Part 5

"Ja te odottelette tätä merkkiä?"

"Niin, me odottelemme Ainslien laukauksia. Ajattelin viettää sen ajan teidän seurassanne, sillä minulla on hiukan kysyttävää."

"Mitä niin?"

"No, muistattehan puhelumme tuosta toisesta piirityksestä Sung-tongin vallotuksesta. Se kiinnittää suuresti mieltäni ammatilliselta kannalta. Nyt eivät naiset ja siviilihenkilöt ole estämässä teitä mainitsemasta niitä asioita."

"Aihe ei ole miellyttävä."

"Ei totta maar. _Mein Gott!_ olipa se murhenäytelmää. Mutta te olette nähnyt kuinka minä johdin puolustusta täällä. Oliko se viisasta? Oliko se taitavaa? Oliko se saksalaisen armeijan muistojen arvoista?"

"Ei olisi luullakseni voitu parempaa vaatia."

"Kiitos. Mutta entäs tuo toinen varustus -- puolustettiinko sitä pätevästi? Minulle on tämän tapainen vertailu hyvin mielenkiintoinen. Olisiko sitä voitu pelastaa?"

"Ei; kaikki mahdollinen tehtiin -- paitsi yhtä ainoata."

"Ahaa! tapahtui yksi laiminlyönti. Mikä se oli?"

"Ei kenenkään -- ennen kaikkea naisen -- olisi saatu sallia elävinä joutua kiinalaisten käsiin."

Eversti ojensi leveän punaisen kätensä ja puristi professorin pitkiä, valkeita, vavahtelevia sormia.

"Olette oikeassa -- tuhatkertaisesi oikeassa. Mutta älkää ajatelko, ettei tämäkin seikka ole mielessäni ollut. Minä puolestani kuolisin taistellen, samaten Ralston ja samaten Ainslie. Olen puhellut heille, ja se on sovittu. Olenpa puhellut toisillekin, mutta mikä siinä auttaa? Meillä on pappi, lähetyssaarnaaja ja naiset."

"Soisivatko he mieluummin joutuvansa elävältä vangeiksi?"

"He eivät suostuneet lupaamaan toimia sen ehkäisemiseksi. He eivät suostuisi kuolemaan oman kätensä kautta. Heidän omatuntonsa ei sitä salli. Tietysti olemme nyt suoriutuneet tuosta kaikesta, eikä meidän tarvitse haastaa niin kamalista asioista. Mutta mitä olisitte te tehnyt minun sijassani?"

"Tappanut heidät."

"_Mein Gott!_ Te murhaisitte heidät?"

"Armosta minä tappaisin heidät. Hyvä mies, olenhan siinä leikissä ollut. Olen nähnyt kuumien munien kuoleman; olen nähnyt kiehuvan kattilan kuoleman; olen nähnyt naisten -- hyvä Jumala! Ihmettelen että enää konsanaan olen tervettä unta saanut." Hänen tavallisesti jäykät kasvonsa vääntyivät ja värisivät muiston tuskasta. "Minut köytettiin paaluun, okaita silmälautasissani, jotta pysyivät avoinna, ja murheeni heidän kidutuksestaan oli keveämpi kestää kuin vimma, jolla soimasin itseäni ajatellessani, että olisin muutamilla mauttomilla pillereillä voinut viime hetkessä siepata heidät kiusaajiensa käsistä. Murhaamista! Olen valmis seisomaan jumalaisella tuomiolla vastaamassa tuhannesta moisesta murhasta! Syntiä! Ei, sellainenpa teko päinvastoin saattaisi puhdistaa sielusta todellisen synnin tahran. Mutta jos, tietäen minkä tiedän, olisin täällä toisella kerralla jättänyt sen tekemättä, niin eipä, kautta taivaan, olisi ollut helvettiä kyllin syvää tai kuumaa minun syyllisen sielu raukkani asuinsijaksi."

Eversti nousi, ja taasenkin hän puristi professorin kättä.

