Part 9

Dan Cullenin jalat paisuivat vesitaudista. Hän istui päivät pitkät vuoteensa reunalla (estääkseen veden nousemasta ruumiiseensa), lattialla ei ollut mattoa, jalkain peittona oli ohut huopa ja hänen hartioillaan takin reuhka. Joku saarnaaja toi hänelle parin paperitohveleita, neljän pennyn arvoiset (minä näin ne), ja valmistautui latelemaan viittäkymmentä rukousta, taikka niillä main, Dan Cullenin sielun puolesta. Mutta Dan Cullen oli sitä laatua miestä, joka halusi pitää sielunsa omanaan. Hän ei halunnut päästää kaikkia Matteja, Jusseja tai Heikkejä neljän pennyn tohveleitten voimalla sitä peukaloimaan. Hän pyysi saarnaajaa ystävällisesti avaamaan akkunan, voidakseen nakata tohvelit pihalle. Ja saarnaaja läksi jääden sille tielleen, hänkin järkytettynä köyhäin kiittämättömyydestä.

Rajasuutari, vanha kunnon urho itsekin, vaikka tuntematon, läksi Danin tietämättä sen suuren hedelmätoiminimen pääkonttoriin, jonka palveluksessa Dan Cullen oli ollut tilapäisissä töissä kolmisenkymmentä vuotta. Heidän toimintatapansa oli sellaista, että melkein kaiken työn tekivät tilapäiset. Suutari kertoi heille miehen epätoivoisesta tilasta: vanha, murtunut, kuolemaisillaan, avuton ja rahaton, muistutti heitä, että hän oli tehnyt työtä heidän hyväkseen kolmekymmentä vuotta, ja pyysi heitä tekemään jotakin.

"Oh", sanoi liikkeenhoitaja, muistaen kyllä Dan Cullenin tarvitsematta turvautua kirjoihin, "mutta asia on niin, että olemme päättäneet, ettemme koskaan auta tilapäisiä työmiehiä, emmekä voi siis tehdä mitään".

Eivätkä he mitään tehneetkään, eivät edes antaneet suosituskirjettä Dan Cullenille, jotta tämä olisi päässyt sairaalaan. Eikä Lontoon kaupungissa suinkaan niinkään helposti pääse sairaalaan. Hampsteadissa, jos olisi lääkärintarkastuksissa läpäissyt, olisi saanut odottaa vähintään neljä kuukautta, ennenkuin olisi saattanut päästä sisälle, niin monia oli kirjoissa aikaisemmin. Suutari sai hänet lopuksi Whitechapelin sairaalaan, jossa kävi häntä usein katsomassa. Täällä hän havaitsi Dan Cullenin saaneen päähänsä, että häntä, kun hänen tilansa kerran oli toivoton, kiirehdittiin tieltä pois. Selvä ja johdonmukainen vanhan, murtuneen miehen päätelmä, se täytyy myöntää, miehen, joka on saanut kokea säälimätöntä "kurinpitoa" ja "äksiisiä" kymmenkunta vuotta. Kun häntä hiotettiin munuaistaudin takia, rasvan poistamiseksi munuaisista, Dan Cullen riiteli, että hiottaminen joudutti hänen kuolemaansa; sillä kun munuaistauti kulutti munuaiset pois, ei siellä voinut olla mitään rasvoja poistettavana, joten lääkärin selitys oli ilmeinen valhe. Siitä lääkäri suuttui eikä yhdeksään päivään tullut häntä lähellekään.

Sitten hänen sänkynsä asetettiin siten, että jalat ja sääret tulivat korkeammalle. Heti ilmeni ruumiissa vesitautia, ja Dan Cullen rähähti, että näin tehtiin, jotta saataisiin vesi vuotamaan hänen jaloistaan ruumiiseen ja hän sitä pikemmin kuolisi. Hän vaati päästä pois, ja vaikka he vakuuttivat hänen kuolevan portaille, hän laahusti enemmän kuolevana kuin elävänä rajasuutarin työpajaan. Tätä kirjoittaessani hän on kuolemaisillaan Temperance Hospital-sairaalassa, jonne hänen sitkeä ystävänsä rajasuutari, hälytettyään taivaan ja maan voimat, sai hänet sijoitetuksi.

