Part 6

Se katu, jossa seisoimme, oli seinästä seinään tuskin pariakymmentä jalkaa leveä. Katukäytävät olivat kolmen jalan levyiset. Se oli jonkinlainen asuntokatu. Ainakin työmiehiä ja heidän perheitään oli viettämässä olemassaoloaan meitä vastapäätä olevissa taloissa. Ja jok'ainoa päivä kello yhdestä kello kuuteen iltapäivällä meidän ryysyinen piikkilä-jonomme on heidän oviensa ja akkunainsa pääasiallinen nähtävyys. Muuan työmies istui ovellansa suoraan meitä vastapäätä, lepäillen ja iltailmaa hengittäen päivän raadannan jälkeen. Hänen vaimonsa tuli juttelemaan hänen kanssaan. Oviaukko oli liian pieni kahdelle, minkä takia hän seisoi. Heidän lapsukaisensa konttailivat heidän edessään. Ja piikkilä-jono oli vajaan parinkymmenen jalan päässä -- ei ollut "yksityiselämän rauhaa" työmiehellä eikä katuköyhälistöllä. Jaloissamme leikkivät naapuriston lapset. Heistä meidän siinä olomme oli aivan tavallista. Emme olleet uusia tunkeilijoita. Kuuluimme yhtä luonnollisesti heidän ympäristöönsä kuin tiiliseinät ja kivimuurit. He olivat syntymästään asti nähneet piikkilä-jonon ja tottuneet siihen lyhyen elämänsä jokaisena päivänä.

Kello kuusi alkoi jono liikkua ja meidät laskettiin sisälle kolmen hengen ryhmissä. Nimi, ikä, toimi, syntymäpaikka, puutteen määrä ja edellisen yön olopaikka -- kaiken sen merkitsi johtaja kirjaansa nopeasti kuin välähdys; ja kääntyessäni huomasin hämmästyksekseni jonkun miehen pistävän käteeni jotakin, mikä oli kuin tiili ja suhahtavan korvaani: "Onko veistä, tulitikkuja tai tupakkaa?" -- "Ei, herra", valehtelin, niinkuin jokainen sisälletulija. Kulkiessani portaita alas kellariin katselin kädessäni olevaa tiiltä ja näin, että sitä nipin napin ja kieltä rääkäten saattoi sanoa leiväksi. Painostaan ja kovuudestaan päättäen se varmasti oli happamaton.

Kellarissa oli valo sangen hämärää, ja ennenkuin älysinkään, oli taas joku mies pistänyt toiseen käteeni ruukun. Sitten kompastelin toiseen yhä pimeämpään huoneeseen, jossa oli penkkejä, pöytiä ja miehiä. Paikka löyhkäsi ilkeästi, ja himmeä kajastus sekä äänten sorina jostakin hämäryydestä sai sen tuntumaan manalan valtakunnan eteishuoneelta.

Kipeät jalat olivat useimpain miesten vaivana, ja ennen syömään rupeamista he riisuivat kenkänsä ja ne likaiset rääsyt, joita olivat jalkoihinsa kietoneet. Tämä kaikki lisäsi yleistä löyhkää ja vei minulta tyyten kaiken ruokahalun.

Huomasin nyt tehneeni erään erehdyksen. Olin syönyt kelvollisen päivällisen viittä tuntia varhemmin, mutta edessäni olevan aterian kunnioittamiseksi minun olisi pitänyt paastota pari päivää. Ruukussa oli kolmeneljännes-paintia möykkyä, jonkinlaista maissin ja kuuman veden sekoitusta. Miehet painelivat leipäänsä suolakasoihin, joita oli siroteltu likaisille pöydille. Minäkin koetin sitä, mutta leipä tuntui takeltuvan suuhuni ja muistin kirvesmiehen sanat: "Täytyy saada paintillinen vettä, ennenkuin sitä leipää voi kunnollisesti syödä."

