Part 1

KADONNUT PIKAJUNA YM. KERTOMUKSIA

Kirj.

Arthur Conan Doyle

Englanninkielestä suomentanut M--I H--A

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.

SISÄLLYS:

Esipuhe. Kadonnut pikajuna. Brasilialainen kissa. Kaviaariruukku. Vannehtimon hirmu.

Esipuhe.

Sir Arthur Conan Doyle syntyi Edinburghissa 1859 ja on skotlantilaista taiteilijasukua. Hän opiskeli ensin lääketiedettä ja harjoitti muutamia vuosia lääkärin ammattia, jonka jälkeen läksi pitkille matkoille. Hänen mieltymyksensä kirjallisiin toimiin ilmeni jo aikaisin, ja hän lähetti useasti nimettömiä kyhäyksiä aikakauskirjoihin. Jälkeen vuoden 1890 hän rupesi kokonaan kirjailijaksi, paitsi että toimi jonkun aikaa sotilaslääkärinä buurisodassa. Suurta huomiota herättivät etenkin hänen salapoliisikertomuksensa "Sherlock Holmesin seikkailut" ja "Sherlock Holmesin muistelmat", joiden juoni on jännittävä ja sommittelu taitava. Niissä hän yhdistää salapoliisikirjallisuuden kahden perustajan pääominaisuudet, Poen "johtopäätösten taidon" ja Gaboriaun "tarmokkaan vainuamisen"; Holmes on Dupin ja Lecoq yhdessä. Runoilijana ja historiallisten romaanien kirjoittajana on hän niinikään tehnyt nimensä kuuluisaksi. Hänen runokokoelmansa "Songs of Action" muistuttaa jonkun verran Kiplingiä, ja teoksellaan "suuresta buurisodasta", jossa hän puolustaa Englannin politiikkaa, hän saavutti suuren kansansuosion Englannissa. Sen johdosta kuningatar Victoria korotti hänet aatelissäätyyn. Doylella on suuria ansioita kansallisen miliisin perustamisessa ja kehittämisessä. Paitsi lyhempiä kertomuksia on hänen teoksistaan suomennettu historiallinen novelli "Enoni" (Otava).

Kadonnut pikajuna.

Herbert de Lernac, jota paraikaa Marseillessa odottaa kuolemantuomionsa täytäntöönpano, on tunnustuksellaan selittänyt erään vuosisatamme salaperäisimpiä rikoksia -- tapauksen, joka luullakseni on kaikkienkin maiden rikoshistoriassa ennenkuulumaton. Vaikka virallisissa piireissä ollaan vastahakoisia puhumaan asiasta ja sanomalehdet ovat saaneet siitä niukasti tietoja, niin viittaa kuitenkin kaikki siihen, että tosiseikat vahvistavat tämän suurkonnan tekemän paljastuksen ja että ratkaisu mitä kummallisimmalle jutulle on vihdoinkin saatu. Asia on kahdeksan vuoden vanha ja sen merkillisyys jäi jossakin määrin varjoon sen valtiollisen hälinän takia, joka silloin jännitti yleisön mieliä; lienee siis paikallaan mainita sen kulku sikäli kuin olemme siitä selvää saaneet. Olen kerännyt tietoni sen-aikuisista Liverpoolin lehdistä, kuljettaja John Slaterin kuolemansyyn tutkimuksen pöytäkirjoista, ja Lontoon-Länsirannikon Rautatie-o.y:n papereista jotka ystävällisesti on annettu käytettäväkseni. Jutun vaiheet ovat lyhyesti seuraavat.