Dan Cullen parka. Pimennon lapsi, joka tavoitteli tietoa, joka raatoi ruumiillansa päivisin ja opiskeli yön hämärissä, joka unelmoi unensa ja iski uljaasti asiansa puolesta; patriootti, ihmisten vapauden ystävä ja peloton taistelija; mutta ei lopuksikaan sellainen jättiläinen, että olisi voinut murtaa ne olosuhteet, jotka häntä kahlehtivat ja sitoivat, kyynikko ja pessimisti, joka läähättäen hengähti viimeiset tuskansa hylkymiehen vuoteella armeliaisuushoitolassa. -- "Sitä minä sanon tragediaksi, kun kuolee mies, joka olisi voinut olla viisas, mutta ei voinut päästä viisaaksi."

XIV.

HUMALA JA HUMALANPOIMIJAT.

Niin kauas on työmies ennättänyt edetä maan kamarasta, että maaseutu melkein koko sivistyneessä maailmassa on elonkorjuussaan riippuvainen kaupungista. Kun maa alkaa ripotella kypsiä tuotteitansa tuulen vietäviksi, silloin katukansa saa kutsun palata sille maan kamaralle, jolta se on karkoitettu. Mutta Englannissa he eivät palaa tuhlaajapoikina, vaan edelleenkin hylkyväkenä, mierolaisina ja parialuokkana, joita heidän maalaisveljensä epäilevät ja ivaavat, jotka nukkuvat vankiloissa, turvakodeissa tai pensastoissa ja elävät Herra ties kuinka.

On arvioitu, että jo Kent tarvitsee kahdeksankymmentätuhatta katulaista humaloitaan poimimaan. Ja he menevät sinne kutsua kuullen tai oikeammin kehoitusta, minkä heidän vatsansa ja heissä vielä jäljelläoleva seikkailuhalun hiukkanen antaa. Takakujilta, porttoloista ja getoista pulppuaa heitä esille, ja takakujain, porttolain ja gettojen mätäiset sisällykset ovat loppumattomat. Ja he tulvivat maakuntaan kuin paholaisarmeija, vaikka maakunta ei heistä huolisi. He eivät sinne sovi. Kun he laahaavat kitukasvuisia, epäluomia ruumiitaan pitkin maanteitä ja raitteja, niin he näyttävät inhoittavilta manalan sikiöiltä. Heidän pelkkä läsnäolonsa, se seikka, että heitä yleensä on, on eloisan, kirkkaan auringon ja vihreän, kasvavan luonnon häpäisemistä. Puhtaat, pystyt puut huutavat häpäisyjä heille ja heidän kurjalle surkeudelleen, ja heidän tahmea mätänsä on luonnon sulouden ja puhtauden saastuttamista.

Onko tämä kuvaus liioittelua? Se riippuu asianhaaroista. Sellaisesta, jonka elämä ja elämänkatsomus ei sisällä muuta kuin osakkeitten ja arvopapereitten kurssivaihteluita, se on epäilemättä liioittelua. Mutta sellaisen silmissä, joka katselee ja arvioi elämää miesten ja naisten kunnon mukaan, se ei voi olla liioittelua. Sellaiset eläimellisen kurjuuden ja niljaisen viheliäisyyden laumat ovat pelkkää ilmaa olutpanimo-miljonäärille, joka elää Länsipäässä palatsissaan, herkuttelee Lontoon sievistelevien teatterien tarjoamissa nautinnoissa, kilistelee lasia lordien ja ruhtinaitten kanssa ja saa kuninkaalta aatelisarvon. Voittaa kannuksensa -- Jumala paratkoon! Entisaikoina kookkaat vaaleaveriset raakalaiset voittivat kannuksensa tappotanterilla halkomalla ihmisiä kiireestä häntäluuhun asti. Ja olikin kauniimpaa surmata vahva mies kalskuvan kalvan iskulla kuin tehdä hänestä ja hänen jälkeläisistään eläin monien miespolvien aikana teollisuutta ja politiikkaa taitavasti kutomalla.

