Part 3

"Mitä tämä? Mitä tämä?" lausui ääni, ja hän astahti huoneeseen. Hän oli kuullut viimeiset sanani, ja katse kasvoihimme kertoi hänelle muun. Siinä silmänräpäyksessä saivat hänen lihavat, hilpeät kasvonsa suorastaan julman ilmeen.

"Saanko pyytää sinua hetkisen kävelemään ulkona, Marshall", virkkoi hän. (Voin mainita, että minun nimeni on Marshall King.)

Hän sulki oven takanani, ja sitten kuulin hetkisen aikaa hänen puhelevan vaimolleen tuiman kiihtymyksen alentamalla äänellä. Tuo törkeä vieraanvaraisuuden loukkaaminen oli nähtävästi satuttanut hänen arinta kohtaansa. En ole mikään nuuskija, joten etenin ulos nurmikolle. Pian kuulin kiireisiä askeleita takaapäin, ja kääntyessäni seisoi edessäni talon emäntä, kasvot kalpeina kiihtymyksestä ja silmät kyynelistä punaisina.

"Mieheni on pyytänyt minua lausumaan teille anteeksipyyntöni, mr. Marshall King", sanoi hän luoden katseensa maahan.

"Älkäähän puhuko siitä sen enempää, mrs. King."

Hänen mustat silmänsä leimahtivat äkkiä katseeni kohdaten.

"Te pöllö!" hän sähähti hurjalla kiivaudella ja pyörähti takaisin taloon.

Loukkaus oli niin häpäisevä, niin sietämätön, että saatoin ainoastaan ällistellen tuijottaa hänen jälkeensä. Seisoin vielä paikallani, kun serkkuni tuli seurakseni. Hän oli entisellä hilpeällä tuulellaan.

"Toivoakseni on vaimoni pyytänyt typeriä huomautuksiansa anteeksi", lausui hän.

"On, kyllä -- kyllä!"

Hän pisti käsivartensa kainalooni ja kävelytti minua edestakaisin pihalla.

"Älä pane pahaksesi", selitti hän. "Minua surettaisi sanomattomasti, jos lyhentäisit vierailuasi yhdellä ainoalla tunnillakaan. Asia on sellainen -- turhapa olisi sukulaisten mitään salailla -- että rakas vaimo-parkani on uskomattoman mustasukkainen. Hän ei sietäisi, että kukaan -- mies tai nainen -- hetkeksikään tulee väliimme. Hänen ihanteensa on autio saari ja ikuinen kahden-olo. Siitä saat selityksen hänen käytökseensä, jonka tunnustan tässä erityisessä kohdassa lähenevän hulluutta. Sano minulle, että sinä et siitä enää sen enempää välitä."

"En, enpä tosiaankaan."

"Sytytähän siis tämä sikaari ja lähde kerallani tarkastamaan pikku eläinkokoelmaani."

Koko ehtoopäivä kului tähän kierrokseemme, jolla tutustuimme kaikkiin hänen tuomiinsa lintuihin, petoihin ja matelijoihinkin. Toiset olivat valtoimina, toiset häkeissä, jotkut ihan kotieläiminä. Innostuneesti haasteli hän menestyksistään ja epäonnistumisistaan, syntyneistään ja kuolleistaan, ja hän huudahteli riemastuneesti kuin koulupoika, kun kävellessämme joku korea lintu lehahti lentoon ruohikosta tai joku outo peto livahti piiloon. Lopuksi hän johti minut käytävään, joka ulottui rakennuksen taemman sivustan halki. Sen päässä oli luisuvalla luukulla varustettu raskas ovi, ja sen pielessä ulkoni seinästä telarattaaseen kiinnitetty rautainen kahva. Rivi vankkoja kankia salpasi käytävän.

"Nyt näytän sinulle kokoelmani helmen", sanoi hän. "Europassa on yksi ainoa samaa lajia, kun Rotterdamin penikka äskettäin kuoli. Se on brasilialainen kissa."

