Part 4

Kuinka verkalleen nuo kaksi kauheata tuntia kuluivatkaan! Kerran kuulin hiljaista rahinaa, jolloin otaksuin elukan nuoleskelevan turkkiansa. Useasti kimmelsivät nuo vihertävät silmät minua kohti pimeästä, mutta eivät kiinteänä tuijotuksena, ja aloin yhä lujemmin toivoa, että peto oli unohtanut läsnäoloni taikka ei ollut siitä millänsäkään. Vihdoin tunkeusi ikkunoista mitä himmein valon sarastus; ensin kuvastuivat ikkunat hämärästi kahtena harmaana neliönä mustaan seinään, sitten haalistui harmaja valkeaksi, ja saatoin jälteenkin nähdä julman kumppanini. Ja kovaksi onneksi saattoi sekin nähdä minut!

Huomasin oitis, että se oli paljoa vaarallisemmalla ja hyökkäävämmällä päällä kuin sen viimeksi nähdessäni. Aamukylmä oli sitä ärsyttänyt, ja samalla kiusasi sitä nälkä. Ehtimiseen muristen se asteli nopeasti edes takaisin sitä huoneen sivua, joka oli pakopaikastani loitoinna, viikset vihaisesti siirollaan ja häntä kiihkeässä huiskeessa. Nurkissa kääntyessään se aina muljautti minuun hirvittävää uhkaa salamoivan katseen verenhimoisista silmistään. Silloin tiesin, että se aikoi tehdä minusta lopun. Mutta huomasin vielä siinäkin hädässä ihailevani hornamaisen olennon notkeata soreutta, sen pehmeästi aaltoilevia liikkeitä, sen kauniiden kylkien kiiltoa, sysimustasta turvasta riippuvan kiiltävän kielen tulipunaisena vipajavaa hehkua. Ja kaiken aikaa nousi nousemistansa yhä tuimemmaksi otuksen uhkaava murina. Tiesin ratkaisun olevan käsillä.

Surkea oli hetki moisen kuoleman kohtaamiselle -- kylmä, pohjattoman lohduton, hytisyttäen minua keveässä iltapuvussani rautaisella kidutuslavallani. Koetin reipastua vastaanottamaan kohtaloni, kohottamaan sieluni kaiken maallisen herraksi, ja samalla kertaa, aivan toivottomaan tilaan joutuneen miehen selväjärkisyydellä, aloin silmäillä ympärilleni, nähdäkseni oliko vielä mitään pelastumisen mahdollisuutta. Yksi seikka oli minulle selvä. Jos häkin etuseinä olisi vain jälleen paikoillaan, niin löytäisin sen takaa varman suojan. Olisiko mahdollista kiskoa se paikoilleen? Uskalsin tuskin liikkua, peläten siten saavani pedon kimppuuni. Hitaasti, hyvin hitaasti, ojensin käteni eteenpäin, kunnes sain tarttuneeksi edustan reunaan, jonka viimeinen kanki ulkoni seinän raosta. Ihmeekseni se totteli nykäisyäni aivan helposti. Tietysti oli sen vipuaminen ulos käynyt serkulleni vaikeaksi siitä syystä, että minä olin voimieni takaa hangottelemassa vastaan. Vedin jälleen, ja aitaus siirtyi kolme tuumaa. Se nähtävästi lipui rattailla. Taaskin tempaisin... ja silloin kissa teki hyökkäyksensä!

