Part 8

»Takaisin!» kiljaisi tyttö. »Pysy etäällä, vanha noita, tai saat tuntea, kuinka pitkä oman tikarisi terä on!»

Nainen epäröi ja alkoi sitten kiroilla ja sättiä perin hirvittävästi, samalla huutaen apua.

Bertrade peräytyi ovelle, komentaen vanhaa naista kuoleman uhalla pysymään paikallaan, ja laski vikkelästi vankat teljet paikalleen. Tuskin oli viimeinen salpa ehtinyt kolahtaa kohdalleen, kun Peter of Colfax muassaan kymmenkunta palvelijaa ja sotilasta jo kolkutti kovasti oveen.

»Mikä siellä sisällä on vikana, Coll?» huusi parooni.

»Tyttö-letukka sieppasi tikarini ja aikoo murhata minut», kirkui akka.

»Ja sen varmasti teenkin, Peter of Colfax», vakuutti Bertrade, »jollet heti lähetä noutamaan ystäviäni saattamaan minua pois linnastasi, sillä en astu askeltakaan tästä huoneesta, ennenkuin tiedän, että sen ulkopuolella on omaa väkeäni».

Peter of Colfax rukoili ja uhkaili, komensi ja houkutteli, mutta kaikki turhaan. Niin kului iltapäivä, ja kun pimeys kattoi linnan, lakkasi parooni yrittämästä, aikoen nälällä pakottaa vankinsa tulemaan huoneesta.

Pienessä huoneessa Bertrade de Montfort istui penkillä, pitäen silmällä vankiaan uskaltamatta kääntää katsettaan pois hänestä sekunniksikaan. Koko sen pitkän yön hän istui siten, ja aamun sarastaessa hän oli samassa asennossa, väsyneet silmät yhäti tähdättyinä noita-akkaan.

Varhain aamulla Peter of Colfax alkoi uudelleen taivutella häntä tulemaan ulos; ja hän jopa myönsi kärsineensä tappion ja lupasi saattaa tytön turvassa isänsä linnaan, mutta Bertrade de Montfort ei antanut hänen valehtelevan kielensä pettää itseään.

»Sitten pakotan nälällä sinut tulemaan», tiuskaisi mies vihdoin.

»Ilomielin näännyn nälkään ennenkuin joudun sinun riettaisiin käsiisi», vastasi tyttö. »Mutta ensin nääntyy tämä vanha palvelijasi, sillä hän on hyvin iäkäs eikä niin vahva kuin minä. Mitä hyötyä sinulla niin ollen on kahden ihmisen tappamisesta, kun kuitenkin menetät saaliisi?»

Peter of Colfax ei vähääkään epäillyt, että hänen kaunis vankinsa toteuttaisi uhkauksensa, ja pani sentähden palvelijansa rikkomaan tukevaa ovea taltoilla, kirveillä ja sahoilla.

He työskentelivät tuntikausia tämän valtavan puolustuslaitteen kimpussa ja saivat vasta myöhään illalla tehdyksi siihen pienen aukon, parhaiksi niin ison, että siitä mahtui käsi sisälle; mutta ensimmäinen käsi, joka työntyi aukosta nostamaan salpoja, kiskaistiin nopeasti takaisin, samalla kun sen omistaja ulvahti kivusta. Siten tytön kädessä oleva terävä tikari lopetti kaikki ne toiveet, että huoneeseen päästäisiin särkemättä ovea täydelleen.

Tähän työhön kävivät ulkopuolella olevat miehet sitten uutterasti käsiksi, samalla kun Peter of Colfax alkoi uudelleen pyydellä heidän tekemästään pienestä aukosta. Bertrade vastasi ainoastaan kerran.

»Näetkö tämän tikarin?» kysyi hän. »Kun tuo ovi romahtaa, uppoaa tämän terä sydämeeni. Tuon oven takana sinun seurassasi ei ole mitään sellaista, mitä mieluummin en valitsisi kuolemaa tässä pienessä huoneessa.»

