Part 14

Joulun tienoissa saapuvien uusien suomalaisten vankien mukana kulkeutuu meille Shpalernajaan tieto, että Ahlstedt on tavattu Suomessa jossain matkailijakodissa ammuttuna: joko hän on tehnyt itsemurhan tai on joku toinen ampunut kuulan hänen päähänsä sekä pistänyt revolverin vainajan käteen. Vahvistusta tälle tiedolle en kuitenkaan vielä tätä kirjottaessani ole saanut. -- -- --

Useimpien Shpalernajassa istuvien suomalaisten omakohtaiset kertomukset Mashkevitshin pöytäkirjoissa ovat tavallisesti varsin lyhyet: he eivät yksinkertaisesti tiedä mitään niistä asioista, joista heitä syytetään. Mutta sitä pitempiä, kirjavampia ja pöyristyttävämpiä ovat sellaisten henkilöiden vuodatukset, jotka heikon tai rikollisen luonteensa houkuttelemina ovat kavaltaneet asian, mihin ovat yhtyneet, sekä ilmiannoillaan saattaneet toverinsa ansaan. Edellisten lisäksi esitän tässä vielä pari sellaista titulusta hra Mashkevitshin pöytäkirjoista.

Paavo Aronen, Porvoon yhteiskoulun entinen oppilas, tulee Heinolan tienoille ja kääntyy siellä erään tutun kansakoulunopettajan puoleen, tiedustellen häneltä, miten voisi päästä Saksaan, jonne hänellä olisi halu mennä ja jonne hän on kuullut muitakin suomalaisia matkustaneen. Opettaja sanoo, ettei hän tiedä niistä asioista mitään ja neuvoo Arosen Helsingissä kääntymään erään nuoren tiedemiehen puoleen, joka ehkä tietäisi neuvoa. Aronen matkustaa Helsinkiin, mutta osotettu henkilö ei rupea millekään hänen kanssaan. Aronen oleilee edelleen Helsingissä ja etsii tilaisuutta päästä Saksaan sotilaaksi. Ja niinpäs hän lopuksi yhtyy muutamaan ylioppilaaseen, joka antaa hänelle matkarahat sekä tarpeelliset ohjeet. Niitä noudattaen pääsee Aronen onnellisesti Suomen rajan yli Haaparannalle. Siellä tapaa hän ilokseen erään ylioppilaan, joka on hänen entinen koulutoverinsa. Tämä toimittaa hänet edelleen Tukholmaan. Siellä tiedustellaan Aroselta, eikö hän haluaisi palata takaisin Suomeen ottamaan selvää Venäjän Itämeren laivastoa koskevista seikoista. Aronen suostuu. Hänelle annetaan tarpeellinen kouluutus vakoilussa ja sitte hänet hyvillä matkarahoilla varustettuna toimitetaan takaisin Suomeen. Vetelehdittyään täällä jonkun aikaa eri paikkakunnilla ja kulutettuaan rahansa menee hän ja ilmaisee santarmille kaiken, mitä siihen saakka on tietoonsa saanut. Yksi tämän tituluksen luonteettomuuden uhreja oli tuo heinolalainen kansakoulunopettaja, joka mokoman syyn takia joutui vuoden päivät Shpalernajassa virumaan.

Seminaarinoppilas Rösch Sortavalasta saa samallaisen halun kuin Aronenkin. Päästyään henkilöiden yhteyteen, jotka varustavat hänet rahoilla ja muilla asianmukaisilla evästyksillä, lähtee hän matkaan. Tamperetta pitemmällä ei hän kuitenkaan käy, vaan vierailtuaan siellä joidenkin tuttaviensa luona palaa hän takaisin ja menee opistoonsa. Johtaja kutsuu hänet kansliaansa ja tiedustelee, mitä varten hän luvatta on niin kauan ollut koulusta pois. Rösch kertoo kuulleensa, että Suomesta menee Saksaan miehiä ja hänen halustaan ottaa siitä asiasta tarkempi selvä oli aiheutunut hänen omavaltainen lomansa. Johtaja suuttuu mokomasta tunnustuksesta ja kehottaa häntä ottamaan eron opistosta. Sen R. tekeekin ja antautuu santarmien palvelukseen. Kolme nuorta herrasmiestä joutui Shpalernajaan hänen ilmiantojensa perustalla, jota paitsi myöhemmin saamme kuulla, että mainittu opistonjohtaja on karkotettu Siperiaan.

