussa Rovaniemellä. Enehjelmin poliisit jahtasivat minua pari viikkoa ympäri metsiä. Muuan talollisenpoika antoi viimeisen piilopaikkani ilmi ja niin ne saivat. Oikeastaan minä silloinkin vielä olisin päässyt niiden käsistä, mutta pelastaakseni erään toverin minun oli pakko antautua vangiksi.

-- No missä teitä säilytettiin siihen saakka, kunnes tänne tuotiin?

-- Ensin Oulun lääninvankilassa, sitten Katajanokalla. Sieltä minä olisin karannut, jos olisivat tänne tuontia viivytelleet vielä kaksikaan päivää.

-- Te olette siis ollut Oulun vankilassakin. Siellähän minäkin sain kevätkesästä istua lähes kaksi kuukautta.

-- Kyllä minä kuulin siitä. Pastori J. käskikin tuoda teille terveisiä, jos yhteen satutaan.

Harvoinpa tavalliset terveiset saajan mieltä niin ilahuttavat kuin nämä Shpalernajan kloakin kautta saadut. Pastori J., entinen koulutoverini, on Oulun lääninvankilan v.t. saarnaajana toimiessaan ollut suurena lohdutuksena enehjelmiläisen hallinnon painamille valtiollisille vangeille. Niin usein kuin muilta virkatoimiltaan jouti kävi hän kopissani juttelemassa ja samoin on hän tehnyt kaikkiin valtiollisiin vankeihin nähden. Tämän humaanisen menettelynsä takia joutui hän Enehjelmin vihoihin ja olisi arvatenkin ennen pitkää menettänyt virkansa vankilansaarnaajana, ellei vallankumous olisi tehnyt äkkiloppua Enehjelmin valtikoimiselle Oulun läänissä.

-- Oliko Oulun lääninvankilassa nyt teidän siellä ollessanne paljon muita valtiollisia vankeja?

-- Paljon niitä oli. Muun muassa saksalaisia sotavankeja, joita oli Lapin puolessa saatu kiinni. Ja sitten suomalaisia, joita syytettiin heidän pakoon auttamisestaan. Yksi niistä oli minun naapurinani ja minä pääsin hänen yhteyteensä sekä neuvoin häntä puhumaan niin, ettei hän tiennyt niitä saksalaisiksi. Kun ne puhuivat vierasta kieltä, niin hän luuli niitä venäläisiksi, jotka tahtovat paeta ulkomaille. Sillä lailla mies lupasi puhuakin.

-- Minun aikanani siellä oli vakinaisesti säilytettävänä vain yksi valtiollinen vanki, nimittäin eräs Lukkarinen Kemin puolesta. Mahtoiko hän olla vielä siellä?

-- Lukkarisen ne ovat hirttäneet, -- kuuluu V:n koristelematon vastaus.

Tunnen kuinka ruumiini karahtaa kylmäksi aivankuin olisin niskaani saanut ämpärillisen jäistä vettä. Hetkiseen en saa sanaa suustani, samalla kun mieleeni palaa elävänä se hetki, jolloin Oulun lääninvankilassa näin tuon onnettoman vainajan. Hän pysyi aina kopissaan käymättä edes pihalla kävelemässäkään. Kerran pistäysin hänen koppinsa ovella, kun se vartian sisällä ollessa oli puoliavoinna. Kelmeäihoisena, hartiat kyyryssä istui L. hievahtamatta jakkarallaan, selin oveen. Aavistus kaameasta kohtalosta näytti häntä jo silloin raskaana painavan.

-- Hirttäneet! Missä ja milloin se on tapahtunut? -- saan vihdoinkin sopertaneeksi.

-- Oulussa nyt syksyllä.

-- Oulussa!

Minä en aluksi ole uskoa korviani. Ovatko he juljenneet tehdä sen? Oulussa! Tuossa siistissä ja rauhallisessa pikku kaupungissa! Millä kauhulla sen onkaan täytynyt täyttää oululaisten, eikä ainoastaan heidän vaan koko läänin ja yleensä kaikkien suomalaisten mielet, jotka tapauksesta ovat kuulleet. Ja tietysti sanoma siitä on kulovalkeana kiitänyt ympäri Suomea.

Totisesti se muodostaa huippukohdan sille venäläissaastutukselle, jota maassamme on vuosikaudet harjotettu!