Mutta palatkaamme humaloihin. Irtautuminen maan kamarasta on tällä alalla yhtä ilmeistä kuin kaikessa muussakin maataloudellisessa tuotannossa Englannissa. Oluen valmistus lisääntyy alituisesti, mutta humalanviljelys vähenee yhtä alituisesti. Vuonna 1835 oli humalaa kylvössä 71,327 acrea [Acre = 40,5 aaria -- Suom. muist.]. Tätä nykyä sitä on 48,024 acrea eli 3,103 acrea vähemmän kuin viime vuonna.

Kylvöala on tänä vuonna ollut pieni, ja satoa vähensivät vielä epäsuotuisa kesä ja ankarat myrskyt. Tästä onnettomuudesta kärsivät sekä humalaviljelysten omistajat että humalan poimijat. Omistajain on pakko tyytyä vähempään määrään elämän nautintoja, poimijain vähempään ravintoon, jota he parhainakaan aikoina eivät saa tarpeeksi. Viikkokausia on Lontoon sanomalehdissä esiintynyt tämäntapaisia uutisotsakkeita:

_Työtä etsiviä ylenpalttisesti, mutta humalasato on huono eikä vielä tuleentunut_.

Sitten on ollut lukemattomia tämäntapaisia uutisia:

Humalanviljelys-seuduilta saapuu masentavia uutisia. Kahden viime päivän kirkas sää on houkutellut sadoittain humalanpoimijoita Kentiin, mutta heidän täytyy odottaa vainioiden tuleentumista. Doverissa on kulkureitten lukumäärä työkodeissa kolme kertaa suurempi kuin viime vuonna tähän aikaan, ja muissakin kaupungeissa vuodentulon myöhästyminen on suuresti lisännyt tilapäisten oleskelijain lukumäärää.

Kaiken surkeuden lisäksi, kun vihdoinkin poiminta oli alkanut, peloittava myrsky, tuuli- ja raesade melkein pyyhkäisi sekä humalat että poimijat vainioilta. Rajuilma riipi humalat riuvuista ja sirotti ne maahan, ja poimijat, pyrkiessään suojaan rakeitten ruoskinnalta, olivat hukkua alavalla maalla oleviin majoihinsa ja telttoihinsa. Heidän tilansa myrskyn jälkeen oli surkuteltava, heidän mierolaiskohtalonsa entistä ilmeisempi, sillä muutenkin huonon sadon lisäksi sen tuhoutuminen oli vienyt heiltä kaikki toiveet muutaman pennyn ansiosta, eikä tuhansilla heistä ollut muuta neuvoa kuin patikoida takaisin Lontooseen.

"Vahinko ei tule kello kaulassa", sanoivat he, kääntäessään selkänsä vainioille, joita peitti nilkkoihin asti vajottava humalamatto.

Jäljellejääneet hosuivat raivokkaasti puoliksi riivittyjen riukujen ääressä, saaden shillingin seitsemästä bushelista [Busheli = 3,348 litraa. -- Suom. muist.] -- palkkio mikä maksetaan hyvinä vuosina, kun humala on ensiluokkaista, ja huonoinakin vuosina, koska viljelijät eivät jaksa enempää maksaa.