"Te puhutte järkeä", hän sanoi. "Olette miehuullinen, voimakas mies ja osaatte päättää. Niin, kautta Jumalan, te olisitte ollut minulle suurena apuna, jos asiat olisivat toisin kehittyneet. Olen useasti pohtinut tätä pulmaa aamun aikaisina tunteina, mutta en tiennyt miten menetellä. Mutta olisipa meidän jo pitänyt kuulla Ainslien laukaukset; lähden katsomaan."

Jälleenkin istui vanha tiedemies yksinään ajatuksissaan. Vihdoin, kun ei apujoukon kanuunia eikä pelastajien lähenemisen merkkiä kuulunut, hän nousi lähteäkseen itse valleille tiedustelemaan. Silloin lensi ovi auki ja eversti Dresler hoiperteli huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kelmeät ja hänen rintansa kohoili kuin juoksemisesta uupuneen miehen. Tarjotinpöydällä oli konjakkia ja hän siemasi lasillisen, vaipuen sitten raskaasti tuolille istumaan.

"No", virkkoi professori kylmästi, "he eivät ole tulossa?"

"Ei, he eivät voi tulla."

Oli minuutin tai parin hiljaisuus, miesten tuijottaessa toisiinsa.

"Tietävätkö kaikki?"

"Ei kukaan muu kuin minä."

"Miten saitte tiedon?"

"Olin muurilla lähellä hyökkäys-ovea -- pientä ruusutarhaan johtavaa puuveräjää. Näin jonkun ryömivän pensaikossa. Ovelle koputettiin. Avasin sen. Siellä oli kristitty tatarilainen, pahojen miekanhaavojen uuvuttama. Hän oli tullut taistelusta. Laivastonpäällikkö Wyndham, englantilainen, oli hänet lähettänyt. Apujoukko oli pysäytetty. Heiltä oli ampumavarat melkein lopussa. He olivat asettuneet kaivamiinsa juoksuhautoihin ja lähettäneet hakemaan laivoista lisää. Täytyy kulua kolme päivää ennenkuin he kerkiävät tänne. Siinä oli kaikki. _Mein Gott!_ se oli kylliksi."

Professori rypisti tuuheita harmaita kulmakarvojaan.

"Missä mies on?" hän kysyi.

"Kuollut. Hän kuoli verenvuotoon. Hänen ruumiinsa on hyökkäys-oven luona."

"Eikä kukaan nähnyt häntä?"

"Ei puhutellakseen."

"Haa! he siis näkivät hänet?"

"Ainslie kaiketikin on nähnyt kirkon tornista. Hänen täytyy tietää, että olen saanut uutisia. Hän tietenkin tahtoo ne kuulla. Jos kerron hänelle, niin he saavat kaikki tietää."

"Kuinka kauvan voimme pitää puoliamme?"

"Tunnin tai kaksi korkeintaan."

"Onko se ehdottomasti varmaa?"

"Sen takaan niin totta kuin olen soturi."

"Meidän täytyy siis joutua häviöön?"

"Niin, täytyy auttamattomasti."

"Meillä ei ole mitään toivoa?"

"Ei mitään."

Ovi lensi auki ja nuori Ainslie ryntäsi sisälle. Hänen takanaan tungeksivat Ralston, Patterson ja joukko europpalaisia sekä maassasyntyneitä kristittyjä.

"Olette saanut viestin, eversti?"

Professori Mercer astui hänen eteensä.

"Eversti Dresler juuri kertoi minulle. Kaikki on hyvin. He ovat pysähtyneet, mutta saapuvat tänne aikaisin aamulla. Ei ole enää mitään vaaraa."

Oven suussa seisova joukko puhkesi hurraamaan. Jokainen naureskeli ja puristeli toinen toisensa kättä.

"Mutta entäs jos boksarit hyökkäävät kimppuumme ennen huomis-aamua?" huudahti Ralston ärtyneellä äänellä. "Ovatpa nuo lemmon hulluja, kun eivät tunkeudu perille asti! Senkin laiskurit, joutaisivat sotaoikeuden eteen joka mies."