-- Että ovatkin juljenneet raakalaistyönsä Oulussa tehdä! Ja missä ne sen siellä ovat toimeen panneet?

-- Jossakin Kontinkankaalla kaupungin ulkopuolella. Ne olisivat kuulemma tahtoneet suorittaa sen vankilan pihalla, mutta tirehtööri Juvelius oli jyrkästi kieltänyt sen, minkä takia hän on menettänyt virkansa.

-- Mitä, onko Juvelius menettänyt virkansa?

-- On. Siellä oli minun ollessani jo toinen mies tirehtöörinä.

-- No niin, kyllähän sen arvasikin. Jo keväälläkin räyhäsi Enehjelm minun takiani Juveliukselle kuin järjetön. Tietysti tässäkin pelissä ovat hänen sormensa mukana.

-- Kyllä kaiketi. Arvelivat Oulussa, että Lukkarisen telotuskin olisi tapahtunut Enehjelmin painostuksesta. Santarmit olisivat kuulemma tahtoneet Lukkarisen päästää vähemmällä, pitäen häntä siksi yksinkertaisena ja vaarattomana miehenä. Mutta Enehjelmin sanotaan terottaneen, että hän päinvastoin on hyvin vaarallinen mies, jota on rangaistava sotalakien täydellä ankaruudella. Lukkarinen on kuulemma kerran aikaisemminkin ollut vangittuna, mutta päässyt silloin karkuun ja kirjoittanut sitten Haaparannalta ilkkuvan kirjeen Enehjelmille. Sen vuoksi on Enehjelmillä ollut persoonallista vihaa häntä kohtaan.

-- Sitä viheliäistä pyöveliä! Ettei siellä Pohjan perillä löydy miestä, joka ajaisi kuulan sen heittiön päähän!

-- Kovasti kai se pelkääkin henkeään ja ympäröi itsensä suurella poliisivoimalla. Ja pelkuri se näkyy olevan, niinkuin aina sellaiset tyrannit. Kun se esimerkiksi Oulun poliisikamarissa kurkisti minun eväspussiini ja minä ilman kurillani vetäysin äkkiä syrjään, säikähti hän niin että oli pudottaa pussin kädestään. Luuli kai siellä olevan pommin tai jonkun helvetinkoneen.

Nousen sytyttämään savukkeen ja unhotun sen tehtyäni kävelemään edestakaisin lattialla. Yhä vinhemmäksi käy kävetytahtini ja toverini silmäilee minua kysyvästi. Rajumpana kuin koskaan ennen meuruaa minun sisässäni viha venäläistä sortovaltaa vastaan. On kuin kuulisin korvissani niiden tuhansien santarmisaappaiden narinan, jotka paksun tökötin hajun lainehtiessa marssivat yli Suomen ja riettaalla ylimielisyydellä, kaikkia oikeuksia ja kaikkia sivistyksen saavutuksia uhmaten, pystyttelevät siellä ja täällä hirsipuita, noita tsaarivaltiuden kaikista puhuvimpia tunnusmerkkejä. Ja kaiken tämän sydäntä raatelevan viheliäisyyden keskeltä esiintyy taas sisäisen näköni eteen mies, jonka kelmeä haahmo minun mielikuvituksessani edustaa kaikkia niitä kunniansa myöneitä suomalaisia, jotka ovat palkkautuneet kätyreiksi, mies, joka tätä nykyä maamme pohjoisimman läänin päällikkönä mahtavin kynänpärskäyksin kirjottaa asiapaperien alle nimen: A. af Enehjelm.

-- Kuinka se teitä kohteli, Enehjelm? -- kysyn puhelimen ääreen palaten.

-- Hävyttömästi, -- kuuluu tyyni vastaus. -- Kun minut käsiraudoissa oli tuotu Oulun poliisikamariin, hyökkäsi Enehjelm sinne heti minua kuulustelemaan. "Jaha, vai tässä se nyt on se suuri roisto, jota me niin kauan olemme etsineet!" huusi hän ensi sanoikseen, kun minut näki. Kun minä kysyin, voiko kuvernööri osottaa minun tehneen joitakin roistontöitä, ei hän vastannut mitään, uhkaili vain, että minä saan samanlaisen tuomion kuin Lukkarinenkin. Ja lopuksi määräsi hän minut yöksi lämmittämättömään putkaan, jossa minä värisin pitkän yön nurkassa käppyrässä kuin koira.