Tämän tapaisia kehnoja luonteita on pöytäkirjoissa vilisemään asti. Tavallisesti ne ovat miehiä kansan pohjimmaisista kerroksista, mutta esiintyy joukossa silloin tällöin sivistystäkin saaneita. Enimmäkseen he ovat sellaisia, jotka joltakin henkilöltä ovat ottaneet matkarahat Saksaan mennäkseen, mutta ovat sitten joko menomatkalla kiinni jouduttuaan heti ensi säikäyksessä tunnustaneet kaikki tai ovat omasta alotteestaan palanneet, pienen huvimatkan pohjoista kohti tehtyään, takaisin kotiseudulleen ja siellä lörpöttelyllään vetäneet itseensä santarmien huomion.

Synkeihin mietiskelyihin ja lohduttomaan psykologiseeraamiseen antavat minulle joka päivä aihetta tällaiset tuttavuudet. Onko kansa, jonka keskuudesta ilmestyy niin paljon kehnoa ainesta, ansainnut vapautta ja valtiollista itsenäisyyttä? kysyn usein itseltäni, muistellessani iltasin kaikkea sitä törkyä, mitä päivällä luetut pöytäkirjat ovat sisältäneet. Mutta olenhan toiselta puolen täällä Shpalernajassakin saanut tutustua jo moneen ihailua ja lämmintä myötätuntoa herättävään sankariluonteeseen. Ja kuinka monesta sellaisesta kertovat pöytäkirjatkin. Jos on paljon roistoja, niin on niiden täydellisiä vastakohtiakin, ja näitä jälkimmäisiä on lopultakin paljon enemmän. Huonoja aineksia on tietysti kaikkien kansojen keskuudessa ja tällaisina tärkeinä ja kohtalokkaina murroskausina sellaiset tulevat erikoisen räikeällä tavalla näkyviin. Monet sellaiset, jotka normaalioloissa käyvät kunnon kansalaisista, ovat tänä aikana, kun luonne on joutunut hiukan tiukemmalle koetukselle, yhtäkkiä keikahtaneet roistojen joukkoon. Sekä hyve että kunnottomuus ovat näissä mullistavissa oloissa erikoisen selväpiirteisinä tulleet näkyviin. Ja onhan hyvä edes joskus nähdä nisut ruumenista erotettavan.

On muuten todennäköistä, että noiden kehnojen ainesten joukossa on paljon psykopaattisia ilmiöitä. En voi torjua luotani ajatusta, että esim. tuollaisissa Rissasen, Röschin ja Arosen tapaisissa olioissa on jotakin vajavaista, defektiä. Mutta se on juuri sitä laatua vajavaisuutta -- ja sen vuoksi sitä vaarallisempaa --, että sitä on heidän tavallisessa elämässään ja esiintymisessään miltei mahdoton huomata, jopa he tavallisesti esiintyvät näköjään hyvinkin nerokkaina ja toimitarmoisina.

Samaan luokkaan voi lukea sangen monta niistä, jotka meillä viime vuosina venäläistyttämispolitiikan kiihkeinä kätyreinä ovat tehneet nimensä surullisen kuuluisiksi ja jotka heille ominaisella tarmolla ja häikäilemättömyydellä ovat kiivenneet hyvinkin huomatuihin virka-asemiin. Vuoriset, Enehjelmit, Leikkolat, Vuolle-Apialat, Reeni Roineet ... olisihan meillä kiitollisia aivotutkimuksen esineitä!