Menin erääseen pimeään nurkkaan, jossa olin nähnyt toistenkin miehien käyvän, ja löysin vettä. Sitten palasin ja kävin möykyn kimppuun. Se oli kaunaista ja karkeata, mautonta, raakaa ja kitkerää. Varsinkin tämä kitkeryys, mikä itsepintaisesti karvasteli suuta möykyn jo painuttua alas, oli vastenmielistä. Taistelin miehuullisesti, mutta kuvottaminen teki minusta lopun, ja saavutukseni huippuna oli puolikymmentä suun täyttä "möykkyä" ja leipää. Viereiseni mies söi oman osansa ja minun loppuun asti, vieläpä kihnutteli ruukut puhtaiksi ja näytti yhä nälkäiseltä. "Minä tapasin kaverin, joka tarjosi minulle hyvän päivällisen", selittelin hänelle.

"Mutta minä en ole saanut palaakaan sittenkuin eilisaamuna", vastasi hän.

"Mitäs sanot tupakasta?" kysäisin. "Saako siitä täällä köniinsä?"

"Ei, ei saa", hän vastasi. "Ei ole pelkoa. Tässä piikkilässä pääsee kaikkein vähimmällä. Näkisitpä vain toisia. Syynäävät ihoa myöten."

Kun ruukut oli kihnutettu puhtaiksi, alkoi keskustelu viritä. "Tämän piikkilän hoitaja kirjoittelee aina sanomalehtiin meistä irtolaisista", sanoi toisella puolellani oleva mies.

"Mitä hän sanoo?" kysäsin.

"Hän sanoo, että me olemme kelvottomia, roistoja ja lurjuksia emmekä tahdo tehdä työtä. Hän kertoo kaikki ne vanhat konnanjuonet, joita olen kuullut parikymmentä vuotta kerrottavan, mutta en koskaan nähnyt kenenkään irtolaisen tekevän. Viimeksi näin hänen kirjoituksessaan kertovan, kuinka kerjäläinen pääsee piikkilästä leivänkuori kätkettynä taskuunsa. Ja nähdessään vanhan ystävällisen herran tulevan kadulla vastaan hän pudottaa leivänkuoren katuojan liejuun ja lainaa sitten vanhan herran keppiä tonkiakseen sen sieltä ylös. Ja silloin vanha herra antaa hänelle lantin."

Tämä kulunut loru sai osakseen suosionsorinaa, ja jostakin hämärän pimennosta kuului toinen ääni, joka kiukkuisena pajatti:

"Sanotaan, että maalta sitä saa muonaa, mutta tahtoisinpa nähdä sen paikan. Minä tulin juuri Doverista, mutta kyllä se muonan puoli oli niukkaa. Eivät tahdo antaa edes vesitippaa, ruoasta puhumattakaan."

"Mutta onpa kulkureita, jotka eivät koskaan poistu Kentistä", sanoi toinen ääni, "ja elävät siellä hyvin ja lihovat".

"Minä tulin Kentin kautta", jatkoi ensimmäinen ääni yhä kiukkuisempana, "mutta piru minut vieköön, jos siellä muonan puolta näin. Ja olenpa aina huomannut, että ne vintiöt, jotka kehuskelevat suurilla saamisillaan, voivat piikkilässä ollessaan syödä minunkin osani möykkyä yhtä hapiasti kuin omansa, hitto vieköön."

"Mutta Lontoossa on poikia", sanoi minua vastapäätä pöydässä istuva mies, "jotka saavat muonaa ihan tarpeekseen eivätkä koskaan ajattelekaan lähteä maalle. Pysyvät Lontoossa vuoden ympäri. Eikä ne yöpuuta rupea hakemaan, ennenkuin yhdeksän tai kymmenen aikaan illalla."

Yleinen pörinä vahvisti tiedon todeksi.

"Mutta ovat perhanan sukkelia, ne pojat", sanoi joku ihaileva ääni.

