Part 15

Kyvyttömiä ja tarpeettomia! Teollisuus ei heitä kaipaa. Ei ole työpaikkaa, jossa olisi miesten ja naisten puutetta. Tokkamiehet kokoontuvat portille ja kääntyvät kiroten pois, kun työnjohtaja ei anna heille työtä. Työssä olevat konemiehet maksavat kuusi shillinkiä viikossa ammattitovereilleen, jotka eivät voi saada mitään tekemistä; 514,000 kutomatyöläistä vastustaa päätösehdotusta, joka kieltää viittätoista vuotta nuorempain lasten työssä pitämisen. Naisia tavataan työskentelemässä "hikipajain" isännille kymmenen pennyn palkalla neljäntoista tunnin päiviä, ja paljon työttömiä on ovella. Alfred Freeman etsii liejusta kuolemaa, kun on menettänyt työpaikkansa. Ellen Hughes Hunt pitää Regent's Canalia parempana Islingtonin työhuonetta. Frank Cavilla katkoo vaimonsa ja lastensa kurkut, koska ei voi saada tarpeeksi työtä heidän elättämisekseen ja suojakseen.

Kyvyttömiä ja tarpeettomia! Kurjat, halveksitut ja unohdetut, jotka kuolevat yhteiskunnan tuhoamislaitoksissa. Raiskauksen sikiöitä -- miehiä, naisia ja lapsia kohdanneen raiskauksen, lihan ja veren raiskauksen, hengen raiskauksen, lyhyesti: työväen raiskauksen. Jos tämä on parasta, mitä sivistys voi ihmiskunnalle antaa, niin palattakoon karjuvaan, alastomaan raakalaisuuteen! Paljon parempi on olla korven ja erämaan kansana, luolain ja leiritulien kansana kuin olla koneitten ja kadotuksen kansana.

XXV.

NÄLKÄVALITUS.

"Isälläni on voimia enemmän kuin minulla, sillä hän on maaseudulla syntynyt."

Puhuja, älykäs, nuori itäpääläinen, valitteli vaivaista ruumiillista kehitystänsä.

"Katsopas laihan-kuivaa käsivarttani, katso."

Hän kääri hihansa ylös. "Liian vähän syömistä, se sitä vaivaa. Niin, ei nyt. Minulla on yllin kyllin syömistä näinä päivinä. Mutta se on liian myöhäistä. Se ei voi korvata sitä, mitä en saanut syödäkseni lapsena. Isä tuli Lontooseen Fen Countrystä. Äiti kuoli, ja meitä asui kuusi lapsukaista ja isä kahdessa pikku huoneessa.

"Hän oli perin lujilla, isä-ukkeli. Hän olisi voinut hylätä meidät, mutta eipä hän tehnyt sitä. Hän raatoi kaiken päivää, ja illalla hän tuli kotia ja keitti meille ja hoiteli meitä. Hän oli sekä isä että äiti, kumpaakin. Hän pani parastansa, mutta meillä ei ollut kylliksi syömistä. Harvoin näimme lihaa, ja silloinkin kaikkein huonointa. Eikä kasvaville lapsille ole hyväksi istua sellaiseen päivällispöytään, missä ei ole muuta kuin leipää ja palanen juustoa ja sitäkin liian niukalta.

"Entä seuraus? Minä olen alamittainen, eikä minulla ole isäni voimia. Nälkä ne minulta vei. Parin sukupolven perästä minusta ei ole mitään jäljellä täällä Lontoossa. Mutta nuorempi veljeni on toista, hän on isompi ja paremmin kehittynyt. Isä ja me lapset, näetkös, pysyimme koossa, ja siinä syy."

"Mutta en ymmärrä sitä", huomautin. "Luulisin, että sellaisissa olosuhteissa elinvoima vähenisi ja että nuoremmat lapset syntyisivät vielä heikompina."