-- Mutta oletteko varma siitä, että hän nimenomaan määräsi teidät sellaiseen yöpaikkaan?

-- Kyllä, sillä poliisimestari pahotteli sitä aamulla, mutta ei sanonut voineensa sille mitään, kun kuvernööri oli niin määrännyt.

-- No onpas se poliisimestarikin koko ämmälauri! Ja pitivät sitä aluksi hyvänäkin miehenä. Mutta jouduitteko vielä lääninvankilassa Enehjelmin kanssa tekemisiin?

-- No jo toki. Sehän kävi siellä myötäänsä. Kerran kun minulla oli kopin pöydällä hedelmiä ja muita herkkuja, joita joku oli kaupungista lähettänyt, katsoi hän niitä hyvin vihaisesti ja alkoi urkkia, kuka niitä on minulle toimittanut. Kun tuli tieto, että minut siirretään Oulusta pois, valitti hän minun pääsevän liian vähällä. Olisi kai suonut, että minut olisi hirtetty Oulussa kuten Lukkarinenkin. Viime lopuksi terotti hän minulle nyrkkiä pöytään lyöden, että minun on puhuttava totta niille venäläisille sotilasviranomaisille, joiden huostaan joudun.

Edelleen jutellessamme saan kuulla yksityisseikkoja V:n vangitsemisesta. Heitä oli kaikkiaan neljä nuorukaista, jotka pitkällisen jahdin ja paikallisten kätyrien avulla saatiin vangiksi Rovaniemellä. Asiasta ilmotettiin heti puhelimitse Enehjelmille, joka käski heidät panna rautoihin ja tuoda Ouluun. Niin tapahtuikin. Käsiraudat ranteissaan saivat nuorukaisemme -- joista kaksi oli koulupoikia sekä kolmas vasta merikapteenintutkinnon suorittanut -- Koivun asemalla kahvinkin juoda. Kun eräs poliiseista, joita oli saattamassa suuri joukko, pyrki heitä ivailemaan ja nälvimään, kuiskasi V. hänelle: -- Varmasti te nyt saatte oikein suuren mitalin, minkä jälkeen poliisi nolostuneena vaikeni.

Pitkälle sivu kahdentoista valvon tänä yönä vuoteellani. Monenlaiset ajatukset risteilevät päässäni ja rinnassani kuohuu harmi ja viha kotimaisia ryssänkätyreitä ja prenikanpyydystäjiä kohtaan.

Ah, että joutuisi pian se aika, jolloin saisi käydä tilille heidän kanssaan!

XVII

SUHDE VARTIOIHIN.

Vartioita Shpalernajassa on sadottain. Nouseehan vankienkin lukumäärä, toverini ilmotuksen mukaan, pariin tuhanteen. Paitsi eri kerroksissa ja osastoissa sekä kanslian puolella päivystäviä vartioita tarvitaan heitä päivän kuluessa aina suuri joukko pihalla ja eri verstaissa työskentelevien vankien peräänkatsontaan. Shpalernajassa tehdään työtä kuin missäkin tehtaassa ja rikosvankien suuressa joukossa ovat mitä erilaisimmat ammattialat edustettuina. Jotka eivät muuhun kykene, sahaavat ja pilkkovat puita pihalla. Siinä toimessa näkee usein eri-ikäisiä herraskaisia tutkintovankejakin, jotka ruumiinliikuntoa saadakseen työskentelevät vapaaehtoisesti. Suomalaisista ei kukaan tee sitä enempää kuin muutakaan työtä, lukuunottamatta muutamia ani harvoja, jotka ovat ottaneet kopissaan paperossikoteloita liimatakseen. Myöskin on oululainen räätälimestari Kemppainen ryhtynyt aikansa kuluksi työskentelemään kopissaan, minne hänelle on nostettu tukeva ompelukone sekä muut tarpeelliset vehkeet. Ja loistavasti kuuluu hän edustaneen suomalaista ammattitaitoaan, ollen osastonvartian todistuksen mukaan etevin Shpalernajan toista sadan räätälin joukossa. Eikä hänelle mitään tusinatyötä annetakaan, vaan valmistelee hän frakkipukuja erään ministeriön virkamiehille.

Mutta palaanpa vartioihin.

