Part 5

"Sitten saat käydä tekemään urakkasi, riipimään neljä naulaa köysitäpettä tai puhdistamaan ja lakaisemaan taikka murskaamaan kymmenen tahi yksitoista sentneriä [Sentneri = noin 50 kiloa. Suom. muist.] kiviä. Minun ei tarvitse murskata kiviä, olen yli kuudenkymmenen, näetkös. Mutta sinä saat sitä tehdä. Sinä olet nuori ja vankka."

"Mutta sitä minun on vaikea sietää", sanoi ajuri, "että suljetaan sisälle koppiin nyhtämään köysitäpettä. Se tuntuu liiaksi vankilalta."

"Mutta jos yön nukuttuaan ei suostukaan köysitäpettä nyhtämään tai kiviä murskaamaan taikka muutakaan työtä tekemään?" kysäisin.

"Eipä ole pelkoa, että kieltäydyt toista kertaa; sinut pannaan tiilenpäitä lukemaan", vastasi kirvesmies, "enpä neuvoisi sinua sitä koettamaan, poikaseni".

"Sitten saadaan päivällistä", jatkoi hän. "Kahdeksan unssia leipää, puolitoista unssia juustoa ja kylmää vettä. Sitten saat lopettaa urakkasi, saat illallista, samaa kuin ennen, kolme osaa möykkyä ja kuusi unssia leipää. Sitten sänkyyn kello kuusi illalla, ja seuraavana aamuna pääset irti, nimittäin jos olet urakkasi suorittanut."

Me olimme jo aikoja poikenneet Mile End Road-tieltä ja kuljettuamme monet synkät sokkelot ahtaita monipolvisia katuja saavuimme Poplarin työhuoneelle. Matalalle kiviaidalle levitimme nenäliinamme, ja kukin pinosi nenäliinalleen kaiken maallisen omaisuutensa, lukuunottamatta sukkaan pistettyä tupakkapalaa. Ja sitten, viimeisen valonhivenen häipyessä likaisen harmaalta taivaalta, tuulen puhaltaessa alakuloisesti ja kylmästi, seisoimme säälittävän pienet mytyt käsissämme avuttomana ryhmänä työhuoneen ovella.

Kolme työläistyttöä kulki ohi, ja yksi katsahti minua sääliväisesti; hänen ohikulkiessaan katseeni seurasi häntä, ja hän katseli yhä säälien taakseen. Vanhuksia hän ei huomannut. Herra Jumala, hän sääli minua, nuorta, reipasta ja vahvaa, mutta häneltä ei riittänyt sääliä kahden rinnallani seisovalle vanhukselle. Hän oli nuori nainen, ja minä olin nuori mies, ja se hämärä sukupuolivalmius, joka saattoi hänet minua säälimään, osoitti hänen tunteittensa alhaisuutta. Vanhuksien sääliminen on epäitsekäs tunne, ja sitäpaitsi työhuoneen ovi on hyvin tavallinen vanhusten paikka; niinpä hän ei osoittanut sääliänsä heille, vaan minulle, joka sitä vähimmin kaipasin taikka en kaivannut ollenkaan. Eipä saateta harmaita hapsia kunnialla hautaan Lontoon kaupungissa!

Oven toisella puolen oli kellojohdon kädensija, toisella sähkönappula.

"Soita kelloa", sanoi ajuri minulle.

Ja aivan samoin kuin olisin soittanut kenen ovella tahansa, minä vedin kädensijasta ja kellon ääni kajahti.

"Älä, älä", huusivat he kauhistuneina yhteen ääneen. "Älä niin kovasti."

Päästin kädensijan, ja he katselivat minua moittivasti, aivan kuin olisin saattanut vaaraan heidän mahdollisuutensa päästä yöpuulle ja saada kolme osaa möykkyä. Ketään ei tullut. Onneksi se oli väärä kello, ja tunsin oloni turvallisemmaksi.