"Tietysti ovat", sanoi toinen ääni. "Mutta eipä kannata minun- ja sinunlaisesi yrittää sitä. Synnynnäislahjat siihen tarvitaan, sen sanon. Ne pojat ovat aukoilleet vaunujen ovia ja myyneet sanomalehtiä syntymästään asti; ja samoin heidän isänsä ja äitinsä ennen heitä. Se käy kaikki tottumuksen voimalla, sen sanon, ja minä ja sinä kuolisimme siinä souvissa nälkään."

Yleinen hörinä vahvisti tämän totuuden, samoinkuin senkin tiedon, että oli "kerjäläisiä", jotka olivat kaksitoista kuukautta umpeensa piikkilässä, eivätkä koskaan saa muuta ruoan tomuakaan kuin piikkilän "möykkyä" ja leipää.

"Minäpä sain kerran puoli kruunua Stratfordin piikkilässä", sanoi muuan uusi ääni. Hiljaisuus syntyi heti, ja kaikki herkistyivät kuuntelemaan tätä ihmeellistä juttua. "Meitä oli siellä kolme sälliä sepeleitä särkemässä. Talvisaika ja pakkanen oli kova. Toiset kaksi sanoivat, että vaikka piru veisi, niin he eivät sitä työtä tee eivätkä tehneet; mutta minä kalkuttelin työtäni, lämpimikseni tietysti. Sitten tulivat vartijat, ja toiset kaksi saivat kumpikin neljätoista päivää, mutta nähdessään minun olevan työssä vartijat antoivat minulle puoli tolppaa kukin, heitä oli viisi, ja päästivät minut pois."

Useimmat näistä miehistä, vieläpä he kaikkikin, sen huomasin, eivät suinkaan pidä piikkilästä ja tulevat sinne vain pakon ajamina. "Levättyään" he jälleen kykenevät olemaan kaduilla kaksi tai kolme päivää ja yötä, minkä jälkeen heidän taas on pakko lähteä "lepäämään". Tämä alituinen ankara kohtalo murtaa tietysti pian heidän terveytensä, ja he ymmärtävät sen kyllä hämärästi, mutta sellainen maailmanmeno on heille niin tavallista, ettei se heitä huolestuta.

He ovat kaikki yksimielisiä siitä, että heidän kaikkein ankarin pulmansa on kysymys, minne päästä yöpuulle eli nukkumaan, ankarampi vielä kuin ruokakysymys. Kalsea ilma ja tunnottomat lait ovat tähän pääasiallisesti syynä, mutta irtolaiset taas katsovat kodittomuutensa aiheuttajaksi ulkolaisten maahantulon, varsinkin Puolan ja Venäjän juutalaisten, jotka anastavat heidän paikkansa alemmilla palkoilla ja luovat nälkäpalkkajärjestelmän.

Kello seitsemän meidät kutsuttiin kylpyyn ja sitten levolle. Me riisuimme vaatteemme, käärimme ne mytyksi takkimme sisään ja sidoimme ne vöillämme kiinni sekä kokosimme ne yhteen läjään lattialle -- erinomainen keino syöpäläisten levittämiseksi. Sitten kävimme kaksitellen kylpyhuoneessa. Siellä oli kaksi tavallista ammetta, ja tämän tiedän: kaksi edelläni käynyttä oli pessyt siinä vedessä, jossa mekin pesimme, eikä sitä vaihdettu meidänkään jälkeemme tulevalle parille. Sen tiedän; mutta luulenpa sitäpaitsi, että me kaikki kaksikolmatta miestä pesimme samassa vedessä.

Minä en muuta tehnyt kuin olin loiskivinani vähän tätä epäiltävän näköistä lientä ruumiilleni ja hieraisin sen nopeasti pois pyyhkeellä, joka oli märkänä toisten miesten ruumiitten jäljeltä. Eikä mieleni tasapaino suinkaan palautunut siitä, että näin erään kurjan raukan selän, joka syöpäläisten puremisesta ja alituisesta kynsimisestä oli aivan verisenä möyhynä.