Se kävi niin nopeasti, niin äkillisesti, etten sitä ollenkaan havainnut. Kuulin vain vihaisen ärähdyksen, ja siinä silmänräpäyksessä olivat nuo hehkuvat keltaiset silmät ja litteä musta pää punaisine kielineen ja välkkyvine hampaineen minun saatuvillani. Otuksen paino tärisytti alustanani olevia rautakankia, kunnes ajattelin (mikäli moisena hetkenä saatoinkaan ajatella) niiden sortuvan alas. Kissa huojui siinä tovin, pää ja etukäpälät ihan likelläni, takakäpälillään haroen tukea ristikon reunasta. Kuulin kynsien raappivan rautalankaverkkoa, ja pedon hengitys ellotti ilkeästi. Mutta sen hyppy oli ollut väärin laskettu. Se ei kyennyt säilyttämään asemaansa. Vähin erin, irvistellen raivosta, ja vimmatusti kynsien kankia, se painui taaksepäin ja romahti raskaasti lattialle. Vonkaisten se pyörähti heti minuun päin ja kyyristyi uuteen hyppäykseen.

Tiesin kohtaloni tulevan ratkaistuksi muutamassa silmänräpäyksessä. Viholliseni oli oppinut kokeestaan. Se ei tule enää hyökkäämään harhaan. Minun täytyi toimia nopsasti, pelottomasti, jos mielin mahdollisesti säilyttää henkeni. Siekailematta tein suunnitelmani. Riisuen takkini heitin sen alas pedon pään yli. Samassa silmänräpäyksessä pudottausin reunalta alas, tartuin etuseinän päähän ja kiskoin sitä hurjalla ponnistuksella.

Se heltisi liikkeelle keveämmin kuin olisin voinut odottaakaan. Ryntäsin huoneen poikitse, vieden sen mukanani; mutta kun kiireessäni olin joutunut aidan ulkopuolelle, niin pysyi asemani samana rynnäkössänikin. Muutoin olisin saattanut pelastua naarmutta. Nyt syntyi silmänräpäyksen pysähdys, kun seisautin aitauksen ja yritin pujahtaa jättämästäni aukosta häkkiin. Se hetki riitti suomaan elukalle aikaa singota syrjään takkini, jolla olin sen sokaissut, ja hyökätä päälleni. Syöksähdin sisälle lomasta ja tempaisin aitauksen kiinni takanani, mutta se sai isketyksi sääreeni ennenkuin ehdin vetää sitä kokonaan sisälle. Jäntevän käpälän sivallus repäisi irti pohkeeni kuin höylä pyöräyttää puusta lastun. Seuraavassa hetkessä makasin verta vuotaen ja pyörtymäisilläni saastaisissa oljissa, ystävällinen kankirivi minun ja pedon välillä, joka mielettömästi reutoi sitä vastaan.

Liian pahasti haavottuneena, voidakseni liikkua, ja huumaannuksesta kykenemättömänä tuntemaan pelkoa, minä voin ainoastaan lojua enemmän kuolleena kuin elävänä ja katsella ahdistajaani. Se painoi mustan, leveän rintansa kankia vastaan ja ongiskeli minua käpäläkoukuillaan kuten olen nähnyt kissanpojan pitelevän hiirenloukkua. Se viilteli vaatteitani, mutta ei kyennyt ihan saavuttamaan minua, venyttelipä raajojansa miten ahnaasti tahansa. Olen kuullut isojen raatelijain aikaansaamien haavojen omituisesta puuduttavasta vaikutuksesta, ja sain sitä nyt kokea, sillä minä olin menettänyt kaiken yksilöllisyyden tunteen ja seurasin kissan ponnistuksia ihan kuin sivullinen katsoja harkitsee toisen mahdollista onnistumista tai tappiota. Sitten uupui mieleni vähitellen omituisiin, harhaileviin unelmiin, joihin tuo musta naama ja punainen kieli palasivat, ja niin vaivuin hourioon, liian kovasti koeteltujen siunattuun huojennukseen.