"Olemme täydessä turvassa", virkkoi Ainslie. "Ahdistajamme ovat saaneet kovan kolauksen. Näemme heidän kantavan haavotettujansa sadoittain harjanteen yli. Heillä on ollut suuri mieshukka. Eivät he ennen aamua käy hyökkäämään."

"Ei, ei", vakuutti eversti; "on varmaa, että he eivät ennen aamua käy hyökkäämään. Palatkaa sentään vartiopaikoillenne. Emme saa jättää ainoatakaan kohtaa suojattomaksi." Hän poistui huoneesta muiden mukana, mutta vilkaisi ovella taaksensa, ja hänen silmänsä kohtasivat hetkeksi vanhan professorin katseen. "Jätän kaiken teidän käsiinne", oli niiden sähköttämä sanoma. Tuiman jäykkä hymy oli vastauksena.

Ehtoopäivä kului boksarien tekemättä viimeistä hyökkäystään. Eversti Dreslerille oli selvää, että heidän tavaton hiljaisuutensa ainoastaan ilmaisi heidän keräilevän takaisin joukkojansa äskeisestä taistelusta, varustautuaksensa lopulliseen ryntäykseen piiritettyjen tuhoamiseksi. Kaikista muista näytti piiritys todellakin päättyneeltä, ahdistajien masennuttua kärsimästänsä mieshukasta. Iloinen ja hälisevä oli senvuoksi seurue, joka kokoontui illallispöydän ääreen, jolloin nuo kolme Lachryma Christi-pulloa ja kuuluisa kaviaariruukku lopultakin avattiin. Se oli iso säiliö, ja vaikka kukin sai herkkua ruokalusikallisen, niin ei se kuitenkaan vielä loppunut. Ralston, tunnettu herkuttelija, sai kaksinkertaisen annoksen. Hän nokiskeli sitä kuin nälkäinen lintu. Ainsliekin otti toistamiseen. Professori itse nautti suuren lusikallisen, ja eversti Dresler, tiukasti silmäillen häntä, teki samaten. Naiset maistelivat halukkaasti, ainoana poikkeuksena miss Patterson, joka ei pitänyt sen suolaisesta, kirpeästä mausta. Professorin vieraanvaraisista pyytelyistä huolimatta hänen annoksensa pysyi melkein koskemattomana lautasen laidalla.

"Te ette pidäkään pikku herkustani. Se on minulle pettymys, säilytettyäni sitä miellyttääkseni teitä", puheli vanhus. "Pyydän että syötte kaviaarinne."

"En ole konsanaan ennen sitä maistanut. Epäilemättä oppisin pitämään siitä aikanaan."

"No, alkakaa nyt opetella. Ryhtykää nyt kehittämään makuanne. Tehkää se, olkaa hyvä!"

Kauniin Jessie Pattersonin kirkkaat kasvot säihkyivät aurinkoista, veitikkamaista hymyä.

"Kuinka hartaasti te pyydättekään!" hän nauroi. "En aavistanutkaan teitä noin kohteliaaksi, professori Mercer. Vaikka en sitä syökään, olen kuitenkin yhtä kiitollinen."

"Menettelette tyhmästi, kun ette sitä syö", intti professori niin painavasti, että hymy kuoleutui toisen kasvoilta ja hänenkin silmänsä heijastivat vanhuksen totisuutta. "Vakuutan teille, että on tyhmää olla syömättä kaviaaria tänä iltana."

"Mutta miksi -- miksi?" kysyi miss Patterson.

"Siksi että teillä on sitä lautasellanne. Siksi että on synti haaskata sitä."

"No niin!" keskeytti väittelyn pönäkkä mrs. Patterson kumartuen pöydän yli. "Älkää häntä enää kiusatko. Näen ettei hän siitä pidä. Mutta ei sitä haaskatakaan." Hän pisti veitsensä kärjen sen alle ja kaappi sen Jessien lautaselta omalleen. "Nyt se ei joudu hukkaan. Voitte olla levollinen, herra professori."

