Part 1

language: Finnish

KADULTA

Kirj.

A. Kuprin

Suomentanut S. L.

Helsingissä, Yrjö Weilin 1907.

I.

Niin aivan oikein. Olette arvannut aivan oikein... anteeksi, minulla ei ole kunniaa tietää Teidän nimeänne... Pääsyynä perikatooni on luonteeni heikkous. Samaa sanoi tuomari oikeudessa, silloin kun minua syytettiin. "Edessänne arvoisa korkea oikeus, on räikeä esikuva siitä mihin perinnöllinen juoppous, huono ravinto ja pahat taudit voivat uhrinsa viedä." Sen jälkeen kolme professoria minut tarkasti ja yhteen ääneen he vakuuttivat samaa. Kirjotin samassa nämä sanat muistikirjaani. — Sillä minun täytyy tunnustaa: vaikka itse olenkin kadottanut intelligentin ihmisen ulkomuodon, rakastan sivistystä ja tieteitä.

Minuun katsoen hän jatkoi: Te tietysti ette voisi uskoa, että tämä olento, jonka tässä näette istuvan, kerran on ollut mies, jolla on ollut edessään sileä tie, kunniakas nimi ja loistava virkaura. Mutta se on totinen totuus. Puhun Teille vertauskuvissa.

Tuolla mäellä on pieni, Marja niminen ravintola — anteeksi — pahin luola maailmassa. Tämän ravintolan seinällä riippuu kaksi taulua, ikäänkuin muistutukseksi niille, jotka vielä ovat selviä.

Toinen tauluista kuvaa puolialastonta repaleista miestä, sanotaan vaikka, minun kaltaistani; hän nukkuu loassa aidan luona, vierellään röhkivä sika. Alla on kirjotus: "Saattaisi olla ihminen!" Toisessa taulussa on kirjotus: "Osti rahalla, osti luotolla!" Taululle on piirretty kaksi olentoa: toinen laiha, rappeutunut, jonka housun lahkeet koirat ovat pureksineet, hän pitelee päätään, silmänsä pullottavat — tämä ostaa luotolla. Häneen selin istuu toinen, tuollainen lihava porvari, jolla on komea poskiparta. Veltosti retkottaen tuolilla polttelee hän sikaria, edessään on hänellä laatikko, kultarahoja täynnä. —

En ole mikään kauppanero mutta nämä taulut, vaikka ovatkin ala-arvoisia ja huokeita, ansaitsevat huomiota. Ne ikäänkuin viittaavat omaan elämääni. Ha, ha, ha! Ravintoloitsija siellä, Wukol Naumytsh, on ankara ukko. Kerran virkoin hänelle: "Sinä, Wukol Naumov, voisit tilata vielä kolmannenkin taulun, semmoisen, jossa tuo rappeutunut toisella kädellään tarttuisi pankkiiria rintaan ja toisella anastaisi hänen kassansa. Alla olisi kirjotus: 'Tästä seuraus!'" Tietysti ravintoloitsija ei ymmärtänyt leikkiä. Puhuin hänelle vain huvikseni, mutta hän aikoi kutsua poliisin. Ikäänkuin minä olisin uhannut häntä itseään jollain vaarallisella aseella. Arvaahan sen — hm.

Kolmatta taulua, se tahtoo sanoa mielikuvitukseni luomaa, hyvä herra, en ole suotta ottanut esimerkiksi. Sillä kerran yritin itse tätä tekoa, ja silloin olisin päässyt elävien kirjoista. Jumalan kiitos, ei oikeus pitänyt minua syyntakeisena, vaan päästi vapaaksi. Muussa tapauksessa olisin saanut lähteä kaukaisiin maihin, "kullan ja kuparin hankintaan".