Kesäkuun 3 p:nä 1890 pyysi muuan herrasmies, joka ilmotti olevansa monsieur Louis Caratal, saada puhutella mr. James Blandia, Lontoon-Länsirannikon radan Liverpoolin keskusaseman päällikköä. Hän oli pieni mies, keski-ikäinen ja tummaverinen, niska niin köyryssä, että selkäranka nähtävästi oli viallinen. Hänellä oli mukanaan toveri, kookas ja vantteran näköinen mies, jonka kunnioittava sävy ja ainainen huomaavaisuus ilmaisi riippuvaista asemaa. Tämän ystävän tai seuralaisen nimeä ei mainittu, mutta muukalainen hän varmasti oli ja ihonsa tummasta väristä päättäen joko espanjalainen taikka etelä-amerikkalainen. Eräs omituisuus hänessä havaittiin. Hänellä oli vasemmassa kädessään pieni musta nahkasalkku, ja muuan teräväsilmäinen keskusaseman kirjuri huomasi tämän salkun olevan hihnalla kiinnitetyn hänen ranteeseensa. Mitään merkitystä ei siihen seikkaan pantu silloin, mutta myöhemmät tapaukset saattoivat sen jälleen puheeksi. Monsieur Caratal opastettiin mr. Blandin konttoriin, hänen kumppaninsa jäädessä ulkopuolelle.

Monsieur Caratalin asia toimitettiin joutuin. Hän oli samana ehtoopäivänä saapunut Keski-Amerikasta. Perin tärkeät asiat vaativat häntä Parisiin tuntiakaan hukkaamatta. Hän oli myöhästynyt Lontoon pikajunasta. Täytyi hankkia ylimääräinen. Raha ei mitään merkinnyt. Ajasta vain kysymys oli. Jos yhtiö jouduttaisi hänet matkaan, niin se saisi määrätä omat ehtonsa.

Mr. Bland painoi sähkökellon nappia, kutsui paikalle liikennepäällikkö Potter Hoodin ja sai sopimuksen kuntoon viidessä minuutissa. Juna oli lähtevä kolmen neljännestunnin kuluttua. Vähemmässä ajassa ei voitu saada linjaa varmasti vapaaksi. Rochdaleksi nimitetty voimakas veturi (n:o 247 yhtiön luetteloissa) liitettiin kahteen vaunuun, takana konduktöörivaunu kolmantena. Ensimäisen vaunun tarkotuksena oli yksinomaan heikentää heilumisen kiusallisuutta. Toinen oli tavallisuuden mukaan jaettu neljään osastoon, lähinnä veturia ensimäisen luokan istumaosasto, sitten ensimäisen luokan tupakkaosasto, toisen luokan istuma- ja perimäisenä tupakkaosasto. Ensinmainittu varattiin matkustajille. Toiset kolme jäivät tyhjiksi. Ylimääräisen junan konduktööri James McPherson oli ollut yhtiön palveluksessa monta vuotta. Lämmittäjä, William Smith, oli uusi mies.

Asemapäällikön konttorista lähtiessään monsieur Caratal yhtyi kumppaniinsa, ja kumpainenkin ilmaisi tavatonta hätäilyä. He maksoivat vaaditun hinnan, viisikymmentä puntaa viisi shillingiä, ylimääräisen junan tavallisen viiden shillingin taksan mukaan engl. penikulmalta, pyysivät opastamaan heitä vaunuun ja asettuivat paikoilleen heti, vaikka heille vakuutettiin, että linjan laittaminen vapaaksi veisi vielä runsaasti puoli tuntia. Sillävälin oli tapahtunut omituinen yhteensattuma konttorissa, josta monsieur Caratal oli juur'ikään poistunut.