Kohta myrskyn jälkeen kuljin läpi Testonin ja Länsi- ja Itä-Farleighin, kuuntelin humalanpoimijain napisemista ja näin humalan mätänevän maassa Barham Courtin ansareissa rakeet olivat särkeneet kolmekymmentätuhatta lasiruutuapa persikat luumut, pavut, omenat, rabarberit, kaalit melonit kaikki olivat pirstoutuneet palasiksi ja sekoittuneet möyhyksi.

Se kaikki oli tietysti omistajille ankara vahinko; mutta pahimmassakaan tapauksessa heistä ei ainoakaan jäänyt ruoatta tai juomatta, ei yhtään ateriaa vaille. Heitä sanomalehdet kuitenkin surkuttelivat palstamäärin ja heidän rahatappioitaan seulotan pitkästi yksityiskohdittain. "Herra Herbert L. laskee tappionsa 8,000 punnaksi" -- "Herra F., kuulun ja mainion panimon omistaja, jolla on vuokralla kaikki maa tässä kunnassa, on kärsinyt 10,000 punnan tappion" ja "Herra L., Wateringburyn panimon omistaja, herra Herbert L:n veli, on myöskin menettänyt paljon". _Humalanpoimijat_, heistä ei mainittu mitään. Kuitenkin uskallan vakuuttaa, että ne erinäiset muutenkin varsin niukat ateriat, mitkä nälkäänäkevä William Buggles, nälkäänäkevä Bugglesin vaimo ja nälkäänäkevät Bugglesin pienokaiset menettivät, merkitsivät paljon suurempaa murhenäytelmää kuin Herra F:n menettämät 10,000 puntaa. Ja sitäpaitsi nälkäänäkevän William Bugglesin murheet voidaan kertoa tuhansilla, herra F:n taas tuskin viidellä.

Nähdäkseni, kuinka William Buggles ja hänen toverinsa jaksoivat, pukeuduin merimiestamineihini ja läksin ulos työn hakuun. Mukanani oli nuori itälontoolainen suutari Bert, joka seikkailuhalun houkuttelemana oli lähtenyt kanssani retkelle. Neuvoani seuraten hän oli vetänyt päälleen "pahimmat riepunsa", ja marssiessamme Lontoon tietä Maidstonesta hän epäili kovasti, että olimme liian huonossa asussa tarkoitustamme varten.

Eikä hän niinkään väärässä ollut. Pistäytyessämme erääseen kapakkaan kapakoitsija tuijotteli meitä varsin happamasti, eikä hänen naamansa valjennut, ennenkuin näytimme hänelle kolikoitamme. Rannikon asukkaat olivat kaikki epäluuloisia, ja lontoolaiset "herneenpalko-juhlijat", jotka vaunuissaan ajelivat ohitsemme, huutelivat meille solvauksia. Mutta ennenkuin olimme selvinneet Maidstonen piiristä, havaitsi ystäväni, että olimme yhtä hyvissä, ellemme paremmissakin vaatteissa kuin tavalliset humalamiehet. Muutamat niistä ryysyläisistä, joita tapasimme, olivat todella ihmeellisiä.

"Vesi näkyy laskeneen", sanoi muuan mustalaisen näköinen vaimo toverilleen saapuessamme vainiolle, missä poimijat riipivät humaloita pitkässä rivissä oleviin purtiloihin.

"Ymmärrätkö?" kuiskasi Bert. "Hän tarkoittaa sinua."

Ymmärsin. Ja myöntää täytyy, että vertaus oli sattuva. Kun vesi on laskenut, jäävät veneet matalikolle eivätkä pääse purjehtimaan, eikä merimies veden laskettua liioin pääse purjehtimaan. Merimiestamineeni ja tuloni humalavainiolle osoittivat, että olin laivaton merimies, matalikolle juuttunut, kuin haaksi liian matalassa vedessä.

"Voikos isäntä antaa meille työtä?" kysäisi Bert voudilta, joka oli ystävällisen näköinen vanhanpuoleinen mies ja kovin kiireissään.