Sitten minulle annettiin paita -- enkä voinut olla arvailematta, mitenhän moni mies sitä lie jo käyttänyt; se ja pari peitettä kainalossani läksin tarsimaan makuuosastoa kohti. Tämä oli pitkä, kaitainen huone, jonka pituussuuntaan kulki kaksi matalalla olevaa rautatankoa. Näiden tankojen väliin oli jännitetty -- ei riippumattoja, vaan -- kangaspalasia, kuusi jalkaa pitkiä ja vajaan kaksi jalkaa leveitä. Nämä olivat vuoteita, ja niiden kunkin väliä oli kuusi tuumaa, ja ne olivat noin kahdeksan tuumaa korkealla permannosta. Niiden suurin vika oli se, että pääpuoli oli hiukan korkeammalla kuin jalkopää, minkä vuoksi ruumis alati lipui alaspäin. Kun ne olivat kiinnitetyt samoihin tankoihin, rupesivat ne kaikki keinumaan, kun joku, vaikka hiukankin, liikahti; ja jos joskus hiukan torkahdin, niin aina joku pyrki takaisin siihen asentoon, josta oli lipunut alaspäin, ja se herätti minut jälleen.

Monta tuntia kului, ennenkuin pääsin uneen. Kello oli vasta seitsemän illalla, ja kadulla leikkivien lasten äänet kuuluivat kimeänä kirkunana aina lähelle puolta yötä. Haju oli kamala ja tukahduttava, ja kaikenlaiset kuvittelut pääsivät valloilleen, minkä ohessa ihossani tuntui kihinää ja kutkua, niin että olin melkein tulla hulluksi. Mörinää, pärskimistä ja kuorsausta kuului kuin joku merihirviö olisi äännähdellyt, ja useita kertoja siellä ja täällä joku painajaisen käsissä kiljaiseva herätti useimmat meistä. Aamuyöllä minut herätti rinnalleni kiivennyt rotta tai joku sentapainen eläin. Äkisti unestani heräten, ennenkuin ennätin saavuttaa itsehillintäni, päästin huudon, johon olisi luullut vainajainkin heräävän. Ainakin herätin elossa olevat, ja he noituivat minua yksimielisesti, koska en osannut ihmistapoja.

Mutta aamu tuli, ja sen mukana kello kuusi aamiainen: leipää ja "möykkyä", jotka annoin pois; ja sitten meidät määrättiin kukin omaan toimeensa. Toiset pantiin siistimistöihin, toiset riipimään köysitäpettä, mutta kahdeksan meistä vietiin kadun poikki Whitechapelin sairaalaan, missä meidät pantiin puhdistustyöhön. Sillä tavalla saimme maksaa "möykkymme" ja kangasvuoteemme, ja minä puolestani tiedän niistä maksaneeni monin kerroin niiden arvoa enemmän.

Vaikka tehtävänä oleva työmme oli mitä vastenmielisintä, pidettiin meidän osaamme kaikkein parhaana, ja toiset miehet kiittivät onneaan, kun olivat päässeet tähän työhön.

"Älä koske siihen, toveri, hoitaja sanoo sen olevan kuolettavaa", varoitti minua työtoverini, pitäessäni auki purtilon suuta, mihin hän tyhjensi ulostusastiaa.

Se oli tuotu sairasosastolta, ja minä vakuutin hänelle, etten aikonut siihen koskea enkä liioin antaa sen koskea minua. Siitä huolimatta täytyi minun kantaa purtilo ja montakin purtiloa alas viidet kerrosportaat ja tyhjentää ne säiliöön, jossa tätä mädätystä kiireesti valeltiin väkevällä puhdistusliuoksella. Kenties kaikki tämä on järkevää armeliaisuutta. Nämä piikkiläin ja katujen ihmiset ovat vain maanvaivana. He eivät ole miksikään hyväksi eivätkä hyödyksi kenellekään, eivät edes itsellensä. Heidän olemassaolonsa merkitsee maailmalle sekasortoa, ja parasta olisi, jos he olisivat tieltä poissa. Kohtalonsa kovuus on heidät murtanut, heillä on huono ravinto, hoito vielä huonompi, ja sentakia heihin kulkutauti aina ensiksi iskee, ja heidät se samoin nopeimmin tappaa.