Puhuessaan hän kääntyi mieheen päin, jolle hänen sanansa olivat tarkoitetut, ensimmäisen kerran näiden väsyttävien, kamalien tuntien aikana, siirtäen katseensa pois vanhasta noidasta. Se riitti. Hiljaa, mutta vikkelästi kuin tiikeri syöksähti vanha nainen hänen niskaansa toisen, petolinnun jalkaa muistuttavan käden tarttuessa hänen tikaria pitävän kätensä ranteeseen.

»Nopeasti, mylord!» kiljaisi akka. »Salvat ylös, nopeasti!»

Heti Peter of Colfax työnsi kätensä oven pienestä aukosta, ja sekunnin kuluttua riensi neljä hänen miestänsä vanhan naisen avuksi.

Helposti he kiersivät tikarin Bertraden sormista, ja paroonin käskystä he raahasivat hänet alakerran avaraan saliin.

Kun Peter of Colfaxin seuralaiset olivat hänen komennuksestaan poistuneet, asteli parooni edestakaisin lattiata peittävillä pahnoilla. Vihdoin hän pysähtyi keskellä huonetta jäykkänä seisovan tytön eteen.

»Oletko jo tullut järkiisi, Bertrade de Montfort?» kysäisi hän äkäisesti. »Olen tarjonnut sinulle valinnan, saat joko olla Peter of Colfaxin kunnioitettu vaimo tai joudut väkisin hänen rakastajattarekseen. Pappi odottaa ulkosalla; mikä on nyt vastauksesi?»

»Sama, joka se on ollut näiden kahden viimeksi kuluneen päivän aikana», vastasi tyttö ylpeän ylenkatseellisesti. »Ja samana se pysyy aina. Minusta ei tule raukan, kammottavan, inhoittavan, sikamaisen miehen vaimoa eikä rakastajatarta. Minusta tuntuu, että kuolisin, jos tuntisin sinun kätesi kosketuksen ruumiissani. Sinä et uskalla kajota minuun, pelkuri. Minä, kreivin tytär, kuninkaan sisarentytär, naimisissa syyläisen sammakon, Peter of Colfaxin kanssa!»

»Suu kiinni, penikka!» karjaisi parooni lyijynharmaana raivosta. »Olet mennyt liian pitkälle. Tämä riittää! Jollet nyt rakasta minua, opetan sinut rakastamaan, ennenkuin aurinko nousee.» Ja rumasti kiroten hän tarttui karkeasti tytön käteen ja kiskoi häntä huoneen sivuseinässä olevaa pientä ovea kohti.

KYMMENES LUKU

Senjälkeen kun Norman of Torn oli kohdannut Bertrade de Montfortin ja ollut vieraana John de Stutevillen linnassa, kulutti hän hurjine laumoineen kolme viikkoa piirittäessään John de Greyn linnaa ja ryöstäessään sen. Tämä kuningasmielinen ylimys oli ottanut vangiksi ja hirtättänyt kaksi henkipaton soturia. Mutta kohdattuaan läänitysherrojen päällikön tyttären ei Norman of Torn enää kertaakaan kohottanut kättänsä kapinallisia eikä heidän ystäviään vastaan.

Kohta hänen palattuaan Torniin onnistuneelta retkeltään ilmoitti tornissa tähystelevä vahti, että linnaa lähestyi kymmenkunta sotisopaan puettua miestä. Norman lähetti Punapää-Shandyn ulkomuurille ottamaan selkoa seurueen asiasta, sillä tähän lujasti varustettuun ja kolkkoon linnoitukseen saapui vieraita harvoin, ja hän tiesi hyvin, ettei kymmenmiehinen soturiseurue uskaltaisi vihamielisessä tarkoituksessa tulla hänen suuren lurjusjoukkonsa kynsien ulottuville.