Mutta hän ei näyttänyt levolliselta. Päinvastoin olivat hänen kasvonsa kiihtyneet kuin odottamattoman ja pelottavan vastuksen kohdanneella. Hän vaipui mietteihinsä.

Keskustelu kävi hilpeänä sorinana. Jokainen jutteli tulevaisuutensa suunnitelmia.

"Ei, ei, minulle ei tule lomaa", virkkoi isä Pierre. "Me papit emme saa lomaa. Nyt kun lähetys-asema ja koulu ovat valmiina, minun tulee jättää jatkaminen isä Amielille ja matkata länteen päin perustamaan uutta asemaa."

"Lähdette pois?" sanoi mr. Patterson. "Ettehän toki lähde pois Itshausta?"

Isä Pierre pudisti kunnianarvoisaa päätänsä veitikkamaiseksi nuhteeksi. "Te ette saa näyttää niin mielistyneeltä, mr. Patterson."

"Ovathan tosin mielipiteemme suuresti eroavia", lausui presbyteeri, "mutta meillä ei ole mitään henkilökohtaista vastahakoisuutta teitä kohtaan, isä Pierre. Kuitenkin, miten kukaan järkevä sivistynyt mies tähän maailman historian aikaan saattaa opettaa näille pimitetyille pakanaraukoille, että -- --"

Yleinen vastustelun humina vaiensi jumaluusopillisen väittelyn ihan alkuunsa.

"Mitä te itse aijotte tehdä, mr. Patterson?" kysyi joku.

"Minä otan kolmen kuukauden loman palatakseni Edinburghiin ja ottaakseni siellä osaa vuotuiseen kongressiimme. Luulenpa että mielelläsi teet pikku ostoksia Princes Streetillä, Mary, ja sinä, Jessie, saat siellä tavata ikäisiäsi. Sitten voimme palata syksyllä, kun hermosi ovat saaneet lepoa."

"Tarvitsemme sitä todellakin kaikki", puuttui puheeseen miss Sinclair, lähetys-aseman sairaanhoitajatar. "Tämä pitkällinen jännitys vaikuttaa minuun kovin oudosti. Nytkin humisee korvissani ihan tavattomasti."

"Mutta sepä omituista, sillä juuri niin on minunkin laitani", huudahti Ainslie. "Surisee niin hullusti ylös ja alas korvissani kuin olisi siellä humalainen kärpänen pörisemässä. Se kait johtuu, kuten sanotte, hermojen jännityksestä. Minä puolestani palaan Pekingiin ja toivon saavani tämän jutun johdosta korotuksen. Entäs te, Ralston?"

"Enpä tiedä. Minulla on tuskin ollut aikaa ajatella. Minä haluan saada kerrassaan hyvän, huolettoman loman ja unohtaa kaikki. Olipa hullunkurista nähdä kaikki kirjeet huoneessani. Keskiviikko-iltana näytti asema niin mustalta, että olin järjestänyt asiani ja kirjottanut jäähyväiset kaikille ystävilleni. En oikein tiedä miten niiden piti perille joutua, mutta luotin sattumaan. Pidän nuo paperit luullakseni muistona. Koko elämäni ajan ne sitten muistuttavat minua täpärästä vaarastamme."

"Niin, minä ainakin säilyttäisin ne", sanoi Dresler.

Hänen äänensä oli niin kumea ja juhlallinen, että käänsi häneen kaikkien katseet.

"Mitä nyt, eversti? Näytätte alakuloiselta tänä iltana." Puhuja oli Ainslie.

"Ei, ei, olen hyvin tyytyväinen."

"On tosiaan syytäkin, kun näette menestyksen edessänne. Olemme kaikki teille kiitollisuuden velassa rohkeudestanne ja taitavuudestanne. En usko, että olisimme voineet pitää puoliamme ilman teitä. Hyvät naiset ja herrat, minä pyydän teitä juomaan Saksan keisarillisen armeijan everstin maljan. _Er soll leben -- hoch_!"

