Part 6

"Nuo kaikki ovat ylämaasta tulleita", selitti tohtori. "Lahdekkeemme korjaa ne puoleensa, ja kun sitten tavallista runsaampi tulva sattuu, pyyhkäisee se ne jälleen ulos ja kuljettaa mereen."

"Mitä puuta tuo on?" kysyin minä.

"Ka, jotakin lajia tiikkiä luullakseni, mutta näköjään on runko hyvin laho. Tätä kautta ajelehtaa kaikenmoisia isoja kovia puulajeja, palmuista puhumattakaan. Tulkaapas tänne sisälle."

Hän vei minut pitkään rakennukseen, jonka ympäristölle oli hajoteltu epälukuinen paljous kimpiä ja rautavanteita.

"Tämä on vannehtimomme", huomautti hän. "Kimmet lähetetään meille kimppuina, ja me panemme ne kokoon itse. No niin, ettehän varmaankaan näe tässä rakennuksessa mitään erityisen kaameata?"

Minä silmäilin ympärilleni, korkeata kororautaista kattoa, valkeita puuseiniä ja savipermantoa. Eräässä sopessa oli patja ja peite.

"En näe mitään kovinkaan peljättävää", vastasin.

"Ja kuitenkin on täällä jotain tavallisuudestakin poikkeavaa", jatkoi hän. "Näettehän tuon vuoteen? No, siinä aijon tänä yönä nukkua. En tahdo isoilla, mutta on se mielestäni jommoinenkin uskalluksen koetus."

"Miksi?"

"No, onhan vain sattunut pulmallinen juttu. Puhuitte elämämme yksitoikkoisuudesta, mutta vakuutanpa teille, että se on toisinaan niin jännittävää kuin mielemmekin tekee. Parasta on nyt palata talolle, sillä päivänlaskun jälkeen nousee nevalta kuumehuurua. Tuolla sen jo näettekin joen poikitse tulla leijailevan."

Katsahdin hänen osottamaansa suuntaan ja huomasin pitkiä valkean usman kiehteitä kiemurtelemassa sankasta, vehmaasta vesaikosta meitä kohti, lipuen ruskean joen leveän pyörteisen pinnan yli. Samassa ilma äkkiä kävi nihkeäksi ja kalseaksi.

"Päivälliskello moikaa", virkahti tohtori. "Jos tämä asia kiinnittää mieltänne, niin kerron sen teille myöhemmällä."

Suurestikin se herätti huomiotani, sillä tohtorin sävyssä ilmeni jotakin mielikuvitukseeni voimakkaasti tehoavaa hillittyä totisuutta, hänen siinä seistessään edessäni tyhjän vannehtimon permannolla. Hän oli kookas, tanakkatekoinen, reima mies, tämä tohtori, ja kuitenkin olin keksinyt kummallisen ilmeen hänen silmissään, kun hän katsahti ympärilleen -- en sen sanoisi pelkoa ilmaisseen, vaan pikemmin valpasta varuillaanoloa.

"Sivumennen sanoen", huomautin paluumatkallamme, "olette näyttänyt minulle hyvinkin monien alkuasukastyöläistenne mökkejä, mutta niiden asujamista en ole nähnyt ainoatakaan".

"He nukkuvat vanhassa laivanramussa tuolla", vastasi tohtori, viitaten joen toiselle rannalle.

"Vai niin. Enpä olisi luullut heidän siinä tapauksessa mökkejä tarvitsevankaan".

"Kyllä he käyttivätkin niitä vielä ihan hiljakkoin. Olemme sijottaneet heidät hylkyyn hiukan rauhottumaan. He olivat kaikki puolittain järjiltään säikkyneitä, joten annoimme heidän muuttaa; nykyisin ainoastaan Walker ja minä nukumme saarella."

"Mikä heidät säikytti?" kysyin.