He tuntevat itsekin, että yhteiskunnan voimat pyrkivät hävittämään heidän elinmahdollisuutensa. Olimme valelemassa puhdistusliuosta ruumishuoneen vieressä, kun ruumisvaunut ajoivat sisälle, ja niihin oli ahdettu viisi ruumista. Tämä johti keskustelun "valkoryyppyyn" ja "mustaan Jussiin", ja huomasin heidän kaikkien olevan vakuutettuja siitä, että sellainen köyhä mies tai nainen, josta sairaalassa oli liian paljon vastusta tai joka oli huonossa kunnossa, "hivuteltiin pois". Toisin sanoen, että parantumattomille ja vastuksellisille annettiin annos "mustaa jussia" tai "valkoryyppy" ja heidät lähetettiin paremmille maille. On aivan samantekevää, oliko tässä perää vai ei. Pääasia on, että he käsittävät asian niin, ja he ovat luoneet kieleen tätä vakaumustaan vastaavat käsitteet "musta jussi", "valkoryyppy" ja "hivutella pois".

Kello kahdeksan menimme sairaalan alla olevaan kellariin saamaan teetä ja sairaalan ruoantähteitä. Nämä oli kasattu tavattoman suurelle lautaselle korkeaksi keoksi, mikä oli sanoin kuvaamatonta sekasotkua -- leipäpalasia, silavakokkareita, paistetun lihan palanutta kuorta, luita, lyhyesti sanoen kaikenlaista kaikenlaisia tauteja sairastavien potilasten hampaitten ja sormien kautta kulkenutta jätettä. Tähän sekasotkuun miehet upottivat kätensä, kaivaen, käpälöiden, kääntäen, nuuskien, hyläten ja kahmien kilpaa. Se ei ollut kaunista. Siat eivät olisi pahemmin penkoneet. Mutta nämä kurjat raukat olivat nälissään, ja he söivät ahnaina sitä rapaa, ja kun he eivät enää jaksaneet syödä, he kietoivat jäännökset nenäliinoihinsa ja pujottivat mytyn poveensa paitainsa alle.

"Kerran kun olin täällä ennen, niin mitäpä löysinkään tuolta noin muuta kuin suuren kasan siankyljyksiä", sanoi "Inkivääri" minulle. "Tuolta noin" merkitsi paikkaa, minne mädätys vietiin ja missä se valeltiin väkevällä puhdistusliuoksella. "Ne olivat erinomaisia, loppumattomasti lihaa niissä oli, ja minä kahmasin ne kainalooni, juoksin portista ulos ja kadulle hakemaan jotakuta, kenelle ne antaa. En nähnyt yhtään sielua ja juoksin sinne tänne aivan mielettömänä, kintereilläni vartija, joka luuli minun livistävän. Mutta juuri ennenkuin hän ennätti kaapata minut, tapasin vanhan vaimoihmisen ja nakkasin ne hänen esiliinaansa."

Sinä armeliaisuus, sinä ihmisystävyys, astuhan alas piikkilään ja ota "Inkivääri" opettajaksesi! Kadotuksen-kuilun pohjalla hän suoritti teon, jota epäitsekkäämpää ei ole milloinkaan Kadotuksen-kuilun ulkopuolella tehty. "Inkiväärin" teko oli kaunis, ja vaikka vaimo-vanhus olisi saanutkin jonkin tartunnan kyljyksien "loppumattomasta lihasta", oli se sittenkin kaunis, sangen kaunis. Mutta kaikkein valtavimmin vaikuttava tässä tapauksessa on minusta "Inkivääri"-rukka, joka oli "aivan mielettömänä" nähdessään niin paljon "lihaa" joutuvan hukkaan.