Kaikki nousivat seisaalleen ja hymyillen ja kumartaen kohottivat lasinsa soturille.

Tämän kalpeat kasvot punehtuivat ammatillisesta ylpeydestä.

"Olen aina pitänyt kirjani matkassani. En ole unohtanut mitään", hän selitti. "En luule, että olisi voitu tehdä enempää. Jos asemamme olisi kääntynyt huonoksi ja varustus joutunut vihollisten käsiin, niin te varmaankin olisitte vapauttaneet minut kaikesta syystä tai vastuusta." Hän katseli kaihoksien ympärilleen.

"Minä ainoastaan tulkitsen tämän seurueen mielipiteitä, eversti Dresler", alkoi skotlantilainen pappi puhua, "sanoessani -- mutta, Herra armahtakoon! mikä mr. Ralstonia vaivaa?"

Tämän pää oli valahtanut ristikkäisille käsivarsille unen tyyneen lepoon.

"Älkää hänestä välittäkö", huomautti professori hätäisesti. "Me olemme nyt kaikki vastavaikutuksen asteella. Luulen meidän kaikkien toviksi raukeavan. Vasta tänä iltana tunnemme, mitä olemme saaneet kestää."

"Minä totisesti voin asettua ihan hänen kannalleen", virkkoi mrs. Patterson. "En tiedä milloin olisin ollut uneliaampi. Voin tuskin pitää päätäni ylhäällä." Hän lyyhistyi tuolinsa selkää vasten ja ummisti silmänsä.

"Tuota en tiedä Maryn milloinkaan ennen tehneen", huudahti hänen miehensä sydämellisesti nauraen. "Uinahtanut illallisensa päälle! Mitähän hän ajatelleekaan jälkeenpäin sen kuullessaan? Mutta ilma tuntuu helteiseltä ja painostavalta. En todellakaan kummastele ketään, jota tänä iltana nukuttaa. Minäkin käynen aikaisin levolle."

Ainslie oli puheliaalla, kiihtyneellä tuulella. Hän oli taaskin seisaallaan, lasi kädessään.

"Meidän pitäisi mielestäni kaikkien juoda yhteinen malja ja sitten laulaa 'Häipyiskö vanha tuttavuus'", ehdotti hän hymyillen koko seurueelle. "Viikon olemme kaikki soutaneet samaa venettä ja tulleet tuntemaan toisemme paremmin kuin levollisina rauhan päivinä olisi konsanaan käynyt päinsä. Olemme oppineet arvostamaan toinen toistamme, ja olemme oppineet arvossa pitämään toinen toisemme kansallisuutta. Everstimme tässä on Saksan edustaja. Isä Pierre on Ranskan puolesta. Amerikkaa edustaa professorimme. Ralston ja minä olemme brittiläisiä. Sitten ovat joukossamme naiset, Jumala heitä siunatkoon! He ovat olleet laupeuden ja armon enkeleitä koko piirityksen ajan. Meidän pitäisi mielestäni juoda naisten malja. Ihmeteltävää -- se tyyni rohkeus, se kärsivällisyys, se -- miten sanoisin? -- se urhollisuus, se -- se -- hiisi vieköön, katsokaahan everstiä! Hänkin on vaipunut uneen -- riivatun unettava ilma." Hänen lasinsa räiskähti pöydälle ja hän vaipui höpöttäen ja jupisten tuolillensa. Miss Sinclair, kalpea sairaanhoitajatar, oli uinahtanut hänkin. Hän nuokkui kuin katkennut lilja tuolinsa käsinojan varassa. Mr. Patterson katseli ympärilleen ja hypähti seisaalleen. Hän pyyhkäisi punehtunutta otsaansa kädellään.

"Tämä ei ole luonnollista, Jessie", hän huudahti. "Miksi he kaikki nukkuvat? Isä Pierre -- hänkin nukkuu. Jessie, Jessie, äitisi on kylmä. Onko se unta? Onko se kuolema? Ikkunat auki! Apua! apua! apua!" Hän horjui jaloilleen ja syöksähti ikkunoita kohti, mutta puolitiessä hänen päätään huimasi, polvet painuivat lynkkyyn ja hän kaatui kasvoilleen maahan.