"Mutta millä tavoin se eroaa muista kissoista?"

"Sen saat pian nähdä", vastasi hän nauraen. "Vedähän tuo luukku syrjään ja vilkaise sisälle!"

Tein työtä käskettyä ja huomasin tirkisteleväni isoon tyhjään huoneeseen, jonka lattia oli rakennettu laakakivistä; takaseinässä oli pieniä rautaristikkoisia ikkunoita.

Keskellä huonetta makasi päiväpaisteen kultaisella täplällä mahtava elukka, iso kuin tiikeri, mutta musta ja sileä kuin ebenholtsi. Se oli aivan yksinkertaisesti suunnattoman suuri ja erinomaisen hyvin hoidettu musta kissa, ja se lekotteli lyyhyssä auringon lämpöisissä säteissä ihan kuin kissakin. Se oli niin sorea, niin jäntevä ja niin siloisen hornamainen, etten voinut siirtää silmiäni aukosta.

"Eikö olekin komea?" kysyi isäntäni innostuneesti.

"Loistava kerrassaan! En ole vielä noin jaloa elukkaa nähnyt."

"Jotkut nimittävät sitä mustaksi pumaksi, mutta todellisuudessa se ei ollenkaan ole puma. Tuo otus on lähes yksitoista jalkaa mitaltaan kuonosta hännän huippuun. Neljä vuotta takaperin se oli pikkuinen musta karvapallo, josta kiilui kaksi keltaista silmää. Se myytiin minulle äskensyntyneenä penikkana Rio Negron lähteitä ympäröivässä korpimaassa. Alkuasukkaat olivat keihästäneet sen emän, sitten kun tämä oli surmannut heistä kymmenkunnan."

"Ne ovat siis julmia petoja?"

"Kavalimpia ja verenhimoisimpia elukoita mitä maa päällään kantaa. Puhuppas brasilialaisesta kissasta ylämaan intiaanille, niin näet hänen värisevän. Ihmiset ovat niille maukkaampia kuin metsänriista. Tämä otus ei ole vielä koskaan maistanut elävää verta, mutta kun se sen tekee, niin siitä koituu hirmu. Nykyään se ei siedä luolassaan ketään muuta kuin minua. Ei edes Baldwin, tallirenki, uskalla sitä lähestyä. Minä taasen olen sille sekä äitinä että isänä."

Puhuessaan hän äkkiä hämmästyksekseni avasi oven ja pujahti sisälle, sulkien sen heti perässään. Hänen äänensä kuullessaan nousi tuo notkea jättiläinen, haukotteli ja hieroi pyöreätä mustaa päätänsä hellästi hänen, kylkeensä, hänen sitä taputellessaan ja hyväillessään.

"Nyt, Tommy, häkkiisi!" käski hän.

Suhdaton kissa asteli huoneen toiselle puolelle ja asettui erään ristikon alle lepäämään. Everard King tuli ulos, tarttui mainitsemaani rautaiseen kahvaan ja alkoi pyörittää sitä. Tästä alkoi käytävässä oleva kankirivi siirtyä seinän raon läpi tuon ristikon aidaksi, muodostaen täydellisen häkin. Sen tultua paikoilleen hän taaskin avasi oven ja kutsui minut huoneeseen, jonka ilma oli raskas suurille lihansyöjille omituisesta kirpeästä, ummehtuneesta tuoksusta.

"Näin olemme me järjestäneet kopin", selitteli hän. "Se saa päivisin koko huoneen haltuunsa, mutta yöksi suljemme sen häkkiinsä. Kääntämällä kahvaa käytävässä voi sen päästää ulos ja jälleen sulkea häkkiin. Ei, ei, älä tee sitä!"

Olin pistänyt käteni kankien raosta taputellakseni elukan kiiltävää, kohoilevaa kuvetta. Hän veti käteni totisen näköisenä takaisin.