Jälkeenpäin ajateltuani tapausten kulkua päättelen olleeni tajuttomana pari tuntia. Minut herätti sama kirskuva risahdus, joka oli ollut kamalan kokemukseni enteenä. Se oli vieterilukon narina. Ennenkuin aistini olivat kyllin selvät täydellisesti tajuamaan näkemääni, käsitin serkkuni pyöreiden, hyväntahtoisten kasvojen tirkistelevän avoimesta ovesta. Häntä nähtävästi ällistytti näky. Kissa kyyristelihe lattialla. Minä lojuin paitahihasillani häkissä seljälläni, housut rihmoiksi revittynä ja suuri verilammikko ympärilläni. Voin vieläkin nähdä hänen hämmästyneet kasvonsa, joita aamun aurinko valaisi. Hän kurkisti minuun, ja kurkisti taas. Viimein sulki hän oven ja eteni häkin luo nähdäkseen olinko todella kuollut.

En voi mennä sanomaan mitä tapahtui. En siinä tilassa kelvannut todistajaksi tai pätenyt tarkkaamaan tapauksia. Voin ainoastaan sanoa äkkiä tajunneeni, että hänen kasvonsa olivat kääntyneet pois minusta -- että hän katseli elukkaan päin.

"Hyvä Tommyseni!" hän huudahti. "Vanha kelpo Tommy!"

Sitten hän läheni häkin seinää, selkä yhä minuun päin.

"Alas, tyhmä peto!" karjui hän. "Alas, kuuletko! Etkö tunne isäntääsi?"

Äkkiä muistuivat minunkin herpautuneisiin aivoihini hänen sanansa, kun hän kertoi, että veren maku tekisi kissasta paholaisen. Minun vereni oli sen saanut aikaan, mutta hänen oli siitä joutuminen turmioon.

"Pois!" hän kirkui. "Heitä irti, senkin riivattu! Baldwin! Baldwin! Oih, Jumalani!"

Ja sitten kuulin hänen kaatuvan, ja nousevan, ja taas kaatuvan, samalla kuin korvaini juuressa ritisi kuin säkkejä revittäessä. Hänen kirahduksensa heikkenivät, kunnes hupenivat ärisevään ärjynään. Ja luultuani hänen jo kuolleen näin vielä kuin painajaisena ympäri huonetta hurjasti juoksentelevan sokaistun, revellyn ja veressä lionneen olennon -- ja se oli minulle viimeinen vilahdus hänestä ennenkuin jälleen pyörryin.

Parantumiseni vei useita kuukausia -- enkä oikeastaan voi sanoa parantuneenikaan, sillä minä kuljen päivieni loppuun asti sauvan varassa, joka on muistonani brasilialaisen kissan seurassa vietetystä yöstä. Tallirenki Baldwin ja muut palvelijat eivät voineet älytä mitä oli tapahtunut, kun isäntänsä kuolonhuutojen kutsumina näkivät minut rauta-aidan takana ja hänen jäännöksensä -- jotka he jälkeenpäin niiksi tunsivat -- oman hoidokin kynsissä. He torjuivat pedon kuumennetuilla raudoilla ja sitten ampuivat sen oviluukulta ennenkuin saivat minut lopullisesti vapautetuksi. Minut kannettiin makuuhuoneeseeni, ja siellä, murhaajakseni yrittäneen miehen katon alla, huojuin elämän ja kuoleman vaiheilla viikkokausia. Cliptonista oli haettu lääkäri ja Lontoosta sairaanhoitajatar, ja kuukauden kuluttua voitiin minut kantaa asemalle, jotta pääsin takaisin asuntooni Grosvenor-rakennukseen.

Sairauteni ajalta on minulla yksi muisto, joka olisi saattanut kuulua kuvana hourintani loihtimaan ainiaan vaihtuvaan sarjaan, ellei se olisi niin selvänä syöpynyt sieluuni. Eräänä yönä avautui sairaanhoitajattaren poissa ollessa kamarini ovi ja sisälle pujahti mustaan surupukuun verhoutunut pitkä nainen. Hän astui lattian poikki luokseni, ja hänen painaessaan kelmeät kasvonsa alemmaksi näin yölampun hämyssä, että tulija oli serkkuni brasilialainen puoliso. Hän tuijotti tiukasti kasvoihini ystävällisempänä kuin olin hänet koskaan havainnut.