"Se kuuluu samaan juttuun. Walkerilla ei varmaankaan ole mitään sitä vastaan, että saatte sen kuulla. En näe syytä asian salailemiseen, mutta paha paikka se totisesti on."

Hän ei siitä enempää vihjannut oivallisen päivällisen aikana, joka oli minun kunniakseni valmistettu. Kävi selville, että "Gamecockin" pienen valkean latvapurjeen pistäytyessä näkyviin Lopez-nientä kiertäessämme olivat nämä hyvänsävyiset miehet oitis ruvenneet valmistamaan kuuluisaa pippuriruukullistaan -- Länsirannikolla suosittua erikoista kirpeätä muhennosta -- sekä keittämään jamssejaan ja bataattejaan. Istuuduimme niin hyvän alkuasukas-päivällisen ääreen kuin toivoakin saattoi, auttelijanamme nokkela Sierra Leonessa syntynyt palveluspoika. Huomautin juuri itsekseni, ettei hän ainakaan ollut ottanut osaa yleiseen pakoon, mutta samassa hän kohotti kätensä turbaaniinsa, asetettuaan pöydälle jälkiruuan ja viinin.

"Mitään muuta minulla tekemistä, massa Walker?" hän kysyi.

"Ei, kaikki lienee kunnossa, Mussa", vastasi isäntäni. "En sentään voi oikein hyvin tänä iltana ja soisin kovin mielelläni, että jäisit saarelle."

Näin afrikkalaisen mustapintaisista kasvoista, että hänessä taistelivat pelko ja velvollisuus. Iho oli saanut sen harmahtavan punerruksen, joka neekerissä vastaa kalpeutta, ja silmät vilkuilivat levottomina.

"Ei, ei, massa Walker", hän viimein huudahti, "teidän on parempi tulla minun kanssani hylkyyn, sah. Paljoa paremmin minä teistä pidän huolta hylyssä, sah!"

"Ei käy laatuun, Mussa. Valkoihoiset eivät karkaa asemiltansa."

Taaskin kuvastui neekerin kasvoissa tiukka ottelu, ja yhä pääsi voitolle kammo.

"En voi, massa Walker, sah!" hän valitti. "Kautta kaiken minä en voi jäädä. Jos olisi eilispäivä nyt taikka huomen, mutta tämä on kolmas yö, sah, enkä minä hirviä siksi jättäytyä."

Walker kohautti hartioitaan.

"Menehän sitten!" hän sanoi. "Postilaivan poiketessa saatkin palata Sierra Leoneen, sillä minä en rupea pitämään palvelijaa, joka lähtee tiehensä silloin kun häntä kipeimmin tarvitsen. Tämä kai tuntuu teistä salaperäiseltä, vai onko tohtori teille selittänyt, kapteeni Meldrum?"

"Näytin kapteeni Meldrumille vannehtimoa, mutten mitään kertonut", virkkoi t:ri Severall. "Olet huonon näköinen, Walker", hän lisäsi kumppaniinsa vilkaisten. "Sinulle on tuima puuska tulossa."

"Niin, kaiken päivää on värisyttänyt, ja nyt on pääni raskas kuin kanuunan kuula. Otin kymmenen graania kiniiniä, ja korvani humisevat kuin kiehuva kattila. Mutta tahdon tänä yönä nukkua sinun kanssasi vannehtimossa."

"Ei, ei, hyvä veikkonen. Ei siitä puhettakaan. Sinun on heti mentävä makuulle; olen varma siitä, ettei Meldrum pane sitä pahakseen. Minä makaan vannehtimossa, ja ennen aamiaista tulen tuomaan lääkkeesi, sen lupaan."

Oli ilmeistä, että Walkeriin oli iskeytynyt tuollainen arvaamaton ja raju vuorottelevan kuumeen kohtaus, jotka ovat Länsirannikon vitsauksena. Hänen kelmeät poskensa olivat nyt tulistuneet, silmät kiiluivat kuumeellisina, ja äkkiä hän siinä istuessaan alkoi hourauksen kimeällä äänellä huikkailla laulua.