Ylimääräisen junan tilaaminen ei varakkaassa liikekeskuksessa ole kovin harvinaista, mutta toki kahden sellaisen tilaaminen samana ehtoopäivänä. Tuskin oli mr. Bland kuitenkaan suoriutunut äskeisestä matkustajasta, kun jo toinen saapui samanlaisella pyynnöllä. Tulija oli mr. Horace Moore, sotilaallinen herrasmies, joka sen johdosta, että hänen vaimonsa oli äkkiä vaarallisesti sairastunut Lontoossa, väitti olevansa aivan ehdottomasti pakotettu matkustamaan hetkeäkään viipymättä. Hänen hätänsä ja tuskansa oli niin suuri, että mr. Bland koetti kaikkensa noudattaakseen hänen toivomustaan. Toisen ylimääräisen lähettäminen ei käynyt päinsä, sillä jo edellinen häiritsi säännöllistä paikallisliikennettä. Mutta saattaisihan mr. Moore ottaa osaa monsieur Caratalin junan kustannuksiin ja matkustaa toisessa tyhjässä ensimäisen luokan osastossa, ellei monsieur Caratal häntä omaan osastoonsa ottaisi. Sellaiselle järjestelylle oli vaikea nähdä mitään vastusta, mutta silti monsieur Caratal, kun mr. Potter Hood sitä hänelle esitti, jyrkästi kieltäysi ottamasta sitä kuuleviin korviinsakaan. Juna oli hänen, hän sanoi, ja hän vaati sen yksinomaisesti käytettäväkseen. Hänen tylyä vastarintaansa ei mikään suostuttelu pehmittänyt, ja aikeesta oli lopulta luovuttava. Mr. Horace Moore lähti asemalta suuressa tuskassa, kuultuaan että hänen ainoana apunaan oli tavallinen hidaskulkuinen juna, joka lähtee Liverpoolista kello kuudelta. Täsmälleen 4.31 asemakellon mukaan höyrysi liikkeelle Liverpoolin asemalta ylimääräinen juna, mukanaan köyryselkäinen monsieur Caratal ja hänen jättiläismoinen toverinsa. Linja oli silloin avoin, ja vasta Manchesterissä oli pysähdyttävä.

Lontoon-Länsirannikon radan junat kulkevat siihen kaupunkiin asti toisen yhtiön raiteita, ja ylimääräisen olisi pitänyt olla siellä jo hiukan ennen kuutta. Neljännestä yli kuuden herätti melkoista kummastusta ja huolestumistakin Liverpoolin keskus-asemalla Manchesteristä sähkötetty tieto, ettei se ollut vielä saapunut. Tiedustettiin St. Helensistä, joka on kolmanneksen matkaa näiden kahden kaupungin välillä, ja saatiin vastaukseksi:

"James Bland, asemapäällikkö, L. & L.R. keskusasema, Liverpool. -- Ylimääräinen kulki tästä 4.52, hyvissä ajoin. -- Dowser, St. Helens."

Tämä sähkösanoma saapui 6.40. Manchesterista sähkötettiin jälleen 6.50:

"Ei mitään merkkiä ilmottamastanne ylimääräisestä."

Ja kymmentä minuuttia myöhemmin saapui kolmas, ällistyttävämpi viesti:

"Nähtävästi jokin erehdys ylimääräisen kulkusuunnitelmassa. Sitä seuraavaksi ilmotettu paikallisjuna St. Helensistä on juuri tullut, näkemättä sitä. Sähköttäkäähän ohjeita."

Juttu alkoi näyttää mitä ihmeellisimmältä, vaikka viime sähkösanoma tuotti jotakin huojennustakin Liverpoolin viranomaisille. Jos ylimääräistä oli tapaturma kohdannut, niin tuntui tuskin mahdolliselta, että paikallisjuna olisi voinut kulkea samaa rataa siitä tietämättömänä. Ja kuitenkin, mitä muutakaan mahdollisuutta oli olemassa? Missä saattoi juna olla? Oliko se ehkä jostakin syystä johdettu sivuraiteelle, jotta hitaampi juna pääsisi ohitse? Sellainen selitys oli mahdollinen, jos oli jokin pikku korjaus tehtävänä. Lähetettiin sähkösanoma jokaiselle St. Helensin ja Manchesterin väliselle asemalle, ja Liverpoolissa asema- ja liikennepäällikkö odottelivat äärimäisen jännittyneinä lennätinkoneen ääressä vastauksia, joiden perusteella voisivat varmasti päättää mihin juna oli kadonnut. Vastaukset saatiin samassa järjestyksessä kuin kysymyksetkin oli lähetetty, järjestään kultakin asemalta St. Helensin taholta alkaen:

"Ylimääräinen kulki tästä klo viisi. -- Collins Green."

"Ylimääräinen kulki tästä 5.06. -- Earlestown."

"Ylimääräinen kulki tästä 5.10. -- Newton."

"Ylimääräinen kulki tästä 5.20. -- Kenyon Junction."

"Mitään ylimääräistä junaa ei ole tästä kulkenut. -- Barton Moss."