"En", tuli päättäväisesti; mutta Bert riippui hänessä kiinni ja seurasi perässä, ja minä hänen jäljessään melkein yli koko vainion. Emme kumpikaan, enemmän Bert kuin minäkään, onnistuneet saamaan selville, päättelikö vouti meidän itsepintaisuutemme merkitsevän työhalua vai saiko surkea ulkonäkömme ja puheemme hänet heltymään. Mutta lopuksi hänen sydämensä pehmeni, ja hän osoitti meille joutilaan purtilon, jonka äärestä kaksi miestä oli livistänyt, koska -- sikäli kuin pääsin selville -- eivät pystyneet ansaitsemaan toimeentuloansa vastaavaa palkkaa.

"Mutta ei mitään koirankonsteja, muistakaa se", varoitti vouti jättäessään meidät työhön vaimoväen joukkoon.

Oli lauantai-iltapäivä, ja tiesimme palkanmaksuajan olevan pian käsissä. Siksi tartuimme toimella työhön, uteliaina näkemään, saisimmeko edes suolat leivällemme. Työ oli todella helppoa, naisten tehtävää eikä miesten. Istuimme purtilon reunalla humalariukujen välissä, ja riukumies jakeli meille suuria, tuoksuvia oksia. Tunnin kuluttua olimme täysin perillä ammatista. Niin pian kuin sormet olivat tottuneet koneellisesti erottamaan humalat lehdistä ja riipaisemaan kerrallaan puolikymmentä kukkaa, oli koko konsti opittu.

Teimme työtä uutterasti ja yhtä nopeasti kuin vaimotkin, vaikka heidän purtilonsa täyttyivätkin pikemmin, sillä heillä oli ympärillään parvi lapsia, joista kukin kaksin käsin poimi melkein yhtä nopsasti kuin mekin.

"Älkää te riipikö liian puhtaiksi, se on kielletty", neuvoi meitä muuan vaimo, ja otimme neuvon kiitollisina vastaan.

Iltapäivällä pääsimme selville, että elämistarpeitaan ei tässä työssä ansainnut -- ei ainakaan mies. Naiset pystyivät poimimaan yhtä paljon kuin miehet, ja lapset ennättivät tehdä melkein yhtä paljon kuin naiset, joten miehen oli mahdotonta kilpailla naisen ja puolenkymmenen lapsen kanssa. Sillä nainen ja puolikymmentä lasta lasketaan kokonaisyksiköksi ja heidän yhteinen tuloksensa määrää tämän kokonaisyksikön ansion.

"Kuulehan, kaveri, olen nälissäni kuin susi", sanoin Bertille. Emme näet olleet syöneet päivällistä.

"Perhana, minäkin voisin syödä vaikka humaloita", vastasi hän.

Sen jälkeen päivittelimme leväperäisyyttämme, kun emme olleet aikanaan hankkineet itsellemme tenavajoukkoa avuksi tällaisen päivän varalle. Ja siten tapoimme aikaa ja puhuimme naapuriemme ylösrakennukseksi. Saimme kokonaan puolellemme riukumiehen myötätunnon. Hän oli nuori maalaisjolppi, joka silloin tällöin nakkeli poimimiaan kukkasia purtiloomme, hänen tehtäviinsä kun kuului koota riukuja irroitettaessa varisseet kukkatertut.

Hänen kanssaan keskustelimme ansiostamme, paljonko voisimme saada, ja hän ilmoitti meille, että palkkaa tosin oli shillinki seitsemältä bushelilta, mutta että saamme "käteen" eli meille maksetaan vain shillinki kultakin kahdeltatoista bushelilta. Se merkitsi, että kultakin kahdeltatoista bushelilta pidätettiin viiden bushelin palkka -- viljelijän keino pitää poimijat työssään, oli sato sitten hyvä tai huono ja varsinkin, jos se oli huono.