Tilapäishoitolan järjestyssäännöt määräävät, että sinne tulijan on pysyttävä hoitolassa kaksi yötä ja yksi päivä; mutta minä olin nähnyt tarpeekseni tarkoituksiani varten, olin maksanut möykkyni ja vuoteeni ja olin valmis juoksemaan tieheni.

"Tule pois, livistäkäämme", sanoin eräälle toverilleni, osoittaen avointa porttia, josta ruumisvaunu oli tullut.

"Ja otamme neljätoista päivää?"

"Emme, vaan pakenemme."

"Ei, minä tulin tänne levähtämään", sanoi hän tyytyväisenä. "Toisenkaan yön uni ei tee minulle pahaa."

He olivat kaikki samaa mieltä, ja niin minun täytyi "livistää" yksin.

"Sinä et koskaan enää pääse tänne yöksi", varoittivat he minua.

"Ei tee mitään", vastasin niin innoissani, etteivät he voineet sitä ymmärtää; ja niin livahdin portille ja juoksin nopeasti katua alas.

Kiiruhdin suoraan asuntooni, vaihdoin vaatteeni ja vajaan tunnin kuluttua paostani hikoilin turkkilaisessa kylvyssä pois kaikki basillit ja muut samankaltaiset, jotka ehkä olivat tunkeutuneet marrasketeeni, ja toivoin vain, että olisin voinut sietää kolmesataakaksikymmentä astetta kahdensadankahdenkymmenen sijasta. [Fahrenheitin mukaan, joka on käytännössä englanninkielisissä maissa. -- Suom. muist.]

X.

LIPUN KANNOSSA.

"Lipun kantaminen" merkitsee kaduilla kuljeksimista koko yön; ja tunnusmerkki koholla, kuvaannollisesti puhuen, minäkin läksin ulos katselemaan, mitä nähtävissä oli. Miehiä ja naisia kulkee öisin katuja koko tämän suuren kaupungin läpi, mutta minä valitsin Länsipään ja tallustelin Leicester-tori lähtökohtanani Thamesin Embankmentin ja Hyde Parkin väliä.

Satoi rankasti, kun teatterit purkautuivat, ja huvipaikoista tulviva loistava väenpaljous oli ahtaalla ajureita etsiessään. Kadut olivat kuin hurjia vaunuvirtoja, mutta useimmat ajopeleistä olivat tilattuja; ja täällä näin ryysyisten miesten ja poikain epätoivoisesti yrittävän hankkia ajureita ajoneuvoja vailla oleville naisille ja herroille, ansaitakseen itselleen öisen suojan. Käytän sanaa "epätoivoisesti", tarkoittaen juuri sitä, sillä nämä kurjat kodittomat pelasivat uhkapeliä likomärkyydestä ja vuoteesta; ja useimmat heistä, sen huomasin, saivat likomärkyyden ja menettivät vuoteen. Kävellä koko myrskyinen yö märissä vaatteissa sekä lisäksi nälissään, saamatta viikko- tai kuukausimääriin maistaa liharuokaa, sepä on melkein siksi ankaraa leikkiä, ettei sitä ihminen kestä. Hyvin ravittuna ja hyvin puettuna olen kulkenut koko päivän lämpömittarin väkiviinan osoittaessa seitsemääkymmentäneljää astetta alle nollan -- Klondykessa; ja vaikka kärsin, ei se kuitenkaan ollut mitään "lipun kannon" rinnalla läpi yön nälkäisenä, ryysyisenä ja likomärkänä.

Kadut kävivät sangen rauhallisiksi ja yksinäisiksi teatterijoukkojen mentyä kotiin. Näkyi ainoastaan kaikkialla läsnäolevia poliisimiehiä, jotka leimauttelivat salalyhtyjään porttikäytäviin ja kujiin, sekä miehiä, naisia ja poikasia, jotka rakennusten kupeilta etsivät suojaa tuulelta ja sateelta. Piccadilly ei kuitenkaan ollut aivan autio. Sen käytävillä loisteli hyvin puettuja, saattajia vailla olevia naisia, ja siellä oli enemmän elämää ja toimintaa kuin missään muualla, mikä johtui saattajain etsinnästä. Mutta kello kolmen aikoihin heistä oli viimeinenkin hävinnyt, ja sitten oli todellakin yksinäistä.