Roteva, punapäinen jättiläinen palasi pian ilmoittamaan, että portilla oli Henry de Montfort, Leicesterin kreivin vanhin poika, joka oli saapunut rauhanlipun suojassa ja halusi puhutella Tornin isäntää.

»Päästä heidät sisälle, Shandy!» komensi Norman of Torn. »Keskustelen heidän kanssansa täällä.»

Kun seurue muutamien minuuttien kuluttua opastettiin sisälle, näkivät tulijat edessään rauta-asuisen miehen, jonka kypärinsilmikko oli suljettu.

Henry de Montfort eteni ylpeän arvokkaasti henkipaton eteen.

»Tekö olette Norman of Torn?» tiedusti hän. Ja jos hän koetti salata tuntemaansa vihaa ja inhoa, onnistui se huonosti.

»Niin minua nimitetään», vastasi umpikypärinen mies. »Entä mikä on tuonut de Montfortin niin monien vuosien jälkeen vanhan naapurinsa vieraaksi?»

»Tiedätte hyvin, mikä minut on tuonut, Norman of Torn», lausui nuori mies. »On hyödytöntä tuhlata sanoja, emmekä me voi turvautua aseisiin, sillä olemme täydelleen vallassanne. Mainitkaa hintanne! Se maksetaan. Ilmaiskaa se vain nopeasti ja päästäkää minut ja sisareni täältä!»

»Mitä hullua puhetta tämä on, Henry de Montfort? Sisarenne! Mitä tarkoitatte?»

»Niin, sisareni Bertrade, jonka ryöstitte maantieltä kaksi päivää takaperin, sittenkun olitte murhanneet John de Stutevillin palvelijat, jotka olivat saattamassa häntä kotiin vierailulta paroonin tyttären luota. Tiedämme sen olevan teidän työtänne, koska vainajien otsassa oli teidän paholaisenmerkkinne.»

»Shandy!» karjaisi Norman of Torn. »_Mitä tämä merkitsee?_ Kuka on ollut maantiellä hätyyttämässä naisia minun poissa ollessani? Sinä olit täällä päällikkönä minun vieraillessani loordi de Greyn luona. Jos pidät nahastasi, Shandy, puhu totta!»

»Siitä alkaen, kun nujersitte minut kunnon papin majassa, olen palvellut teitä hyvin, Norman of Torn; teidän pitäisi nyt tietää, että olen uskollinen ja etten ole kertaakaan valehdellut teille. Ainoakaan teidän sotilaanne ei ole tehnyt tätä, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, jolloin halpamaiset roistot ovat piirtäneet merkkinsä tappamiensa henkilöiden otsaan siten itse välttääkseen epäluulot.»

»Henry de Montfort», virkkoi Norman of Torn, kääntyen vieraansa puoleen, »meillä tornilaisilla ei ole hyvä maine, sen tiedän perin hyvin, mutta ei kenenkään sovi väittää meidän paljastavan miekkaamme naisia vastaan. Sisarenne ei ole täällä. Sen takeeksi annan teille Norman of Tornin kunniasanan. Eikö se riitä?»

»Kerrotaan, ettette koskaan valehtele», vastasi de Montfort. »Kunpa Jumala soisi minun tietää, kuka tämän tihutyön on tehnyt ja mistä päin osaisin etsiä sisartani!»

Äänettömästi de Montfort kääntyi ja poistui. Tuskin oli hänen seurueensa ehtinyt nostosillan ylitse, ennenkuin Tornin linnassa kuhisi kiiruhtavia miehiä ja siellä vallitsi meluinen hyörinä äkillisen hälytyksen johdosta.

Noin kolmen kymmen minuutin kuluttua kantoi viisisataa rautalevyjen suojaamaa hevosta teräsasuiset ratsastajansa synkän linnoituksen porttiholvin alitse, ja joukon etunenässä ratsastava Norman-paholainen suuntasi matkan vinhaa vauhtia Peter of Colfaxin linnalle päin.