"Painakaa nappia", sanoin kirvesmiehelle.

"Ei, ei, odotellaan vielä", hätäili ajuri.

Tästä kaikesta käsitin, että köyhäintalon ovenvartija, joka tavallisesti saa seitsemästä yhdeksään puntaan vuosipalkkaa; on varsin vaikutusvaltainen ja tärkeä olento, eikä häntä suinkaan saa leveilevästi kohdella -- köyhä.

Ja niinpä me odottelimme kymmenkertaisesti kohtuullisen ajan, minkä jälkeen ajuri kuin varkain ojensi aran etusormensa nappiin ja painoi sitä hellävaroen ja mahdollisimman lyhyesti. Olen nähnyt ihmisten odottavan elämän ja kuoleman vaiheilla, mutta en ole nähnyt heidän kasvoillaan niin selkeästi tuskallista epävarmuutta kuin se esiintyi näiden kahden ilmeissä heidän odottaessaan tulossa olevaa ovenvartijaa.

Hän saapui. Hän vain katsahti meihin. "Täynnä" sanoi hän ja sulki oven.

"Jälleen samanlainen yö", urahti kirvesmies. Hämärässä valossa ajuri näytti raihnaalta ja harmaalta.

Järjestämätön hyväntekeväisyys on pahetta, sanovat ammatti-ihmisystävät. No niin, minä päätin edistää pahetta.

"Tule, avaa veitsesi ja tule tänne", sanoin ajurille, vetäen häntä pimeään kujaan.

Hän tuijotti minua pelästyneenä ja koetti päästä irti. Ehkä hän luuli minua menneitten päivien Jack-Halkaisijaksi, jonka mieli veti vanhanläntiin miespuolisiin vaivaisiin. Taikka lienee hän arvellut minun tahtovan houkutella häntä johonkin epätoivoiseen rikoshommaan. Joka tapauksessa hän pelästyi. Muistettaneen, että seikkailua aloittaessani olin neulonut yhden punnan aluspaitani sisäpuolelle kainalokuoppaan. Se oli rahastoni pahain päiväin varalle, ja nyt tunsin tarvitsevani käyttää sitä ensimmäisen kerran.

Vasta kun olin antanut oikean käärmeihmisen näytännön ja osoittanut paitaani neulottua pyöreätä rahaa, onnistuin saamaan ajurin avukseni. Sittenkin hänen kätensä vapisi, niin että pelkäsin hänen viiltävän itseäni ompeleiden sijasta, ja minun täytyi ottaa veitsi käteeni ja ratkoa ne itse auki. Kultapala vierähti ulos, koko omaisuus heidän nälkäisissä silmissään; ja me astelimme lähimpään kahvilaan.

Tietysti täytyi minun heille selittää, että olin vain tutkija, yhteiskunnallinen opiskelija, joka koetteli saada selville, kuinka toinen puoli maailmaa eli. Ja heti he sukelsivat kuoreensa kuin simpukka. Minä en ollutkaan heidän rotuansa, puheeni oli muuttunut, ääneni sointi oli erilainen, lyhyesti, olin heitä ylempi, ja he olivat loistavan luokkatietoisia.

"Mitä haluatte?" kysyin tarjoilijan tiedustaessa tilausta.

"Kaksi viillosta ja kupin teetä", sanoi ajuri pehmeästi.

"Kaksi viillosta ja kupin teetä", sanoi kirvesmies pehmeästi.

Pysähtykääpäs hetkeksi ajattelemaan tilannetta. Nämä kaksi miestä olin kutsunut kahvilaan. He olivat nähneet kultarahani, ja he käsittivät, etten ollut mikään vaivainen. Toinen oli syönyt puolen pennyn leivän sinä päivänä, toinen ei ollut syönyt mitään. Ja he tilasivat "kaksi viillosta ja kupin teetä". Kumpikin kahden pennyn tilauksen. "Kaksi viillosta" muuten merkitsee kaksi leipäviipaletta ja voita.