"Oletteko tajullanne?" kysyi hän.

Nyökkäsin heikosti -- sillä minä olin vielä kovin voipunut.

"No niin, minä halusin ainoastaan sanoa teille, että saatte syyttää itseänne. Enkö tehnyt puolestanne kaikkea voitavaani? Alun pitäen yritin häätää teitä talosta. Koetin kaikin keinoin, mitä miestäni kavaltamatta saatoin ajatella, pelastaa teitä häneltä. Tiesin, että hänellä oli syy toimittaa teidät tänne. Tiesin, ettei hän enää päästäisi teitä pois. Kukaan ei tuntenut häntä niinkuin minä, joka olin yhtämittaa saanut kärsiä hänen tähtensä. En uskaltanut ilmaista teille kaikkea tätä. Hän olisi tappanut minut. Mutta panin parhaani puolestanne. Asiain käännyttyä tälle tolalle olette osottautunut parhaaksi ystäväkseni. Olette vapauttanut minut, oltuani jo siinä uskossa, että pelastuisin ainoastaan kuolemani kautta. Minua surettaa vammanne, mutta en voi itseäni siitä moittia. Sanoinhan teitä pöllöksi -- ja pöllö te olette ollut." Hän hiipi ulos huoneesta, tuo katkera kummallinen muukalainen, enkä enää saanut häntä nähdä. Miehensä omaisuuden jäännöksen keralla hän palasi synnyinmaahansa, ja olen kuullut hänen sittemmin sulkeutuneen Pernambucon luostariin.

Vasta jonkun aikaa Lontoossa oltuani takasivat lääkärit minut niin tervehtyneeksi, että saatoin ryhtyä hoitamaan asioitani. Lupa ei ollut minulle kovinkaan mieluisa, sillä pelkäsin siitä merkkiä velkojeni rynnäkölle; mutta ensimäisenä käytti sitä lakimieheni Summers.

"Minua suuresti ilahuttaa nähdä hra lordin näin hyvin parantuneen", lausui hän. "Olen kauvan odotellut saada ilmaista onnitteluni."

"Mitä tarkotatte, Summers? Ei ole nyt aika leikintekoon."

"Tarkotan mitä sanon", hän vastasi. "Te olette ollut lordi Southerton nämä kuusi viikkoa, mutta pelkäsimme toipumisenne hidastuvan, jos saisitte sen ennen aikojaan tietää."

Lordi Southerton! Englannin rikkaimpia ylimyksiä! En voinut uskoa korviani. Sitten johtui mieleeni sairauteni aika ja arvoni perimisen yhden-aikaisuus loukkaantumiseni kanssa.

"Lordi Southerton lienee siis kuollut niihin aikoihin kuin minä sain vammani?"

"Hän kuoli juuri samana päivänä." Puhuessaan silmäili Summers minua kiinteästi, ja olen vakuutettu siitä -- sillä hän oli hyvin ovela mies -- että hän oli arvannut asian oikean laadun. Hän pysähtyi tuokioksi ikäänkuin odottaen minua ilmaisemaan hänelle salaisuuteni, mutta minä en nähnyt mitään hyvää moisen sukutahran paljastamisesta.

"Niin, perin kummallinen yhteensattuma", jatkoi hän, sama tietävä katse silmissään. "Tietänette että serkkunne Everard King oli teidän jälkeenne lähin perillinen. Jos nyt hänen sijastaan te olisitte joutunut tuon tiikerin, tai mikä otus se olikaan, revittäväksi, niin silloin tietysti olisi hän nyt ollut lordi Southerton."

"Epäilemättä", myönsin minä.

"Ja hän osotti suurta harrastusta asiaan", kertoi Summers. "Satun tietämään, että edesmenneen lordi Southertonin kamaripalvelija oli hänen palkkaamansa, ja että hän sai tältä aina muutaman tunnin väliajoin sähköteitse tietoja lordin sairauden kehittymisestä. Siihen aikaan olitte siis hänen luonansa. Eikö ole omituista, että hän tahtoi niin täsmällisiä tietoja, vaikka tiesi teidät välittömäksi perilliseksi?"