Koska nyt olemme näin pitkälle päässeet, niin sallikaa minun kertoa kaikki järjestyksessä. Suokaa anteeksi, herra, mutta ulkomuodostanne ja puheestanne päättäen olemme työtovereita. Niinmuodoin kenties elämäkertani kelpaa lehtenne kaunokirjalliseen osastoon sunnuntai-lukemiseksi taikka välipalaksi. Kernaasti minun puolestani. Voisitte nimittää sitä esimerkiksi: "Kuinka tyhmästi muutamat ihmiset asettavat elämänsä", tahi vielä sopivammin: "langenneen synnintunnustus". Voin siis vaatia Teiltä pari lasia lisää. Mutta, pyydän, tavallista, kahdeksan kopekan. Siihen ei ainakaan ole sekotettu glyseriiniä. "Hoi, palvelija! kaksi olutta. Mitä muljotat, tomppeli, katsot kuin lehmä uutta konttia? Et näy ymmärtävän ketä palvelet, tyhmyri!"

Ei näy luottavan minuun, halju. Tosin kyllä sain kerran täällä aikaan suuren hämmingin. Ja sitäpaitsi ovathan vaatteeni — niinkuin "Suuressa Hotellissa" eräs laulajista laulaa:

Kummallinen on puku mulla, Kirjavampi se on kuin sulla. Kummallinen on puku mulla Rallallallallaa!

Tottelen, herra ravintoloitsija. Erehdyin, tiedänhän sen: että tämmöisessä paikassa ja yhtäkkiä — kupletteja. En laula enää, suljen suuni. No, niin, vaan Te hyvä herra, suokaa anteeksi. Jos asiaa oikein harkitsemme, en olisi kelvollinen olemaan kanssanne samassa huoneessakaan. Kuka Te olette, kuka olen minä! Mutta Te tunsitte myötätuntoisuutta kohtalon murjomaa kohtaan, ettekä ole hävennyt pyytää häntä istumaan viereenne. Sallikaa minun suudella kättänne... No, no, no, en tee sitä... Älkää pahastuko, suokaa anteeksi.

No niin. Äsken sanoin olevani entinen ylioppilas, mutta se ei ole totta. Yksinkertasesti, huomasin, että Te olette intelligentti ihminen ja ajattelin: ylioppilas pääsee parhaiten hänen suosioonsa. Aivan oikein. Mutta Te olette kohdellut minua ritarillisesti, ja siksi tahdon puhua Teille avomielisesti... Yliopistossa olen ollut yhden ainoan kerran elämässäni, ja se oli arkeoloogisessa kokouksessa, ollessani sanomalehdessä uutisten hankkijana. En salaa, että olin jokseenkin pehmeä ja kaikesta siitä mitä siellä puhuttiin, en käsittänyt mitään. Jostain kivisistä akoista joltain aikakaudelta...

Kuitenkin, sallikaa minun huomauttaa, etten minäkään ole kokonaan sivistystä vailla. Muistan vielä nytkin: Alkibiades oli rikas ja arvossa pidetty, luonto oli ylenmäärin tuhlannut hänelle selvää järkeä... j.n.e.

Isäni oli verhoilija. Hänellä oli oma liike Moskovassa. Äitiäni muistan vähemmän. Muistan ainoastaan, että hän oli lihava silmäpuoli nainen, jonka sokea silmä alituisesti liikkui, ikäänkuin hän sillä olisi iskenyt silmää jollekin. Vieläkin muistan, kuinka vanhin sälleistämme syleili häntä minun näkyvissäni sanoen: "ei ole vaaraa, Andrjushka on pieni, eikä ymmärrä mitään, annamme hänelle kopekan..." Taisivat olla aika juoppoja, isäni ja äitini. He haisivat aina viinalle ja hakkasivat minua millä sattui, niinkuin sanotaan: pampulla, hampulla ja vaikka millä. Kasvatukseni he laiminlöivät kokonaan ja minä kasvoin kuin rikkaruoho kadulla ja pihalla. Varsinaisena kasvattajanani oli meidän oppipoikamme Jushka.

