Part 14

Ellen Hughes Huntin asiaa ajatellessa on yhtä kohtuullista ja järjellistä sanoa, että hänen miehensä oli tilapäisessä mielenhäiriössä mennessään Islingtonin työhuoneeseen, kuin että vaimo oli tilapäisessä mielenhäiriössä hypätessään Regent's Canaliin. Kumpi on suositeltavampi olopaikka, se riippuu mielipiteitten ja käsitysten erilaisuudesta. Minä puolestani, sen tuntemuksen nojalla, mikä minulla on kanavista ja työhuoneista, valitsisin kanavan, jos joutuisin samanlaiseen asemaan. Ja kuitenkin rohkenen väittää, etten ole mielisairas, en sen enempää kuin Ellen Hughes Hunt, hänen miehensä ja koko muu ihmissuku.

Ihminen ei enää seuraa vaistoansa yhtä uskollisesti kuin ennen vanhaan. Hänestä on kehittynyt ajatteleva olento, ja hän voi järjellisesti riippua kiinni elämässä tai hyljeksiä sitä aivan sen mukaan, sattuuko elämä lupaamaan suurta iloa vai tuskaa. Uskallan vakuuttaa, että Ellen Hughes Hunt, jolta oli kielletty elämän kaikki ilot, vaikka hän viidenkymmenenkahden vuoden työllä maailmassa oli ne ansainnut ja jota vain työhuoneen kauhut odottivat, oli varsin järkevä ja selväpäinen valitessaan harppauksen kanavaan. Ja uskallan vakuuttaa edelleen, että valamiehistö olisi tehnyt järkevämmin, jos olisi päätöksessään syyttänyt yhteiskuntaa tilapäisestä mielenhäiriöstä, kun se oli sallinut riistää Ellen Hughes Huntilta kaikki elämän ilot, jotka hän viidenkymmenenkahden vuoden työllä maailmassa oi ansainnut.

Tilapäinen mielenhäiriö! Voi noita kirottuja puheenparsia, noita kielen valheita, joiden turviin täysivatsaiset ja ehytpaitaiset ihmiset piiloutuvat pestessään käsiään niiden veljiensä ja sisariensa kohtaloista, joiden vatsa on tyhjä ja paita riekaleina. Eräästä Observer'in, Itäpäässä ilmestyvän sanomalehden numerosta lainaan muutamia jokapäiväisiä uutisia:

Erästä laivan lämmittäjää, nimeltä _Johnny King_, syytettiin itsemurhayrityksestä. Keskiviikkona vastaaja oli mennyt Bow'n poliisiasemalle ja selittänyt nielleensä jonkun määrän fosforitahdasta, koska oli kovassa pulassa voimatta saada työtä. King pidätettiin ja hankittiin oksetusainetta, jota nautittuaan hän oksensi jonkun verran tätä myrkkyä. Vastaaja selitti nyt olevansa kovin pahoillaan. Vaikka hän oli kuusitoista vuotta nuhteettomasti palvellut, ei hänen ollut onnistunut saada minkäänlaista työtä. Herra Dickinson lähetti vastaajan oikeuden sielunhoitajan puheille.

_Timothy Warner_, kolmekymmentäkaksi-vuotias, oli pidätetty samanlaisesta rikoksesta. Hän hyppäsi veteen Limehouse Pierin laiturilta, ja kun hänet pelastettiin, hän sanoi: "Tahdoin kuolla."

Muuan säädyllisen näköinen nuori nainen, nimeltä _Ellen Gray_, oli itsemurhayrityksestä syytettynä. Kello puoli yhdeksän aikaan sunnuntaiaamuna konstaapeli 834 K. tapasi vastaajan makaamasta eräällä ovella Benworth Streetillä, ja hän oli varsin turtuneessa tilassa. Toisessa kädessään hänellä oli tyhjä pullo, ja hän selitti pari kolme tuntia aikaisemmin nielleensä jonkun määrän unilääkettä. Kun hän ilmeisesti oli sangen sairas, kutsuttiin osaston lääkäri paikalle, ja tämä määräsi potilaalle hiukan kahvia ja käski pysyttämään hänet valveilla. Kuulustelussa vastaaja selitti itsemurhayrityksensä syyksi sen, ettei hänellä ollut kotia eikä ystäviä.