Oman lajinsa vaarallisia henkilöitä muodostavat meillä sellaiset, joiden ajatuselämä on auttamattoman sekava. Ja sellaisia tapaa valitettavan runsaasti kaikilla aloilla. Valtiollisena kiipijänä on hän varsin tavallinen, samoin tapaa hänet usein rehkimässä liikealalla. Mutta esiintyipä hän missä tahansa, kaikkialla saa hän tuhoa aikaan. Liikealalla synnyttää hän romahduksia ja konkursseja ja politikkona sekottaa hän käsitteitä sekä häiritsee säännöllistä asiain kulkua. Hänellä on tarmoa ja vauhtia ja ennen kaikkea horjumaton itseluottamus sekä lopuksi erinomainen kyky heittää sumua lähimmäistensä silmiin. Hänen korkeapaineen alainen vaelluksensa tapahtuukin kuin sumun keskellä. Kaiken mihin hän ryhtyy, tärvelee hän ja saattaa hunningolle, syystä että hän ei pysty ajattelemaan selvästi. Ja siksi uskoo hän aina olevansa viaton niihin vaurioihin, jotka hänen oma parantumaton sekavuutensa on aiheuttanut.

Minusta on kauan tuntunut, että näitä tällaisiakin olioita on kansamme keskuudessa viime aikoina esiintynyt tavallista runsaammin. Ne ovat tietysti murroskauden ilmiöitä nekin. Ovathan suurlakon jälkeiset ajat meuroneet kansaamme syvimpiä pohjamutia myöten ja pintaa kohti on kohonnut paljon viljelemättömiä aineksia ja selkiintymättömiä päitä. -- -- --

Moninaisiin ajatuksiin antavat hra Mashkevitshin pöytäkirjat aihetta. Mutta tarjoavat ne toisinaan huvittavaakin kuultavaa. Iloisella mielenkiinnolla seuraamme esimerkiksi toimittaja Sundqvistin karkaamista Vaasan lääninvankilasta, mistä pöytäkirjat sisältävät tarkkoja selontekoja. Väliin taasen houkuttelevat keskuudestamme iloisia naurunpurkauksia jotkut ilmiantajain kömpelyydet tai heidän vakuuttelunsa valtakunnallisesta uskollisuudestaan..

Useana päivänä tuottaa meille koulupoikamaista iloa oikaista tulkitsijaneitoamme, kun hän venäläisessä tekstissä esiintyvän "Nikolaistadin" kääntää suomeksi Nikolainkaupunki.

304

-- Ei meillä ole mitään _Nikolain_ kaupunkia, vaan sen nimi on suomeksi Vaasa, -- huudamme aina köörissä, ja lopulta oppiikin neitokainen kääntämään Nikolaistadin aina Vaasaksi.

Niin jatkuu joulun lähetessä pöytäkirjain lukua päivästä toiseen. Hauskalta tuntuu aina päivällisajan jälkeen lähteä kopistaan liikkeelle, kun tietää saavansa puristaa kunnon toverien kättä ja vaihettaa ajatuksia omalla suomenkielellään.

XVI

KAHDEN PUOLEN JOULUA. UUSI NAAPURI.

Joulun alusviikolla saan minä joululahjoja: muutamia uskonnollisia kirjoja, voita, sokeria, omenoita ja kaakkua. Ruokatarpeita ja sokeria onkin minulle syksyn kuluessa saapunut miltei joka perjantai. Ne ovat, ainakin osaksi, kotimaasta tulleita. Sokeri onkin erinomaiseen tarpeeseen, sillä sitä on Pietarissa nähtävästi niukasti, koska vankienkin sallitaan ostaa vain yksi naula kahdeksi viikoksi, mikä määrä ei riitä minnekään.

Kylmää vastaan olen kotoa saanut vahvat talvitamineet. Sitä ennen on jo tohtori K. lisännyt alusvaate- ja sukkavarastoani. Sivumennen mainittakoon tässä, että liinavaatteita on tilaisuus joka viikko jättää pesuun. Siitä on erikoinen maksu ja pesun suorittavat rikosvangit.