"No, hei, makuulle on meidän sinut saatava, veikkonen", sanoi tohtori ja talutti minun avullani ystävänsä hänen makuuhuoneeseensa. Siellä riisuimme hänet, ja nautittuaan voimakkaan rauhottavan lääkeannoksen hän piankin tyyntyi sikeään uneen.

"Hänestä ei ole yön mittaan huolta", sanoi tohtori palatessamme ruokahuoneeseen ja täyttäessämme lasimme vielä kerran. "Väliin on minun vuoroni, väliin hänen, mutta onneksi emme ole kertaakaan nujertuneet yhtaikaa. Pahotellut olisinkin aika lailla, jollen olisi tänä yönä päässyt selvittelemään pientä salaperäistä seikkailua. Kerroin teille aikovani nukkua vannehtimossa."

"Niin sanoitte."

"Nukkumisesta puhuessani tarkotin vartioimista, sillä uneen ei minun sovi antautua. Meillä on ollut täällä sellainen säikky, ettei ainoakaan alkuasukas suostu jäämään saarelle päivänlaskun jälkeen, ja aion tänä yönä ottaa selvän siitä, mikä sen kaiken syynä lieneekään. On aina ollut tapana, että vannehtimossa nukkuu alkuasukasvartia, vanteiden varastamisen ehkäisemiseksi. No, kuusi vuorokautta sitten katosi siellä maannut mies, emmekä ole sen koommin nähneet hänestä jälkeäkään. Tapaus oli totisesti eriskummallinen, sillä yhtään kanoottia ei puuttunut, ja nämä vedet vilisevät liiaksi krokotiileja, jotta kukaan pyrkisi uimalla rantaan. Tietymätön salaisuus on, mikä miehen peri tai miten hän olisi voinut poistua saarelta. Walker ja minä vain kummastuimme, mutta mustat päiväläisemme säikähtivät pahasti, ja kummallisia mörkötarinoita alkoi liikkua heidän keskuudessaan. Mutta oikea pakokauhu puhkesi kolme päivää takaperin, kun vannehtimon uusikin yövartia hävisi."

"Mihin hän joutui?" kysyin minä.

"Kas, sitäpä emme tiedä, emmekä edes osaa keksiä todenmukaista arvausta. Neekerit vannovat, että vannehtimossa asustaa kouko, joka vaatii ihmisuhrin joka kolmantena yönä. He eivät suostu pysymään saarella -- heitä ei saisi millään ilveellä taivutelluksi. Mussakin, joka on uskollinen poika kylläkin, jätti mieluummin, kuten näitte, isäntänsä potemaan kuumetta kuin yöpyi saarelle. Jos mielimme säilyttää kauppa-asemamme, niin on meidän saatava neekerit rauhottumaan, enkä tiedä siihen parempaa keinoa kuin olla itse siellä yötä. Tämä on kolmas yö, nähkääs, joten arvelen ilmiön taas uusiutuvan, olipa se laatuansa mikä tahansa."

"Eikö teillä ole mitään vihiä?" tiedustin. "Eikö näkynyt minkäänlaisia väkivallan merkkejä, veritahroja, jalanjälkiä, vähintäkään vihjettä siitä, millaista vaaraa menette kohtaamaan?"

"Ei kerrassaan hiventäkään. Mies oli tipo tiessään, siinä kaikki. Viime kerralla oli vartiana Ali-ukko, joka on ollut täällä laiturinkaitsijana kauppa-aseman perustamisesta asti. Hän oli aina vakaa kuin kallio, eikä häntä voinut työstään riistää muu kuin väkivalta."

"No", arvelin minä, "ei ole tuo todellakaan mielestäni yhden miehen urakaksi omiaan. Ystävänne on laudanumin herpaama eikä voi teitä auttaa, sattuipa mitä tahansa. Teidän täytyy antaa minun jäädä seuraanne ja viettää yöni teidän kanssanne vannehtimossa."