Kello puoli kahden aikoina myötäänsä valuva sade lakkasi, ja senjälkeen seurasi vain sadekuuroja. Kodittomat väistyivät rakennusten suojasta ja kävellä lynkyttelivät edestakaisin kaikkialla saadakseen veren kiertämään ja pysyäkseen lämpiminä.

Erään vanhan vaimon, viiden- ja kuudenkymmenen välillä, pelkkä ihmisraunio, olin havainnut jo aikaisemmin illalla seisovan Piccadillylla, lähellä Leicester-toria. Hänellä ei näyttänyt olevan enemmän älyä kuin voimaakaan väistyä sateesta suojaan tai olla liikkeellä, vaan hän seisoi tylsänä, jos vain sai siihen tilaisuutta, ajatellen arvatenkin menneitä päiviä, jolloin elämä oli nuorta ja veri läikehti lämpimänä. Mutta usein hänellä ei ollut sitä tilaisuutta. Jokainen poliisimies hänet nyhkäisi liikkeelle, ja keskimäärin kuudella nyhkäisyllä hän sai laahustetuksi passipiiristä toiseen. Kello kolme hän oli edennyt aina St. James-kadulle asti; ja kellojen lyödessä neljää näin hänen nukkuvan sikeästi Green Parkin rautakaidetta vasten. Sakea sadekuuro valeli silloin maata, ja hänen täytyi olla aivan likomärkänä.

Kello yksi arvelin itsekseni: Kuvittelepas olevasi köyhä, pennitön nuori mies Lontoon kaupungissa ja että sinun huomenna on etsittävä työtä. Senvuoksi on sinun välttämätöntä nukkua hiukan, jaksaaksesi etsiä työtä ja tehdä työtä, jos satut sitä saamaan.

Ja niinpä istuuduin erään rakennuksen kiviportaalle. Viittä minuuttia myöhemmin poliisi tarkasteli minua. Silmäni olivat aivan auki ja niinpä hän vain murahti ja meni menojaan. Kymmentä minuuttia myöhemmin pääni notkui polvieni välissä ja minä torkuin, kun sama poliisi minulle ärähti: "Hei, sinä siinä, ala laputtaa."

Minä aloin. Samoinkuin vanha vaimo sain aloittaa uudelleen kerran toisensa perästä; aina kun yritin torkahtaa, ehätti joku poliisimies ajamaan minut tielle jälleen. Hiukan jälkeenpäin, kun olin luopunut torkkumisyrityksistä, kävelin erään nuoren lontoolaisen kanssa (joka oli ollut siirtomaissa ja toivoi olevansa siellä vieläkin) ja keksin avoimen, erään rakennuksen alle vievän käytävän, joka hävisi pimeyteen. Matala rauta-aita oli sen edessä.

"Tule", sanoin. "Kiivetäänpäs yli, niin saamme rauhassa nukkua."

"Mitä?" hän vastasi, peräytyen rinnaltani. "Siitä saisi kolme kuukautta. En perhana tulekaan."

Myöhemmin kuljin Hyde Parkin ohitse nuoren neljä- tai viisitoista-vuotiaan pojan kanssa, joka oli mitä kurjimman näköinen nuorukainen, kuiva, kuoppasilmäinen ja sairas.

"Kiivetäänpäs aidan yli", ehdotin hänelle, "ja ryömitään pensastoon nukkumaan. Sieltä eivät pollarit meitä löydä."

"Älä luule", vastasi hän. "Siellä ovat puiston vartijat, ja he kyllä pitävät huolta siitä, että saat kuusi kuukautta."