"Ei silloin, kun he pysyvät koossa", vastasi hän. "Jos milloin kuljet Itäpäässä ja näet kahdeksan ja kahdentoista välillä olevan lapsen, joka on täysikokoinen ikäisekseen, hyvin kehittynyt ja terveennäköinen, niin tiedustapas asiaa; saat kuulla, että se on perheen nuorin tai ainakin nuorimpia. Keino on tällainen: vanhemmat lapset näkevät enemmän nälkää kuin nuoremmat. Nuorempain lasten maailmaan tullessa vanhemmat alkavat ansaita, ja niin saadaan enemmän rahaa ja enemmän ruokaa."

Hän laski hihansa alas ja peitti käsinkosketeltavan todistuksensa siitä, että puolittain nälkään nääntyminen ei merkitse kuolemista, vaan surkastumista. Hänen äänensä oli vain yksi niiden myriadien joukossa, jotka päästelevät nälkävalituksen huutoja maailman suurimmassa valtakunnassa. Jok'ainoa päivä enemmän kuin 1,000,000 ihmistä nauttii köyhäinhoidon avustusta yhdistyneessä kuningaskunnassa. Vuoden kuluessa saa joka yhdestoista kaikista työväenluokan jäsenistä köyhäinhoidon avustusta; 37,500,000 ihmistä ansaitsee vähemmän kuin kaksitoista puntaa kuukaudessa perhettä kohti, ja alituinen 8,000,000 henkeä käsittävä armeija elää nälänuhan partaalla.

Muuan Lontoon kunnan kouluneuvoston komitea selittää: "Sellaisina aikoina, _jolloin ei ole mitään erityistä pulaa_, käy yksin Lontoon kouluissa 55,000 lasta niin nälistyneinä, että heidän opettamisensa on hyödytöntä." Harvennus on minun. Aika, "jolloin ei ole mitään erityistä pulaa", merkitsee hyvää aikaa Englannissa, sillä Englannin kansa on tottunut pitämään nälän näkemistä ja kärsimistä, jota he sanovat "pulaksi", yhteiskunnallisen järjestyksen asiaankuuluvana puolena. Alituista nälänhätää pidetään luonnollisena asiana. Vasta kun äkillistä nälänhätää alkaa ilmaantua liian suuressa mittakaavassa, arvellaan jotakin erikoista tapahtuneen.

Milloinkaan en unohda erään sokean miehen katkeraa valitusta pienessä Itäpään työpajassa kolkon päivän päättyessä. Hän oli ollut vanhin viidestä lapsesta, joilla oli äiti, mutta ei isää. Ollen vanhin hän oli lapsena saanut nähdä nälkää ja tehdä työtä, jotta pikku veljet ja siskot olisivat saaneet suuhunpantavaa. Lihaa hän ei saanut maistaakaan edes yhtä kertaa kolmessa kuukaudessa. Hän ei milloinkaan päässyt tietämään, miltä tuntuisi, jos saisi nälkänsä täysin tyydytetyksi. Ja hän väitti, että alituinen nälännäkeminen lapsena oli vienyt hänen näkönsä. Tämän väitteensä tueksi hän kertasi kuninkaallisen sokeitten komissionin kertomuksesta, että "sokeus on eniten vallalla köyhien asuinpiireissä, ja köyhyys lisää tätä peloittavaa onnettomuutta".

Mutta hän väitti muutakin, se sokea mies, ja hänen äänessään oli onnettomuuden alaiseksi joutuneen miehen katkeruutta, miehen, jolle yhteiskunta ei anna kylliksi syömistä. Hän kuului Lontoon sokeitten äärettömään armeijaan, ja hän vakuutti, että sokeainkodeissa he eivät saa puoliksikaan riittävästi syödäkseen. Hän esitti päivän ruokalistan:

Aamiainen -- 3/4 paintia "möykkyä" ja kuivaa leipää. Päivällinen -- 3 unssia lihaa. 1 viipale leipää. 1/2 naulaa perunoita. Illallinen -- 3/4 paintia "möykkyä" ja kuivaa leipää.