En väitä, että kaikki ihmiset, jotka tekevät itsemurhan, ovat tervejärkisiä, enemmän kuin sitäkään, että kaikki ihmiset, jotka eivät tee itsemurhaa, ovat tervejärkisiä. Ravinto- ja asunto-olojen kurjuus on muuten suurena syynä mielenvikaisuuteen. Hedelmänmyyjät, katukaupustelijat ja kiertokauppiaat, sellainen työläisluokka, joka elää kädestä suuhun todellisemmin kuin mikään muu, ovat prosenttiluvultaan lukuisimmat hourujenhoitolaitoksissa. Miespuolisista menettää järkensä 26,9 10,000:tta kohtia vuodessa ja naispuolisista 36,9. Toisaalta taas tulee sotilaista, joille ainakin ravinto ja asunto on turvattu, 13 kutakin 10,000:tta kohti mielisairaiksi ja maanviljelijöistä ja karjanhoitajista vain 5,1. Kaupustelijalla on siis kaksi kertaa suurempi mahdollisuus menettää järkensä kuin sotilaalla ja viisi kertaa suurempi kuin maanviljelijällä.

Onnettomuus ja kurjuus vaikuttavat sangen voimakkaasti ihmisten järjen pimenemiseen ja ajavat toisen hourujenhoitolaan, toisen ruumishuoneeseen tai pakkotyöhön. Kun sattuma puuttuu asiaan, ja kun isä ja perheen päämies, huolimatta kaikesta rakkaudestaan vaimoaan ja lapsiaan kohtaan ja huolimatta työhalustaan, ei saa työtä, niin on helposti käsitettävää, että hänen järkensä horjahtaa ja ymmärryksen valo sammuu. Ja se on sitäkin ymmärrettävämpää, kun otetaan huomioon, että hänen ruumiinsa on ravinnon puutteen ja sairauden raatelema ja että hänen sieluansa lisäksi viiltelee vaimonsa ja pienokaistensa kärsimysten näkeminen.

"Hän on kaunis mies, tukka tuuhea ja musta, silmät tummat ja ilmeikkäät, nenä ja leuka siromuotoiset, ja viikset aaltoilevat ja muhkeat." Näin kuvaili muuan reportteri Frank Cavillaa, joka eräänä alakuloisena syyskuun päivänä seisoi oikeuden edessä "yllään peräti kulunut harmaa puku ja vailla kaulusta".

Frank Cavilla eli ja työskenteli koristemaalarina Lontoossa. Häntä sanotaan hyväksi työmieheksi, luotettavaksi toveriksi, eikä hän ollut viinaanmenevä, ja kaikki hänen naapurinsa todistavat yksimielisesti, että hän oli lempeä ja hellä aviomies ja isä.

Hänen vaimonsa, Hannah Cavilla, oli isokasvuinen, sievä ja ilomielinen nainen. Hän piti huolta siitä, että hänen lapsensa menivät sievinä ja siisteinä (kaikki huomauttivat tästä) Childeric Roadin kouluun. Ja niinpä kaikki kävi hyvin, kun oli sellainen siunattu mies, joka kävi täsmällisesti työssä ja oli raitis, ja hätä oli kaukana.

Silloin sattuma puuttui asiaan. Hän oli herra Beckin, rakennusmestarin, työssä ja asui eräässä esimiehensä talossa Trundley Roadin varrella. Herra Beck putosi ajopeleistään ja kuoli. Sattuma oli levoton hevonen, ja kuten sanottu se puuttui asiaan. Cavillan täytyi etsiä toinen työpaikka ja toinen asunto.