He ovat enimmiten sotapalveluksessa olleita miehiä. Puku on tietysti sotilaallinen: siisti harmaa univormu ja ulkona ollessa musta sinelli samaa mallia kuin meriväellä. Päällikkö ja hänen apulaisensa käyttävät tietysti aina upseerinasua. Aseina on vartioilla revolveri, jota he kantavat vyössään nahkakotelossa. Muutamat vanhemmat vartiat käyttävät lisäksi sapelia, joka riippuu olan yli kulkevassa nauhassa.

Vartiat jakaantuvat kolmeen ikä- tai arvoluokkaan. Nuorimman ikäluokan merkkinä on yksi hopeanvärinen hela olkanauhakkeen ympärillä, vanhemman kaksi j.n.e. Kuten olen ennemmin jo maininnut, on kaikilla kosolti kunniamerkkejä, joita he varmaankin saavat määrävuosien päästä nuhteettoman palveluksen johdosta.

Yleensä tekevät Shpalernajan vartiat siistin ja siivon vaikutuksen. Ainakaan minä en ole joutunut kertaakaan tekemisiin erikoisemmin häijyn tai röyhkeän vartian kanssa. Enkä sellaista kuullut muidenkaan valittavan, sikäli kuin ehdin kohtalotoverieni Shpalernaja-elämään tutustua.

Neljännellä osastolla, missä minun koppini on, vuorottelee kolme päivystäjävartiaa. Toverin saatuani opin tietämään heidän nimensä: Petrov, Jakovlev ja Savitajev. Ensin mainittu on kookas, ryhdikäs ja mahtava olento, käytöksessään kursailematon ja töykeä. Mutta, kuten useimmiten sellaiset, on hänkin pohjaltaan hyväntahtoinen eikä vähääkään pikkumainen. Niinpä ei hän koskaan tee mitään numeroa, jos sattuukin yllättämään vangin naputtelemasta tai telefonoimasta. Eräänä sunnuntaina tulee hän noutamaan toveriani vankilan kirkkoon juuri kun tämä huoletonna miessä W.C:n ääressä juttelee Solovjovin kanssa. Kuten tavallista astuu rivakkaliikkeinen Petrov niin odottamatta koppiimme, ettei toverini ehdi edes suoraksi ojentua. "No mitäs siinä puhelette, joutukaa kirkkoon!" murahtaa hän vain hämmästyneelle toverilleni eikä asiasta seuraa sen enempää.

Itseäni kohtaan esiintyy Petrov ensi alussa miltei häijyn töykeästi ja sinuttelevasti. Mutta sitten muuttui hänen käytöksensä jostakin syystä suopeammaksi ja sellaisena se pysyi loppuun asti. Yleensä tuntui hänellä olevan närää "suomalaisnjemetskejä" kohtaan. Kerran palatessamme toverini kanssa kävelyltä kerääntyi viidennen kerroksen käytävään parasta aikaa toisen pöytäkirjaryhmän suomalaisia. Laskiessaan meitä koppiimme osotti Petrov äänekkäästi hälisevää suomalaisjoukkoa ja äyhkäsi vihaisesti: "Uh, saksalaisia sotilaita!"

Jakovlev ja Savitajev ovat molemmat tasaisia ja siivoja miehiä, joista viime mainittu on vielä vallan nuori. Hän puhuu saksaa ja laskiessaan minua kävelemään ei hän koskaan sano "guljatj", vaan "spatzieren". Samoin kutsuu hän minua parturiin sanalla "rasieren". Mutta toverin saatuani jättää hän saksalaiset sanat käytännöstä ja rupeaa viljelemään yksinomaan venäläisiä. Jakovlev on vaaleaverinen, sinisilmäinen ja kaunispiirteinen mies. Hän on toisinaan varsin leikillisellä päällä ja hänen silmissään on silloin pikku humalassa nuhjailevan salaryypiskelijän ilme. Myöhemmin saankin kuulla, että lääketiedettä edustava mies meidän suomalaisten joukossa on Jakovlevin pyynnöstä kirjotellut hänelle -- spriireseptejä!