Oscar Wilde -- Jumala armahtakoon hänen sieluaan! -- päästää vankilassa olevan lapsen puolesta huudon, joka sangen hyvin sopii myös vankilassa olevan miehen ja naisen huudoksi:

"Toinen asia, josta vankilassa oleva lapsi kärsii, on nälkä. Hänelle annettava ruoka käsittää palasen tavallisesti huonosti leivottua vankilaleipää ja kupillisen vettä aamiaiseksi kello puoli kahdeksan. Kello kaksitoista hän saa päivällistä, jona on kupillinen karkeata maissijauhosekoitusta ('möykkyä') ja puoli kuusi palasen kuivaa leipää ja kupillisen vettä illalliseksi. Tämä ruokajärjestys tuottaa vahvalle, täysi-ikäiselle miehellekin aina jonkinlaista sairautta, pääasiallisesti tietysti ripulin ja sitä seuraavaa heikkoutta. Suuressa vankilassa onkin senvuoksi vartijain tapana jaella säännöllisesti sitovia lääkkeitä asiaankuuluvina tarpeina. Lapsi taas ei yleensä lainkaan kykene syömään tällaista ruokaa. Jokainen, joka jotakin lapsista tietää, tietää myös, kuinka helposti lapsen ruoansulatukseen vaikuttaa itkunpuuska, mieliharmi ja kaikenlainen henkinen hätä. Lapsi, joka on itkenyt koko pitkän päivän ja ehkä puolen yötä yksinäisessä hämärävaloisessa komerossa ja joka on kauhun vallassa, ei voi syödä tällaista karkeata, kamalaa ruokaa. Se pikku lapsi, jolle vartija Martin antoi korppuja, itki nälkäänsä tiistaiaamuna eikä millään kyennyt syömään hänelle aamiaiseksi tarjottua leipää ja vettä. Martin läksi ulos aamiaista tarjottuaan ja osti muutamia makeita korppuja lapselle, kun ei voinut sietää sen näkevän nälkää. Se oli hänen puoleltaan kaunis teko, ja siksi sen ymmärsi lapsikin, joka lainkaan tuntematta vankilan johtokunnan määräyksiä kertoi eräälle vanhemmalle vartijalle, kuinka ystävällinen tämä nuorempi vartija oli hänelle ollut. Tuloksena tietysti oli raportti ja Martinin ero."

Robert Blatchford vertailee työhuoneen vaivaishoitolaisen päivämuonaa sotamiehen muonaan, jota hänen sotilaana ollessaan ei pidetty kyllin riittävänä, vaikka se on kahta vertaa runsaampi vaivaishoitolaisen muonaa:

Vaivaishoitolaiselle ... Ruoka-aine ... Sotilaalle.

3 1/4 unssia ......... Lihaa ........ 12 unssia. 15 1/2 unssia ......... Leipää ....... 24 unssia. 6 ... unssia ......... Kasviksia ..... 8 unssia.

"Täysikasvuinen miespuolinen vaivaishoitolainen saa lihaa (lientä lukuunottamatta) vain kerran viikossa, ja vaivaishoitolaisilla on melkein kaikilla sellainen kalpea tahdasmainen hipiä, joka on nälännäkemisen varma merkki."

Seuraava taulukko sisältää vertailun työhuoneen hoidokin viikoittaisen ruokamäärän ja työhuoneen virkailijan viikoittaisen ruokamäärän välillä:

Virkailijalle ... Ruoka-aine ... Hoidokille

7 naulaa ...... Leipää ....... 6 3/4 naulaa. 5 naulaa ...... Lihaa ........ 1 naula 2 unssia. 12 unssia ...... Sianlihaa .... 2 1/2 unssia. 8 unssia ...... Juustoa ...... 2 unssia. 7 naulaa ...... Perunoita .... 1 1/2 naulaa. 6 naulaa ...... Kasviksia .... ei ollenkaan. 1 naula ....... Jauhoja ...... ei ollenkaan. 2 unssia ...... Rasvaa ....... ei ollenkaan. 12 unssia ...... Voita ........ 7 unssia. ei ollenkaan ... Riisiputinkia. 1 naula.