Naapurimme Sobolev ilmottaa, että häntä alkaa yhä pahemmin vaivata reumatismi -- keripukin ohella tavallisin tauti Shpalernajassa -- ja hän on pyytänyt päästä Krestyn vankilan sairaalaan. Shpalernajassa ei nimittäin ole varsinaista sairashuonetta. Lääkärinhoito on muutenkin sitä ja tätä. Kerran viikossa käy lääkäri ja ottaa vastaan niitä, jotka viikon kuluessa ovat ilmottaneet lääkäriä tarvitsevansa. Mutta hänen hoitomääräyksensä ovat nähtävästi hyvin yliolkaisia. Kuinka avuttomaan tilaan venäjää taitamaton suomalainen sairastuessaan saattoi joutua, on itsestään selvää. Saakoon tässä sijansa, mitä nuorempi Massisen veljeksistä vankilasta päästyämme kertoi omista kokemuksistaan siinä suhteessa.

Tuntiessaan hermostonsa olevan epäkunnossa halusi hän päästä lääkäriin. Peläten ettei hän venäjää taitamattomana pysty lääkärille selittämään tautinsa laatua, pyysi hän hra Mashkevitshilta lupaa saada omalla kustannuksellaan hankkia suomalaisen lääkärin. Siihen ei Mashkevitsh kuitenkaan suostunut. Ollen erään lahjotun vartian välityksellä salaisessa kirjevaihdossa Pietarissa oleskelevan siskonsa kanssa kirjotti nyt hra Massinen asiasta tälle, selitti sairautensa laadun sekä pyysi häntä menemään Shpalernajan lääkärin puheille ja venäjänkielen taitoisena selvittämään vuorostaan hänelle veljensä sairautta sekä mahdollisuuden mukaan voitelemaan häntä jollakin rahasummalla. Sisko teki työtä käskettyä ja aivan oikein, lääkärin tullessa seuraavan kerran vankilaan kutsuttiin hra Massinen hänen vastaanottohuoneeseensa. Lääkäri käski hra H:n pistää kielensä suusta ulos. Kun se oli tapahtunut, painoi lääkäri etusormensa päällä kieltä. -- Harashoo! murahti hän sen tehtyään ja viittasi hra M:n poistumaan. Siihen supistui kaikki se lääkärinhoito, jota niin suurella vaivalla ja rahallisilla uhrauksilla oli koetettu hankkia! Hra Massinen kertoi kyllä parantuneensa sen hyvän tuulen vaikutuksesta, jonka tämä venäläisen lääkärin omaperäinen menettely oli hänessä herättänyt.

Niillä muutamilla suomalaisilla, jotka häätyivät Krestyn sairaalaan, oli sieltä pöyristyttäviä kokemuksia. Niinpä kemiläinen V., jo ikämies, joka Shpalernajassa sai hyvin vaikeanlaatuisen reumatismin, kertoi Krestyn sairaalasta, että hoitajavartiat ihan säännöllisesti rosvosivat ja möivät kaupungille sairaille määrätyt paremmat ruuat ja että potilaita kovakouraisen ja kelvottoman hoidon takia kuoli tuhkatiheään.

Shpalernajassa on kyllä vakinainen välskäri, joka toimii lääkärin apulaisena. Se on pieni, mopsin näköinen, tiuskea mies, joka esiintyy hyvin tärkeänä ja näyttelee mielellään tohtoria. Yhden ainoan kerran, nimittäin kohta vankilaan tultuani, on minun tarvinnut olla hänen kanssaan tekemisissä. Kuten suomalaisissa vankiloissa, täytyy täälläkin jokaisen uuden tulokkaan käydä lääkärin tarkastuksessa. Mutta sekin on täällä yhtä omaperäistä laatua kuin tuo edellä kuvattu hermosairauden hoito.