Tämä tapahtui kahdeksantoista kuukautta sitten. Kahdeksantoista kuukautta hän taisteli suurta taistelua. Hän sai huoneet pienestä Batavia Roadin varrella olevasta talosta, mutta ei saanut tulojansa vastaamaan menoja. Vakinaista työtä ei ollut saatavissa. Hän ponnisteli urhoollisesti kaikenlaisissa tilapäisissä töissä, vaimon ja neljän lapsen nähdessä nälkää hänen vierellänsä. Hän näki itse nälkää, heikkeni ja sairastui. Tämä tapahtui kolme kuukautta sitten, ja sen jälkeen oli ravinto ihan lopussa. He eivät valitelleet vaivojansa, eivät puhuneet sanaakaan; mutta köyhällä kansalla on herkkä vaisto. Batavia Roadin varrella asuvat perheenäidit lähettivät heille ruokaa, mutta niin kunnioitettuja olivat Cavillat, että ruoka lähetettiin nimettömästä, jotta heidän ylpeyttään ei loukattaisi.

Sattuma oli puuttunut asiaan. Hän oli taistellut ja nähnyt nälkää ja kärsinyt kahdeksantoista kuukautta. Hän nousi eräänä sunnuntaiaamuna aikaisin. Hän avasi kääntöveitsensä. Hän katkaisi vaimonsa, kolmekymmentäkolme-vuotiaan Hannah Cavillan kurkun. Hän katkaisi kurkun esikoiseltaan, kaksitoista-vuotiaalta Frankilta. Hän katkasi kahdeksan-vuotiaan poikansa Walterin kurkun. Hän katkaisi neli-vuotiaan tyttärensä Nellien kurkun. Hän katkaisi kurkun nuorimmaltaan, kuusitoistakuukautiselta Ernestiltä. Sitten hän vartioi vainajiaan koko päivän aina iltaan asti, jolloin poliisit tulivat, ja hän kehoitti heitä pudottamaan pennyn kaasumittariin, jotta he saisivat valoa ja näkisivät...

Frank Cavilla seisoi oikeudessa, yllään peräti kulunut harmaa puku ja kaulusta vailla. Hän oli kaunis mies, tukka tuuhea ja musta, silmät tummat ja ilmeikkäät, nenä ja leuka siromuotoiset, ja viikset aaltoilevat ja muhkeat...

XXIII.

LAPSET.

"On koti niinkuin luola, me ryömimme siellä, ja kauneutta maan emme nää."

Itäpäässä on yksi kaunis nähtävyys, mutta vain yksi. Se on lasten tanssi kadulla, kun posetiivinsoittaja kulkee kierroksellaan. On lumoavaa katsella tuota vastasyntynyttä, nousevaa polvea, kun se huojuu ja hyppii, kasvoilla sievä ilme; hypyt ovat suloiset, omaa keksintöä, lihakset liikkuvat pehmeästi ja kevyesti, ja jalat kohoavat kuin siivillä, noudattaen poljentoa, vaikka ne eivät milloinkaan ole koskettaneet tanssikoulun lattiaa.

Olen puhellut näiden lasten kanssa, ja kaikkialla minua hämmästytti se, että he olivat iloisia kuin muutkin lapset, jopa monin tavoin iloisempia. Heidän pikku mielikuvituksensa on mitä vilkkain. Heidän kykynsä kohota romantiikan ja fantasian maailmoihin on silmäänpistävä. Ilakoiva elämä pulppuaa heidän veressään. He riemastuvat musiikista ja liikunnasta ja väreistä, ja usein heissä ilmenee hämmästyttävää kasvojen ja muotojen kauneutta ryysyjensä ja riepujensa alta.