"Vakuutan sinulle, että kissani ei ole kesy. Älä kuvittelekaan, että kukaan voi seurustella sen kanssa yhtä vapaasti kuin minä. Se ei halua itselleen ystäviä -- vai mitä, Tommy? Ahaa, se kuulee puolisensa olevan tulossa! Niin, poikaseni!"

Kivilaakaisesta käytävästä kuului askelia, ja peto oli hypähtänyt jaloilleen, marssien edestakaisin ahtaassa häkissään, keltaiset silmät kiiluvina ja tulipunainen kieli vavahtelevana epätasaisen, valkean hammasrivin raossa. Tallirenki toi tarjottimella tukevan lihakimpaleen ja työnsi sen kankien lomitse pedolle. Tämä hypähti keveästi siihen käsiksi, vei sen nurkkaan ja repi ja raateli sitä käpäliensä välissä, aina väliin kohottaen verisen turpansa katsahtaakseen meihin. Se oli ilkeä ja samalla lumoava näky.

"Et voine ihmetellä, että minä pidän tästä elukasta", virkkoi isäntäni meidän poistuessamme huoneesta, "varsinkin kun ajattelet, että minä olen sen kasvattanut pienestä pitäen. Ei ollut leikin asia sen tuominen tänne Etelä-Amerikan sisämaasta; mutta täällä se nyt on tallella ja terveenä -- ollen, kuten sanoin, ehdottomasti komein lajiansa mitä Europassa on nähty. Eläintarhaan sitä on kovasti patisteltu, mutta minä en todellakaan voi erota siitä. Nyt lienen jo kylliksi kauvan vaivannut sinua oikullani, joten emme voi tehdä paremmin kuin seurata Tommyn esimerkkiä ja ryhtyä puoliseemme."

Etelä-amerikkalainen sukulaiseni oli niin kiintynyt tiluksiensa ja kummallisten asukkaittensa hoitoon, etten ensimältä luullut hänellä juuri muita harrastuksia olevankaan. Että hänellä oli niitäkin, ja tärkeitä, sen kuitenkin pian havaitsin hänen vastaanottamistaan lukuisista sähkösanomista. Niitä saapui kaikkina vuorokauden aikoina, ja niitä avatessaan hän näytti aina tavattoman kiihkeältä ja jännittyneeltä. Toisinaan arvelin hänen harjottavan vedonlyöntiä kilparadalla, toisinaan pörssikeinottelua, mutta kaikessa tapauksessa oli hänellä tekeillä jotakin kovin painavaa hommaa, jota ei Suffolkin nummimailla tunnettu. Vierailuni kuutena päivänä hän sai vähintään kolme tai neljä sähkösanomaa päivässä, ja joskus seitsemän tai kahdeksankin.

Olin käyttänyt nämä kuusi päivää niin hyvin, että niiden lopulla olin mitä sydämellisimmissä väleissä serkkuni kanssa. Joka ilta olimme istuneet myöhään biljardihuoneessa, hänen kertoillessaan minulle mitä merkillisimpiä juttuja seikkailuistaan Amerikassa -- juttuja niin hurjia ja hillittömiä, että saatoin niitä tuskin uskoa edessäni myhäilevästä lihavasta pikku miehestä. Vastapalvelukseksi minä rohkenin tarinoida joitakuita omia muistelmiani Lontoon elämästä, joka miellytti häntä niin suuresti, että hän vakuutti piankin poikkeavansa Grosvenor-rakennukseen minun vieraakseni. Häntä halutti nähdä kaupunki-elämän humua, eikä hän todellakaan, vaikka sen itse sanon, olisi voinut valita pätevämpää opasta. Vasta vierailuni viimeisenä päivänä uskalsin koskea hautomaani asiaan. Kerroin hänelle vilpittömästi rahallisista vaikeuksistani ja uhkaavasta häviöstäni, ja kysyin hänen neuvoansa -- vaikka toivoinkin jotakin oleellisempaa. Hän kuunteli tarkkaavasti, ahkeraan tuprutellen savuja sikaaristaan.