Tämä oli sitä samaa polkeenalaisen nöyryyttä, joka oli ilmennyt heidän käytöksessään vaivaistalon ovenvartijaa kohtaan. Mutta minä en siitä huolinut. Pala palalta lisäsin heidän annoksiaan -- munia, sianlihaviipaleita, jälleen munia, sianlihaa, teetä; taas leipää ja niin edespäin -- heidän innokkaasti kiellellessään, mutta kuitenkin vastaanottaen ja ahmien kaiken himokkaasti sitä mukaa kuin ennätettiin tarjota.

"En ole saanutkaan teetä pariin viikkoon", sanoi ajuri.

"Erinomaista teetä tämä", sanoi kirvesmies.

He joivat sitä kumpikin kaksi paintia, ja minä vakuutan, että se oli pelkkää sotkua. Se näytti yhtä vähän teeltä kuin varasto-olut samppanjalta. Se oli "vedellä pestyä" eikä näyttänyt oikeastaan ollenkaan teeltä.

Omituista oli ensimmäisen ällistyksen ohimentyä tarkata ruoan heihin tekemää vaikutusta. Aluksi he kävivät surumielisiksi ja puhuivat niistä erikoisista hetkistä, jolloin olivat mietiskelleet itsemurhaa. Ajuri oli vajaa viikko sitten seisoskellut sillalla ja katsellut veteen sekä harkinnut kysymystä. Kirvesmies väitti kiivaasti, että vesi oli huono keino. Hän puolestaan piti ampumista parempana. Luoti oli paljon "kätevämpi", mutta kuinka Herran nimessä hän saisi revolverin? Siinä se oli pulma.

He kävivät iloisemmiksi imettyään kuumaa "teetä" sisäänsä ja puhuivat enemmän itsestään. Ajuri oli haudannut vaimonsa ja lapsensa yhtä poikaa lukuunottamatta, joka oli ehtinyt mieheksi ja auttanut häntä hänen pikku liikkeessään. Mutta sitten sattuma puuttui asiaan. Poika, kolmenkymmenenviiden-vuotias, kuoli isoonrokkoon. Ja tuskin oli tästä päästy, kun isä sai kuumeen ja makasi sairaalassa kolme kuukautta. Senjälkeen hän oli mennyt mies. Hän pääsi pois heikkona ja raukeana, ei ollut nuorta voimakasta poikaa enää apuna, pikku liike oli hävinnyt olemattomiin, eikä penniäkään taskussa. Sattuma oli iskenyt ja peli menetetty. Vanhan miehen yritykset olivat turhia. Ystävät olivat kaikki köyhiä eivätkä pystyneet auttamaan. Hän oli pyrkinyt työhön, kun ensimmäistä kruunausparaatia varten laitettiin telineitä. "Ja minä tulin vallan kipeäksi alituisesta vastauksesta: Ei, ei, ei. Se soi korvissani öisin koettaessani nukkua, aina vain sama: Ei, ei, ei." Viime viikolla hän viimeksi oli käynyt kysymässä erästä ilmoitettua työpaikkaa Hackneyssa, mutta sanottuaan ikänsä sai vastauksen: "Liian vanha, aivan liian vanha."

Kirvesmies oli syntynyt sotaväessä, jossa hänen isänsä oli palvellut kaksikolmatta vuotta. Hänen kaksi veljeänsäkin oli mennyt sotaväkeen; toinen eskadroonan ylivääpeli seitsemännessä husaarirykmentissä, oli kuollut Intiassa kapinan jälkeen, toinen palveltuaan yhdeksän vuotta Robertsin komennossa Idässä, oli hävinnyt tietymättömiin Egyptissä. Kirvesmies ei ollut mennyt sotaväkeen, ja niinpä hän oli nyt tässä, yhä tällä planeetalla.