Kiemurrellessaan Tornin varustetulta portilta alaspäin pitkin kivikkoista tietä tarjosi tämä lukuisa joukko hurjan ja barbaarisen loistavan näyn.

Miesten varukset olivat kaiken tyylisiä ja kaikista metalleista valmistettuja, saksilaisten muinaisista rengaspaidoista runsaasti koristettuihin, milanolaisiin levyvaruksiin saakka. Kulta- ja hopeakorut, töyhtöisiin kypäreihin, rintasuojuksiin ja kilpiin, jopa hevosten teräspiikkisiin otsalevyihinkin upotetut jalokivet osoittivat, kuinka runsas saalis oli joutunut Norman of Tornin huimien rosvojen osaksi.

Viidensadan keihään kärjessä lepattivat värisevät viirit, ja joukon yläpuolella hulmusi viisi Tornin harmaata, mustalla haukansiivellä koristettua lippua, yksi kunkin komppanian kohdalla. Sotilaiden laajat, lehmuspuiset kilvet olivat harmaalla nahalla päällystetyt, ja kunkin oikeassa ylänurkassa oli musta haukansiipi. Ratsastajien päällystakit olivat myöskin samanlaiset; ne olivat tumman harmaata villakangasta ja mustalla sudennahalla reunustetut, joten rauta-asujen ja valjaiden upeudesta huolimatta nämä hurjat komppaniat tekivät tuiman, harmaan, sotaisen vaikutuksen, joka sopi hyvin niiden maineeseen.

Kun Tornin suuri joukkio oli koottu yhteiskunnan kaikista kerroksista ja Euroopan kaikista sivistysmaista, oli sen kymmenessä komppaniassa sekä orjia että aatelisia, brittejä, saksilaisia, normanneja, tanskalaisia, saksalaisia, italialaisia, ranskalaisia, skotlantilaisia, piktejä ja irlantilaisia.

Täällä ei tehty erotusta syntyperän nojalla; karannut orja, jonka kaulassa vielä näkyivät pronssisen kaularenkaan hiertämät merkit, ratsasti kylki kyljessä ylimyssuvun lainsuojattoman vesan kanssa. Ainoat pääsyehdot, jotka joukkoon pyrkivältä vaadittiin, olivat halu ja kyky taistella ja valallinen sitoumus totella Norman of Tornin säätämiä lakeja.

Tämä pieni armeija oli jaettu kymmeneen satamiehiseen komppaniaan, ja niitä kutakin komensi taistelija, joka oli osoittanut arvonsa ja kuntonsa.

Vanhat ystävämme Punapää-Shandy sekä John ja James Flory johtivat kolmea ensimmäistä komppaniaa, ja jäljelläolevat olivat muiden tuhansissa otteluissa karaistujen veteranien komennossa.

Aikaisemman ammattinsa nojalla oli Silmäpuoli-Kanty saanut asevaraston ylihoitajan aina tärkeän paikan, kun taas Erakko-Peteristä, viimeisestä niistä viidestä hirtehisestä, jotka Norman of Torn oli kuusi vuotta sitten voittanut isä Clauden majassa, oli tullut Tornin suuren linnan ylihoitaja, johon perin tärkeään toimeen kuuluivat myöskin majoitus- ja muonitusmestarin tehtävät.

Tornin vanhus huolehti sekä orjien että aatelismiesten sotilaskoulutuksesta, sillä aina täytyi täyttää komppanioihin syntyneitä aukkoja, koska alituisesti kahakoitiin maanteillä ja taisteltiin läänitysylimysten linnoja vallattaessa; eivätkä he aina selviytyneet näistä otteluista vaurioitta, vaikka tavallisesti voittoisina.

Heidän tänään samotessaan laakson poikki länttä kohti ratsasti Norman of Torn ratsujoukon etunenässä, joka tuli pitkänä jonona hänen jäljessään. Hänen harmaan teräsasunsa yläpuolella kohosi haukansiipi hänen kypäristään. Se merkki näytti aina taistelussa hänen miehilleen, missä hän oli. Missä se heilui, sieltä löysi aina ottelua ja kunniaa ja sen ympärille heidän oli tapa kokoontua.