Mutta Lontoon kaupungissa on peikko, joka heidät kaikki varastaa. He katoavat. Heitä ei koskaan näe senjälkeen eikä mitään, mikä viittaisikaan heihin. Turhaan heitä etsii täysikasvuisen polven joukosta. Sieltä tapaa vain kitukasvuisia muotoja, rumia kasvoja ja tylsiä ja typeriä mieliä. Sulo, kauneus, mielikuvitus, kaikki mielen ja lihasten kimmoisuus on mennyttä. Joskus kuitenkin saattaa nähdä naisen, ei välttämättä vanhan, mutta kutistuneen ja kaiken naisellisuuden irvikuvan, pöyhkeänä ja juopuneena kohottavan ryysyisiä helmojaan ja yrittävän muutamia nurinkurisia ja kompuroivia hyppyaskelelta katukäytävällä. Se viittaa siihen, että hän kerran on ollut noita lapsia, jotka tanssivat posetiivinsoittajan sävelten tahdissa. Ne nurinkuriset kompura-askeleet ovat ainoita jätteitä lapsuuden lupauksista. Hänen aivojensa utuisissa komeroissa on vilahdukselta herännyt muisto siitä, että hän kerran on ollut tyttö. Piiri muodostuu hänen ympärilleen. Pikku tytöt tanssivat hänen vierellään ja hänen edessään, osoittaen noita sieviä sulojaan, joita hän hämärästi muistaa, mutta ei voi ruumiillaan esittää muuta kuin irvikuvina. Sitten hän alkaa läähättää, hengästyy ja horjuu ulos piiristä. Mutta pikku tytöt tanssivat edelleen.

Geton lapsilla ovat kaikki ne ominaisuudet, jotka ihmisistä tekevät kunnon miehiä ja naisia, mutta getto itse, raivoisan, pentujaan repelevän naarastiikerin tavoin, käy heidän kimppuunsa ja hävittää kaikki nämä ominaisuudet, tukahduttaa riemun ja naurun ja muovailee ne, joita se ei tapa, kurjiksi ja viheliäisiksi luontokappaleiksi, jotka kuihtuneina, saastaisina ja turmeltuneina elävät metsäneläintäkin alhaisempina.

Sitä, miten se suoritetaan, olen edellisissä luvuissa pitkästi kuvaillut. Professori Huxley kuvailee sitä lyhyesti näin:

"Jokainen, joka on tutustunut kaikkien suurten teollisuuskeskusten väestön tilaan, joko tässä maassa tai muualla, tietää, että suuri ja yhä lisääntyvä osa sitä väestöä elää sellaisissa olosuhteissa, jotka ranskalainen tuntee sanalla _misère_, sana, jolle en luule englannin kielessä olevan täydellistä vastinetta. Se on olotila, jossa ruumiin normaalitoiminnan pelkälle säilymiselle välttämätöntä ravintoa, lämpöä ja vaatetta ei voida hankkia; jossa miesten, vaimojen ja lasten on pakko ryömiä luoliin, joista siisteys on ajettu ikuiseen maanpakoon ja joissa alkeellisimmatkin terveellisen elämän edellytykset ovat mahdottomia; jossa saatavissa olevat virkistykset rajoittuvat raakuuksiin ja juoppouteen; jossa tuskat ja vaivat kasvavat korkoa korolle nälän näkemisen, tautien, keskeneräisen kehityksen ja moraalisen turmeluksen muodossa ja jossa vakavan ja rehellisenkin uutteruuden toivona on elinkautinen menestyksetön taistelu nälkää vastaan vaivaishaudan reunalla."

Sellaisissa olosuhteissa on lasten kohtalo toivoton. Heitä kuolee kuin kärpäsiä, ja eloonjäävät jäävät eloon siksi, että heissä on tavallista runsaammin elinvoimaa ja kykyä sopeutua siihen turmelukseen, joka heitä ympäröi. Mitään kotielämää heillä ei ole. Niissä komeroissa ja "morkuissa", joissa he asuvat, he ovat alttiina kaikelle, mikä on ruokotonta ja säädytöntä. Ja samoin kuin heidän mielensä saastutetaan, samoin saastuttaa huono terveydenhoito, liika-asutus ja ravinnon riittämättömyys heidän ruumiinsa. Kun isä ja äiti asuu kolmen tai neljän lapsensa kanssa huoneessa, missä lapset kukin vuoronsa perään istuvat valveilla ajamassa rottia pois nukkuvain kimpusta, kun näillä lapsilla ei ole koskaan kylliksi syömistä, ja kun syöpäläisparvet imevät heitä ja tuskastuttavat heidän elämäänsä, niin voidaanpa helposti kuvitella, millaisia miehiä ja naisia heidän jälkeläisistään tulee.