"Mutta olethan", sanoi hän, "sukulaisemme, lordi Southertonin perillinen?"

"Minulla on täysi syy luulla niin, mutta hän ei ole koskaan myöntänyt minulle mitään määrärahaa."

"Niin, olenpa kuullut hänen saituruudestaan. Marshall parka, asemasi on ollut kova. Oletko muuten saanut viime aikoina mitään tietoja lordin terveydentilasta?"

"Hän on aina lapsuudestani asti ollut hyvin kivulloinen."

"Aivan niin, -- ruostunut sarana kitkuu kauvan. Perintösi voi olla pitkän taipaleen takana. Hyväinen aika, oletpa kiusallisessa pulassa!"

"Olin hiukan toivonut, että sinä saadessasi tietää asian laidan suostuisit ehkä lainaamaan -- --"

"Ei sanaakaan enempää, poikaseni", huudahti hän mitä herttaisimmin; "puhumme asiat tänä iltana pitkin ja poikin, ja takaanpa tekeväni mitä minä suinkin voin."

En ollut pahoillani siitä, että vierailuni läheni loppuansa, sillä vastenmielistä oli tietää talossa jonkun kiihkeästi odottelevan toista meneväksi matkoihinsa. Mrs. Kingin kelmeät kasvot ja tuimat katseet olivat käyneet minulle yhä vihattavammiksi. Hän ei enää ollut suorastaan säädytön -- miehensä pelko pidätti häntä siitä mutta järjettömässä mustasukkaisuudessaan hän lopulta jätti minut kokonaan pois huomiostaan, ei koskaan puhutellut minua ja teki kaikin tavoin oloni Greylandsissa niin epämiellyttäväksi kuin saattoi. Niin loukkaava oli hänen sävynsä tuona viimeisenä päivänä, että olisin varmasti lähtenyt pois, ellei minua olisi illalla ollut odottamassa se neuvottelu, jolla toivoin pääseväni taloudellisesta ahdingostani.

Puhelu jäi hyvin myöhään, sillä serkkuni, saatuaan sinä päivänä vielä useampia sähkösanomia kuin tavallista, meni päivällisen jälkeen työhuoneeseensa ja palasi sieltä vasta koko talon asukkaiden käytyä levolle. Kuulin hänen kuljeksivan ylt'ympäri ovia lukitsemassa, kuten hänen tapansa iltaisin oli, ja viimein hän saapui luokseni biljardihuoneeseen. Hänen pönäkkä ruumiinsa oli kääritty avaraan leponuttuun ja jalassa oli hänellä punaiset, korottomat turkkilaiset tohvelit. Asettuen nojatuoliin hän sekotti itselleen lasillisen grogia, jossa en voinut olla huomaamatta veden suhteellista vähyyttä whiskyyn verraten.

"Totisesti!" hän virkkoi; "onpa sekin yö!"

Oli kylläkin. Tuuli tohisi ja ulvoi ulkona, rämistellen ja tuiverrellen ikkunaluukkuja. Vastakohtana tuntui keltaisten lamppujen hohde ja sikaariemme tuoksu sitä leppoisemmalta ja hivelevämmältä.

"Nyt, poikani", tuumi isäntäni, "meillä on talo ja yö itseämme varten. Annahan minulle hiukan käsitystä asiaisi tilasta, niin katson mitä on tehtävissä niiden järjestämiseksi. Haluan kuulla juurtajaksain."