"Hyvin omituista", vastasin minä. "Ja nyt, Summers, jos tuotte tänne kaikki laskuni ja tukun maksuosotuksia täytettäväkseni, niin ryhdymme laittamaan asioita kuntoon."

Kaviaari-ruukku.

Oli piirityksen neljäs päivä. Ampuma- ja ruokavarat lähenivät loppuansa kumpaisetkin. Boksari-kapinan äkkiä leimahdettua kautta pohjoisen Kiinan tohisevaksi kulovalkeaksi olivat syrjäisissä maakunnissa hajallaan asuneet harvat eurooppalaiset sulloutuneet lähimpään puolustuskelpoiseen paikkaan ja ponnistelleet henkensä edestä, kunnes apu saapui -- tahi kunnes se jäi saapumatta. Jälkimäisessä tapauksessa on parempi olla virkkamatta sen enempää heidän kohtalostaan. Edellisessä he palasivat maailmaan ihmisinä, joiden kasvot ilmaisivat heidän sangen läheltä katselleen sellaista loppua, joka ainiaan uudistuu heidän unessaan.

Itshau oli ainoastaan viidenkymmenen engl. penikulman päässä rannikolta, ja Liantongin lahdessa oli europpalainen laivasto-osasto. Sentähden tuo naurettavan pieni varusväki, johon kuului maassasyntyneitä kristittyjä ja rautatiemiehiä, päällikkönä saksalainen upseeri ja hänen tukenaan viisi europpalaista siviilihenkilöä, piteli uljaasti puoliaan siinä vakaumuksessa, että apujoukon täytyi piankin hyökätä heidän luokseen matalien harjanteiden ylitse idästä. Noilta harjanteilta näkyi meri, ja merellä olivat heidän aseestetut maanmiehensä. Eivätpä he siis toki voineet tuntea itseänsä hyljätyiksi. Urhein mielin he pitivät pienoisen europpalaisen korttelin murenevien tiilimuurien ampumareikiä miehitettyinä ja pommittelivat ripeästi, joskin tehottomasti, boksarien nopeasti eteneviä piiritysvalleja. Oli varmaa, että he päivässä tai parissa häätyisivät keinottomiksi, mutta yhtä varmaahan oli, että apukin päivässä tai parissa saapuisi. Se saattoi tapahtua hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin, mutta kukaan ei kertaakaan rohjennut vihjata, ettei pelastus ehtisi ajoissa. Tiistai-iltaan asti ei kuulunut ainoatakaan epäilyn sanaa.