Täytyy sanoa Teille, että elämässäni olen nähnyt jos jonkinlaisia olentoja. Taitaa riittää kun sanon, että olen istunut vankeudessakin. Mutta, Jumal'auta, niin hävytöntä, niin irstasta kuin hän oli, en ole tavannut toista. Mitä hän meille toisille pojille opetti, mitä pani meitä tekemään halkopinojen välissä, vaunuvajan takana, en voi Teille sanoa, hävettää. Totisesti, ja hän itse oli silloin melkein kapalolapsi...

Vähäpätöisiä tekoja ovat tupakoiminen, juominen, kortin pelaaminen ja rahojen varastaminen isältä. Sunnuntaisin, kun meillä oli vieraita, isä itsekin huvikseen juotti minut humalaan ja vaati tanssimaan... Jushkan opetus oli pahempaa. Yhdentoista vanhana opin tuntemaan naisen. Tämäkin tapahtui vanuvajan takana, saman Jushkan johdolla. —

Ihmeellistä todellakin on, että tämä ihminen on kokonaan kadonnut näköpiiristäni, enkä tiedä missä hän lienee: pakkotyössäkö, vai ovatko tappaneet hänet kuin koiran... Mutta ei koskaan kenelläkään muulla ole ollut minuun sellaista pirullista vaikutusta. Pelkäsin häntä tavattomasti. Voitteko uskoa, vielä nytkin näen joskus unissani miten hän minua pieksää ja herään kauhuissani... Terveydeksenne! Entä Te itse? Ettekö? No, niinkuin tahdotte. Hyvä! Kylmää.

Tällä välin olin kuitenkin ehtinyt varttua. En tiedä kuka ihmeitätekevistä lienee minut survaissut kymnaasiin valmistavalle luokalle. Nyt se vasta varsinaisesti alkoi syntisen sieluni vaellus petoksien läpi. Kolmessa vuodessa taisin olla kaikissa oppilaitoksissa, sekä klassillisilla- että reaali-osastoilla. Missä täytin opettajan taskut pureksitulla paperilla, missä löysivät minut juopuneena kadulta. Yhdessä paikassa varastin toverilta höyhenkokoelman... ja paljon muuta samantapasta.

Kotiin tultuani huomasi isä tavallisesti silmistäni mitä oli tapahtunut. "Joko taas potkittiin pois?" Minä vaikenen. "Voi sinua lurjusta! Odotappas, panen sinut suutarin oppiin. Mene, hae nuora tänne."

Vihdoin ei ollut enää uusia kouluja. Jälellä oli ainoastaan eräs yksityinen kymnaasi. Erinomainen laitos, uskallan vakuuttaa, sanalla sanoen ihmeitten noitalinna. Joku kauppiaan poika, joka viiteentoista vuoteensa on kyyhkysiä hoitanut, eikä virheettömästi ole osannut isää, äitiä kirjottaa, voipi viiden vuoden kuluttua saada päästötodistuksen tästä koulusta. Totta on, että siellä viimeisillä luokilla istui viisikolmattavuotiaita partasuita miehiäkin. Eräästä tämänkaltaisesta kerrottiin, että hän kävi koulua yhdessä poikansa kanssa. Poika oli valmistavalla luokalla, isä seitsemännellä. Kotona laitettiin heille kummallekin voileipiä aamiaiseksi.

Pääasiallisesti kävi siellä kauppiaitten ja aatelisten poikia, kaikki poikkeuksetta toisista kouluista pois potkituita. Opetuksesta otettiin melkoset rahat. Muuten tämä laitos muistutti eläintarhaa: siinä oli varkaita, tuossa pahantekijöitä ja tuolla maailman murjomia... Oikea valikoima mitä turmeltuneimpia poikaviikareita. Nämä Herran lahjat ne tekivät vaikka mitä, ratsastivatpa opettajien selässäkin. Mutta kyllä meillä olivat opettajatkin... sellaisia hanhia!...