Julma kurjuus, toivon katkeroiva, syntymästä kumppaleinaan kulkee. Kirot kuolonkolkot, nauru julkee kehtolaulunsa on iät mieless' soiva.

Mies ja nainen menevät naimisiin ja aloittavat taloutensa yhdessä huoneessa. Heidän tulonsa eivät lisäänny vuosien vieriessä, vaikka perhe lisääntyy, ja mies voi olla erittäin onnellinen, jos voi säilyttää terveytensä ja työpaikkansa. Syntyy pienokainen, sitten toinen. Tämä merkitsee, että pitäisi saada enemmän tilaa, mutta ne pikku suut ja ruumiit aiheuttavat lisämenoja, ja sentakia käy tilavamman asunnon hankkiminen mahdottomaksi. Syntyy lisää lapsia. Ei ole tilaa kääntyäkään. Lapset juoksevat katuja, ja kun he ennättävät kaksi- tai neljätoistavuotiaiksi, alkaa huonekysymys olla kireimmillään ja niinpä he saavat muuttaa kadulle kokonaan. Poika saattaa, jos onni suosii, päästä yleiseen yömajaan, ja hänellä voi olla useita muitakin keinoja. Mutta neljän-, viidentoista vanhan tytön, jonka tällä tavalla on pakko lähteä kodiksi sanomastaan huoneesta ja joka kykenee parhaimmassa tapauksessa ansaitsemaan vain kurjat viisi tai kuusi shillinkiänsä viikossa, saattaa käydä vain yhdellä tavalla. Ja tämä yksi ainoa katkera tapa on sama kuin sen naisen, jonka ruumiin poliisi tänä aamuna löysi eräältä ovelta Dorset Street-kadulla Whitechapelissa. Ulkona vietetyn yön aikana hän oli kuollut koditonna, turvatonna, sairaana, kenenkään olematta viime hetkinä saapuvilla. Hän oli kuusikymmentäkaksi-vuotias tulitikkujen-kauppias. Hän kuoli niinkuin metsäneläimet kuolevat.

Vereksenä on mielessäni kuva eräästä pojasta, joka oli syytettynä Itäpään poliisioikeudessa. Hänen päänsä oli tuskin näkyvissä kaiteen yläpuolella. Hänet oli todistettu syylliseksi, havaittu varastaneen eräältä vaimolta kaksi shillinkiä, jotka hän oli kuluttanut, ei makeisiin, torttuihin eikä huvituksiin, vaan -- ruokaan.

"Miksi et pyytänyt vaimolta ruokaa?" kysyi tuomari närkästyneellä äänellä. "Hän olisi varmasti antanut sinulle jotakin syömistä."

"Jos olisin pyytänyt, olisi minut pantu kerjäämisestä kiinni", oli pojan vastaus.

Tuomari rypisti kulmiansa ja piti vastausta tyydyttävänä. Kukaan ei poikaa tuntenut eikä liioin hänen isäänsä tai äitiänsä. Hänellä ei ollut sukua eikä alkujuurta, hän oli orpo, harhailija, nuori pentu, joka etsiskeli ravintoansa valtakunnan erämaassa, ahdistellen heikompiaan ja ollen itse voimakkaampiensa ahdistama.