"Mutta katsokaapas, antakaahan minulle kätenne", sanoi hän, repien auki räsyisen paitansa. "Minä olen valmis leikkuuhuoneeseen, se on selvä. Minä kulun vähitellen, todella kulun olemattomiin ruoan puutteessa. Koettakaahan kylkiluitani, niin tunnette."

Pistin käteni hänen paitansa alle ja tunnustelin. Iho oli kuin pergamenttia luitten päällä, ja tuntui kuin olisin sivellyt pesulautaa.

"Seitsemän onnen vuotta on minulla ollut", sanoi hän "Oli hyvä vaimo ja kolme kilttiä tenavaa. Mutta kaikki ne kuolivat. Tulirokko vei tytöt parin viikon tietämän."

"Tämän jälkeen, herra", sanoi ajuri, osoittaen pöytää ja haluten kääntää keskustelua hauskempaan uomaan, "tämän jälkeen en voisi syödä työhuoneen murkinaa aamulla".

"En minäkään", yhtyi kirvesmies, ja he päätyivät juttelemaan vatsan nautinnoista ja niistä suloisista ruoista, joita kummankin vaimot olivat keitelleet entisinä päivinä.

"Minä olen kuljeskellut kolme päivää kertaakaan paastoani keskeyttämättä", sanoi ajuri.

"Ja minä viisi", lisäsi hänen toverinsa synkistyen sitä muistaessaan. "Viisi päivää kerran, saamatta vatsaani muuta kuin palasen appelsiininkuorta, eikä rääkätty luonto tahtonut sitä sietää, herra, ja minä olin kuolla. Joskus öisin kävellessäni olen ollut niin epätoivoinen, että olen päättänyt joko voittaa hevosen tai menettää satulan. Ymmärrättehän mitä tarkoitan, herra, yrittää jotakin suurryöstöä. Mutta aamun koittaessa -- siinä seison niin nälän ja kylmän heikontamana, etten olisi voinut hiirtäkään häiritä."

Kun heidän elin-parkansa olivat ravinnosta lämmenneet, heidän mielensä laajeni, ja he rupesivat kerskailemaan ja juttelemaan politiikkaa. Voin vain sanoa, että he puhuivat politiikasta yhtä hyvin kuin tavalliset keskiluokan miehet, vieläpä koko joukon paremminkin kuin jotkut mainitun luokan miehet, joita olen kuullut. Minua ihmetytti eniten heidän käsityksensä maailmasta, sen maantieteestä ja kansoista sekä menneestä ja nykyisestä historiasta. Nämä eivät olleet mitään hulluja, nämä kaksi miestä, niinkuin olen jo sanonut. He olivat vain vanhuksia, ja heidän lapsensa, jotka eivät olleet päässeet täysi-ikäisiksi, eivät olleet velvollisuutensa mukaisesti voineet tarjota heille tilaa lietensä ääressä.

Sanoessani heille hyvää yötä kadun kulmassa, heidän kummankin onnellisena puristaessa paria shillinkiä taskussaan ja aavistellessa varmaksi käyneen yövuoteen ihanuuksia, tapahtui vielä jotakin. Sytytin savukkeen ja olin heittämäisilläni pois palavan tulitikun, kun ajuri ehätti sitä tavoittamaan. Minä tarjosin hänelle laatikkoa, mutta hän sanoi: "Ei, ei millään muotoa, herra, ei saa tuhlata." Ja hänen sytyttäessään antamaani savuketta kirvesmies kiiruhti täyttämään piippuansa, ehtiäkseen saamaan samasta tulitikusta.

"Tuhlaaminen on pahasta", sanoi hän.

"Niin on", vastasin ja ajattelin niitä pesulaudan kaltaisia kylkiä, joita olin kädelläni sivellyt.

IX.

PIIKKILÄ.