"Hei, siinäpä teette kelpo työn, Meldrum", huudahti hän sydämellisesti, pudistaen kättäni pöydän yli. "En olisi rohjennut sellaista seikkailua esittää, sillä se on jokseenkin paljon pyydettyä tilapäiseltä vieraalta, mutta jos tarkotatte täyttä totta --"

"Aivan tosissani puhun. Malttakaahan, kun käväisen luikkaamassa 'Gamecockiin' tiedon, ettei miesteni tarvitse minua odottaa."

Laiturin kärjestä palatessamme herätti öinen taivas meidän molempien huomiotamme. Suunnaton sinimusta pilviröykkiö oli kasautunut maan puolelle, ja tuuli puuskui siitä kuumina hengähdyksinä, jotka leyhyivät kasvoihimme kuin sulatusuunin ilmavirta. Laiturin kainalossa siukui pyörteinen vuolle, hyrskäytellen pieniä valkeita vaahtovihmoja laudotukselle.

"Hitto!" noitui t:ri Severall. "Nähtävästi saamme kaikkien vastuksiemme lisäksi aimo tulvan. Tuo joen nousu merkitsee rankkoja sateita sisämaassa, ja kun vesi kerran alkaa kohota, ei voi koskaan ennakolta tietää, miten pitkälle sitä riittää. On ennenkin saari miltei peittynyt. No, pistäydymmekin vain katsomassa, onko Walker mukavasti levolla, ja sitten asetumme yötiloillemme, jos teille sopii."

Potilas uinaili sikeästi ja me jätimme hänen viereensä lasillisen rusennettuja sitruunia siltä varalta, että hän heräisi kuumepoltteen janoon. Samosimme sitten tuon uhkaavan pilven luonnottomassa pimennossa määräpaikkaamme. Vesi oli paisunut niin korkealle, että kuvaamani lahdelma saaren päässä oli melkein häipynyt sen reunaniemekkeiden uppoutumisen johdosta. Iso lautallinen ajopuita, keskessään tuo jättiläismoinen musta runko, huojui tulvineessa vuossa.

"Se hyvä meille tulvasta koituu", huomautti tohtori, "että pääsemme kaikista kasviaineksista, joita saaren itäpäähän kasasi äskeinen ouruvesi märkänemään, kunnes tulva ne pyyhältää mukanaan päävuolteeseen. Hei, tässä nyt on huoneemme; toin muutamia kirjoja, tupakkakukkaroni lasken tuohon, ja meidän on koetettava viettää yömme parhaamme mukaan."

Ainoan lyhtymme valaistuksessa näytti iso yksinäinen suojama hyvin aavemaiselta ja kolkolta. Paitsi kimpipinoja ja vannekasoja ei siellä ollut kerrassaan mitään muuta kuin tohtoria varten nurkkaan asetettu patja. Me sommittelimme kimpilaudoista pari tuolia ja pöydän, ja asetuimme pitämään pitkällistä vartiota. Severall oli tuonut minulle revolverin ja itse varustautunut kaksipiippuisella haulikolla. Me latasimme aseemme ja laskimme ne käsiemme ulottuville, hanat vireessä. Kaita valopiiri ja ylitsemme kaareutuvat mustat varjot olivat niin kaameat, että hän pistäysi talolle ja nouti kaksi kynttilää. Vannehtimon toiseen sivuun oli sentään lävistetty useita ikkunanreikiä, ja ainoastaan suojaamalla kynttilöitämme kimpilaudoilla saimme ne ehkäistyksi sammumasta.