Ja sama kirjoittaja huomauttaa: "Virkailijan muona on paljon runsaampi kuin hoidokin; mutta ilmeisestikään sitä ei ole pidetty kyllin runsaana, sillä virkailijan taulukkoon liittyy muistutus, joka sanoo, että 'kaksi shillinkiä kuusi pennyä rahassa maksetaan sitäpaitsi viikoittain jokaiselle laitoksessa asuvalle virkailijalle ja palvelijalle'. Jos kerran hoidokin ravinto on riittävä, niin miksi virkailijan pitää saada enemmän? Ja ellei virkailijalla ole liikaa, niin voiko hoidokki saada kyllikseen vähemmästä kuin puolesta virkailijan ruokamäärästä?"

Mutta nälkää eivät näe ainoastaan geton asukas, vanki ja vaivaishoidokki. Maaseudun irtolainenkaan ei tiedä, miltä tuntuu, kun vatsa on aina täynnä. Päinvastoin juuri hänen tyhjä vatsansa on ajanut hänet kaupunkiin niin monilukuisena. Tarkastakaammepa työmiehen toimeentuloa eräässä Bradfieldin köyhäinhoitopiirissä Berksissä. Edellyttäen, että hänellä on kaksi lasta, vakinainen työpaikka, vuokra vapaa asunto ja keskimääräinen viikon palkka kolmetoista shillinkiä, joka on sama kuin 3 dollaria 25 senttiä, niin tällainen on hänen viikon talousarvionsa:

sh. pennyä

Leipää (5 neljännestä) .................. 1 10 Jauhoja (1/2 gallonia [4,35 l]).......... 0 4 Teetä (1/4 naulaa) ...................... 0 6 Voita (1 naula) ......................... 1 3 Rasvaa (1 naula) ........................ 0 6 Sokeria (6 naulaa) ...................... 1 0 Sianlihaa tai muuta lihaa (noin 4 naulaa) 2 8 Juustoa (1 naula) ....................... 0 8 Maitoa (puoli kupillista tiivistettyä) .. 0 3 1/4 Öljyä, kynttilöitä, tärkkiä, saippuaa, suolaa, pippuria j.n.e ............... 1 0 Hiiliä .................................. 1 6 Olutta .................................. ei ollenkaan Tupakkaa ................................ ei ollenkaan Vakuutus ("säästäväisyys") .............. 0 3 Työväen ammattikunta .................... 0 1 Puita, työkaluja, lääkkeitä j.n.e. ...... 0 6 Vakuutus ("tapaturma") ja vaatteiden varalle .............................. 1 1 3/4

Yhteensä ............................... 13 0

Äskenmainitun piirin työhuoneenhoitajat ylpeilevät tarkalla taloudenpidollaan. Hoidokki maksaa viikkoa kohti:

sh. pennyä

Miespuolinen ............................ 6 1 Naispuolinen ............................ 5 6 1/2 Lapsi ................................... 5 1 1/2

Jos työmies, jonka talousarvio äsken esitettiin, luopuisi työpaikastaan ja menisi työhuoneeseen, niin saisivat nämä hoitajat maksaa:

sh. pennyä.