Kun vartia, joka minua tuli sinne saattamaan, murahti sanan: "k'doktoru!" luulin joutuvani oikean lääkärin eteen. Kun minut sitten saatettiin kaikenlaisen rihkaman täyttämään huoneeseen, jossa pöydän takana istui venäläiseen kansallispuseroon puettu mies pakkasen puremaa naurista muistuttavine kasvoineen ja puolen millimetrin pituisiksi kaluttuine hiuksineen, aloin minä silmilläni etsiä lääkäriä. Mutta saapuvilla ei ollut sen kummempaa kuin tuo pöydän takana istuva mopsi, jota aloin heti epäillä välskäriksi, mikä hän olikin. Tiuskealla äänellä ja häijyin ilmein alkoi mopsi syytää sanoja suustaan. Kun minä tavan takaa rauhallisesti toistin sanat: -- nje ponimaju, yltyi hänen puuropadan porinaa muistuttava sanatulvansa, ylähuuli vääntyi käppyrälle ja hammasten välistä tuntui lopulta singahtelevan tulisia kipunoita. Kun hän lopuksi alkoi hysteerisesti toistaa sanaa: familja, ymmärsin hänen tahtovan tietää nimeni. Mutta kun minä olin sen sanonut, ei hän osannut sitä kirjottaa, vaan vuodatti uuden, entistä kipinöivämmän sanatulvan, josta olin erottavinani sanat "tshuhna" ja "njemetski". Vihdoin työnsi hän kiukkuisella eleellä eteeni paperia ja kynän. Pyöräytin siihen nimeni, minkä jälkeen mopsi asianmukaisin murahduksin viittasi minua nurkassa seisovaa gillotiinimaista vehjettä kohti, jonka ääressä seisoi vanginpukuun verhottu likainen pojan tolvana. Ymmärsin vehkeen vaa'aksi ja asetuin siihen seisomaan. Poika ilmotti painomäärän, minkä mopsi merkitsi kirjaansa. Sen jälkeen hänen tärkeytensä viittasi minua lähtemään ja niin oli "lääkärintarkastus" suoritettu. Samanlaisen "syynin" läpi olivat muutkin suomalaiset saaneet käydä. Arvelin aluksi, että punnitseminen uudistetaan esim. kerran kuukaudessa ja siten otetaan selville venäläisen vankilamuonan vaikutus suomalaiseen ruhoon. Mutta kun punnitsemista ei minun paremmin kuin muidenkaan koko Shpalernajassa-oloaikana uudistettu, on sen tarkotus yhä edelleenkin pysynyt minulle pelkkänä arvoituksena.

Sobolev on siis pyytänyt muuttoa Krestyn sairaalaan; moniaan päivän kuluttua ilmottaa hän, että hänen pyyntöönsä on suostuttu, lausuen samalla meille jäähyväiset, sillä noutamaan voidaan tulla milloin hyvänsä.

Seuraavana päivänä ei hänen kopistaan enää kuulu vastausta naputukseemme. On siis jo lähtenyt. Viikon päivät on hänen koppinsa tyhjä, mutta sitten, juuri joulunaattona, alkaa sieltä jälleen kuulua rapsehtimista.

-- Uusi vanki! -- virkkaa toverini ja naputtaa seinään.

Kohta kuuluu sieltä vastanaputus.

-- Vyj kto? -- kysyy toverini täynnä mielenkiintoa.

Vastanaputuksesta emme kuitenkaan saa mitään selkoa. Nähtävästikään ei hän tunne meikäläistä naputusjärjestelmää. Joku systeemi hänelläkin kaikesta päättäen on, ehkä telegrafistien käyttämä, mutta sitä emme taasen me ymmärrä.

Hiukkasta myöhemmin kuuluu käytävästä uuden naapurimme oven läheltä osastonvartian ääni.

-- Kuulkaa, puhuu suomea! -- huomauttaa toverini.