On totta, että keskiviikkona heidän vankka luottamuksensa itäisten harjanteiden takana tekeillä oleviin hankkeisiin oli hieman heikontunut. Harmajat rinteet levisivät karuina ja enteettöminä, kuolettavien vallien työntyessä yhä lähemmäksi, niin lähelle, että saattoi pienintäkin kammoksuttavaa piirrettä myöten erottaa rumat kasvot, jotka suojuksien reunoilta kirkuivat heille sadatuksiansa. Sitä meteliä ei sitten enää niin joukolla jatkettu, kun nuori lähetystön virkamies Ainslie pienellä sievällä urheilukiväärillään varustettuna oli asettunut kirkon matalaan torniin ja omistanut aikansa kiusan heikentämiseen. Mutta äänetön piiritys tehoaa mieleen vielä voimakkaammin kuin meluinen, ja vakaasti, vastustamattomasti, välttämättömästi kiertyi kiinteämmäksi tiilikivien ja lohkareitten varuskehä. Pian pääsevät nuo pikku muurit siirtymään niin lähelle, että hurjistuneet miekkamiehet yhdellä ainoalla rynnäköllä suoriutuvat puolustajien heikosta vallituksesta. Asema näytti keskiviikko-iltana varsin synkeältä. Eversti Dresler, entinen saksalainen jalkaväen soturi, käyskeli järkkymättömän näköisenä, mutta sydän lyijynraskaana. Ralston, rautatieläinen, valvoi puoleen yöhön jäähyväiskirjeitä kyhäillen. Professori Mercer, vanha hyönteistutkija, oli entistään vielä vaiteliaampi ja yrmeämpi. Ainslie ilkamoitsi vähemmän. Seurueesta olivat ylipäätään rauhallisimpia naiset -- miss Sinclair, skotlantilaisen lähetys-aseman sairaanhoitajatar, mrs. Patterson ja hänen kaunis tyttärensä. Tyynenä esiintyi myöskin isä Pierre, ranskalaiselta lähetys-asemalta, kuten oli luonnollistakin miehen, joka piti marttyyriutta kunnian kruununa. Muurien ulkopuolella ulvovat boksarit häiritsivät häntä vähemmän kuin hanakan skotlantilaisen presbyteerisaarnaajan Pattersonin pakollinen läheisyys, miehen, jonka, kanssa hän oli kymmenen vuotta rimpuillut alkuasukasten sieluista. He sivuuttelivat toisiansa nyt käytävissä kuin koira kissaa, ja kumpikin piti toista valppaasti silmällä, jotta hän ei vielä juoksuhaudoissakin näpistäisi kilpailijan katraasta jotakuta lammasta kuiskimalla kerettiläisyyttä sen korvaan.

Mutta yö kului ilman ratkaisevaa käännettä, ja torstaina kaikki oli jälleen kirkasta. Ainslie se ensimäisenä oli ylös torniinsa kuullut etäistä tykkien jyskettä. Sitten sen kuuli Dresler ja puolen tunnin kuluttua se kajahteli kaikkienkin korviin -- tuo voimallinen raudan ääni, joka huhuili heille kaukaa ja käski heitä pysymään hyvällä mielellä, koska apu oli lähenemässä. Oli ilmeistä, että laivoista maihin astunut joukko oli edennyt pitkän matkan varustusta kohti. Se ei saavu tuntiakaan liian aikaisin. Patruunat olivat melkein kaikki käytetyt. Puoleen vähennetyt ruoka-annokset hupenevat pian vielä mitättömämpään määrään. Mutta eihän kannattanut nyt sitä surra, kun pelastus oli taattu. Sinä päivänä ei mitään rynnäkköä tullut tapahtumaan, koska enimpien boksarien nähtiin parveilevan sille taholle, mistä ampuminen kuului, jättäen piiritysvallien pitkät rivit äänettömiksi ja autioiksi. He saattoivat senvuoksi kaikki kokoontua puoliselle hilpeänä, puheliaana seurueena, tulvillaan sitä elämän iloa, joka kirkkainna säihkyy kuoleman varjon viistäessä likeltä ohitse.

"Kaviaari-ruukku!" esitti Ainslie. "Hei, professori, laittakaapas pöytään kaviaari-ruukkunne!"

"_Potztausend_, niin!" murahti vanha Dresler. "Onpa tosiaan jo aika maistella tuota kuuluisata ruukkua."

Naiset yhtyivät pyyntöön, ja pitkän, niukasti varustetun pöydän joka laidalta sateli kaviaarin tilauksia.