Kaikkein ensiksi minun täytyy pyytää anteeksi ruumiiltani, että olen laahannut sitä mokoman iletyksen läpi, ja anteeksi vatsaltani, että olen syöttänyt sille sellaista iletystä. Olen ollut piikkilässä, nukkunut piikkilässä ja syönyt piikkilässä; lisäksi olen karannut piikkilästä.

Yritettyäni kahdesti turhaan tunkeutua Whitechapelin yömajaan läksin kolmannella kerralla aikaisin matkaan ja liityin alakuloiseen jonoon ennen kello kolmea iltapäivällä. Sinne ei laskettu sisälle ennenkuin kuudelta, mutta näinkin aikaisin tulleena olin numero kaksikymmentä, ja oli ilmoitettu, että vain kaksikolmatta pääsisi sisälle. Kello neljältä oli jonossa kolmekymmentäneljä, viimeiset kymmenen riippuen perässä siinä heikossa toivossa, että jonkinlainen ihme päästäisi heidät sisälle. Monia muita tuli paikalle, tarkasteli jonoa ja meni matkaansa, katkeran varmistuneena siitä, että piikkilä tulisi täyteen heittäkin.

Keskustelu oli aluksi hidasta ja kangertavaa, kunnes molemmin puolin minua seisovat miehet havaitsivat olleensa yht'aikaa isorokkosairaalassa, vaikka he eivät olleetkaan ennättäneet tutustua, kun talo oli ollut täynnä potilaita, tuhatkuusisataa kaikkiaan. Mutta he korvasivat asian nyt, jutellen sairaudestaan ja vertaillen sen mitä tympäisevimpiä ilmiöitä aivan kylmäverisesti ja mitä luonnollisimpina asioina. Sain tietää, että potilaista kuoli keskimäärin joka kuudes, että toinen oli ollut sairaalassa kolme kuukautta ja toinen puolen neljättä kuukautta sekä että he olivat olleet aivan "mädätä" tautiinsa. Silloin ihossani alkoi tuntua kutkua ja kihinää ja tiedustelin heiltä, miten kauan he olivat olleet vapaina. Toinen oli ollut kaksi viikkoa ja toinen, kolme viikkoa. Heidän kasvonsa olivat pahoin ruton syömät (vaikka kumpikin toisilleen vakuutti, ettei näin ollut laita), ja he näyttelivät minulle käsissään ja kynsiensä alla olevia yhä kesiviä isonrokon "siemeniä". Vieläpä toinen kynsäisi irralleenkin sellaisen siemenen minun mieleni ylennykseksi, ja vilahduksessa se lensi suoraan hänen ihostaan ilmaan. Koetin käpristäytyä pienemmäksi vaatteissani ja tunsin harrasta, hiljaista toivoa, ettei se vain olisi takertunut minuun.

Kummassakin tapauksessa sain tietää isonrokon olleen syynä siihen, että he olivat joutuneet "kilometritehtaalle" eli tuuliajolle. Kumpikin oli ollut työssä tartunnan saadessaan, ja kumpikin oli sairaalasta päästessään ollut aivan "poikki", edessään kolkko työnhaku-taival. Tähän mennessä he eivät olleet vielä saaneet työtä ja olivat nyt pyrkimässä piikkilään "lepäämään", kolme päivää ja yötä katuja taivallettuaan.

Näyttää siltä, ettei yksin sitä miestä, joka käy vanhaksi, rangaista pakollisesta onnettomuudestaan, vaan myös sitä, johon tauti tai tapaturma iskee. Myöhemmin puhelin erään miehen kanssa -- "Inkivääriksi" sanoimme häntä -- joka seisoi jonon ensimmäisenä -- varma merkki siitä, että hän oli odotellut kello yhdestä alkaen. Vuotta aikaisemmin hän oli eräänä päivänä, ollessaan jonkun kalakauppiaan palveluksessa, kantanut raskasta kalalaatikkoa, joka painoi liian paljon. Seuraus: "jokin ratkesi", Ja niinpä oli laatikko maassa ja mies sen vieressä.