Hänestä itsestään ....................... 6 1 1/2 Hänen vaimostaan ........................ 5 6 1/2 Hänen kahdesta lapsestaan .............. 10 2 1/2

Yhteensä ............................... 21 10 1/2

Työhuoneelle maksaisi enemmän kuin punnan hänen ja hänen perheensä toimeen tuleminen, minkä hän jollakin tavoin onnistuu tekemään kolmellatoista shillingillä. Ja sen lisäksi on tunnustettu tosiasia, että on suhteellisesti halvempaa pitää huolta suuresta ihmisjoukosta -- ostaminen, keittäminen ja palvelus paljottain -- kuin pienestä, esimerkiksi perheestä. Mutta samaan aikaan kuin tämä talousarvio tehtiin, oli samassa pitäjässä muuan perhe, ei neli-, vaan _yksitoistahenkinen_, jonka täytyi elää, ei kolmentoista, vaan kahdentoista shillingin (talvella yhdentoista shillingin) viikkotuloilla ja jolla ei ollut vuokravapaata asuntoa, vaan asunto, josta se maksoi kolme shillinkiä viikossa.

Täytyy siis ottaa huomioon ja selkeästi ymmärtää, että _mikä köyhyyteen ja kurjuuteen nähden on totta Lontoossa, se on totta koko Englannissa_. Vaikka Pariisi ei olekaan Ranska, niin Lontoon kaupunki on Englanti. Ne peloittavat olosuhteet, jotka Lontooseen painavat Kadotuksen-kuilun leiman, leimaavat koko yhdistyneen kuningaskunnan Kadotuksen-kuiluksi. Sellainen ajatus, että Lontoon purkamisella voitaisiin olosuhteita parantaa, on turha ja väärä luulo. Jos Lontoon 6,000,000 ihmistä jaettaisiin sataan kaupunkiin, kuhunkin 60,000, niin kurjuus kyllä erotettaisiin keskuksestaan, mutta siitä ei se vähenisi. Sen summa pysyisi yhtä suurena.

Tässä suhteessa on herra B.S. Rowntree tyhjentävästi eritellen todistanut maaseutukaupungeista saman, minkä Mr. Charles Booth on todistanut pääkaupungista, nimittäin että kokonainen neljännes asukkaista on tuomittu köyhyyteen, joka tuhoaa heidät ruumiillisesti ja henkisesti, että kokonainen neljännes asukkaista on riittävän ravinnon puutteessa, riittävän vaatetuksen, asunnon ja lämmön puutteessa ankarassa ilmanalassa ja tuomittu moraaliseen alennustilaan, joka saattaa heidät raakalaista alemmaksi puhtaudessa ja säädyllisyydessä.

Kuullessaan vanhan irlantilaisen talonpojan valitusta Kerryssä Robert Blatchford kysyi, mitä hän tahtoi.

Vanha mies nojasi lapioonsa ja katsahti yli mustain turvekenttäin alenevaa aurinkoa kohti. "Mitäkö minä tahdon?" sanoi hän; sitten hän jatkoi syvällä vaikeroivalla äänellä pikemmin itsekseen kuin kysyjälle: "Kaikki uljaat poikamme ja rakkaat tyttäremme ovat poissa merten takana, ja vouti on anastanut minun sikani, ja tulva on vienyt viljani, ja minä olen vanha mies, ja _minä toivon tuomiopäivää_."

Tuomiopäivää! Sitä toivovat useammatkin kuin tuo vanhus. Koko maasta kuuluu nälkävalitus, getoista ja maakunnista, vankiloista ja tilapäishoitoloista, majataloista ja työhuoneista -- kansan huuto, kansan, jolla ei ole tarpeeksi syömistä. Miljoonia ihmisiä, miehiä, naisia, lapsia ja pienokaisia, sokeat, kuurot, ontuvat ja sairaat, kulkureita ja raatajia, vankeja ja vaivaisia, Irlannin, Englannin, Skotlannin ja Walesin kansa on puutteellisen ravinnon varassa. Ja niin on siitä huolimatta, että viisi miestä voi tuottaa leipää tuhannelle, että yksi työmies voi valmistaa puuvillavaatteet 250 ihmiselle, villaiset 300 ihmiselle ja kengät ja jalkineet 1,000 ihmiselle. Näyttää siltä, että 40,000,000 hoitaa isoa taloaan huonosti. Tuloja on kyllä tarpeeksi, mutta jotakin rikollisen väärää on hoidossa. Ja kukapa uskaltaa väittää, ettei sitä hoideta rikollisen huonosti, tätä isoa taloa, kun viisi miestä voi tuottaa leipää tuhannelle, mutta miljoonilla ei ole tarpeeksi syötävää.