Ja aivan oikein, minäkin olen kuulevinani sieltä muutamia suomalaisia sanoja. Uusi naapurimme olisi sen mukaan siis suomalainen. No, siitäpä saanemme selvän, kun kohta mennään kävelemään. Ilmotamme asiasta Vuokselle ja kehotamme häntäkin akkunasta kurkistamaan uutta naapuriamme.

Neljännestä kolmanteen kerrokseen laskeuduttaessa on hyvä tilaisuus tarkastella perässä tulevaa vankia. Heti ensi silmäyksellä huomaan uuden naapurimme suomalaiseksi. Hän on vallan nuori mies, korkeintaan ehkä parinkymmenen vuotias. Vaalea tukka on pitkä ja kauan hoidotta ollut, leuan ympärillä näkyy untuvamaista parranalkua. Päällään hänellä on puolipitkä sarkainen päällystakki ja jalassa läntistyneet pieksusaappaat, joiden kokoon painuneiden varsien sisältä näkyy valkoiset sukanvarret.

Tunnen hänet nähdessäni omituisen vihlaisun rinnassani. Ulkoasustaan päättäen on hän joku talonpoikaispoika sydänmaiden takaa. Sellaisiakin siis jo raahaavat tänne! Kuinka turvattomaksi ja avuttomaksi tuollaisen yksinkertaisen nuorukaisen täytyneekään täällä itsensä tuntea!

Mutta silmätessäni häntä tarkemmin, rauhotun melkolailla. Hän astuu reippaasti kuin sotilas ja hänen ruskeahkoissa silmissään on eloisa ilme. Vilkkaasti tekee hän havaintoja ympäristöstään ikäänkuin karkaustilaisuutta etsien.

Ei tuo ole ensi kertaa pappia kyydissä, päättelen itsekseni.

Kun olemme kävelyretkeltä palanneet koppiimme, naputtaa Vuoksi:

-- Tunnen teidän uuden naapurinne. Se on Jussi V., oikein kunnon poika.

Jahaa, koska Vuoksikin hänet kerran tuntee, niin kyllä kai nuorukainen on ehtinyt olla mukana yhdessä jos toisessakin, arvelen itsekseni. Kun nyt vaan pääsisi yhteen hänen kanssaan! Mutta ehkäpä siihenkin vielä keino keksitään. -- -- --

Kuten sanottu, on nyt joulunaatto. Ilmassa ei kuitenkaan ole vähimmässäkään määrin joulutunnelmaa.

Iltapäivällä on jälleen pöytäkirjain lukua. Astuessani ulos kopistani on käytävän kulmassa tavallisesti jo seisomassa inssinööri R. Puristamme kättä ja vaihetamme jonkun sanan joulusta, jota olemme joutuneet näissä omituisissa oloissa viettämään. Sitten saapuvat S. ja A. ja me lähdemme miehissä marssimaan vartian edellä alempiin kerroksiin.

Siinä kulkiessamme mainitsen R:lle uudesta naapuristani sekä ilmotan hänen nimensä.

-- Niinkö? -- kummastuu R. -- Minäkin tunnen hänet. Sanokaa minulta terveisiä, jos pääsette hänen yhteyteensä.

Kun "luennolta" palatessa H. saa kuulla minulta saman uutisen Jussi V:sta, säpsähtää hän ja lausuu:

-- Kuulkaa, koettakaa herran nimessä päästä hänen yhteyteensä sekä kysykää, onko hän tunnustanut ja niin ollen kertonut minustakin. Koettakaa jo tänä iltana, että minä huomenna saan kuulla.

-- Mutta miten minä saisin hänelle toimitetuksi tiedon telefoonikeinostamme?

-- Huutakaa nyt mennessänne hänen ovensa läpi. Tai koettakaa huutaa seinän läpi. Minä juttelen naapurini kanssa pitkin päivää seinän läpi.

-- Seinän läpi! Kuinka se käy?

-- Hyvin helposti. Kumpikin painaa korvansa samalle kohtaa seinässä ja asettaa sitten kämmenensä niin, että sen toinen syrjä peittää suun, toinen vastaa seinään. Kun sitten puhuu, kuuluu tavallinen ääni seinän läpi. Mutta lupaattehan nyt hankkia häneltä tiedon, onko hän tunnustanut vai ei?