Virkamiehet tuijottivat toisiinsa tyrmistyneinä.

"Kolmikymmenvuotinen kokemukseni ei tällaista tunne", ihmetteli mr. Bland.

"Kerrassaan ennenkuulumatonta ja käsittämätöntä. Ylimääräinen on joutunut harhaan Kenyon Junctionin ja Barton Mossin välillä."

"Eikä siellä kuitenkaan ole mitään sivuraidetta, mikäli minä muistan. Junan on täytynyt suistua kiskoilta."

"Mutta miten saattoi 4.50 parlamenttijuna mitään huomaamatta kulkea samaa rataa?"

"Ei ole toista mahdollisuutta, mr. Hood. Asian täytyy olla niin. Kenties on paikallisjuna havainnut jotakin valaisevaa. Pyydämme Manchesteristä lisätietoja ja sähkötämme Kenyon Junctioniin määräyksen heti tutkia rata Barton Mossiin asti."

Manchesteristä tuli muutamassa minuutissa vastaus.

"Ei mitään tietoja kadonneesta ylimääräisestä. Hidaskulkuisen junan kuljettaja ja konduktööri varmat siitä, ettei mitään tapaturmaa Kenyon Junctionin ja Barton Mossin välillä. Linja aivan selvä, ei jälkeäkään mistään epätavallisesta. -- Manchester."

"Sille kuljettajalle ja konduktöörille on annettava lähtöpassi", mutisi mr. Bland yrmeästi. "On tapahtunut onnettomuus eivätkä he ole sitä huomanneet. Ylimääräinen on ilmeisesti suistunut kiskoilta rataa tärvelemättä -- en jaksa käsittää miten se on mahdollista -- mutta niin on täytynyt käydä, ja tuossa paikassa saamme Kenyon Junctionista tai Barton Mossista sanoman, että se on löydetty ratavallin juurelta."

Mutta mr. Blandin ennustus ei toteutunut. Kului puoli tuntia, ja silloin saapui Kenyon Junctionin asemapäälliköltä näin kuuluva viesti:

"Ei ole saatu vihiä kadonneesta ylimääräisestä. Se kulki ihan varmasti tästä ohi saapumatta Barton Mossiin. Irrotimme tavarajunasta veturin, ja olin itse tarkastamassa radanvarren, mutta kaikki on kunnossa eikä tapaturmasta merkkiäkään."

Mr. Bland repi ähmissään tukkaansa.

"Tämä on sulaa hulluutta, Hood!" hän huudahti. "Katoaako juna ilmaan Englannissa keskellä kirkasta päivää? Juttu on luonnoton. Veturi, kaksi vaunua, konduktöörivaunu, viisi ihmis-olentoa -- ja kaikki kadonneet suoralla rautatienradalla! Jollemme tunnin kuluessa saa mitään suoranaista tietoa, niin lähden itse paikalle tutkimuspäällikkö Collinsin keralla."

Ja silloin vihdoinkin saatiin suoranainen viesti, uutena sähkösanomana Kenyon Junctionista.

"Valitettavasti on minun ilmottaminen, että ylimääräisen junan kuljettajan John Slaterin ruumis on juuri löydetty pensaikosta kahden ja neljänneksen penikulman päässä täältä. Pudonnut veturista, syöksynyt alas ratavallia ja kierinyt risukkoon. Putoamisesta päähän saadut vammat näkyvät tuottaneen kuoleman. Koko tienoo on nyt tyystin tutkittu, eikä näy mitään jälkiä kadonneesta veturista."

Maa oli, kuten jo sanottu, arveluttavassa valtiollisessa käännekohdassa, ja yleisön huomiota kiinnittivät lisäksi Parisista saapuvat tärkeät ja hämmästyttävät tiedot, siellä kun suunnaton häväistysjuttu uhkasi kukistaa hallituksen ja tuhota monien Ranskan johtavien miesten maineen. Sanomalehdet olivat tätä kaikkea tulvillansa, ja ylimääräisen junan merkillinen katoaminen herätti vähemmän huomiota kuin olisi rauhallisempina aikoina mahdollista ollut. Tapauksen nurinkurisuus myös osaltaan vähensi sen tehoa, sillä sanomalehdet olivat vastahakoiset uskomaan niille lähetettyjä tietoja. Useatkin Lontoon lehdet kohtelivat juttua nokkelana sepityksenä, kunnes tapauksen vakava luonne sai vahvistuksensa kovaonnisen kuljettajan ruumiin tarkastuksesta, mikä muuten ei tuonut ilmi mitään varsinaista uutta.