Tohtorilla näytti olevan rautaiset hermot. Hän oli nyt asettunut lukemaan kirjaa, mutta huomasin hänen tuon tuostakin laskevan sen polvelleen ja vakavasti tähystelevän ympärilleen. Minäkin puolestani pariin kertaan yritin lukea, mutta havaitsin mahdottomaksi keskittää ajatuksiani kirjaan. Mietteeni aina väkisinkin harhailivat takaisin tähän avaraan, autioon, hiljaiseen suojamaan ja sitä synkentävään kammostuttavaan salaisuuteen. Vaivasin aivojani keksiäkseni jonkin mahdollisen oletuksen, joka selittäisi noiden kahden miehen katoamisen. Oli vain silkka tosiasia, että he olivat hävinneet, eikä hämärintäkään aavistusta miksi ja minne. Ja tässä me odottelimme samassa paikassa -- odottelimme ollenkaan arvaamatta, mitä oli tulossa. Olin oikeassa siinä, ettei tämä soveltunut yhden miehen urakaksi. Koettelevaa oli jo näinkin, mutta mikään maallinen mahti ei olisi minua siellä toveritta pidätellyt.

Olipa se loppumattoman ikävystyttävä yö! Ulkoa kuulimme voimallisen virran kohun ja loiskeen sekä yltyvän tuulen pauhun. Sisäpuolella vallitsevaa painostavaa äänettömyyttä häiritsi vain oma hengityksemme, tohtorin selailemien sivujen kahina ja silloin tällöin moskiiton voimakas, kimeä ininä. Kerran hypähti sydämeni, kun Severallin kirja äkkiä putosi maahan ja hän kavahti jaloilleen katse erääseen ikkunaan suunnattuna.

"Näittekö mitään, Meldrum?"

"En. Entäs te?"

"Minusta hämärästi tuntui jotakin liikahtelevan tuon ikkunan ulkopuolella." Hän sieppasi pyssynsä ja läheni sitä. "Ei, siellä ei mitään näy, ja kuitenkin olisin voinut vannoa, että jotakin rahisi hitaasti sen poikitse."

"Kenties palmunlehti", sanoin minä, sillä tuuli kiihtyi hetki hetkeltä.

"Paljon mahdollista", myönsi hän ja istuutui jälleen kirjansa ääreen, mutta hän loi yhtämittaa epäluuloisia vilauksia ylös ikkunaan. Minäkin sitä pidin silmällä, mutta ulkona oli kaikki hiljaista.

Ja sitten kääntyivät ajatuksemme äkkiä toisaanne, kun raju-ilma puhkesi riehumaan. Sokaisevaa salamaa seurasi jyrähdys, joka vavahutteli koko rakennusta. Yhä uudestaan ja uudestaan välähti huikaiseva leimahdus ja aina jylähti samassa kuin jättiläismoisen kanuunan tuiskahduksina ja paukkeena. Sitten ryöpsähti troopillinen rankkasade räikyttämään vannehtimon kororautaista kattoa. Tilava, tyhjä suojama jymisi kuin rumpu. Pimeydestä tohisi kumma äänten myllerrys, siellä kurnasi, loiski, porehti, kohisi, tipahteli, norui -- mitä valuvaa ääntä vain voi luonto tuottaa sateen ropseen ja siuhkeen ja virran kumean, vakaan jumun väliltä. Tuntien vieriessä pauhu kävi valtaisemmaksi ja vakinaisemmaksi.

"Totta tosiaan", virkahti Severall, "tällä kertaa saammekin oikean emätulvan. No, jopa vihdoinkin sarastaa päivä, ja se on siunattu seikka. Olemmehan toki jokseenkin tehneet tyhjäksi kolmanteen yöhön kohdistuneen taikauskon."

Harmaja hämy hiipi suojamaan, ja tuotapikaa yllätti meidät täysi päivä. Sade oli helpottanut, mutta kahvinkarvainen virta pauhasi ohitse kuin vesiputous. Sen rajuus sai minut pelkäilemään "Gamecockin" ankkurin kestävyyttä.