Ihmiset, jotka koettavat auttaa ja jotka kokoavat geton lapsia ja lähettävät heitä maalle päivän virkistysmatkalle, luulevat, että vain harvat lapset ehtivät kymmen-vuotiaiksi pääsemättä ainakin _yhtenä_ päivänä tällaiselle retkelle. Tästä asiasta sanoo muuan kirjoittaja: "Siten vietetyn yhden päivän henkistä vaikutusta ei sovi vähäksyä. Olivatpa olosuhteet minkälaiset tahansa, lapset oppivat tuntemaan vainioiden ja metsien merkityksen, niin että maaseudun maisemain kuvaukset, joita he kirjoista lukevat ja jotka eivät ennen herättäneet mitään vaikutelmia, nyt käyvät ymmärrettäviksi."

Yksi ainoa päivä vainioilla ja metsissä, jos onni heitä niin suosii, että he joutuvat sellaisten ihmisten kirjoihin, jotka koettavat auttaa! Ja heitä syntyy joka päivä niin paljon, etteivät vaunut ennätä viedä kaikkia vainioille ja metsiin edes yhtenä päivänä heidän elämässään. Yhtenä päivänä! Koko elämänsä aikana yhtenä ainoana päivänä! Ja muina päivinä, niinkuin eräs poika kertoi piispalle: "Kymmenen vanhoina me kriinaamme ihmisille, kolmentoista vanhoina me kopeloimme kreijoja ja kuudentoista vanhoina juksaamme pollaria." Se merkitsee, että he kymmen-vuotiaina irvistelevät ihmisille, kolmetoista-vuotiaina varastelevat ja kuusitoistavuotiaina ovat kyllin kehittyneitä roistoja kyetäkseen peijaamaan poliisia.

Pastori J. Cartmel Robinson kertoo eräästä seurakuntansa pojasta ja tytöstä, jotka päättivät lähteä retkelle metsään. He kulkivat ja kulkivat pitkin päättymättömiä katuja, toivoen alituisesti vihdoinkin näkevänsä metsän, kunnes he lopulta väsyneinä ja epätoivoissaan laskeutuivat istumaan ja muuan ystävällinen vaimo pelasti heidät ja toi heidät kotikadulle. Ilmeisestikään he eivät olleet osuneet niiden ihmisten tielle, jotka koettavat auttaa.

Sama pastori kertoo sellaisen tiedon, että Hoxtonissa (laajan Itäpään muuan piiri) asuu enemmän kuin seitsemänsataa lasta, viiden ja kolmentoista ikävuoden välillä, kahdessakymmenessä pikku huoneessa.

Ja hän lisää: "He kasvavat ruumiillisesti kelvottomiksi miehiksi ja naisiksi sen tähden, että Lontoo on niin suuressa määrin tunkenut lapsensa katujen ja talojen sokkeloihin ja riistänyt heiltä heidän oikeudenmukaisen perintönsä kirkkaaseen taivaaseen, leikkikenttiin ja puroihin."

Hän kertoo eräästä seurakuntansa jäsenestä, joka vuokrasi erään pohjakerroksen huoneen avioparille. "He sanoivat, että heillä oli kaksi lasta, mutta kun he saivat huoneen haltuunsa, ilmeni, että heillä olikin neljä. Jonkun ajan perästä ilmestyi vielä viides, ja isäntä määräsi heidät muuttamaan. He eivät välittäneet siitä mitään. Sitten terveydenhoidontarkastaja, jonka täytyy niin usein sulkea silmänsä lailta, saapui ja uhkasi ystävääni laillisilla toimenpiteillä. Tämä väitti, ettei saa heitä lähtemään. Vuokralaiset taas väittivät, ettei kukaan huolinut heitä lasten runsauden takia heidän varojensa mukaisella vuokralla, mikä muuten on köyhäin tavallisin valitus. Mitäpä oli tehtävänä? Isäntä oli kuin vasaran ja alasimen välissä. Lopulta hän vetosi kaupunginhallintoon, josta lähetettiin viranomainen asiaa tutkimaan. Siitä on nyt kulunut parikymmentä päivää, mutta mitään ei ole vielä tehty. Olisiko tämä tapaus ainoa laatuaan? Ei suinkaan, se on vallan tavallinen."