Lähimmässä sairaalassa, jonne hänet viipymättä kannettiin, sanottiin sitä repeämäksi, haudeltiin paisunut paikka pois, annettiin hiukan vaseliinia, millä sitä voidella, pidettiin hoidossa neljä tuntia ja käskettiin sitten mennä. Mutta tuskin hän oli kulkenut katuja pari kolme tuntia, kun hän jälleen oli selällään. Tällä kerralla hän meni toiseen sairaalaan, jossa häntä sitten paranneltiin. Mutta jutun ponsi on siinä, että työnantaja ei tehnyt mitään hänen palveluksessaan loukkaantuneen miehen hyväksi, ei yhtään mitään, vieläpä kieltäytyi antamasta hänelle kevyempää tilapäistäkin työtä, kun hän oli päässyt sairaalasta. "Inkivääri" on auttamattomasti mennyttä miestä. Hänen ainoa ansiomahdollisuutensa oli raskas työ. Nyt hän ei kykene tekemään raskasta työtä, ja tästä alkaen kuolinhetkeensä asti hän voi turvautua vain piikkilään ja katuihin ravintoa ja suojaa saadakseen. Sattuma puuttui asiaan -- siinä kaikki. Hän nosti selkäänsä liian raskaan kalakuorman, ja hänen elinonnensa mahdollisuuksien yli vedettiin tuhoava risti.

Useat jonossa seisovat miehet olivat olleet Yhdys- valloissa ja toivoivat, että olisivat siellä pysyneetkin, kiroten hulluuttaan, että olivat sieltä lähteneet pois. Englannista oli tullut heille vankila, josta ei ollut toivoakaan päästä pakenemaan. Heidän oli mahdotonta päästä pois. He eivät voineet saada kokoon lippurahaa eivätkä liioin työlläkään matkaansa maksaa. Maassa oli heidänlaisiaan köyhiä hylkiöitä aivan liian paljon.

Minä kävin merenkyntäjä-miehestä, joka oli menettänyt vaatteensa ja rahansa, ja he kaikki surkuttelivat minua ja antoivat minulle monia terveitä neuvoja. Neuvojen yhteissisällys oli jotenkin tämän tapainen: Pysy loitolla kaikista piikkilän-kaltaisista paikoista; niissä ei ole mitään hyvää sinua varten; mene rantaan ja ponnista kaikkesi päästäksesi lähtemään maasta; mene työhön, jos suinkin pääset, ja koeta saada kokoon punnan verta rahaa voidaksesi lahjoa jonkun muonamestarin tai hänen alaisensa ja saada työtä vastaan vapaan matkan. He kadehtivat nuoruuttani ja voimiani, joiden avulla ennemmin tai myöhemmin pääsisin maasta. Heillä ei niitä enää ollut. Ikä ja Englannin osoittama tylyys olivat ne murtaneet, ja he olivat menettäneet pelinsä.

Oli siellä kuitenkin yksi, joka oli yhä nuori ja joka varmastikin vielä lopulta pääsee pois. Hän oli nuorena poikana mennyt Yhdysvaltoihin ja neljäntoista vuoden aikana ollut vain kaksitoista tuntia työttömänä yhteen jaksoon. Hän oli säästänyt rahansa, tullut liian varakkaaksi ja palannut kotimaahansa. Nyt hän seisoi piikkilän jonossa.

Kahtena viimeksikuluneena vuonna hän kertoi minulle olleensa kokkina. Työaika oli ollut kello seitsemästä aamulla kello puoli yhteentoista illalla ja lauantaisin kello puoli yhteen -- yhdeksänkymmentä viisi tuntia viikossa, josta hän oli saanut kaksikymmentä shillinkiä eli viisi dollaria.