-- Kyllä minä koetan tehdä parastani. Hauskaa joulua vain!

-- Hauskaa joulua!

Siten toivotellen eroaa meistä kukin omalle suunnalleen, sulkeutuakseen taas vuorokaudeksi koppiinsa ja uneksiakseen kotoisesta joulunvietosta.

Selitän heti omaan koppiin päästyäni Semen Jegorovitshille, kuinka tärkeätä minun olisi päästä tuon uuden naapurimme yhteyteen. Toverini tiedustaa, miten suomeksi olisi käskettävä poistaa vesi klosetista. Kun tarpeelliset sanat ovat hänellä selvillä, muodostaa hän kämmenistään torven seinää vasten ja huutaa siihen:

-- Otta vesi pois klosetista!

Väliin koputtaa hän seinään ja sitten taas huutaa hojottaa. Minua alkaa jo pelottaa, että vartiat kuulevat sen käytävään, mutta toverini on nyt kerta kaikkiaan innostunut asiaan enkä minä saa häntä hevillä puuhastaan luopumaan.

Vihdoin huomaa hänkin sen turhaksi, sillä eihän naapurimme voi kuulla hänen huutoaan, kun hän ei ensinnäkään tiedä painaa korvaansa seinää vasten. Jälleen koputtaa toverini ja naapuri vastaa. Toverini siirtyy askeleen peränurkkaa kohti ja koputtaa jälleen. Naapuri siirtyy niinikään ja vastaa samalta kohtaa. Siten he koputellen kulkeutuvat vähitellen W.C:n ääreen.

-- Otta vesi pois klosetista! -- huutaa toverini jälleen kouransilmäänsä, avaten sitten valmiiksi oman "telefoonimme"

Mitään vastausta ei "aparaatista" kuitenkaan kuulu ja onhan luonnollista, että naapurimme ei voi käsittää, mikä meillä on tarkotuksena. Täytyy siis ryhtyä miettimään muita keinoja.

Mieleeni muistuu, että Jussi V:n päällä kuudennessa kerroksessa asuu myöskin joku suomalainen. Olemme sen muutamia päiviä sitten kuulleet Solovjovilta. Ja tämä suomalainen -- jonka nimeä en vielä tiedä -- osaa naputtaa. Mutta venäjää taitaa hän niin vaillinaisesti, ettei hän ole käsittänyt, kun Solovjov meidän pyynnöstämme on koettanut selittää hänelle telefooneeraustapaamme. Mutta entäpä jos Solovjovin välityksellä naputtaisimme hänelle saman asian suomeksi, juolahtaa nyt mieleeni. Ja jos siten onnistun pääsemään telefooniyhteyteen hänen kanssaan, pyydän hänen lämpöjohtotorven juuritse huutamaan Jussi V:lle sekä vuorostaan selittämään hänelle asian.

Toverini hyväksyy heti tuumani ja kun minä olen venäläisin kirjaimin pannut paperipalalle tarkotukseen soveltuvan, mahdollisimman yksinkertaisen suomalaisen lauseen, naputtaa toverini sen Solovjoville sekä tämä vuorostaan naapurilleen seinän takana. Avaamme sitten telefoonin ja ryhdymme jännityksellä vartomaan, kuuluuko ylhäältäpäin veden loisketta. Mutta mitään ei kuulu. Nähtävästi on lauseeni matkallaan vääntynyt sellaiseen muotoon, että asianomainen ei ole tullut siitä hullua hurskaammaksi. -- -- --

Meidän joulunamme on venäläisillä tavallinen arkipäivä, minkä vuoksi mekin saamme mennä pöytäkirjoja lukemaan. A. tulee kopissaan hyvänlaisessa jouluvireessä ja hänen suunsa ympärillä näkyy tortunmurenia.