Siten rohkaistuna minä ryhdyin pitkään selostukseen, jossa kaikki saamamieheni, isännästäni kamaripalvelijaani saakka, kukin vuorostaan esiintyivät. Minulla oli taskukirjassani muistiinpanoja, joiden avulla latelin numeroita ja mielihyväkseni sainkin kokoon hyvinkin selkeän tilin sotkeutuneesta ja surkeasta taloudestani. Mieltäni kuitenkin ahdisti havainto, että kumppanini silmät olivat ilmeettömät ja hänen huomionsa johonkin muuhun kiintynyt. Hänen silloin tällöin tokaisemansa huomautukset olivat niin perin pintapuolisia ja asiaan kuulumattomia, että varmasti huomasin hänen ajatelleen kaikkea muuta. Juuri joskus hän heräsi mietteistään ja koetti väkisin osottaa harrastusta, pyytäen minua toistamaan tai täydellisemmin selittämään jonkun seikan, mutta aina hän sitten taas syventyi omiin aatoksiinsa. Vihdoin hän nousi, heittäen sikaarinsa pätkän takkaan.

"Kuulehan nyt, poikani", sanoi hän. "Minulla ei ole milloinkaan ollut taipumusta numeroihin, joten suonet minulle anteeksi. Sinun täytyy kyhätä kaikki tuo paperille, josta näen lopullisen summan. Ymmärrän asian, kun näen sen mustana valkealla."

Ehdotus oli rohkaiseva. Lupasin tehdä sen.

"Ja nyt on aika käydä levolle. Hiisi vieköön, johan kello kuuluu lyövän yksi."

Myrskyn kumeassa tohussa kajahti viereisestä huoneesta seinäkellon sointuva lyönti. Tuuli humisi valtavan virran kohinana.

"Minun täytyy ennen levolle menoa katsoa kissaani", sanoi isäntäni. "Kova tuuli ärsyttää sitä. Tuletko mukaan?"

"Kernaasti", vastasin.

"Astuhan hiljaa äläkä puhu, sillä kaikki ovat unessa."

Me astelimme hiljaisesti pitkin lamppujen valaiseman eteisen persialaisia mattoja ja hiivimme sen ovesta ulos. Kivilaakaisessa käytävässä oli pimeä, mutta eräässä koukussa riippui tallilyhty, jonka isäntäni otti alas. Käytävässä ei näkynyt rautakankiaitausta, josta tiesin pedon olevan suljettuna häkkiinsä.

"Käy sisälle!" sanoi serkkuni ja avasi oven.

Meitä tervehti kumea murina, joka ilmaisi myrskyn todellakin ärsyttäneen elukkaa. Lyhdyn lepattavassa valossa näimme sen lyyhistyneen luolansa nurkkaan suunnattomaksi mustaksi möhkäleeksi, joka loi kaamean varjon valkaistuun seinään. Sen häntä heilui vihaisesti oljissa.

"Tommy parka ei ole parhaalla tuulellaan", virkkoi Everard King, kohottaen lyhtyä ja katsellen suojattiansa. "Eikö se näytäkin aikamoiselta mustalta paholaiselta? Minun täytyy antaa sille hiukan illastettavaa, saadakseni sen paremmalle päälle. Pitelethän hetkisen lyhtyä?"

Otin sen hänen kädestään, ja hän astui ovelle.

"Tommyn laari on tässä ulkopuolella", hän sanoi. "Odotahan, minä vain käväisen." Hän astui ulos, ja ovi raksahti kiinni hänen takanaan.

Tuo järeä kirskuva ääni sai sydämeni seisahtumaan. Äkillinen kauhun säväys hytkäytti minua. Epämääräinen hirvittävän petollisuuden uumoilu karmi selkäpiitäni. Hypähdin ovelle, mutta sisäpuolella ei ollut kädensijaa.

"Kuule!" huusin. "Päästä minut ulos!"

"Ei hätää! Älä nosta melua!" vastasi isäntäni käytävästä. "Onhan sinulla lyhty."

"Kyllä, mutta en halua joutua näin suljetuksi yksikseni."