"Mutta se työ ja pitkä työpäivä olivat tappaa minut", sanoi hän "ja minun täytyi lähteä siitä hommasta. Minulla oli hiukan rahaa säästössä, mutta se meni elämiseen ja toisen paikan etsimiseen."

Tämä oli hänen ensimmäinen yönsä piikkilässä, ja hän oli tullut vain saadakseen levätä. Niin pian kuin pääsisi pois, hän aikoi lähteä Bristoliin, sadankymmenen mailin kävelymatka. Siellä hän arveli jotenkin pääsevänsä Valtoihin menevään laivaan.

Mutta jonossa olevat miehet eivät olleet kaikki tätä lajia. Jotkut olivat kurjia hylkyjä, paatuneita ja veteliä, mutta siitä huolimatta sangen inhimillisiä monessa suhteessa. Muistanpa, kuinka muuan ajuri, ilmeisesti palaten kotiin päivän työstä, pysäytti ajoneuvonsa meidän eteemme, niin että hänen nuori toivonsa, joka oli juossut häntä vastaan, saattaisi kiivetä ylös. Mutta rattaat olivat korkeat ja nuori toivo pieni, ja turhaan hän useita kertoja yritti päästä ylös. Silloin muuan mitä viheliäisimmän näköinen mies astui jonosta ja nosti hänet rattaille. Tämä teko oli sinänsä hyve ja epäitsekäs, se oli rakkauden osoitusta eikä almun anomista. Ajuri oli köyhä, ja mies tiesi sen; mies seisoi piikkilän jonossa, ja ajuri huomasi sen; ja mies oli tehnyt pikku-palveluksen ja ajuri kiitti häntä, aivan kuin sinä ja minä olisimme tehneet ja kiittäneet.

Toista kaunista kohtausta esittivät humalanpoimija ja hänen "muorinsa". Mies oli ollut jonossa noin puolisen tuntia, kun hänen "muorinsa" saapui häntä tapaamaan. Vaimo oli luokkaansa nähden varsin siististi puettu, haalistunut myssy harmaassa päässään ja säkkikankainen käärö kainalossaan. Hänen puhuessaan miehellensä tämä kurkotti eteenpäin tarttui hänen valkotukastaan vapaaksi päässeeseen tuulessa viipottavaan hiuskiehkuraan, kiersi sitä pehmeästi sormissansa ja tunki sen kunnollisesti paikalleen korvan taakse. Tästä kaikesta saattoi päätellä monia asioita. Mies varmasti piti vaimostaan siksi paljon, että olisi toivonut hänet sieväksi ja hän oli ylpeä vaimostaan, seistessään siinä piikkilän jonossa, ja hän halusi hänen näyttävän siistiltä näiden osatoveriensa silmissä, jotka myöskin seisoivat piikkilän jonossa. Mutta pohjimmaisin ja paras hänen vaikuttimistaan oli miehen ylenpalttinen voimakas kiintymys vaimoonsa; sillä mies ei ole kovinkaan kärkäs päätänsä vaivaamaan sellaisen vaimon sievyydeksi ja somuudeksi, josta hän ei välitä, eikä hän liioin ylpeile sellaisesta vaimosta.

Ja minä päädyin aprikoimaan, miksi tämä mies ja hänen vaimonsa, jotka puheistaan päättäen olivat uutteria työntekijöitä, olivat etsimässä rutiköyhäin yösijaa. Miehessä oli arvontuntoa, oman ja vaimonsa arvontuntoa. Tiedustaessani häneltä, mitä minä, vihreä vasta-alkaja, voisin toivoa ansaitsevani humalankorjuussa, hän tarkasteli minua ja vastasi, että se kaikki riippui visseistä seikoista. Monet ihmiset olivat aivan liian hitaita humalain poiminnassa eivätkä senvuoksi onnistuneet. Menestyäkseen täytyi käyttää päätänsä ja olla nopsa sormiltansa, erityisen nopsa sormiltansa. Hän ja hänen avio-pahansa saattoivat ansaita sangen hyvin, työskennellen purtilo välillänsä ja torkkumatta sen ääressä; mutta he olivatkin vuosikausia harjoittaneet ammattia.