-- Pappa ja mamma ovat joulua Pietarissa ja minäkin olen saanut tänne kinkkua ja torttua, -- selittää hän tyytyväisenä.

Istuntomme loppuu tänään odottamattoman lyhyeen. Kun olemme asettuneet istumaan, kehottaa tulkittaremme hra B:tä, joka on asettunut tuolille oven pieleen, muuttamaan sohvalle häntä vastapäätä. B:n noustessa paikaltaan käskee tuomari hänen istua vain siinä. Neitokainen loukkaantuu ja sanoo posket punottaen, että hän ei rupea tulkitsemaan. Tuomari loukkaantuu myös ja sanoo, että lopetetaan sitten siihen. Ja siihen se loppuukin.

Poistuessamme nauramme ja ihmettelemme tuota lapsellista kohtausta. Joku meistä keksii selityksen: neitokainen on rakastunut B:hen ja tahtoi saada hänet vastapäätä, voidakseen "blikata". Tuomari taasen on rakastunut neitokaiseen ja tuli mustasukkaiseksi.

Seuraavana päivänä, Tapanina, kootaan meidät jälleen pöytäkirjojen ääreen. Heti sisään astuessa näemme, että tuomari ja neitonen ovat tehneet kompromissin. B. saa istuutua tuolille oven pieleen, mutta tuomari ja neiti ovat vaihtaneet paikkaa keskenään. Kumpikin on saanut tahtonsa perille, mutta kaljupää on sittenkin vetänyt jutussa lyhemmän tikun: paikan vaihdoksen kautta on neitokainen joutunut istumaan vastapäätä B:tä.

Tämän Tapaninpäivä-istunnon jälkeen keskeytyy pöytäkirjojen lukeminen jostakin meille tietämättömästä syystä pitkäksi aikaa.

Tapaniin mennessä en ollut vielä onnistunut pääsemään Jussi V:n yhteyteen, joten H. jäi saamatta odottamaansa tietoa. Ensimäisenä arkipäivänä jatkamme toverini kanssa ponnistuksiamme yhteyden aikaansaamiseksi. Toverini johtaa jälleen koputuksien avulla V:n peränurkkaan ja koettaa seinän läpi saada hänet ymmärtämään tarkotustamme. Oma telefoonimme on kaiken aikaa avattuna.

-- Aa, jo ymmärsi! -- huudahtaa toverini yhtäkkiä ihastuneena, kun kloakista alkaa kuulua veden loisketta.

-- Haloo! haloo! -- huutelen minä "puhelimeemme" ja hetken kuluttua sieltä tulee vastaan: -- haloo!

-- Oletteko V?

-- En, -- vastaa outo ääni.

Mitä ihmettä! ällistyn minä aluksi, mutta seuraavassa hetkessä käy selville, että se onkin Solovjovin naapuri kuudennesta kerroksesta. Hän on uusmaalainen ylioppilas M., joka on ollut jo toista vuotta vangittuna. Osan tuosta ajasta on hän ollut karkotettuna sisä-Venäjällä, josta hänet sitten on siirretty tänne Shpalernajaan. Solovjovin naputuksesta ei hän ollut saanut selvää, vaan kun hän eilen pöytäkirjoja lukemassa ollessaan oli omilta ryhmätovereiltaan kuullut tästä keinosta, oli hän nyt omia aikojaan poistanut veden klosetin pohjalta, koettaakseen, pääsisikö mahdollisesti joidenkin kansalaistensa yhteyteen. Siten tapahtui siis kohtaamisemme aivan sattumalta.

-- Kuulkaahan nyt, -- lausun, kun olemme esittäytyneet toisillemme, -- tässä meidän rinnallamme ja siis teidän allanne on vasta tullut suomalainen, jonka yhteyteen minun välttämättä tulisi päästä. Katsokaapas, eikö teidän lämpöjohtotorvenne juuressa ole sellaista rakoa, minkä kautta voisitte huutaa hänelle, että hänkin poistaisi veden klosetistaan.