Tässä oppilaitoksessa sain minäkin viimeisen voitelun. Lyhyen ajan kuluttua minulle sielläkin huudettiin — mars! Mistäkö syystä? Kaikellaisista. Pitkä juttu. Alkoi juttu siitä, että luokanvalvoja otti minulta pois sellaisen pienen runokirjan, oman runottareni tuotteita, j.n.e. Miksi niitä muistella!... Passons niinkuin ranskalainen sanoo.

Tulin kotiin. Isä aikoi tarttua nuoraan, mutta huomatessaan minut itseään voimakkaammaksi, jätti sikseen ja suuttui.

— Yksi tie, sanoi hän, on sinulla jälellä, sinä senkin vietävä. Saat mennä sotamieheksi.

Menin vapaaehtoseksi. Neljänä vuotena peräkkäin pyrin junkkarikouluun, mutta en mitenkään saanut päähäni siihen tarvittavaa viisautta. Luulen, etteivät tutkijat enää jaksaneet katsella naamaani, koska viimein hyväksyivät. Koulusta lähetettiin minut kolme eri kertaa takasin sotapalvelukseen kaikenlaisista kepposista. Vihdoin sain päästötodistuksen alivänrikkinä. Kaksi vuotta tätä hapanta nimeä kannettuani korotettiin minut upseerien joukkoon.

Siitä, miten upseerina ollessani aikani kulutin, en rupea laajasti kertomaan. Sanon lyhyesti: join, mellastin, kirjotin vekseleitä, tanssin kadrillia julkisissa pahamaineisissa paikoissa, kuritin juutalaisia ja istuin päävahdissa. Yhden asian sanon kuitenkin, vakuutan sen kunniasanallani — korttipelissä en tehnyt vääryyttä. Siitä huolimatta erotettiin minut korttien vuoksi. Malttakaahan, oikea syy taisi kuitenkin olla pahempi. Ei pitäisi minun... No, olkoon menneeksi, kerron.

II.

Rykmentissä oli minulla rakastajatar, erään upseerin vaimo. Tiedättehän sellainen likanen, ikävä pikkukaupunki idässä, eikä meillä ollut muuta huvia kuin virka — lyödä sotamiehiä korvalle — viina, kortit ja sitten vielä nämä rouvat. Ja näin me sitten elimme romaaneitamme, niin että jok'ikinen olimme toistemme kaltaisia. Eikä kukaan nähnyt siinä mitään erinomaisempaa. Kaikki tiesivät että se ja se elää sen ja sen kanssa, ja sen mies elää nyt sen kanssa, joka ennen eli luutnantti Ivanovin kanssa ja Ivanov eli ennen... sanalla sanoen — sopusointu.

Rakastajattareni nimi oli Maria Nikolajevna. Hän oli hoikka, hento, kasvot kuin surullisen enkelin, laihat, hempeät, suu pieni, ruusunpunanen tukka kullankeltanen, silmät suuret, vaalean siniset. Sivistynyt nainen. Oli päässyt institutista diploomilla, soitti ulkoa herra Chopin'ia, oli vanhaa aatelista sukua ja varakas. Kaikki hänen ympärillään pyörivät, mutta eivät onnistuneet. Minä, tiedättekö, vallotin hänet hävyttömyydellä ja niin odottamatta, etten itsekään tahtonut sitä uskoa. Hänellä oli kaksi lasta, kaksi tytärtä.

Kuljin pääsiäisonnitteluilla. Totta puhuen, nämä käynnit ovat vain juomatilaisuuksia. Vuokrataan ajuri koko päiväksi ja ajetaan talosta toiseen. Minne vain tulet, notkuvat pöydät ruokaa ja juomaa.