"Minun on mentävä alukseeni", sanoin. "Jos se laahautuu ulohtaalle, niin sitä on mahdoton saada takaisin vastavirtaan."

"Saari käypi aallonmurtajasta", vastasi tohtori. "Voin antaa teille kahvikupposen, jos tulette talolle."

Olin viluissani ja voivuksissa, joten tarjous oli tervetullut. Me jätimme pahaenteisen vannehtimon yhä ratkaisemattomine salaisuuksineen ja rämmimme talolle.

"Tuossa on väkiviinalamppu", neuvoi Severall. "Raapaiskaahan siihen tuli, minä pistäyn katsomassa, miten Walker tänä aamuna jaksaa."

Hän poistui huoneesta, mutta palasi tuossa tuokiossa tyrmistynein kasvoin.

"Hän on mennyttä!" huudahti hän käheästi.

Sanat saivat minut kauhusta värähtämään. Seisoin lamppu kädessä häneen tuijottaen.

"Niin, mennyttä!" kertasi hän. "Tulkaa katsomaan!"

Seurasin häntä sanaakaan hiiskumatta, ja makuuhuoneeseen astuessani sattui ensi silmäykseni Walkeriin itseensä. Hän virui rentonaan vuoteella siihen harmaaseen flanelli-yöpukuun verhoutuneena, jota minä olin edellisenä iltana autellut hänen yllensä.

"Eihän toki kuollut!" änkkäsin.

Tohtori oli kamalasti kiihdyksissään. Hänen kätensä vapisivat kuin lehdet tuulessa.

"Hän on ollut hengetönnä jonkun tunnin."

"Kuumeeseenko hän kuoli?"

"Kuumeeseen! Katsokaa hänen jalkaansa!"

Vilkaisin alas ja huuliltani kirposi hirmustunut ähkäys. Toinen jalka ei ainoastaan ollut vääntynyt sijoiltaan, vaan pusertunut kerrassaan ympäri mitä luonnottomimmalle kierteelle.

"Hyvä Jumala!" voihkasin. "Mikä on voinut tämän tuottaa?"

Severall oli laskenut kätensä kuolleen miehen rinnalle.

"Tunnustelkaa tästä", hän kuiskasi.

Laskin käteni samalle kohdalle. Ei tuntunut mitään vastusta. Ruumis oli ihan pehmeä ja veltto. Se hyllyi kuin sahajauhonukkea painellessa.

"Rintalasta on rusentunut", selitteli Severall samoin kauhistunein kuiskein. "Hän on mäsänä. Jumalan kiitos, että hän sai laudanumia. Näette hänen kasvoistaan, että hän kuoli unessaan."

"Mutta kuka on tämän voinut tehdä?"

"Olen kokenut minkä kestän", sopersi tohtori otsaansa pyyhkien. "En liene pahempi pelkuri kuin muutkaan, mutta tämä nykistää minut. Jos olette menossa 'Gamecockiin' --"

"Tulkaa!" kehotin minä, ja läksimme me. Jos emme juosseet, niin syynä oli kumpaisenkin halu säilyttää viimeinen tähde oman arvonsa tuntoa toisen nähden. Keveässä kanootissa oli paisuneella virralla kulkeminen vaarallista, mutta me emme siekailleet silmänräpäystäkään. Hän ajoi vettä, minä meloin, ja veden päällä sen pysytimme huvipurrelle asti. Sen kannella, kahdensadan metrin salmen kohistessa meidän ja tuon kirotun saaren välissä, tunsimme taas olevamme oma itsemme.

"Palaamme tunnin kuluttua tai niille paikoin", sanoi tohtori. "Mutta tarvitsemme tovin tyyntyäksemme. En vuosipalkastanikaan olisi suonut neekerien nähneen minua äskeisessä kunnossani."

"Olen käskenyt kokin valmistaa aamiaisen. Sitten lähdemme takaisin", sanoin minä. "Mutta hyväinen aika, t:ri Severall, miten selitätte tämän kaiken?"