Viime viikolla poliisi pani toimeen tutkimuksen eräässä pahamaineisessa talossa. Eräästä huoneesta tavattiin kaksi nuorta lasta. Heidät vangittiin ja asetettiin syytteeseen siitä, että olivat olleet samanlaisia asukkaita kuin siellä olleet naisetkin. Heidän isänsä saapui tutkintoon. Hän selitti, että hän, hänen vaimonsa ja kaksi vanhempaa lasta asuivat syytettyjen kanssa mainitussa huoneessa. Hän selitti myös asuvansa siinä siksi, ettei voinut muuta huonetta saada puolen kruunun vuokralla, minkä hän siitä suoritti. Oikeus vapautti molemmat alaikäiset "rikolliset" ja antoi isälle varoituksen, koska hän kasvatti lapsiansa epäterveellisesti.

Mutta on tarpeetonta kertoilla useampia esimerkkejä. Lontoossa tapahtuu viattomain tuhoamista paljon suunnattomammassa määrässä kuin koskaan ennen maailman historian aikana. Ja yhtä suunnaton on ihmisten paatumus, jotka uskovat Kristukseen, tunnustavat Jumalan ja käyvät sunnuntaisin säännöllisesti kirkossa. Muuna viikon aikana he mässäävät niillä koroilla ja vuokratuloilla, joita he saavat Itäpäästä -- lasten verta tihkuvina. Joskus myös, niin omituista tekoa he ovat, he ottavat puolisen miljoonaa näitä korkoja ja vuokratuloja ja lähettävät ne kasvattamaan Sudanin mustia poikia.

XXIV.

ÖINEN NÄKY.

Kaikki nämä olivat vuosia sitten punaposkisia, pulleita pikkulapsia, joita olisi voinut kehittää vaikka millaisiksi yhteiskunnan kansalaisiksi. --

_Carlyle_.

Myöhään eilisiltana kävelin pitkin Commercial Streetiä Spitalfieldsistä Whitechapeliin ja edelleen etelään pitkin Leman Streetiä tokille. Ja kävellessäni hymyilin Itäpään sanomalehtiä, jotka kansallisylpeytensä yllyttäminä rehennellen julistivat, että Itäpäätä ei vaivaa lainkaan mikään miesten ja naisten asuinpaikkana.

On vaikeata kertoa kaikkea mitä näin. Paljosta ei voi ollenkaan kertoa. Mutta yleisin piirtein voin sanoa, että näin painajaisunta, peloittavaa näljää, joka loi elämää katukäytäville, sanomattoman riettauden sekasotkua, joka pimensi yksinpä Piccadillyn ja Strandinkin "yölliset kauhut". Näin vaatetettujen kaksijalkaisten eläinten kokoelman, eläinten, jotka jonkun verran muistuttavat ihmisiä, mutta enemmän petoja, ja kuvan täydennyksenä messinkinappiset vartijat pitivät niitä kurissa, kun ne karjuivat liian kiukkuisesti.

Olin iloinen, että vartijoita oli paikalla, sillä minä en ollut "merenkulkijan"-puvussani ja siksi olin "merkitty" sellaisten olentojen silmissä, jotka maleksivat edestakaisin ja vaanivat saalista. Toisinaan, ollessani poliisikonstaapelien välimailla, ne pedot tähtäsivät minua terävästi, nälkäisinä, susimaisina, jollaisia olivatkin, ja pelkäsin heidän käsiään, heidän paljaita käsiään, niinkuin pelätään gorillan käpäliä. He muistuttivat minusta gorillaa. Heidän ruumiinsa olivat kurjat, kitukasvuiset ja köyryt. Heillä ei ollut paisuvia lihaksia, ei sitkeitä jänteitä eikä leveitä hartioita. Heissä näkyi pikemminkin luonnon alkuperäistä niukkuutta, sellaista, jota luolaihmisissä varmaankin oli. Mutta noissa laihoissa ruumiissa oli voimaa, raatelevaa alkuvoimaa, millä käydä kiinni ja tarttua, repiä ja raadella. Kun he hypähtävät ihmissaaliinsa kimppuun, heidän tiedetäänkin taivuttavan uhria taaksepäin ja vääntävän sen kaksinkerroin, kunnes selkä taittuu. Heillä ei ole omaatuntoa eikä tunteiden hiventäkään, ja he tappavat puolesta punnasta empimättä, suosimatta, kun vain saavat puoliksikaan tilaisuutta. He ovat uutta rotua, kaupunkiraakalaisia. Kadut ja talot, kujat ja pihat ovat heidän saalistamispaikkojaan. Sitä, mitä laaksot ja vuoret merkitsevät luonnon raakalaiselle, kadut ja rakennukset merkitsevät heille. Takakuja on heidän korpimaatansa, ja he asuvat ja metsästelevät tässä korvessa.