Norman of Tornin vierellä ratsasti tuima, harmaapäinen vanhus hiljaisena ja vaiteliaana, hautoen syvää vihaansa pahanilkisissä aivoissaan.

Kukin oman komppaniansa etunenässä ratsastivat sitten kapteenit: Punapää-Shandy, John Flory, Orja-Edwild, italialainen kreivi Emilio de Gropello ja ranskalainen sieur Ralph de la Campanie.

Kylistä ja taloista, jotka he sivuuttivat aamupuolella ja iltapäivän alussa, tuli miehiä, naisia ja lapsia osoittamaan heille suosiotaan ja käsiään heiluttamalla toivottamaan heille onnea; mutta ehdittyään Tornin läheisyydestä loitommalle, missä musta haukansiipi oli paremmin tunnettu hurjan maineensa nojalla kuin suuren henkipaton naapuristonsa alhaisolle tekemien hyvien töiden vuoksi, he näkivät ainoastaan suljettuja ja teljettyjä ovia sekä siellä täällä pienestä ikkunasta tirkistävät, pelokkaat kasvot.

Sydänyö oli käsissä, ennenkuin he saivat näkyviinsä Colfaxin mustat, tähtistä taivasta vastaan kuvastuvat tornit. Sijoitettuaan sotilaansa metsän pimentoon noin kolmen neljänneskilometrin päähän linnasta Norman of Torn ratsasti mukanaan Shandy ja viitisenkymmentä miestä niin lähelle linnaa kuin he saattoivat päästä huomaamattomina. Siellä he laskeutuivat satulasta, ja Norman of Torn hiipi yksin varovasti eteenpäin.

Käyttäen hyväkseen kaikkia suojaavia esineitä hän eteni ilmi tulematta ihan pääportin varjoon. Linnan suuren salin ikkunoista loisti himmeätä valoa, mutta mitään muita elonmerkkejä ei näkynyt. Norman of Torn hämmästyi kovasti havaitessaan, että nostosilta oli alhaalla eikä portilla eikä muureilla ollut merkkiäkään vahdeista.

Koska hän oli ryöstänyt tämän linnan noin kaksi vuotta sitten, tunsi hän sen huoneiden sisäisen järjestelyn ja tiesi pääsevänsä keittiöstä sen päällä olevaan pieneen etuhuoneeseen, josta ovi vei suoraan suureen saliin.

Ja niinpä kävi, että kun Peter of Colfax pyörähti pienen huoneen ovea kohti, seisahtui hän äkkiä kauhuissaan, sillä hänen edessään seisoi outo, rautapukuinen soturi kypärinsilmikko suljettuna ja miekka kädessä. Myöskin tyttö näki vieraan, ja hänen kasvoilleen levisi toivon ja elpyvän rohkeuden ilme.

»Miekka käteen!» komensi matala ääni englanninkielellä, »jollette mieluummin halua rukoilla, sillä pian kuolette».

»Kuka te olette, lurjus?» kiljaisi parooni. »Hoi, John! Hoi, Guy! Avuksi, nopeasti!» kirkui hän, samalla kun hän vetäisi miekkansa tupesta ja yritti vikkelästi peräytyä salin pääovelle; mutta rauta-asuinen mies oli hänen kimpussaan ja pakotti hänet ottelemaan, ennenkuin hän oli ennättänyt astua kolmea askelta.

Peter of Colfaxin maallinen vaellus olisi sinä iltana pikaisesti päättynyt, jolleivät John, Guy ja eräs kolmas hänen palvelijoistaan olisi syöksyneet sisälle miekat paljaina.

»Varokaa, herra ritari!» huudahti tyttö nähdessään tämän kolmikon rientävän isäntänsä avuksi.