Kuten kaikki alemmat virkailijat ja palvelusmiehet Venäjällä, ovat vanginvartiatkin tavattoman huonosti palkattuja. Shpalernajan vartiain kuukausipalkka vaihteli neljästä-kuuteenkymmeneen ruplaan ja senkin saaminen oli vallankumouksen edellisinä aikoina jokseenkin epäsäännöllistä. On melkein käsittämätöntä, kuinka vartiat kaiken kallistuessa sellaisella palkalla saattoivat lainkaan tulla toimeen, varsinkin kun heissä oli useita perheellisiäkin miehiä. Niinpä tuolla puoli-inkeriläisellä osastonvartiallakin oli kokonaista seitsenhenkinen perhe. Kun lisäksi ottaa huomioon, että heillä oli ani vähän vapaa-aikoja -- kokonaista vapaapäivää ei heillä minun nähdäkseni ollut koskaan --, niin käsittää, ettei heillä ollut mitkään kultaiset päivät, Suomalaisten vanginvartiain asema sekä palkkaan että vapaa-aikoihin nähden on heihin verraten kerrassaan loistava.

Vartiain huonot palkkasuhteet tekevät heidät tietysti lahjomiselle alttiiksi. Ja se onkin venäläisissä vankiloissa hyvin yleistä, kuten kaikilla muillakin venäläisen elämän aloilla. Kun alussa vartioiden viivähtäessä kopissani tarjosin heille aina esillä olevasta kotelostani paperossia eivätkä he suostuneet ottamaan, olin kyllin yksinkertainen uskoakseni, että he noudattavat yhtä uskollisesti kuin suomalaisetkin vartiat vankilan ohjesääntöä, joka kieltää vartiaa ottamasta vangilta mitään vastaan. Myöhemmin kuulin tovereiltani, että Shpalernajan vartiat olivat yleensä olleet varsin halukkaita ottamaan vastaan tupakkaeriä. Mutta tarjoaminen ei saanut tapahtua avoimesti, vaan jutellessaan vartian kanssa tuli paperossikotelo tai kartuusipuntti huomaamatta pistää hänen käteensä, niin ettei kummankaan vasen käsi tiennyt mitään oikean puuhista. Seuraukset näkyivät kyllä sitten vartiain käytöksessä ja pikku palveluksissa. Siihen tapaan, kiertäin ja kaartain, käynee lahjominen Venäjällä kaikissakin oloissa.

Vartiain lahjomisesta puheen tullen ei sovi unhottaa Massisen veljeksiä, joista on sivumennen jo ennenkin ollut puhe.

Nuoremman veljen, Kyösti Massisen kanssa, tulin tutuksi seuraavalla tavalla:

Kerran kävelemässä ollessani huomasin eräästä toisen kerroksen ikkunasta vilkutettavan. Sen jälkeen ilmestyi akkunaan paperilevy, jossa oli suuri latinalainen S-kirjain. Arvasin heti, että siinäkin kopissa majailee suomalainen. Mutta kului pitkä aika, ennenkuin sain tietää, kuka siellä on.

Sotaoikeudessa käydessään tutustui toverini erääseen Friedrichs-nimiseen venäläiseen, joka oli kertonut itsellään olevan suomalaisen koppitoverin.

-- Mikä sen suomalaisen nimi on? -- kysyin tietysti heti.

-- Maas ... Maas...

Sen enempää ei herunut toverini muistista. Kävelemässä ollessamme viittasi toverini sitten sitä akkunaa, jonka takana Friedrichs suomalaisen kumppaninsa kanssa asusti. Akkuna oli juuri se, jossa aikaisemmin olin nähnyt S-kirjaimen. Pian kohosikin akkunaan kaksi päätä, jotka iloisesti nyökyttelivät meille tervehdykseksi. Toverini tunsi Friedrichsin. Pyysin häntä seuraavalla kerralla sotaoikeudessa käydessään painamaan mieleensä F:n suomalaisen toverin nimen. Mutta silläkään kertaa ei hänen päässään säilynyt muuta kuin: -- Maas ... Maas... Lisäksi oli hän tietävinään, että se Maas ... on rikas kauppias, joka on vangittu sen takia, että hän on myynyt viljaa saksalaisille. Ja arvaillessaan hänen tulevaa kohtaloaan teki toverini tuon tavallisen, vikkelän eleensä, millä hän kuvasi silmukan kaulaan kietasemista -- ele, jonka tekemisessä useampi Shpalernajan asukas näytti saavuttaneen kunnioitettavan taidon.