XXVI.

JUOPPOUS, KOHTUULLISUUS JA SÄÄSTÄVÄISYYS.

Voi sanoa, että Englannin työväenluokka on oluessa liotettu. Se on tehnyt heidät tylsiksi ja tyhmiksi. Heidän kyvykkyytensä on pahoin pilaantunut, ja he menettävät kaiken sen mielikuvituksen, keksimiskyvyn ja näppäryyden, mikä heillä saattaisi olla syntynsä nojalla. Sitä voi tuskin sanoa hankituksi tavaksi, sillä he ovat siihen tottuneet jo varhaisimmassa lapsuudessaan. Lapset syntyvät juoppoudessa, ovat sen saastuttamat jo ennenkuin vetävät ensimmäisen henkäyksensä, tulevat maailmaan väkijuoman maku suussaan ja sen haju sieraimissaan ja kasvavat keskellä sitä.

Kapakoita on kaikkialla. Niitä kukoistaa joka kadunkulmassa ja kulmain välilläkin, ja naiset käyvät niissä melkein yhtä uutterasti kuin miehetkin. Lapsia tapaa sieltä niinikään, odottamassa, milloin isät ja äidit ennättävät kotia, ja he maistelevat vanhempainsa laseista, kuuntelevat karkeata kielenkäyttöä ja turmelevaa keskustelua, käsittävät sen myrkyttävän sisällyksen ja tottuvat irstailuun ja juoppouteen.

"Sopivaisuus" on yhtäläinen valtias työväen kuin porvaristonkin keskuudessa, mutta työväen keskuudessa kapakassa-käynti on sellainen asia, jota ei peitellä. Siihen ei liity mitään arvoa alentavaa eikä häpeällistä, eikä nuori vaimo tai tyttö ollenkaan häpäise mainettaan siellä käymällä.

Muistan, kuinka eräs tyttö kahvilassa sanoi: "En juo koskaan väkeviä kapakassa ollessani." Hän oli nuori, kaunis tarjoilijatar, ja hän selitteli toiselle tarjoilijattarelle erinomaista kunniallisuuttaan ja varovaisuuttaan. "Sopivaisuuden" rajaviivana olivat väkijuomat, mutta nuori puhdas tyttö saattoi vallan hyvin ja vaaratta juoda olutta ja mennä kapakkaan sitä juomaan.

Ei ainoastaan heidän oluensa ole sopimatonta ihmisten juomaksi, vaan myös sikäläiset miehet ja naiset ovat liiankin usein sopimattomia olutta juomaan. Mutta toisaalta taas juuri tämä heidän sopimattomuutensa ajaa heitä sitä juomaan. Heidän ruumiinsa, joka on huonovointinen ja potee ravinnon puutetta sekä liika-asutuksen ja likaisuuden seurauksia, on saanut sairaalloisen himon tähän juomaan, aivan samoin kuin Manchesterin tehtaitten liiaksi rasittuneet työläiset himoitsevat suunnattomia määriä maustettuja kurkkuja ja muuta sellaista luonnotonta ruokaa. Epäterveellinen työnteko ja elämä synnyttää epäterveellisiä makuja ja himoja. Ihmisellä, joka raataa ankarammin kuin hevonen ja asuu ja syö kuin sika, ei voi samaan aikaan olla puhtaita ja terveellisiä aatteita ja mielihaluja.