Mr. Bland, mukanaan tutkimuspäällikkö Collins, yhtiön palveluksessa oleva vanhempi salapoliisivirkamies, oli samana iltana lähtenyt Kenyon Junctioniin, ja heidän tutkiskeluansa kesti koko seuraava päivä, mutta aivan tuloksettomasti. Juna ei ainoastaan ollut kadonnut jäljettömiin, vaan ei edes voitu esittää mitään järjellistä arvelua sen kohtalosta. Kuitenkin osotti tutkimuspäällikkö Collinsin virallinen kertomus (joka tätä kirjottaessani on edessäni), että mahdollisuuksia oli useampia kuin olisi osannut aavistaa.

"Näiden kahden aseman välisellä seudulla", lausui hän, "on tiheässä rautatehtaita ja kivihiilikaivoksia. Toisissa näistä tehdään työtä, toiset ovat autioina. Kokonaista kaksitoista on saanut kapearaiteisen kiskotien, työntövaunujen kuljettamiseksi pääraiteen ääreen. Nämä tietysti voidaan heti jättää ottamatta lukuun. Mutta näitä paitsi on tahi aikanaan oli seitsemällä normaaliraiteinen rata pääraiteelle, siihen vaihteella yhdistetty, niiden tuotannon kuljettamiseksi kaivoksen suulta suoraan liikekeskuksiin. Kuitenkin ovat nämä kaikki ainoastaan muutaman penikulman pituisia. Näistä seitsemästä kuuluu neljä sellaisille kaivoksille, joissa työt on lopetettu, tai ainakin johtavat ne pois käytännöstä joutuneille kaivos-aukoille. Nämä kaivokset ovat Redgauntlet, Hero, Slough of Despond ja Heartsease, viimeksimainittu Lancashiren suurimpia kaivoksia kymmenen vuotta takaperin. Nämä neljä sivurataa voidaan jättää tutkimuksemme ulkopuolelle, sillä mahdollisten tapaturmain ehkäisemiseksi on lähinnä päärataa olleet kiskot poistettu, joten ne eivät enää yhdy siihen. Jäljellä on kolme muuta sivurataa, jotka johtavat:

"1) Carnstockin rautatehtaalle;

"2) Big Ben-kaivokselle;

"3) Perseverance-kaivokselle.

"Näistä on Big Ben-rata ainoastaan neljännespenikulman pituinen ja päättyy kaivoksen suulle vientivalmiiksi kasatun kivihiilivaraston ääreen. Siellä ei oltu mitään nähty tai kuultu ylimääräisestä junasta. Carnstockin rautatehtaan rataa sulki kesäkuun 3 p:nä kaiken päivää kuusitoista vaununlastia hematiittia. Se on yksiraiteinen, joten ei olisi voinut kulkea ohi. Mitä Perseverance-rataan tulee, se on joltisenkin vilkasliikkeinen kaksiraiteinen rautatienpätkä, sillä kaivoksen tuotanto on hyvin suuri. Kesäkuun 3 p:nä tämä liike kävi tavalliseen tapaan; satoja miehiä, joukossa kiskottajien työkunta, työskenteli pitkin tuota kahden ja neljänneksen penikulman matkaa, joka on radan mittana, ja on mahdotonta olettaa, että sinne olisi voinut saapua odottamaton juna herättämättä yleistä huomiota. Lopuksi huomautettakoon, että tämä sivurata on lähempänä St. Helensiä kuin paikka mistä kuljettajan ruumis löytyi, joten meillä on täysi syy uskoa, että juna ennen tuhoutumistaan oli kulkenut tästä haarasta ohi.