Nuori tyttö oli myös kavahtanut seisaalleen. Kauhun katsein hän silmäili makaavaa isäänsä ja seurueen äänetöntä kehää.

"Professori Mercer! Mitä tämä merkitsee? Mitä tämä merkitsee?" hän vaikersi. "Oi, Jumalani, he kuolevat! He ovat kuolleet!"

Vanhus oli kohonnut pystyyn äärimäisellä tahdon ponnistuksella, vaikka pimeys jo sankkana kiehtoi häntä.

"Rakas nuori neitiseni", hän lausui änkyttäen ja soperrellen, "olisimme tahtoneet säästää teiltä tämän. Se olisi ollut tuskatonta sielulle ja ruumiille. Se oli cyankaliumia. Panin sitä kaviaariin. Mutta te ette tahtonut sitä maistaa."

"Hyvä Jumala!" Tyttö väisti häntä silmät laajenneina. "Voi teitä hirviötä! Teitä hirviötä! Olette myrkyttänyt heidät!"

"Ei, ei! Pelastin heidät. Ette tunne kiinalaisia. He ovat hirvittäviä. Tunnin kuluttua olisimme kaikki olleet heidän käsissään. Nauttikaa sitä nyt, lapseni." Juuri hänen puhuessaan räiskähti ihan huoneen ikkunain alla kiihkeä ammunta. "Kuulkaa! Siinä he ovat! Pian, rakkaani, pian, voitte vieläkin pelastua heiltä!" Mutta hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville, sillä tyttö oli tajuttomana vaipunut tuolilleen. Vanhus seisoi hetkisen kuunnellen ammuntaa. Mutta mitä tuo oli? Ammuntaa, mitä tuo oli? Oliko hän menettämässä järkensä? Oliko tämä myrkyn vaikutusta? Tottahan tuo oli europpalaisten hurrausta? Niin, nyt kuului kiivaita englantilaisia komentosanoja. Merisotamiehet hoilasivat. Hän ei voinut enää epäillä. Jonkun ihmeen kautta oli apujoukko lopultakin saapunut. Epätoivonsa tuskassa hän kohotti pitkät käsivartensa kohti taivasta. "Mitä olenkaan tehnyt? Oi Jumalani, mitä olenkaan tehnyt?" hän oihkasi.

Laivastonpäällikkö Wyndham se itse tämän hurjanrohkean ja onnistuneen yöllisen hyökkäyksen jälkeen ensimäisenä syöksähti tuohon kamalaan illallishuoneeseen. Pöydän ympärillä istui valju ja vaiennut seurue. Ainoana elämän merkkinä näkyi voihkiva ja heikosti liikehtivä nuori tyttö. Ja kuitenkin oli piirissä yksi, jolla oli tarmoa viimeiseen suureen velvollisuuteen. Tyrmistyneenä seisoessaan ovella näki laivastonpäällikkö harmajan pään hitaasti kohoavan pöydästä, ja professorin kookas runko ponnistautui hetkeksi jaloilleen.

"Varokaa kaviaaria! Jumalan tähden, älkää koskeko kaviaariin!" hän huusi.

Sitten hän vaipui viimeisen kerran paikalleen, ja kuoleman kehä oli täydellinen.

Vannehtimon hirmu.