Saavuin myöhään illalla Maria Nikolajevnan luo. Istun enkä käsitä mitään, mitä syön, mitä juon, mitä lörpötän. Hänen miehensä, alikapteeni, joka samoin koko päivän on kulkenut vierailuilla, nukkuu kuorsaten viereisessä huoneessa. Aika alkaa tuntua pitkältä, puhe ei luista. Suru valtaa mieleni. Alan kertoa Maria Nikolajevnalle lapsuudestani, Jushkasta, isästä, nuorasta, ja siitä miten minut kouluista pois ajettiin. Ja kuinka pirullinen ihminen saattaa olla, kuulkaahan. Itse itken, pyyhin nenääni, kyyneleet valuvat sekä silmistä että nenästä, ääneni värähtelee ja minä kerron kauniille sivistyneelle naiselle kaikkein likasimpia asioita. Taisinpa kääntää koko sieluni nurin! Mutta kerron niin, että oma olentoni herättää myötätuntosuutta: ettei muka kukaan ymmärrä minua, vaikea lapsuus, kovettunut sydän, hyväilyä ei ollut koskaan tullut osakseni, ja mitä kaikkea lienenkään loruillut. Huomaan hänenkin itkevän. Hän istuu alla päin, kädet polvilla ja suurista silmistään valuvat kyyneleet vuolaana virtana. Tämäpä se minut valtasikin. Kuulin miehen kuorsaavan viereisessä huoneessa ja heittäydyin Maria Nikolajevnan jalkoihin kuin ensimäinen rakastaja teatterissa: "Oi! voitko sinä todellakin itkeä? Mitä itket? Minunko kohtaloani?..."

— Voi, näitä siunattuja kyyneleitä! Millä voin minä ne palkita? Suljin hänet syliini. Hän ei vastustanut, eikä puhunut sanaakaan, antautui kuin karitsa. Hänen kasvonsa olivat aivan märkänä kyynelistä.

Silloin tulin tuntemaan mitä merkitsee pitää toista ihmistä vallassaan. Siitä illasta alkaen oli Maria Nikolajevna orjani, sanan täydessä merkityksessä. Sain tehdä hänelle mitä vain mieleni teki. Myöhemmin sanoi hän usein minulle: "tiedän että sinä olet roisto; olet likaisin ihminen, olet irstas, sitäpaitsi olet pienen pieni, halpamainen ihminen, olet alkoholisti, sinussa saan tyytyä kaikkein alhaisimpaan; jokaiselle naiselle, jolla on hitunenkaan itsekunnioitusta, olet sinä vastenmielinen sekä fyysillisesti että siveellisesti... ja kuitenkin rakastan minä sinua. Olen orjasi, sinun omaisuuttasi. Jos sinä murhaisit jonkun, jos ryöstäisit, tai raiskaisit lapsen — sinultahan voi odottaa vaikka mitä, — sittenkään en lakkaisi sinua rakastamasta, en koko elämässäni. Sinä olet — tautini." Tällaisia ylistysvirsiä hän usein minulle lauleli ja kirjeissään kirjotteli. Olen pannut hyvin mieleeni hänen sanansa.... Ja miksi, sanokaa se minulle. — Te kun olette sivistynyt ja arvossa pidetty ihminen — miksi niin usein viisaat, herttaiset, ihanat naiset rakastavat kaikemmoisia renttuja? Kenties vaikuttavat siihen äärimäiset vastakohdat? Paljon olen nähnyt elämässäni samallaisia tapauksia. Luulette ehkä, että Maria Nikolajevna oli intohimoinen? Ei ensinkään. Suostui ainoataan hartaisiin pyyntöihini, muuten kohteli minua äidin tavoin. Ei sillä lailla kuin oma äitini, joka minut maailmaan synnytti, vaan niinkuin todellinen äiti lempeästi, kärsivällisesti, hellästi hoivaten ja huolta pitäen...