Ritarin oli kääntyessään torjumaan heidän hyökkäystään pakko jättää kauhun valtaama parooni hetkiseksi rauhaan, ja taaskin viimemainittu pyrki ovelle, ajatellen ainoastaan pakoa; multa tyttö oli aavistanut hänen aikeensa, juoksi vikkelästi ovelle, kiersi vanhan lukon avainta ja viskasi sen voimainsa takaa salin kaukaiseen soppeen. Heti hän katui tekoaan, oivaltaen, että hän olisi voinut vähentää pelastajansa vastustajia ainakin yhdellä, mutta olikin nyt pakottanut raukkamaisen paroonin jäämään, eikä sen hurjempaa tappelijaa ole kuin umpikujaan ahdistettu rotta.

Ritari piti loistavasti puoliaan kaikkia kolmea käskyläisiä vastaan, ja hetkisen Bertrade de Montfort seisoi paikallaan, lumoutuneena katsellen tätä miekkailutaidon näytäntöä.

Hätyyttäen vastustajiaan milloin kutakin vuorotellen, milloin kahta yhtä aikaa, milloin taas kaikkia kolmea samalla haavaa pakotti äänetön ritari, vaikka häntä rasittikin raskas rauta-asu, heitä jatkuvasti perääntymään; hänen välähtelevä säilänsä näytti kutovan teräsverkon heidän ympärilleen. Äkkiä hänen miekkansa pysähtyi vain silmänräpäykseksi; se oli lävistänyt yhden ahdistajan sydämen, ja miehen vaipuessa lattialle se taaskin välkkyi likellä kahden jäljelläolevan sotilaan rintaa.

Toinen sortui lattialle vähemmän kuin kaksi sekuntia myöhemmin, ja sitten tytön huomio kiintyi kauhistuneen paroonin kasvoihin; Peter of Colfax siirtyi — hän hiipi hitaasti ja varovasti takaapäin umpikypäristä ritaria kohti ja hänen kohotetussa kädessään välkkyi ohut, terävä tikari.

Hetkisen tyttö seisoi jähmettyneenä kauhusta kykenemättä liikauttamaan edes sormeaan tai huutamaan, mutta vain hetkisen; sitten hänen lihaksensa taaskin tottelivat häntä, hän kumartui nopeasti, tempasi raskaan jalkajakkaran ja sinkosi sen suoraan Peter of Colfaxia kohti.

Se osui mieheen polvien alapuolelle ja kaasi hänet lattialle, samalla kun ritarin miekka lävisti viimeisen vastustajan kurkun.

Kaatuessaan parooni sysäsi raskaasti pöytää, joka kannatti salin ainoata sytytettyä lamppua. Silmänräpäyksessä jäi kaikki pilkkopimeään. Kuului nopeata, kahisevaa liikettä, joka muistutti rottien juoksua, ja sitten vallitsi avarassa salissa haudan hiljaisuus.

»Oletteko turvassa ja vahingoittumaton, mylady Bertrade?» tiedusti vakava ääni englanninkielellä pimeydestä.

»Kyllä, herra ritari», vastasi tyttö. »Entä te?»

»En ole saanut naarmuakaan. Mutta missä on hyvä ystävämme parooni?»

»Hän virui tässä lattialla vain tuokio sitten, ja hänen kädessään oli ohut, pitkä tikari. Olkaa varuillanne, herra ritari; hän saattaa parhaillaan hiipiä kimppuumme.»

Ritari ei vastannut, mutta neito kuuli hänen liikkuvan rohkeasti huoneessa, Pian hän oli löytänyt toisen lampun ja saanut valoa. Kun sen himmeät säteet hitaasti hajoittivat sysimustan pimeyden, näki tyttö kolmen sotilaan ruumiit, kaatuneen pöydän ja lampun sekä umpikypärisen ritarin; mutta Peter of Colfax oli poissa.