Ei ollut helppoa ohjata "Gamecockia" saaren saataville, sillä joki oli liottanut mukanaan niin paljon lietettä, että matalikot ulottuivat monen penikulman laajuudelle Atlanttiin. Rantaa tuskin näkikään, kun ensimäinen valkea hyökyaallokon hyrske varotti meitä vaarastamme, ja siitä lähtein etenimme hyvin varovasti isonpurjeen ja halkaisijan varassa, jättäen tyrskyn melkoisen matkan päähän vasemmalle merikortin osotuksen mukaan. Useaankin kertaan karahti laiva pohjahiekkaan (se kulki silloin vajaata kuutta jalkaa syvässä), mutta aina riitti väylää ja onnea tunkeutuaksemme edelleen. Lopulta vesi madaltui rutosti, mutta kauppa-asemalta oli kanootti lähetetty vastaamme, ja kruuboi-luotsi opasti meidät parinsadan metrin päähän saaresta. Siihen pudotimme ankkurimme, kun neekerin eleet ilmaisivat, ettemme voineet toivoa pääsevämme lähemmäksi. Meren sini oli vaihtunut joen ruskeaksi sameudeksi, ja saarenkin suojassa siukui vuon pyörteinen vilske keulalaitojamme viistäen. Virta näytti tulvineen, sillä se peitti palmupuiden juuria, ja sen mutaisella, rasvajuomuisella pinnalla kellui joka taholla pölkkyjä ja kaikenlaista ajelehtamaan tempautunutta rojua.

Varmistuttuani siitä, että alus huojui turvallisena satama-ankkurin varassa, katsoin paraaksi ryhtyä vesivaraston täyttämiseen oitis, koska seutu tuntui ihan huuruavan kuumetta. Sekainen jokivesi, kiiltävät liejuäyräät, viidakon helakan myrkyllinen vehmaus, ilmassa leijuva kostea höyry, kaikki olivat varotusmerkkejä sille, joka osasi niitä lukea. Lähetin senvuoksi liikkeelle isonveneen, johon asetettiin kaksi isoa aarnia; ne riittivät meille päätyäksemme St. Paul de Loandaan. Minä puolestani soudatin itseni pikku veneellä maihin, nähtyäni brittiläisen lipun liehuvan palmupuiden latvojen yli merkitsemässä Armitage & Wilsonin kauppa-aseman paikkaa.

Suistoviidakosta selvittyäni sen jo näinkin, pitkän, matalan, valkaistun rakennuksen, jonka julkipuolella oli leveä kuisti ja molemmilla sivuilla suunnaton röykkiö öljytynnyreitä. Rannassa lojui rivi aallokkoveneitä ja kanootteja, ja yksi ainoa pienoinen laituri pistäysi jokeen. Sen päässä odotteli minua vastassa kaksi valkopukuista miestä, punaiset huivit vyötäreillään. Toinen oli vanttera ja ruumiikas, harmahtavapartainen, toinen hoikka ja pitkävartinen, kalpeat ja näivettyneet kasvot puolittain piilossa ison leveälierisen hatun kaihtamina.

"Peräti hauskaa tavata teitä", tervehti jälkimäinen sydämellisesti. "Minä olen Walker, Armitage & Wilsonin toimitsija. Sallikaa minun esitellä samasta yhtiöstä t:ri Severall. Emmepä useasti näe yksityistä huvialusta näillä tienoin."

"Se on 'Gamecock'", selitin. "Minä olen omistaja ja kapteeni -- Meldrum on nimeni."

"Tutkimusmatkalla?" tiedusti hän.

"Olen lepidopteristi -- keräilen perhosia. Tutkin länsirannikkoa Senegalista alaspäin."

"Onko saalis ollut runsaskin?" kysyi tohtori, kääntäen minuun hidas-ilmeiset kellahtuneet silmänsä.

"Neljäkymmentä laatikkoa on täynnä. Poikkesimme tänne ottamaan vettä ja myöskin katsomaan, mitä teillä on minun alaani kuuluvaa."

Tällävälin olivat kaksi kruuboitani kiinnittäneet veneeni laituriin. Kävelin sitten maalle uusien tuttavieni välissä, kumpaisenkin kilvan udellessa minulta kuulumisia, sillä he eivät kuukausimääriin olleet nähneet ainoatakaan valkoihoista miestä.

"Mitäkö me teemme?" vastasi tohtori, kun minä vuorostani olin alkanut kysellä. "Toimemme tuottaa meille paljonlaisesti puuhaa ja joutohetkinämme puhelemme politiikasta."