"Eräs minun toverini läksi sinne viime vuonna", kertoi muuan jonottaja. "Ensimmäistä kertaa hän oli siinä souvissa, mutta hän palasi kaksi ja puoli puntaa taskussaan eikä ollut poissa muuta kuin kuukauden."

"Siinäpä se", sanoi humalanpoimija äänessään runsas annos ihailua. "Hän oli nopea. Hän oli luonnostaan syntynyt ammattiin, niin oli."

Kaksi ja puoli puntaa, kaksitoista ja puoli dollaria kuukauden työstä, kun on "luonnostaan syntynyt ammattiin". Ja tämän lisäksi nukkua ulkona ilman peitettä ja elää Herra ties mistä. Olenpa muutamina hetkinäni ollut kiitollinen kohtalolle, etten ole "luonnostani syntynyt" miksikään, en edes humalanpoimijaksi.

Varustusten hankinnasta "humalaan" menoa varten humalanpoimija antoi minulle muutamia täysipainoisia neuvoja, jotka ottanette varteen, te hienot ja lempeät ihmiset, siltä varalta, että joskus joutuisitte haaksirikkoon Lontoon kaupungissa.

"Ellei sinulla ole peltiastioita ja keittovehkeitä, et voi saada syödäksesi muuta kuin leipää ja juustoa. Eikä sillä pärjää. Siellä täytyy saada kuumaa teetä ja kasviksia sekä palanen lihaa silloin tällöin, jos mieli tehdä työtä, mikä työstä käy. Siihen ei pysty pelkillä kylmillä sapuskoilla. Minäpä sanon sinulle mitä teet, poika. Käy aamuisin talosta taloon ja etsi tunkioista itsellesi pannu. Sieltä löytää runsaasti peltirasioita, jotka kelpaavat keittoastioiksi. Hyviä rasioita, muutamat aivan merkillisen hienoja. Minä ja eukko-pahaseni hankimme siten omamme." (Hän osoitti vaimonsa kääröön, ja tämä nyökytti päätään ylpeänä, katsahtaen minuun hyväntahtoisesti ja tietoisena menestyksestään ja yltäkylläisyydestään.) "Tämä päällystakki käy hyvästi peitteestä", hän jatkoi tarjoten sen lievettä minulle tunnustellakseni sen vahvuutta. "Ja kenties pikapuoliin saatan löytää kokonaisen huopapeitteen."

Jälleen vaimo-vanhus nyökkäsi ja silmäsi minua, tällä kerralla vuorenvarmana siitä, että mies löytäisi huopapeitteen "pikapuoliin".

"Humalan poiminta on minusta kuin lomapäivän viettoa", jatkoi hän innoissaan. "Se on mukava tapa saada kokoon pari kolme puntaa talven varalle. Ainoa, josta en siinä hommassa pidä" -- ja tällöin särähti sorakieli kanteleessa -- "on patikoiminen sinne työpaikalle."

Ilmeisesti vuodet painoivat tätä tarmokasta paria, ja vaikka heidän sormensa pystyivätkin vielä nopeasti nyppimään, niin "patikoiminen" alkoi tuntua raskaalta. Ja katsellessani heidän harmaita hapsiaan, kuvittelin mielessäni, millaista heidän elämänsä onkaan kymmenen vuoden kuluttua.

Huomasin erään toisenkin miehen vaimoineen liittyvän jonoon, kumpikin sivu viidenkymmenen. Vaimo pääsi piikkilään, koska hän oli nainen; mutta mies saapui liian myöhään, ja vaimostaan erotettuna hänet pyörrettiin takaisin yöksi katuja taivaltamaan.