Kului sitten monet viikot, minun pääsemättä selville, kuka suomalainen istui Friedrichsin toverina. Olimmepa sitten taas eräänä talvisena päivänä toverini kanssa sattuneet kävelyretkellä siihen karsinaan, joka oli juuri puheenalaisen akkunan kohdalla. Molemmat päät esiintyivät taasen ikkunassa -- ruudut olivat kaikissa ikkunoissa himmeät ja kaukana toisistaan, joten oli mahdoton selvästi erottaa kasvonpiirteitä -- ja tervehdyksiä vaihdettiin puolelta ja toiselta.

Aina kun vankeja ruvettiin yksitellen laskemaan pois, lähtivät lavalta, yhtä lukuunottamatta, kaikki vartiat, hajaantuakseen käytäviin, joita pitkin vangit palasivat. Kun nyt lavalla kierteli yksinään tuo keppiinsä nojaava vanha vartiaukko, josta olen aikaisemmin puhunut, avasivat toverukset akkunassaan venttiilin ja sieltä kuului suomalainen kysymys: -- Mikä teidän nimenne on?

Kun ukko, joka siivoutensa lisäksi oli hieman heikkokuuloinen, oli vastakkaisella puolella vartialavaa, huusin minä nimeni.

-- Minä olen Kyösti Massinen Iitistä; kaimamiehiä siis ollaan, -- kuului akkunasta reipas ääni.

Täten oli tutustumisemme siis vihdoinkin tapahtunut. Sen jälkeen vaihdoimme uutisia aina kun minä toverineni satuin heidän ikkunansa kohdalla olevaan kävelykarsinaan.

Mutta kerronpa nyt hiukan herra Massisen elämästä Shpalernajassa, sen mukaan kuin vallankumouksen jälkeen olen häneltä itseltään kuullut.

Kuten sanottu, oli heitä Shpalernajassa kaksi veljestä, molemmat tilanomistajia Iitistä. Yhdessä heidät oli paria päivää aikaisemmin kuin minut muutamien muiden suomalaisten kanssa tuotu Shpalernajaan. Yhtaikaa he olivat seuraavana päivänä olleet "lääkärintarkastuksessakin", t.s. välskärin suorittamassa punnitsemistilaisuudessa. Tällöin saivat veljekset ilmaistuksi toisilleen koppiensa numeron ja aseman. Kummankin koppi oli toisessa kerroksessa, umpinaisen sisäpihan eri puolilla, joten akkunat olivat suunnilleen vastapäätä. Siten saattoivat he pitkin päivää vilkutella ja antaa merkkejä toisilleen, jopa myöhemmin naputusjärjestelmään perehdyttyään, vaihettaa ajatuksiakin. Naputuskeskustelua voi nimittäin hyvin viljellä myöskin optillisesti. Esimerkiksi siten, että sormellaan tai koko kädellään vaakasuorasti viittoen merkitsee kirjainrivin sekä pystysuorasti viittomalla itse kirjaimen aseman rivissä. Pitemmällä välimatkalla tai ikkunan läpi keskustellessa on tarpeen pitää kourassaan valkoinen nenäliina. Tällaista keinoa käyttäen "keskusteli" toverini usein kävelemässä ollessamme eri ikkunain takana olevien tuttaviensa kanssa.

Kun samana päivänä vartia, varsin nuori ja siistin näköinen mies, pistäysi jollekin asialle Kyösti M:n koppiin, huomasi tämä hänen puhuvan venäjää hiukan virolaisittain. Kysymykseensä, onko vartia virolainen, sai hän myöntävän vastauksen. "Hänet minä koetan ostaa palvelukseeni", oli heti välähtänyt herra M:n mieleen. Hänen miettiessään suunnitelmaa vartian ostamiseksi pistäysi tämä päivän kuluessa myöskin vanhemman veljen, Urho M:n, koppiin.

-- Kuulkaas, paljoko teillä on palkkaa toimestanne? -- kysyi tämä vartialta.

-- Neljäkymmentä ruplaa kuussa, -- vastasi vartia kummastuneena.

-- Ettekö haluaisi ansaita lisäksi viisikymmentä ruplaa kuussa? -- kuului vangin seuraava kysymys.

-- Hm, mitenkä niin? -- mutisi vartia hämillään.

-- Kulettamalla vain silloin tällöin pieniä kirjelappuja minun ja veljeni välillä.