"John Slaterin ulkomuoto tai vammat eivät anna mitään vihiä. Voimme ainoastaan sanoa, että mikäli me näemme, hän sai loppunsa putoamalla veturista, vaikka hänen putoamisensa syy ja junan kohtalo sen jälkeen on kysymys, josta en tunne kykeneväni esittämään arvelua."

Lopuksi tutkimuspäällikkö jätti johtokunnalle erohakemuksensa, syvästi loukkaantuneena siitä, että Lontoon lehdet olivat syyttäneet häntä kykenemättömyydestä.

Kului kuukausi, joll'aikaa poliisiviranomaiset ja yhtiö ilman vähintäkään menestystä pitkittivät tutkimuksiaan. Luvattiin palkinto ja rikoksen varalta anteeksianto, mutta kumpaistakaan ei tavoteltu. Joka päivä avasi yleisö lehtensä siinä varmassa oletuksessa, että noin hullunkurinen salaisuus vihdoinkin saisi selityksensä, mutta viikon toisensa jälkeen pysyi arvotuksen ratkaisu yhäti yhtä kaukana. Valoisana kesäkuun ehtoopäivänä oli Englannin tiheimmin asutussa osassa juna väkinensä kadonnut niin jäljettömiin kuin olisi joku kemian keksijänero haihduttanut sen kaasuksi. Sanomalehtiin lähetetyissä kirjavissa arveluissa olikin joitakuita, joissa vakavasti väitettiin, että toimessa oli ollut yliluonnollisia tai ainakin luonnonvastaisia voimia, ja että kyseinen monsieur Caratal luultavasti oli henkilö, joka paremmin tunnettiin vähemmän kohteliaalla nimellä. Toiset pitivät hänen tummaa seuralaistaan tuhon tuottajana, mutta mitä hän oikeastaan oli tehnyt, sitä ei kukaan oikein osannut sanoiksi saada.

Sanomalehtien ja yksityisten lukijain esittämissä otaksumissa oli pari kyllin mukiinmenevää herättääkseen yleisön huomiota. "Timesissä" ilmestyi sellainen erään siihen aikaan jommoiseenkin maineeseen päässeen todistelijan nimimerkillä varustettuna ja yritti käsitellä asiaa kriitilliseen ja puolitieteelliseen tapaan. Otteen siitä täytyy riittää, mutta utelias voi lukea koko kirjeen heinäkuun 3 p:n n:osta.

"Käytännöllisen todistelun alkeellisia periaatteita on", hän huomautti, "että kun mahdoton on siirretty syrjään, niin jäljelle jääneen, olipa _kuinkakin uskomatonta_, täytyy sisältää totuus. On varmaa, että juna sivuutti Kenyon Junctionin. On varmaa, että se ei saapunut Barton Mossiin. On mitä suurimmassa määrässä uskomatonta, mutta kuitenkin mahdollista, että se on joutunut jollekin noista seitsemästä normaaliraiteisesta sivuradasta. On ilmeisesti mahdotonta junan kulkea kiskotonta taivalta, ja senvuoksi voimme supistaa uskomattomien mahdollisuuksiemme luvun kolmeksi ja ottaa huomioon nuo kolme avointa rataa, nimittäin Carnstockin rautatehtaan, Big Ben- ja Perseverance-radat. Onko olemassa salainen kaivosmiesten liitto, englantilainen camorra, joka pystyy hävittämään sekä junan että matkustajat? Se on uskomatonta, mutta se ei ole mahdotonta. Tunnustan olevani kykenemätön esittämään muuta ratkaisua. Neuvoisin toden teolla yhtiötä kohdistamaan kaiken tarmonsa noiden kolmen sivuradan ja niiden päätekohtain työmiesten tutkimiseen. Piirin panttikonttorien huolellinen tarkastus mahdollisesti antaisi jotakin vihiä."