Ritari huomasi paroonin poissaolon samalla kertaa, mutta hänellä vain pääsi hiljainen, tuima naurahdus.

»Hän ei pääse pitkälle, mylady Bertrade», vakuutti hän.

»Miten tiedätte nimeni?» kysyi tyttö. »Kuka olette? En tunne varuksianne, eikä rintalevyssänne ole vaakunaa?»

Mies ei vastannut heti, ja Bertraden rinnassa sykähti sydän voimakkaammin, kun häntä elähytti se toivo, että hänen uljas pelastajansa saattaisi olla sama Roger de Condé, joka vain muutamia lyhyitä viikkoja takaperin oli pelastanut hänet Peter of Colfaxin palkkalaisten käsistä. Vartalo oli varmasti yhtä suora ja voimakas, ja miekkailutaito myöskin yhtä ihmeteltävä. Hänen täytyi olla Roger de Condé, mutta eihän viimemainittu ollut puhunut lainkaan englanninkieltä, kun taas tämä mies puhui sitä hyvin, vaikka tosin hieman ranskalaisvoittoisesti.

»Mylady Bertrade, olen Norman of Torn», virkkoi umpikypärinen soturi tyynen arvokkaasti.

Tytön rohkeus lamaantui, ja hänet valtasi hyytävä pelko. Vuosikausia oli se nimi merkinnyt raakaa julmuutta ja vimmaista vihaa hänen kaltaisiaan kohtaan. Pieniä lapsia peloiteltiin tottelemaan hämärästi viittailemalla, että Tornin paholainen saisi heidät, ja täysikasvuiset ihmiset olivat johtuneet lausumaan sen nimen kuiskaamalla, huulet tuimasti puristettuina.

»Norman of Torn!» supatti hän. »Jumala armahtakoon sieluani!»

Kypärin suljetun silmikon takana valahti henkipaton kasvoille tuskainen ja murheellinen ilme, ja vähäinen väristys, ikäänkuin kolkon toivottomuuden aiheuttama, puistatti hänen jättiläisvartaloaan.

»Teidän ei tarvitse pelätä, mylady», lohdutti hän surullisesta »Olette isänne linnassa Leicesterissä, ennenkuin aurinko on ehtinyt keskitaivaalle. Ja olette paremmassa turvassa vihatun Tornin paholaisen suojeluksessa kuin olisitte mahtavan isänne tai kuninkaallisen enonne seurassa.»

»Kerrotaan, että te ette milloinkaan valehtele, Norman of Torn», lausui tyttö, »ja minä uskon teitä. Mutta sanokaahan, minkä tähden olette niin ystävällinen de Montfortille.»

»Se ei johdu rakkaudesta isäänne eikä veljiänne eikä vihasta Peter of Colfaxia kohtaan eikä myöskään minkäänlaisen palkkion toivosta. Minua huvittaa tehdä niinkuin teen, siinä kaikki. Tulkaa!»

Hän saattoi tytön äänettömästi pihalle ja alhaalla olevan nostosillan ylitse edelleen, kunnes he pian erottivat ratsumiesryhmän, ja Shandyn hiljaa luikattua Norman of Torn ilmoitti, kuka hän oli.

»Ota mukaasi kymmenkunta miestä, ja tarkastakaa tuo hornanloukko! Tuo luokseni Peter of Colfax elävänä, myladyn vaippa ja ratsu — ja, Shandy, kun kaikki se on tehty, polttakaa koko pesä, Shandy, mutta ryöstää ei saa, Shandy!»

Shandy katsahti hämmästyneenä johtajaansa, sillä tulisoihtu ei ollut koskaan ollut Norman of Tornin ase, kun taas saalistaminen oli ollut hyvin tärkeä puoli, jos kohta ei aina tärkein tarkoitus hänen lukuisilla retkillään.