"Niin, Kaitselmuksen erityisestä armosta on Severall ankara vapaamielinen ja minä innokas, jäykkä unionisti, joten väittelemmekin joka ilta vankasti pari tuntia itsehallinnon myöntämisestä Irlannille."

"Ja kulauttelemme kiniinisekotuksia", lisäsi tohtori. "Olemme jo kumpainenkin kutakuinkin karaistuneita ilmanalaan, mutta viime vuonna kiduimme alituisessa kuumeessa. Puolueettomana neuvojana en suosittaisi teille tätä seutua pitkäaikaiseen oleskeluun, paitsi jos perhosten lisäksi kokoilette basillejakin. Ogowai-virran suistosta ei konsanaan sukeudu terveyslähdettä."

Kerrassaan miehekäs on se tapa, jolla tällaiset etäiset sivistyksen etuvartiat heruttelevat karmeata huumoria kolkosta asemastaan eivätkä ainoastaan urheina, vaan naureskellenkin ottavat vastaan elämänsä uralle osuvia vaiheita. Kaikkialla Sierra Leonesta alaspäin olin tavannut samoja huuruisia rämeitä, samoja eristettyjä kuumeen ahdistamia asutuksia ja samoja kuivia kompia. On jotakin jumalaisen sukuista tuossa ihmisen voimassa kohottautua olosuhteittensa yläpuolelle ja käyttää sieluansa laskemaan leikkiä ruumiin kovista kokemuksista.

"Päivällinen valmistuu puolessa tunnissa, kapteeni Meldrum", huomautti tohtori. "Walker on mennyt sisälle sitä huoltamaan; hän on tämänviikkoinen taloudenpitäjä. Jos haluatte, niin käyskentelemme sillaikaa silmäilemässä saaren nähtävyyksiä."

Aurinko oli jo alennut palmupuiden latvarivin taakse, ja päämme yllä kaartuvan taivaan avara kupu loisteli kuin jättiläissimpukan sisäkuori pehmoisin, punervin värivivahduksin. Ken ei ole asustanut maassa, missä ruokaliinan painavuus ja lämpimyys käy polville sietämättömäksi, ei voi kuvitellakaan, mitä suloista huojennusta illan vilpoisuus tuopi mukanaan. Tässä virkistävässä puhtaammassa ilmakehässä tohtori ja minä kävelimme pikku saaren ympäri, hänen osotellessaan varastosäilyjä ja selitellessään jokapäiväistä puuhailuansa.

"Tienoolla on haaveellista viehätystäkin", virkkoi hän vastaukseksi johonkin huomautukseeni heidän elämänsä yksitoikkoisuudesta. "Asumme täällä suuren tuntemattoman reunassa. Tuonne päin", hän jatkoi koilliseen viitaten, "tunkeusi Du Chaillu ja löysi gorillan kotiseudun. Se on Gabuuni-maa -- isojen apinain alue. Tällä suunnalla", kaakkoiseen osottaen, "ei kukaan ole käynyt kovinkaan kaukana. Tämän joen halkaisema maa on europpalaisille miltei tuiki tuntematon. Jokainen vuon ohitsemme kuljettama pölkky on keksimättömältä alueelta lähtöisin. Olen useasti toivotellut itseäni paremmaksi kasvientutkijaksi, nähdessäni mitä eriskummallisia kämmeköitä ja muita outoja kasveja on ajautunut saaren itärantaan."

Tohtori viittasi loivaan ruskeankarvaiseen rantavieruun, jolle tulva oli sirotellut jos jotakin törkyä. Kumpaisessakin päässä oli kaareva niemeke kuin pienenä luonnon rakentamana aallonmurtajana, muodostaen väliinsä pienoisen, matalan lahdelman. Sen peitti kelluva kasvullisuus, ja pohjukassa virui tavattoman jykeä pirstoutunut puunrunko, jonka korkeata, mustaa kylkeä vasten virta lipisi.