Niin, minä puhuin vallasta. Tästä vallastani villiinnyin niin, voitteko kuvitella, että inhosin Maria Nikolajevnaa rajattomasti. Käyttäydyin eläimellisesti häntä kohtaan, ajoin hänet pois luotani, kun hän tuli minua tervehtimään. Hänen lempeät kirjeensä kuleksivat viikkokausia avaamattomina. Rahoja kiristin häneltä juomiseen, peliin, vieläpä naisiinkin. Ja, tiedättekö mitä Teille sanon? Tämä on viisaasti ajateltu. Ei mikään pahe tässä maailmassa jää rankaisematta. Jos pikku poikana olet revässyt siivet kärpäseltä, pannaan sekin tiliisi. Herra Jumala tuolla ylhäällä pitää meistä kaikista kaksinkertasta italialaista kirjanpitoa; kirjoihinsa on Hän merkinnyt sekä tulot että menot. Muuten, darviinilaisethan sanovat ettei Jumalaa ole, olkoon sitten sallimus, yhdentekevää. Olen varmasti vakuutettu siitä, että kun minua sittemmin on niin paljon rääkätty, on se tapahtunut Maria Nikolajevnan vuoksi. Olin reväissyt häneltä siivet, turmelin hänet, poljin häntä, mustensin hänen sielunsa. Kaiken tämän tein tuntematta vähintäkään sääliä ja häntä itseään vihasin hulluuteen asti!...

Kerran oli luokseni kokoontunut seurue nuoria miehiä. Joimme, pelasimme, sitten taas joimme ja taas pelasimme. Minä hävisin putipuhtaaksi. Kahdesti lähetin palvelijan Maria Nikolajevnan luo hakemaan vahviketta ja taas hävisin. Muistan vielä, että hän toisella kerralla lähetti pienen kirjelipun: "Armaani, koettakaa hillitä itseänne sellaisista teoista, joita huomenna itsekin kadutte. Mutta tapahtuipa mitä tahansa, muistakaa, että Teillä on ystävä, joka on valmis tekemään kaikki Teidän hyväksenne."

Tämän kirjeen revin eteisessä, ottaessani palvelijalta rahoja.

Luutnantti Parfinenko kokosi kaikki rahat, mitä yhteisessä kassassa oli, sairastui yhtäkkiä vatsatautiin ja läksi kotiin. Me toiset yllyimme uudelleen juomaan. Tätä oli kestänyt jo toista vuorokautta lakkaamatta. Kääntyi puhe naisiimme. Millä oli pitkät sääret, tämä oli kyllä hyvä, mutta hän oli liian laiha: puettuna oli kaunis, mutta alastomana ruma. Toisella oli syntymämerkki lantion kohdalla. Kolmas osasi käyttää niin valittuja lemmensanoja salaisina hetkinä. Neljäs suuteli näin. Sanalla sanoen jokainen sai osansa. Mitä me olisimme ujostelleet omassa isänmaassamme? Antaa tulla!

Alkoivat tiedustella minun omaani. Minäpä juovuspäissäni kerskasin, että jos vain tahdotte, vihellän ja hän saapuu tänne heti kuin uskollinen koira ja itse näyttää teille kaikki? Toverit epäilivät. Silmänräpäyksessä lähetin hänelle kirjeen: "niin ja niin, rakas Mary, tulkaa heti, muuten ette näe minua enää koskaan. Ja ettette luulisi tätä leikiksi, tai uhkaukseksi, niin heti kun miehenne tulee kotiin, paljastan kaikki..." sana "kaikki" oli alleviivattu kolme kertaa.