"Etkö?" Minä kuulin hänen sydämettömän, hahattavan naurunsa. "Et ole kauvan yksinäsi."

"Päästä minut ulos!" toistin suuttuneesti. "En toden totta siedä tällaista äärimmäistä leikintekoa."

"Äärimäistä kylläkin", vastasi hän taasenkin remahtaen vihattavaan nauruunsa. Ja äkkiä kuulin keskellä myrskyn ulvontaa telarattaan kahvan kiertyessään kitisevän ja narisevan, ja rauta-aitauksen kalisevan alkaessaan solua ulos raosta. Hyvä Jumala, hän oli päästämäisillään irti brasilialaisen kissan!

Lyhdyn valossa näin kankien verkalleen lipuvan edestäni. Toisessa päässä oli jo jalan levyinen sola. Kirkaisten tartuin käsin viimeiseen kankeen ja kiskoin mielipuolen voimalla. Minä olin mielipuolena raivosta ja kauhusta. Minuutin tai pari pitelin aitaa liikkumattomana. Tiesin hänen ponnistavan kaikki voimansa kahvan kiertämiseen ja vivun lopulta varmasti vievän minusta voiton. Tuuma tuumalta laahauduin pitkin laakakiviä, ja kaiken aikaa pyytelin ja rukoilin tuota ihmishirviötä säästämään minut tästä kamalasta kuolemasta. Vannotin häntä sukulaisuuden nimessä. Muistutin olevani hänen vieraansa; pyysin saada tietää mitä haittaa olin hänelle konsanaan tuottanut. Hän vastasi ainoastaan kahvan nykäisyillä ja tempaisuilla, joista jokainen kaikista ponnistuksistani huolimatta kiskaisi jälleenkin yhden kangen seinän läpi. Riippuen ja rimpuillen luisuin häkin koko edustan mitan, kunnes luovuin toivottomasta taistelusta kolottavin rantein ja raadelluin sormin. Kanki-aita solahti ulos minun hellittäessäni käteni siitä, ja heti jälkeenpäin kuulin turkkilaisten tohvelien sipsuttavan pitkin käytävää, kunnes ulko-ovi paiskautui kiinni. Nyt oli kaikki hiljaista.

Peto ei ollut koko aikana liikahtanutkaan. Se makasi yhä sopessaan, ja sen häntä oli herjennyt heilumasta. Se oli nähtävästi kerrassaan ällistynyt näkyä, jossa mies kangista roikkuen kirkuvana raahautui sen ohitse. Näin sen suurilla silmillään tuijottavan minuun. Olin kankiin tarttuessani pudottanut lyhdyn, mutta se paloi vielä lattialla, ja minä liikahdin siepatakseni sen, hiukan ajatellen saavani sen valosta turvaa. Mutta heti ensimäiseen liikkeeseeni vastasi peto kumealla ja uhkaavalla murinalla. Pysähdyin paikalleni, pelon vapisuttaessa jokaista jäsentäni. Kissa (jos noin hirveälle olennolle voi antaa niin kotoista nimeä) oli ainoastaan kymmenkunnan jalan päässä minusta. Silmät kimmelsivät pimeässä kuin kaksi fosforikiekkoa. Ne hirvittivät ja kuitenkin lumosivat minua. En voinut siirtää katsettani niistä. Luonto kujeilee kummallisesti kanssamme moisina jännityksen hetkinä, ja nuo kimmeltävät valot laajenivat ja supistuivat tasaisessa tahdissa. Toisin hetkin ne näyttivät pienoisilta erinomaisen kirkkailta pisteiltä -- pieniltä sähkökipinöiltä mustassa pimeydessä -- sitten ne levenivät ja levenivät, kunnes niiden vaihtuva ja inha valo täytti koko sopen. Ja sitten ne äkkiä kokonaan sammuivat.