Henkipatto pani merkille alapäällikkönsä kummastuksen ja empimisen, viittasi häntä kuuntelemaan ja puhui:

»Punapää-Shandy, Norman of Torn on taistellut, ryöstänyt ja. saalistanut, koska hän on siitä pitänyt ja noudattanut periaatetta, joka on korkeintaan ollut epämääräistä yleistämistä. Tänä yönä olemme kostamassa mylady Bertrade de Montfortille tehtyä vääryyttä, ja se, Shandy, on toinen asia. Tuleen, Shandy, tornin huipusta keittiöön saakka, mutta myladyn palveluksessa ei saalistamista!»

»Kyllä, mylord», vastasi Shandy ja poistui pienen osastonsa etunenässä.

Puolen tunnin kuluttua hän palasi muassaan toistakymmentä vankia, mutta Peter of Colfaxia ei näkynyt.

»Hän on paennut, mylord», ilmoitti kookas kapteeni, ja niin asia olikin. Peter of Colfax oli rientänyt linnansa kellariholveihin ja päässyt sieltä pitkää, maanalaista käytävää myöten joidenkuiden pappien majapaikkaan Norman of Tornin saarron ulkopuolelle. Tähän aikaan hän oli useiden kilometrien päässä matkalla rannikolle ja Ranskaan, sillä hän oli miekankäyttelystä tuntenut henkipaton eikä halunnut jäädä Englantiin uhmailemaan sekä Norman of Tornin että Simon de Montfortin vihaa.

»Hän palaa», oli henkipaton ainoa huomautus, kun hän oli saanut täyden varmuuden paroonin pakoonpääsystä.

He katselivat, kunnes linnasta alkoivat liekit roihuta ainakin kymmenestä kohdasta vankien seisoessa sykertyneinä yhteen kasaan pelon ja pahojen aavistusten vallassa, varmasti odottaen tilintekoa ja hirvittävää kuolemaa.

Varmistuttuaan siitä, ettei ihmisvoima mitenkään kyennyt enää pelastamaan tuhoon tuomittua rakennusta, antoi Norman of Torn lähtömääräyksen, ja soturit poistuivat pitkin maantietä, ratsastaen jonossa johtajansa ja Bertrade de Monfortin jäljessä, jätettyään äskeiset vankinsa perin ällistyneiksi, mutta vahingoittumattomiksi ja vapaiksi.

Katsoessaan taaksepäin he näkivät taivaan punertavan valtavista liekeistä, jotka leimusivat paljon korkeiden tornien yläpuolelle. Suunnattomia, sakeita savupilviä vieri etelään päin, peittäen taivaanrannan. Silloin tällöin savu hälveni, jättäen tuokioksi näkyviin palavan linnan tummat muurit, joiden satoja ikkuna-aukkoja valaisi sisällä raivoavan tulen punainen hehku. Se oli kaunis, vaikuttava näky, mutta niin tavallinen noina hurjina, villeinä aikoina, ettei se kenestäkään ansainnut enempää kuin nopean vilkaisun taaksepäin.

Monenlaisia tunteita liikkui useiden lokaisella, livettävällä tiellä hitaasti loittonevien ratsastajien rinnassa. Norman of Torn oli sekä ylpeä että surullinen, ylpeän riemastunut siitä, että oli ehtinyt ajoissa pelastamaan tämän tytön, joka oli herättänyt hänen rinnassaan niin kummallisia tunteita, surullinen sentähden, että hän tytön silmissä oli kammottava olento. Mutta sillä hetkellä riitti hänelle se, että Bertraden läheisyys tuotti hänelle puhdasta onnea; mitäpä hyödytti ajatella huomista! Tornin pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus kantoi kiukkuaan, jota hän ei uskaltanut avoimesti purkaa, ja kiroili sattumaa, joka oli lähettänyt Henry de Montfortin Torniin etsimään sisartaan, kun taas henkipaton seuralaiset hiljaa sadattelivat omituista oikkua, joka oli kiidättänyt heidät tälle pitkälle, taisteluttomalle ja saaliittomalle ratsastusretkelle.