Oli outo aika vaatia moista herkkua, mutta syy on pian kerrottu. Professori Mercer, vanha kalifornialainen hyönteistutkija, oli päivää tai paria kapinan edellä San Franciscosta saapuneessa tavaralaatikossa saanut ruukullisen kaviaaria. Kun kaikki ruokavarat tehtiin yhteisiksi ja vähin erin jaettiin, pantiin tämä ainoa herkku ja kolme samassa laatikossa ollutta Lachryma Christi-pulloa yhteisestä päätöksestä erilleen, varattuina viimeistä iloista ateriaa varten, joka oli nautittava silloin kun vaaran loppuminen oli näkyvissä. Heidän juuri istuutuessaan pöytään kajahteli heidän korviinsa pelastavien kanuunain jymy -- ylellisempää päivällismusiikkia heille kuin mitä Lontoon hienoinkaan ravintola olisi voinut tarjota. Ennen iltaa ovat he varmasti pelastettuja. Miksei siis höystettäisi heidän kuivaa kannikkaansa tällä maukkaalla säilykkeellä?

Mutta professori ravisti vanhaa kyhmyistä päätään ja myhäili tutkimatonta hymyänsä.

"Parempi odottaa", hän vastasi.

"Odottaa! Miksi odottaa?" vastusteli seurue.

"Heillä on vielä pitkä matka tultavana", selitti professori.

"He ovat täällä viimeistään illalliseksi", arveli Ralston, terävä, kasvoiltaan lintua muistuttava mies, jolla oli kirkkaat silmät ja pitkä ulkoneva nenä. "He eivät enää voi olla meistä kymmentä penikulmaa etäämpänä. Jos he etenisivät vaikkapa vain kaksi penikulmaa tunnissa, niin he joutuisivat perille seitsemältä."

"Taipaleella tulee taistelu", huomautti eversti. "Täytyy varata pari kolme tuntia taistelulle."

"Ei puoltakaan tuntia", huudahti Ainslie. "He marssivat kyllä mokomien läpi kuin ei heitä olisi niillä mainkaan. Mitä voivat nuo lurjukset sytytinpyssyineen ja miekkoineen nykyaikaisten aseitten edessä?"

"Se riippuu apujoukon johtajasta", virkkoi Dresler, "Jos heillä on ollut onni saada saksalainen upseeri -- --"

"Englantilaisesta minä menen takuuseen!" huusi Ralston.

"Ranskalaista laivastonpäällikköä kiitetään erinomaiseksi sodankävijäksi", huomautti isä Pierre.

"Johtajasta minä viisi", tokaisi rehentelevä Ainslie. "Mr. Mauser ja mr. Maxim ne keksimiensä aseitten kautta vievät meidät voittoon, ja heidän ollessaan puolellamme ei yksikään johtaja voi joutua harhaan. Sanonpa että he vain pyyhkäisevät kapinajoukon tien sivuun ja kävelevät sen keskitse. Siispä, professori, esille ruukkunne!"

Mutta vanha tiedemies ei ollut vakuutettu.

"Säästämme sen illalliseksi", intti hän.

"Lopultakin", lausui mr. Patterson verkallisella, skotlantilaisella säntillisyydellään, "osotamme kohteliaisuutta vieraillemme -- apujoukon upseereille -- jos meillä on jotakin kelpaavaa ravintoa asetettavana heidän eteensä. Yhdyn professoriin siinä, että säästämme kaviaarin illalliseksi."

Esitetty syy vaikutti heidän vieraanvaraisuudentunteeseensa. Oli jotakin miellyttävän ritarillistakin ajatuksessa, että heidän ainoa pikku makupalansa säästettäisiin heidän pelastajainsa aterian särpimeksi. Ei enää puhuttu kaviaarista.

"Sivumennen sanoen, professori", virkkoi mr. Patterson, "olen vasta tänään kuullut, että te jo toistamiseen olette tällä tavoin piiritettynä. Olisimme kaiketikin kaikki perin halukkaita kuulemaan joitakuita seikkoja edellisestä kokemuksestanne."

Vanhuksen kasvot jäykistyivät synkästi.

"Olin Sung-tongissa, etelässä, vuonna 89", vastasi hän.

"On perin merkillinen sattuma, että jouduitte kahdesti niin vaaralliseen asemaan", huomautti lähetyssaarnaaja. "Kertokaahan kuinka Sung-tongissa pelastus saapui."

Väsyneillä kasvoilla syveni varjo.