Eläin oli ummistanut silmänsä. En tiedä lieneekö perää vanhassa käsityksessä inhimillisen tuijotuksen valtaavasta voimasta, vai oliko jättiläiskissa pelkästään unelias, mutta kaikessa tapauksessa se ilmaisematta pienimpiäkään hyökkäyksen oireita laski sileän, mustan päänsä tanakoille käpälilleen ja näytti nukkuvan. Minä seisoin hievahtamatta, peljäten liikahduksella herättäväni sen taaskin pahansuopaan eloon. Mutta ainakin pystyin nyt selvästi ajattelemaan, kun nuo kamalat silmät olivat heittäneet minut rauhaan. Tässä olin teljettynä yökaudeksi verenhimoisen otuksen seuraan. Oma vaistoni, puhumattakaan minut tähän loukkuun vietelleen ovelan konnan sanoista, vakuutti minulle, että eläin oli yhtä villi kuin sen isäntäkin. Miten saisin nahkani säästymään aamuun asti? Ovi oli toivoton, ahtaat rautaristikkoiset ikkunat niinikään. Autiossa, laakakivisessä huoneessa ei ollut missään turvaa. Avun huutaminen oli järjetöntä. Tiesin, että tämä luola oli ulkohuone, ja että taloon johtava käytävä oli vähintään sata jalkaa pitkä. Ulkona pauhaava rajuilma vei viimeisenkin mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin.

Ja sitten lyhtyyn katsahtaessani tunsin uuden kauhun säväyksen. Kynttilä oli palanut matalaksi ja alkanut jo sulaa. Kymmenen minuutin kuluessa se sammuisi. Minulla oli siis ainoastaan kymmenen minuuttia aikaa tehdä mitään, sillä tunsin joutuvani kykenemättömäksi toimimaan heti kun jäisin pimeään tuon pelottavan raatelijan kanssa. Pelkkä ajatuskin jo herpaisi minua. Loin epätoivoisen katseeni ympäri kuolonkammiotani, ja se kiintyi erääseen kohtaan, joka ei tosin näyttänyt lupaavan turvallisuutta, mutta suojelevan kuitenkin hiukan paremmin ja kauvemmin vaaralta kuin avoin lattia.

Olen sanonut, että häkissä oli katto kuten etuseinäkin, ja tämä katto jäi aina paikoilleen, kun etuseinä kiertyi raostansa ulos käytävään. Kattona oli muutaman tuuman päähän toisistaan kiinnitettyjä rautakankia, joita yhdisti vankka teräslankaverkko, ja sitä kannatti kumpaisessakin päässä jyhkeä tukipylväs. Se levisi nyt laajan, ristikkoisen katoksen tavoin nurkassa kyyröttelevän olennon yli. Tämän rautaisen hyllyn ja kammion laen väliä oli noin kaksi tai kolme jalkaa. Jos vain pääsisin tuonne ylös kankien ja laen lomaan, niin minulla olisi yksi ainoa hyökkäykselle altis puoli. Olisin turvattu takaa ja kumpaiseltakin sivulta. Ainoastaan avoimelta edustalta voitaisiin päästä kimppuuni. Siellä minulla tosin ei ollut minkäänlaista suojaa; mutta ainakin olisin poissa pedon tieltä sen alkaessa kierrellä luolassaan. Sen täytyisi minua saavuttaakseen poiketa tolaltaan. Nyt tai ei koskaan oli yritys tehtävä, sillä pimeässä se kävisi mahdottomaksi. Kurkkuani kuroi ponnahtaessani ylös, mutta sain lujasti kiinni rautaisesta reunasta ja heilautin itseni läähättäen sen yli. Kiemurtelin solaan kasvot alaspäin, ja huomasin katselevani suoraan kissan kamaliin silmiin ja haukotteleviin leukoihin. Sen haiseva hengitys huokui kasvoihini kuin myrkkykeitoksen höyry.