Kylläpä ajat olivat muuttuneet. Poikasena luin kodittomista pojista, jotka nukkuivat porttikäytävissä. Tällainen aihe on muodostunut aivan perinnäistarinaksi. Perustilanteena se varmaan tulee pysymään kirjallisuudessa vielä tulevankin vuosisadan, mutta kuivana tosiasiana sitä ei enää ole. Porttikäytävät ovat kyllä jäljellä, ja pojat ovat jäljellä, mutta niiden onnellista yhdistymistä ei tapahdu. Porttikäytävät pysyvät tyhjinä, ja pojat ovat valveilla ja "kantavat lippua".

"Minä olin alhaalla holveissa", kiukutteli muuan toinen nuorukainen. "Holveilla" hän tarkoitti niitä rauta-arkkuja, joista Thamesin yli kaartuvat sillat alkavat. "Minä olin alhaalla holveissa kaikkein pahimman sateen aikana, mutta pollari tuli ajamaan minut pois. Mutta minä menin takaisin ja hän tuli myös. 'Hoi', sanoi hän, 'mitä sinulla on täällä tekemistä?' Ja pois oli minun meneminen, mutta minä sanoin: 'Luulit kai minun aikovan kähveltää tämän pirun sillan?'"

"Lipun kannossa" kulkevien kesken on Green Park-puisto sellaisessa maineessa, että sen portit avataan aikaisemmin kuin muiden puistojen, ja neljänneksen yli neljä aamulla minä monien muiden mukana astuin Green Park-puistoon. Satoi taas, mutta kodittomat olivat tuiki väsyneitä yön kävelystä ja laskeutuivat penkeille nukkuen heti. Monet miehet ojentautuivat vettä tihkuvalle nurmikolle, ja vaikka sade heitä alati valeli, he nukkuivat lopen väsyneen unta.

Ja nyt tahdon arvostella niitä, joilla on valta. Heillä on valta ja siksi he saavat säätää mitä mielivät; enkä minä voi muuta kuin arvostella heidän säädöstensä hassutuksia. He pakottavat kodittomat kävelemään edestakaisin koko yön. He karkoittavat heidät porteilta ja käytäviltä ja sulkevat heidät pois puistoista. Kaiken tämän ilmeisenä tarkoituksena on estää heitä nukkumasta. No niin, niillä joilla valta on, on valta riistää heiltä uni ja riistää heiltä mitä tahansa; mutta mitä ihmeen järkeä on siinä, että he avaavat puistojen portit kello viideltä aamulla ja laskevat kodittomat sinne nukkumaan? Jos heidän tarkoituksensa on estää heitä nukkumasta, miksi he antavat heidän nukkua kello viiden jälkeen aamulla? Ja jos heidän tarkoituksensa ei ole estää heitä nukkumasta, niin miksi he eivät salli heidän nukkua aikaisemmin yöllä?

Tässä yhteydessä tahdon sanoa, että kuljin Green Parkin ohi samana päivänä kello yhden aikaan päivällä ja laskin kymmenittäin näitä ryysyläisiä nukkumassa nurmikolla. Oli sunnuntai-iltapäivä, aurinko paistoi silloin tällöin, ja hyvin puettuja länsipääläisiä vaimoineen ja jälkeläisineen oli liikkeellä tuhansittain raitista ilmaa saamassa. Eipä ollut mieluisaa heidän katsella näitä kamalia, siivottomia, nukkuvia kulkureita; ja kulkurit itse, sen tiedän, olisivat mieluummin nukkuneet unensa edellisenä yönä.

Senpä vuoksi, te hienot, arvokkaat ihmiset, jos joskus käytte Lontoon kaupungissa ja näette näiden ihmisten nukkuvan penkeillä ja nurmikolla, älkää huoliko ajatella, että he ovat laiskureita, jotka mieluummin nukkuvat kuin tekevät työtä. Painakaa mieleenne, että ne, joilla on valta, ovat pakottaneet heidät olemaan kävelyllä koko pitkän yön ja että heillä ei päivisin ole mitään muuta makuusijaa.

XI.

PIHTI.