Länsipään kullattujen teatterien ja loistoasumusten hyvä ja tunteellinen väki ei näe näitä olentoja, ei edes uneksikaan heidän olemassaoloaan. Mutta täällä heitä on, elävinä, hyvinkin elävinä korvessansa. Ja voi sitä päivää, jolloin Englanti on taistelemassa viimeisessä juoksuhaudassaan ja sen kunnon miehet ovat muualla ampumaketjussa! Sillä sinä päivänä pedot ryömivät ulos komeroistaan ja luolistaan, ja Länsipään väki saa nähdä heidät, samoinkuin feodaalisen Ranskan hyvä ja tunteellinen ylimystö näki heidän sikäläiset veljensä ja kyseli toisiltaan: "Mistä ne tulivat?" -- "Ovatko ne ihmisiä?"

Mutta he eivät olleet näkemäni eläinnäyttelyn ainoita petoja. Heitä oli vain siellä täällä, vaanimassa pimeissä pihoissa ja vilahdellen kuin harmaat varjot seinien vierustoita, mutta naisia, joiden mädänneistä kupeista heitä syntyy, oli kaikkialla. He kimittivät röyhkeinä ja kerjäsivät humalaisilla äänillään minulta rahaa ja pahempaakin. He juopottelivat joka viinapesässä, siivottomina, juopuneina, tihrusilmäisinä ja tungettelevina, silmää vilkutellen ja soperrellen, riettaudessa ja turmeluksessa rypien, ja loikkivat mässäillessään penkkien ja pöytien poikki sanomattoman ilettävinä, kauheina katsella.

Ja oli siellä vieläkin toisia, outoja velhonnaamoja ja -muotoja, käpristyneitä epäluomia, jotka tunkeilivat joka puolellani, käsittämättömän rumia tuhrutyyppejä, yhteiskunnan hylkyjä, liikkuvia luurankoja, eläviä vainajia -- tautien ja viinan jäytämiä naisia, jotka eivät kyenneet enää "ansaitsemaan" puolta pennyä avoimilla markkinoilla, ja miehiä mitä mielikuvituksellisimmissa vaateryysyissä, kovan kohtalon kouristamia ja kaiken miehellisyytensä kadottaneita, kasvot alituisten vaivojen viiltelemiä, miehiä, jotka hymyilivät tylsästi, käydä vaapersivat kuin apinat ja jotka joka askeleellaan, joka hengenvedollaan olivat henkihieverissä. Ja olipa siellä nuoria tyttöjäkin, kahdeksantoista ja parinkymmenen iässä, joilla oli solakat vartalot, joiden kasvot vielä olivat säästyneet viiruilta ja pöhöttymiseltä ja jotka yhdessä hetkessä olivat suistuneet Kadotuksen-kuilun pohjaan. Ja muistanpa neljäntoista-vuotiaan poikasenkin ja toisen kuusi- tai seitsen-vuotiaan, jotka vierekkäin, kalpeakasvoisina, sairaina ja kodittomina istuivat katukäytävällä, nojaten selkäänsä kaiteeseen ja katselivat kaikkea tätä.