Mutta se näytti pikemmin uteliaalta kuin vihaiselta. Notkeasti koukistaen pitkää mustaa selkäänsä se kohosi seisaalleen, ojenteli jäseniään, nousi sitten takajaloilleen, toinen etukäpälä seinää vasten, ja kohottaen toisen sivalsi kynsillään allani olevaa lankaverkkoa. Yksi terävä, valkea koukku viilsi läpi housujeni -- voin mainita, että olin vielä iltapuvussani -- ja uursi vaon polveeni. Sitä ei oltu tarkotettu hyökkäykseksi, vaan pikemmin kokeeksi, sillä minun päästettyäni kimeän tuskanhuudahduksen laskeusi se jälleen jaloilleen, hypähti nopsasti huoneeseen ja alkoi joutuisasti kävellä ympäri lattiata, tuon tuostakin vilkaisten minuun päin. Minä puolestani työnnyin taaksepäin, kunnes sain selkäni seinää vasten, puristuen mahdollisimman pieneen tilaan. Mitä kauvemmas pääsin, sitä vaikeampi sen oli hyökätä kimppuuni.

Se näytti nyt liikkeelle jouduttuaan kiihtyneemmältä ja juoksenteli nopeasti ja äänettömästi yhä ympäri ja ympäri luolassaan, yhtämittaa kulkien rautaisen alustani alitse. Oli ihmeellistä nähdä noin ison möhkäleen liikkuvan kuin varjo, sen samettisten käpäläin sipsutellessa melkein ihan äänettömästi. Kynttilän liekki hiipui matalaksi -- niin matalaksi, että tuskin saatoin nähdäkään naapuriani. Ja sitten se viimeisen kerran lehahdettuaan sammui kokonaan. Pimeys verhosi minut ja pedon!

Ihminen saa paremmin kestetyksi vaaraa, kun tietää tehneensä kaiken mikä oli mahdollista. Silloin ei auta muu kuin tyynesti odottaa asian kehitystä. Tässä tilaisuudessa ei ollut suojan mahdollisuutta missään muualla kuin juuri nykyisessä olinpaikassani. Ojentautuen suoraksi minä siis makasin äänettömänä ja hengitystäni pidätellen siinä toivossa, että peto kenties unohtaisi minut, ellei mikään sitä minusta muistuttaisi. Kello oli arveluni mukaan jo kaksi. Neljältä valkenee päivä. Kahden tunnin kuluttua pelastuisin pimeydestä.

Ulkona riehui vielä myrsky, ja sade pieksi pieniä ikkunoita herkeämättä. Kammiossa tuntui myrkyllinen ja tunkkainen löyhkä huumaavalta. En voinut kuulla enkä nähdä kissaa. Yritin ajatella muita asioita -- mutta yhdellä ainoalla oli kylliksi voimaa kääntääkseen mieleni pois kamalasta asemastani. Se oli serkkuni konnuuden muisteleminen, hänen suunnattoman teeskentelynsä, hänen katalan vihansa. Tuon hilpeän naamarin alla väijyi keskiaikaisen salamurhaajan henki. Ja asiata pohtiessani näin selvemmin, kuinka viekkaasti teko oli suunniteltu. Hän oli näköjään käynyt levolle muiden mukana. Epäilemättä oli hänellä todistajia siihen. Sitte hän oli heidän tietämättään pujahtanut biljardihuoneeseen, houkutellut minut tähän satimeen ja jättänyt minut kuoleman uhriksi. Hänen selityksensä olisi aivan yksinkertainen. Hän oli jättänyt minut biljardihuoneeseen tupakoimaan. Olin omin päin mennyt vilkaisemaan kissaa. Olin astunut huoneeseen huomaamatta, että häkki oli avoinna, ja syöksynyt surman suuhun. Miten voitaisiin rikos saada hänen syykseen? Epäiltäisiin ehkä -- mutta todistaminen olisi mahdotonta!