Mitä arvelette? Hän tuli. Kalpeana, hengästyneenä, tuskin saattoi pystyssä pysyä. Kynnyksen yli astuttuaan hän pysähtyi ja nojasi ovipieleen, huulet olivat siniset kuin kuolleella, hampaat suussa kalisivat. "Hyvää iltaa, Andrej Mihailovitsh! kuljin tästä ohi, näin Teillä valoa, ajattelin, kenties olisi mieheni täällä? Pelkäsin, että saatte hänet korttipeliin. Tehän olette sellainen viettelijä." Sanalla sanoen, ei hän tiennyt mitä puhui, oli kuin houreissa. Koko rykmenttihän tiesi, että hänen miehensä oli matkustanut hankkimaan patrooneja piirihallinnolta! Hän puhui ja koetti hymyillä, mutta silmät, ne suuret, siniset silmät katsoivat minuun kauhistuneina. Hyi! Minä halveksin häntä sillä hetkellä. "Riisuudu", sanoin hänelle. Hän riisui päällystakkinsa huitoen käsillään kuin juopunut. Hän oli ymmärtänyt heti mitä minä tahdoin. Niin, hän riisui päällystakkinsa. Mutta minä karjuin: "riisuudu vielä, riisu liivit, ota hameet pois!" Hän ei räpäyttänyt silmääkään, eikä voinut irrottaa minusta katsettaan. Ylimäinen nappi aukeni, hän alkoi hakea toista, vaan ei löytänyt sitä heti. Ei kuulunut sanaakaan, ei äännähdystäkään. Silloin toverit astuivat väliin. Vaikka he olivatkin juopuneita, eläimistyneitä raakalaisia, loukkasi tämä panttomiimi heitä. Loukkasi siihen määrään, että Maryn mentyä näimme aliluutnantti Bakanovin makaavan lattialla pyörtyneenä. Hän olikin vielä lapsi, niin kohtelias, niin sävyisä, niin ujo, mutta joi hurjasti. Kaikki he lupasivat säilyttää salaisuuden, vaan miten olisivat voineet vaieta! Jutusta tuli koko rykmentin julkinen salaisuus, ja minun ilkitöitteni malja — käyttääkseni korkeampaa puhetapaa — oli täytetty. Kaikki alkoivat katsoa minuun kierosti, huomasin, että he karttoivat antaa kättä minulle, ja jos joku sen tekikin, katsoi hän syrjään ikäänkuin itse olisi ollut syyllinen. Julkisesti ei minulle kukaan sanonut mitään, sillä kaikki säälivät Maria Nikolajevnaa. Kaikki huomasivat yhdellä kertaa ettei tässä ollut kysymyksessä tavallinen romaani, eikä tyhjänpäivänen suhde ajan kuluksi, vaan että tämä oli jotain rumaa, suurta ja sairaalloista, jotain joko sielullista taikka aistillista.

Surkuteltiin myös hänen miestään, joka oli arvossa pidetty alikapteeni, ja eli, ja taitaa vieläkin elää suloisessa tietämättömyydessä.

Kaikki odottivat jotain sattumaa.

Kerran me pelasimme maaherraklubissa. Peli oli julkisesti kielletty upseeriklubeissa, mutta siitä ei välitetty! Minäkin astuin korttipöydän luo. Sinä iltana voitin aina, vaan sydämeni oli levoton, en voinut iloita. Omituista oli vielä, että eteisessä tapasin aliluutnantti Bakanovin, me emme tervehtineet, noin vain sivumennen katsahdimme toisiimme, mutta en tiedä miksi minusta yhtäkkiä alkoi tuntua niin vastenmieliseltä ja niin surulliselta.

Peli oli kiertänyt seitsemän-kahdeksan kertaa, tuli uudelleen minun vuoroni. Panin — muistan sen kuin eilisen tapahtuman — oikealle ruutu-kakkosen, vasemmalle pata-kuninkaan ja aloin miettiä, hiljaa itsekseni mumisten: "käänny pelaajalle onneksi" — heitin kakkosen. Voitin! Mutta — mikä kohtalon iva! — hairahduin, kaksi korttia putosi yhdellä kertaa. Äkkiä kuulin takanani sanat: "Te, herra aliluutnantti, paitsi että olette heittiö, olette vielä petturikin!" Minä käännyin ja Bakanov löi minua vasten kasvoja. Joku vieressä antoi myös korvapuustin ja sitten toinen, ja kolmas ja niitä sateli joka puolelta! Minä huudan: "Hyvät herrat, malttakaa! Mitä tämä merkitsee? Tässä on väärinkäsitys!" Vaan minulle huudetaan: "Ulos klubista! Hän on ajettava pois! Heittäkää ulos ikkunasta! Petturi! Huomispäivänä ulos rykmentistä!"