Joka tapauksessa oli mieluista istua kirkkaassa päivänpaisteessa, keltaisen pölyn sataa vihmoessa käsistämme ja humalain kirpeän, hyvähajuisen lemun pistäessä sieraimiimme, ja välillä muistella kuin muinaisuutta niitä kolisevia kaupunkeja, joista nämä ihmiset olivat tulleet. Kujien ihmisraukat! Katuojain kansa-parka! Hekin isoovat maata, kaipaavat hämärästi sitä kamaraa, josta heidät on karkoitettu, ja vapaata ulkoelämää, tuulta, sadetta ja aurinkoa, joihin kaupunkien saastutus ei ylety. Samoinkuin meri merimiestä kutsuu, niin kutsuu heitä maa, ja syvällä heidän keskensyntyneissä ja surkastuneissa ruumiissaan värähtävät oudosti esi-isien talonpoikaismuistot, esi-isien, jotka elivät ennenkuin oli kaupunkeja. Ja käsittämättömällä tavalla heitä ilahduttaa maan tuoksu, sen nähtävyydet ja sen äänet, joita heidän verensä ei ole unohtanut, vaikka he itse eivät niitä muista.

"Ei ole enää humaloita, kaveri", valitti Bert.

Kello oli viisi, ja riukumiehet olivat tauonneet työstään, niin että jäljet voitiin siistiä, sillä sunnuntaina ei työskennelty. Tunnin verran meidän täytyi laiskoina odottaa mittaajien tuloa, laskevan auringon kintereillä hiipivän hallan kipristellessä jalkojamme. Viereiseen purtiloon oli kaksi vaimoa ja puolikymmentä lasta poiminut yhdeksän bushelia, niin että ne viisi bushelia, jotka mittaajat saivat meidän purtilostamme, osoittivat meidän työskennelleen yhtä hyvin; ne puolikymmentä lasta olivat iältään yhdeksästä neljääntoista vuoteen.

Viisi bushelia! Sen olimme poimineet kahdeksan ja puolen pennyn eli seitsemäntoista sentin palkasta, kahden miehen palkka kolmen ja puolen tunnin työstä. Neljä ja neljännes pennyä miestä kohti, hiukan enemmän kuin penny [Penny on noin 10 1/2 penniä. -- Suom. muist.] tunnilta! Mutta meille oli määrä antaa "käteen" vain viisi pennyä koko summasta, vaikka mitanlaskija pienen rahan puutteessa antoi meille kuusi pennyä. Anomus ei auttanut mitään. Kovan onnen tarina ei pystynyt häneen. Hän julisti suureen ääneen, että me olimme saaneet yhden pennyn liikaa, ja läksi tiehensä.

Edellyttäkäämme seikan selventämiseksi, että todella olimme sellaisia, miltä näytimme, siis rahattomia miehiä; tilamme oli silloin tällainen: yö oli tulossa, emme olleet saaneet illallista, vielä vähemmän päivällistä ja omistimme yhteensä kuusi pennyä. Minulla oli siksi kova nälkä, että olisin syönyt kolmekin kuuden pennyn ateriaa, ja samoin oli Bertin laita. Yksi seikka oli ilmeinen. Jos olisimme tyydyttäneet vatsamme oikeutetuista vaatimuksista 16 2/3 prosenttia, olisi meidän kuusi pennyämme mennyt ja vatsamme olisi marissut yhä kärsineensä 83 1/3 prosenttia vääryyttä. Jouduttuamme taas rahattomiksi olisimme saaneet nukkua jossakin pensastossa, mikä ei tosin olisi vihoviimeinen paha, vaikka kylmä olisikin kuluttanut kohtuuttoman osan siitä, mitä olisimme syöneet. Mutta huomenna oli sunnuntai, jolloin emme voisi saada työtä, vaikka tyhmä vatsamme ei suostuisikaan tyytymään sellaiseen selitykseen. Meillä olisi siis ollut edessämme pulma: Kuinka saada kolme ateriaa sunnuntaina ja kaksi maanantaina, sillä "käteen" meille ei luovutettaisi mitään ennenkuin maanantai-iltana? Turvalat olivat täpötäynnä, sen tiesimme samoin kuin sen, että jos kerjäisimme isänniltä tai kyläläisiltä, oli varsin todennäköistä, että joutuisimme "lukemaan tiilenpäitä" neljäksitoista vuorokaudeksi. Mitäpä tehdä? Katselimme kai toisiamme epätoivoisina?