"Meitä ei pelastettu", oli vastaus.

"Mitä! varustus antautui?"

"Niin teki."

"Ja te pääsitte elävänä?"

"Olen lääkäri samalla kuin hyönteistutkija. Heillä oli paljon haavotettuja; he säästivät minut."

"Entäs toiset?"

"_Assez, assez_!" huudahti pikku ranskalaispappi pidättävästi kohottaen kätensä. Hän oli ollut kaksikymmentä vuotta Kiinassa. Professori ei ollut sanonut mitään, mutta hänen himmeissä harmaissa silmissään pälyi joku vaaniva kauhu, joka oli kalventanut naisten posket.

"Olen pahoillani", virkkoi lähetyssaarnaaja. "Näen että asia on tuskallinen. Minun ei olisi pitänyt kysyä."

"Ei", vastasi professori hitaasti. "Viisaampaa on olla kysymättä. Parempi on kerrassaan vaieta sellaisista asioista. Mutta kanuunathan ovat varmasti paljoa lähempänä?"

Siitä ei ollut epäilystäkään. Tuokion hiljaisuuden perästä oli jymy uudistunut, ja tuon kumean pääsävelen säestyksenä rätisi vilkas kiväärituli. Taistelu saattoi olla käymässä juuri lähimmän harjanteen takarinteellä. He työnsivät tuolinsa taaksepäin ja juoksivat valleille. Hiiskumattomasti hiipivät alkuasukas-palvelijat tulivat korjaamaan aterian niukkoja jäännöksiä. Mutta heidän poistuttuansa istui vanha professori edelleen paikoillaan, nojaten kookasta harmaantunutta päätään käsiinsä ja sama hautova kauhun katse silmissään. Jotkut aaveet voivat olla haudattuina vuosikausia, mutta kerran nousseina ei niitä ole helppo häätää takaisin uinumaan. Kanuunat olivat ulkopuolella tauonneet, mutta hän ei ollut sitä huomannut, syventyneenä kun oli elämänsä hirveään päämuistoon.

Hänen mietiskelynsä keskeytyi viimein päällikön astuessa huoneeseen. Leveillä saksalaisilla kasvoilla paistoi tyytyväinen hymy.

"_Kaiser_ tulee hyvilleen", hän puheli käsiänsä hykerrellen. "Niin, tällä pitäisi ansaita ritarimerkki. Itshaun puolustus boksareita vastaan eversti Dreslerin, 114. Hannoverilaisen jalkaväkirykmentin entisen majurin johdolla. Pienen varusväen loistava vastarinta suunnatonta ylivoimaa vastaan. Sellaisin otsakkein se varmasti joutuu Berlinin lehtiin."

"Ajattelette siis, että olemme pelastetut?" kysyi vanhus, äänensä ilmaisematta liikutusta tai riemua.

Eversti hymyili.

"Totisesti, professori", hän ihmetteli, "olen nähnyt teidät kiihtyneempänä sinä aamuna, jona palasitte _Lepidus Mercerensis_ keräys-salkussanne."

"Hyönteinen oli ensin saatu salkkuni hyvään säilyyn", vastasi hyönteistutkija. "Olen pitkän elämäni aikana nähnyt niin monta kummaa kohtalon käännettä, etten murehdi enkä riemuitse ennenkuin tiedän, että minulla on siihen syytä. Mutta kertokaahan uutisenne."

"Niin", selitti eversti, sytyttäen pitkän piippunsa ja heittäytyen säärykset ojossa istualleen bambu-tuoliin, "takaan sotilaskunniani kautta, että kaikki on kunnossa. He lähenevät joutuin, ampuminen on herjennyt, osottaen vastarinnan päättyneen, ja tunnin kuluessa näemme heidät harjanteen tällä puolla. Ainslie laukaisee kirkon tornista kolmasti kiväärinsä merkiksi, ja silloin teemme pikku partioretken omasta takaa."