Ymmärrättehän? he eivät tahtoneet hävästä Maria Nikolajevnaa ja sentähden tarttuivat sattumaan. Kahden päivän perästä ehdotti upseeriyhdistyksen tuomioistuin, että jättäisin erohakemuksen ja pyytäisin siirtoa reserviin. Näin heittivät minut rykmentistä ulos, kuin rupisen koiran... Ja syystäkin. Niin, olen rehellinen, tiedän sen ansainneeni. No niin, vähätpä siitä... passons! Vieläkö olutta? Kiitän, minä en kieltäydy. Vous êtes très aimable. Mutta en viihdy yksin, aina vain yksin...

III.

Mikä sitten olin? kysykää ennemmin, mitä en ole ollut. Nyt vasta alkoikin elämäni. Olin päällysmiehenä kanavarakennuksessa, lämmittäjänä "Asovan meren laivayhtiössä", piirustajana, matka-asiamiehenä, hammaslääkärioppilaana, olen kantanut niinimattoja laivarannassa ja juuri tässä kaupungissa olen ollut latojana kirjapainossa. Latojana ollessani muun muassa menin naimisiin. Tämä tapahtui aivan sivumennen. Puolentoista vuoden kuluttua jätin vaimon ja pikku poikani. Hauska lapsi meillä oli... ja niin ihana! Ylipäänsä rakastan lapsia hulluuteen asti, lapsia ja eläimiä. Erotessa ei meillä ollut mitään tappelua, ei riitaa eikä pettymystä. Yksinkertasesti minut viekotteli pakoon eräs kaunis toukokuun aamu. Oli mielessäni toinenkin ajatus, nimittäin että vaimoni ilman minua jotenkin tulisi toimeen, mutta minun kanssani hänkin olisi ollut mennyttä. Ja sentähden sanaa kenellekään hiiskumatta pistin passin taskuuni ja huristin toiseen kaupunkiin.

Senjälkeen elelin laulajana. Olin operetissä, — kuorolaulajana; jonkun aikaa kuuluin teatterin näyttelijäkuntaan. Pääosiani oli laulava toinen ilveilijä. Toista vuotta olin luostarissa luostariveljenä. Jumalani, enhän jaksa kaikkea muistaakaan!

Luostarista sain potkut hyvin pian. Minut, näettekös, pantiin hoitamaan luostarin ravintolaa. Ei sovi moittia, hauskasti elettiin. Asunto ja ruoka oli vapaa, tuoppikeräyksestä [Venäjällä nunnat ja munkit keräävät rahaa tuopin muotoisiin astioihin] tuli kymmenen ruplaa kuukaudessa ja sitten oli vielä kaikellaisia sivutuloja. Koetimme juoda varovasti, vain sivumennen... Ylipäänsä elämä oli hauskaa. Heittiöt viihtyvät aina pyhien paikkojen läheisyydessä... Voi kiusausta! Kesäsin kokoontui alttarimme ympärille tuhanteen nouseva naisjoukko. Enimmäkseen talonpoikaisnaisia, mutta oli joukossa kauppiaitten sekä tilanomistajain rouviakin, ja paljon muita, sekä vanhoja että nuoria. Sattuvaa! naiselle ei voi tuottaa mikään suurempaa nautintoa, kuin tehdä syntiä ja katua, katua ja tehdä syntiä. Varsinkin kun on näin pyhä ympäristö...

Nyt kerron miksi minua pyydettiin jättämään pyhä paikka.