Kotielämän hävitessä kapakka astuu tilalle. Luonnoton juontihimo ei ole ainoastaan niillä miehillä ja naisilla, jotka ovat liiasta työstä rasittuneet ja lopen väsyneet, joita vaivaa huono ruoansulatus ja joiden terveydentila muuten on huono ja jotka elämän iljettäväisyys ja yksitoikkoisuus on turruttanut; myöskin kotia kaipaavat miehet ja naiset, joilla ei ole kotielämää, pakenevat kapakan valoon ja pauhuun, turhaan yrittäen siten tyydyttää kodinkaipuutansa. Sillä kun perhe asuu yhdessä ainoassa pienessä huoneessa, on kotielämä mahdoton.

Kun sellaista asuntoa vain päällisinkin puolin tarkastelee, niin havaitsee yhden tärkeän juoppouden syyn. Siinä perhe nousee makuulta aamulla, pukeutuu ja siistii itsensä, isä, äiti, pojat ja tyttäret, ja samassa huoneessa, samassa ahdingossa (sillä huone on pieni) vaimo ja äiti keittää aamiaisen. Ja samassa huoneessa, jonka ilma on raskas ja tunkkaantunut perheen yhteenahdettujen ruumiiden kokoöisestä huokumisesta, se aamiainen sitten syödään. Isä lähtee työhön, vanhemmat lapset kouluun tai kadulle, ja äiti jää konttaavien ja taapertavien pienokaistensa kanssa tekemään kotiaskareitaan -- yhä samassa huoneessa. Siellä hän pesee pyykkinsä ja täyttää ahtaat tilat saippuavaahdolla ja likaisten vaatteiden hajulla ja ripustaa sinne katonrajaan märät liinavaatteet kuivamaan.

Illan tullen perhe laskeutuu siellä päivän moninaisten hajujen keskellä "mainioille" makuutiloilleen. Tarkemmin sanoen niin monet kuin mahdollista pinotaan ainoaan vuoteeseen (jos heillä on vuode) ja loput painautuvat permannolle. Ja tällaista on koko heidän elämänsä kulku, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta, sillä siinä ei ole koskaan vaihtelua, paitsi milloin heidät häädetään pois. Kun lapsi kuolee, ja jotkut kuolevat välttämättömästi, koska viisikymmentäviisi prosenttia Itäpään lapsista kuolee ennen viidettä ikävuottaan, säilytetään ruumista samassa huoneessa. Ja jos he ovat perin köyhiä, sitä täytyy säilyttää sangen kauan, ennenkuin se voidaan haudata. Päivisin se makaa vuoteella, öisin, jolloin elossa olevat tarvitsevat vuoteen, vainaja saa haltuunsa pöydän, josta he aamulla, kun ruumis jälleen on siirretty sänkyyn, syövät aamiaisensa. Joskus lasketaan ruumis hyllylle, joka on heidän ruokiensa säilytyspaikkana. Vain parisen viikkoa sitten muuan Itäpään vaimo valitteli saaneensa näin säilytellä lapsi vainajansa ruumista kolme viikkoa, kykenemättä sitä hautaamaan.

Tällainen nyt kuvailemani huone ei ole koti, vaan hirmupesä. Ja niitä miehiä ja naisia, jotka sieltä pakenevat kapakkaan, ei sovi moittia, vaan heitä on säälittävä. Lontoossa on 300,000 perheiksi jakaantunutta ihmistä, jotka asuvat yhdessä ainoassa huoneessa, ja 900,000 ihmistä, jotka asuvat vuoden 1891 terveydenhoitolakia rikkoen -- sangen suuri asiakaspiiri väkijuomakaupalle.