"Se käypi yli ymmärrykseni -- olen ihan ymmällä. Olen kuullut villien aavejuttuja ja naureskellut niitä muiden mukana. Mutta että kelpo Walker parka, sävyisä, Jumalaa pelkääväinen yhdeksännentoista vuosisadan englantilainen tuhoutuu tällä tavoin ainoankaan luun jäämättä eheäksi ruumiissaan -- se on järkyttänyt mieltäni, sitä en kiellä. Mutta katsokaas tuonne, Meldrum, onko tuo matruusinne päästään vialla vai päissään, tai mikä on hänellä hätänä?"

Ukko Patterson, miehistöni vanhin ja vakaa kuin pyramiidit, oli asetettu keulapuoleen puoshaalla torjumaan virran mukana kiitäviä irrallisia pölkkyjä. Nyt hän seisoi polvet lynkyssä tuijotellen eteensä ja hurjasti huidellen etusormellaan.

"Katsokaa sitä!" älähti hän. "Katsokaa!"

Ja samassa mekin näimme ilmiön.

Alas virtaa solui tavattoman jykeä musta puunrunko, jonka leveätä, kiiltävää selkää vesi juuri hiukan valeli. Ja sen edessä -- kolmisen jalkaa etupuolella -- kaareutui laivan kokkapuun tavoin ylöspäin verkalleen puolelta toiselle huojuva kammottava pää. Se oli litteä, ilkeän näköinen, iso kuin olutnassakka, kauhtuneen homeinen väriltään, mutta sitä kannatteleva kaula oli himmeänkeltaisen ja mustan laikullinen. Sen viilettäessä "Gamecockin" ohitse vesien vilskeessä näin kahden suunnattoman kiemuran kiertyvän esille jostakin isosta puun ontelosta, ja hirvittävä pää kohosi äkkiä kahdeksan tai kymmenen jalan korkeuteen, tylsin, kelmuisin silmin katsellen purtta. Seuraavassa hetkessä oli runko vilahtanut ohitsemme, syöksyäkseen kamalan matkustajansa keralla aavaan Atlanttiin.

"Mikä se oli?" huudahdin.

"Vannehtimossamme kummitellut hirmu", vastasi t:ri Severall, ja hänestä oli tuokiossa tullut sama reima, varmaryhtinen mies kuin ennenkin. "Niin, siinä meni se paholainen, joka on ollut saaremme vitsauksena. Se oli Gabuuni-maan iso python."

Ajattelin koko rannikolla kuulemiani kertomuksia sisämaan hirmuisista jättiläiskäärmeistä, niiden ajoittaisesta ruokahalusta ja niiden kuolettavan puristuksen hirveästä voimasta. Sitten asia selkisi mielessäni. Edellisellä viikolla oli tulvinut. Ryöppy oli kuljettanut mukanaan tuon suunnattoman paksun, onton puunrungon kauhean asukkaansa keralla. Ties mistä etäisestä troopillisesta metsästä hirviö lieneekään ollut lähtöisin. Se oli ajautunut saaren itäisen poukaman pohjukkaan. Vannehtimo oli ollut likeisin rakennus. Kahdesti se ruokahalunsa palatessa oli siepannut yövartian. Viime yönä se epäilemättä oli taas tullut, kun Severall oli ollut huomaavinaan jotakin ikkunassa, mutta se oli kaihtanut valoa, kiemurrellut edelleen ja surmannut Walker poloisen makuulta.

"Miksei se vienyt saalistaan?" kysyin.

"Jyrinä ja leimahdukset kai pelottivat hirviön tiehensä. Tuossa tulee kokkinne, Meldrum. Mitä pikemmin haukkaamme eineemme ja palaamme saarelle, sitä parempi; muutoin saattaisi joku noista neekereistä arvella, että me säikyimme."