Emme silti, emme sinnepäinkään! Ylistimme tyytyväisinä Jumalaa siitä, ettemme olleet muiden ihmisten, varsinkaan humalanpoimijain kaltaisia, ja läksimme taivaltamaan Maidstonea kohden kilistellen taskussamme Lontoosta evääksi ottamiamme kolikoita.

XV.

MEREN NAINEN.

Ette suinkaan odottaisi tapaavanne "meren naista" Kentin sydämessä, mutta sieltäpä minä hänet löysin, Maidstonen köyhäinkorttelin syrjäkadun varrelta. Ei hänen ikkunassaan ollut ilmoitusta yösijan vuokraamisesta, ja minun täytyikin ankarasti anella, ennenkuin hän suostui antamaan minun nukkua etuhuoneessaan. Illalla laskeuduin puoleksi maanalaiseen keittiöön puhelemaan hänen ja hänen ukkonsa kanssa, joka oli Thomas Mugridge nimeltään.

Ja keskustellessani heidän kanssaan kaikki sen äärettömän koneiston viisaudet ja monimutkaisuudet, jota sanotaan sivistykseksi, haihtuivat mielestäni. Tuntui siltä, kuin olisin päässyt ihon ja lihasten läpi suoraan Englannin kansan alastomaan sieluun ja että Thomas Mugridgessä ja hänen muorissaan tapaisin merkillisen englantilaisen rodun perusolemuksen. Havaitsin heissä sen vaeltajahengen, joka on houkutellut Albionin poikia yli maiden ja merten, havaitsin sen äärettömän välinpitämättömyyden seurauksista, mikä on sekoittanut englantilaiset mielettömiin riitoihin ja turhanpäiväisiin taisteluihin, ja sen sisukkuuden ja itsepäisyyden, joka on ajanut heidät sokeasti läpi vastusten valtaan ja suuruuteen, ja samoin havaitsin sen tavattoman, käsittämättömän kärsivällisyyden, minkä voimalla kotiväki on pystynyt kestämään kaikesta tästä aiheutuneen kuorman, raatamaan valittamatta vuodesta vuoteen ja alistuvaisena luovuttamaan parhaat poikansa taistelemaan maailman ääriin ja kansoittamaan ne.

Thomas Mugridge oli yhdenkahdeksatta vuoden ikäinen ja pienoinen mies. Pienuutensa vuoksi hänestä ei ollut tullut sotilastakaan. Hän oli jäänyt kotiin raatamaan. Hänen ensimmäiset muistonsa liittyivät työntekoon. Ei hän mistään muusta mitään tietänytkään kuin työnteosta. Hän oli tehnyt työtä koko ikänsä, ja yhdenkahdeksatta ikäisenä hän yhä teki työtä. Joka aamu hän nousi kilpaa kiurun kanssa ja riensi pellolle päiväläisenä, sillä siksi hän oli syntynyt. Mugridge-muori oli seitsemänkymmentäkolme-vuotias. Seitsen-vuotiaasta hän oli ollut työssä vainioilla, aluksi poikain työssä, sitten miesten. Yhä nytkin hän teki työtä, piti kotinsa siistissä kunnossa, pesi, keitti ja leipoi sekä minun tultuani laittoi minulle ruoan ja sai minut häpeämään laittamalla vuoteenikin. Enemmän kuin puoli vuosisataa raadettuaan heillä ei ollut mitään, ei edes toivoa päästä vähemmällä vastedes. Mutta he olivat tyytyväiset. He eivät odottaneet mitään muuta eivätkä mitään toivoneet.