Lisäksi tulee menestymisen epävarmuus, toimeentulon epävakaisuus, hyvin perusteltu tulevaisuuden pelko -- kaikki voimakkaita ihmisten juomahimon yllyttäjiä. Kurjuus etsii edes jotakin helpotusta, ja kapakassa sen huolet huojentuvat, ja siellä se voi unohtaa. Se on epäterveellistä. Sellaista se on, mutta kaikki muukin heidän elämässään on epäterveellistä, ja juopumus tuottaa toki unhotusta, jota mikään muu heidän elämässään ei voi antaa. Se elähdyttääkin heitä ja saa heidät tuntemaan itsensä arvokkaammiksi ja paremmiksi, vaikka se samalla painaa heidät alemmaksi ja muuttaa heidät entistä enemmän eläimiksi. Onnettomalle miehelle tai naiselle se merkitsee kilpajuoksua kahden kurjuuden välillä, joka päättyy kuolemaan.

Ei ole mitään hyötyä raittiuden ja kohtuuden saarnaamisesta näille ihmisille. Juopottelu saattaa kyllä olla monien surkeuksien syynä, mutta se on itse vuorostaan toisten, sitä vanhempien surkeuksien synnyttämä. Raittiuden apostolit saavat saarnata sydämensä pohjasta heille juoppouden pahetta vastaan, mutta juoppous ja sen epäkohdat säilyvät, kunnes on poistettu ne epäkohdat, jotka saattavat ihmiset juoppouteen.

Siksi kunnes ne ihmiset, jotka koettavat auttaa, ymmärtävät tämän, ovat heidän hyvää tarkoittavat yrityksensä turhia, ja he saavat aikaan näytelmän, joka herättää Olympossa vain naurua. Olen käynyt japanilaisessa taidenäyttelyssä, joka oli avattu Whitechapelin köyhiä varten ja jonka tarkoitus oli kohottaa heitä ja herättää heissä kauneuden, totuuden ja hyvän kaipuuta. Edellyttäen (vaikka niin ei ole asian laita), että köyhä väki siten oppisi tuntemaan ja kaipaamaan kaunista, totta ja hyvää, heidän elämänsä ruma totuus ja se yhteiskunnallinen laki, joka tuomitsee joka kolmannen kuolemaan yleisen armeliaisuuden hoteissa, todistavat, että tästä tiedosta ja kaipuusta tulisi heille vain uusi kirous. Heillä olisi saman verran enemmän unohtamista kuin he siten olisivat oppineet tuntemaan ja kaipaamaan. Jos kohtalo tänä päivänä kahlehtisi minut elämään Itäpään orjana loppuikäni ja myöntäisi minulle vain yhden toivomuksen, niin toivoisin, että unohtaisin kaiken, mikä on kaunista, totta ja hyvää, että unohtaisin kaiken, mitä olen kirjoista oppinut, että unohtaisin tuntemani ihmiset, kuulemani asiat ja näkemäni maat. Ja ellei kohtalo siihen suostuisi, niin olen aivan varma, että joisin itseni humalaan ja unohtaisin kaiken niin usein kuin mahdollista.

Voi ihmisiä, jotka koettavat auttaa! Heidän koulusiirtolansa, lähetys- ja armeliaisuustoimintansa ja sen sellainen on kaikki epäonnistunutta. Asiain luonnon takia niiden täytyy olla pelkkää epäonnistumista. Ne ovat väärin, vaikkakin vakaumuksen mukaan, suunniteltuja. He lähestyvät elämää ymmärtämällä elämän väärin, ne hyvät ihmiset. He eivät ymmärrä Länsipäätäkään, mutta tulevat kuitenkin Itäpäähän opettajina ja viisaina. He eivät ymmärrä Kristuksen yksinkertaisinta yhteiskuntaoppia, mutta kuitenkin he tulevat viheliäisten ja halveksittujen tykö yhteiskunnan parantajain sotisovassa. He ovat työskennelleet uskollisesti, mutta lukuunottamatta mitättömän pienen kurjuusmäärän lieventämistä ja erinäisten tietojen kokoamista, jotka toisella tavoin olisi saatu kootuksi tieteellisemmin ja vähemmillä kustannuksilla, he eivät ole saaneet aikaan mitään.