He elivät yksinkertaisesti. Heidän tarpeensa olivat vähäiset -- painti olutta päivän päättyessä, mikä ryypittiin puoleksi maanalaisessa keittiössä, viikkolehti, jossa oli sormen opastuksella tutkimista seitsemäksi illaksi, ja keskustelua, yhtä sisällyksetöntä ja yksitoikkoista kuin hiehon märepalan vellonta. Seinällä olevasta puuveistoksesta silmäili hento enkelimäinen tyttönen heitä, ja sen alla oli kirjoitus: "Tuleva kuningattaremme". Ja sen vieressä olevasta korean värisestä painokuvasta katseli pyylevä vanhanpuoleinen rouva, ja siinä oli allekirjoitus: "Kuningattaremme kuusikymmen-vuotiaana".

"Makeinta on oma ansaitsema", kertaili Mugridge-muori, huomautettuani, että heidän olisi jo aika saada lepoa.

"Eivät, emmekä me halua apua", sanoi Thomas Mugridge vastaukseksi tiedusteluuni, eivätkö lapset heitä auttaneet.

"Me tahdomme, äiti ja minä, työskennellä, kunnes näännymme ja joudumme tuuliajolle", lisäsi hän; ja Mugridge-muori nyökkäsi päätään, empimättä vahvistaen vakuutuksen.

Hän oli synnyttänyt viisitoista lasta, ja kaikki ne olivat poissa maailmalla tai kuolleet. "Pienokainen" asui kuitenkin Maidstonessa, ja hän oli seitsemänkolmatta. Lapsilla oli mentyään naimisiin kyllin tekemistä omine perheineen ja omine huolineen, niinkuin heidän isillään ja äideillään ennen heitä.

Missäkö lapset olivat? Missäpä heitä ei olisi? Lizzie oli Austraaliassa, Mary Buenos Ayresissa, Polly New Yorkissa, Joe oli kuollut Intiassa -- ja niin he luettelivat heidät kaikki, elävät ja kuolleet, sotilaat ja merimiehet ja siirtolaisten vaimot, muukalaiselle, joka istui heidän keittiössään.

He näyttivät minulle valokuvaa. Sorja nuori mies sotilaan puvussa katseli siitä minua.

"Monesko poika on tämä?" kysäisin.

He naurahtivat yhdessä sydämellisesti. Vai poika! Ei, vaan pojanpoika, vast'ikään palannut Intiasta ja torven puhaltaja kuninkaan armeijassa. Hänen veljensä oli hänen kanssaan samassa rykmentissä. Ja niin sitä jatkui, poikia ja tyttäriä, pojanpoikia ja tyttärentyttäriä, maailman-vaeltajia ja valtakuntain rakentajia kaikki, ja vanhukset kotona työskentelivät myöskin valtakunnan hyväksi.

Miss' aallot Pohjanmeren lyö, siell' asuu nainen aimo: joka pojan, minkä synnyttää, merimieheks se lähettää vaimo.

Yks hukkuu mailman äärillä, yks liki kotirantaa, ja viestin siitä saadessaan hän uusia poikia antaa.

Mutta "meren naisen" synnytyskyky on melkein ehtynyt. Kantapolvi on jo sammumassa, ja maa täyttyy. Hänen poikainsa vaimot saattavat jatkaa rotua, mutta hänen työnsä on lopussa. Englannin entisajan miehet ovat Austraalian, Afrikan ja Amerikan miehiä. Englanti on lähettänyt maailmalle parasta vertansa niin kauan ja tuhonnut jäljellejääneitä niin intohimoisesti, että "meren nainen" ei voi enää tehdä paljoa muuta kuin istuskella pitkät illat ja tuijotella seinällä olevaan kuninkaallisen korkeuden kuvaan.