Tämä tunnustetusti kykenevältä taholta lähtenyt lausunto saavutti melkoista mielenkiintoa ja sai osakseen tuiman vastalauseen niiltä, jotka pitivät moista vihjausta luonnottomana herjauksena rehellistä ja kunnioitettavaa kansalaisryhmää kohtaan. Ainoana vastauksena tähän arvosteluun oli haaste vastaväittäjille alistaa yleisön harkittavaksi luontevampi selitys. Tämän tuloksena saapui kaksikin otaksumaa ("Times" heinäkuun 7 ja 9 p:ltä). Ensimäinen arveli, että juna oli saattanut suistua kiskoilta ja upota Lancashiren ja Staffordshiren kanavaan, joka useampien satojen metrien taipaleella kulkee radan suuntaa. Tämän oletuksen kumosi julkaistu tieto kanavan syvyydestä; se oli aivan riittämätön kätkemään noin suurta esinettä. Toinen kirjeenvaihtaja muistutti salkusta, joka näytti olleen muukalaisten ainoana matkatavarana, ja arveli, että siihen oli saattanut olla kätkettynä jokin uusi äärettömän voimakkaasti pirstoava räjähdys-aine. Mutta sellainen selitys herätti vain naurua, edellyttäessään että kokonainen juna voisi räjähtää tomuksi kiskojen pysyessä vahingoittumatta. Tutkimus oli joutunut tähän toivottomaan asemaan, kun sattui uusi ja aivan aavistamaton tapaus.

Mrs. McPherson nimittäin sai kirjeen mieheltään, James McPhersonilta, kadonneen junan konduktööriltä. Kirje oli päivätty heinäkuun 5 p:nä 1890, pantu postiin New Yorkissa ja saapui perille heinäkuun 14 p:nä. Joitakuita epäilyjä lausuttiin kirjeen alkuperästä, mutta mrs. McPherson oli varma käsialasta, ja se seikka, että kirjeessä oli sadan dollarin rahaerä viiden dollarin seteleinä, riitti itsessään todisteeksi. Mitään osotetta ei annettu kirjeessä, joka kuului seuraavasti:

'Rakas vaimoni.

Olen paljon pohtinut oloani ja huomaan kovin vaikeaksi luopua sinusta. Samaten Lizziestä. Koetan taistella vastaan, mutta en pääse vaivastani. Lähetän tässä rahaa, josta vaihtamalla lähtee kaksikymmentä Englannin puntaa. Tämän pitäisi riittää toimittamaan sekä Lizzien että sinut Atlantin yli, ja Hampurin laivat, jotka poikkeavat Southamptoniin, ovat varsin hyviä laivoja sekä halvempia kuin Liverpoolin. Jos voisitte tulla tänne ja asettua Johnston-hotelliin, niin minä koettaisin lähettää teille sanan miten tapaisimme, mutta tällähaavaa olen kovin tukalassa asemassa ja pahalla mielellä, kun on niin vaikea luopua teistä molemmista. Ei siis enempää tällä kertaa. Rakastava puolisosi

James McPherson.'

Jonkun aikaa odotettiin täydellä luottamuksella, että tämä kirje johtaisi koko jutun selviämiseen, varsinkin kun saatiin tietoon että muuan matkustaja, joka hyvin suuresti muistutti kadonnutta konduktööriä, oli Summersin nimellä tullut Southamptonissa Hampurin ja New Yorkin linjan "Vistulaan", joka lähti kesäkuun 7 p:nä. Mrs. McPherson ja hänen sisarensa Lizzie Dolton siirtyivät ohjeen mukaan New Yorkiin ja viipyivät kolme viikkoa Johnston-hotellissa, kuulematta mitään kadonneesta miehestä. Luultavasti olivat muutamat sanomalehtien ajattelemattomat huomautukset varottaneet häntä siitä, että poliisit käyttivät heitä syöttinä. Oli asian laita miten tahansa, hän ei ainakaan kirjottanut eikä tullut, ja naisten oli lopulta pakko palata Liverpooliin.

Sille kannalle asia jäi aina nykyiseen vuoteen 1898 asti. Niin uskomattomalta kuin saattaakin tuntua, näiden kahdeksan vuoden kuluessa ei ilmaantunut mitään, mikä olisi vähääkään valaissut sen ylimääräisen junan eriskummallista katoamista, jolla monsieur Caratal ja hänen kumppaninsa kulkivat. Tarkat tiedustelut noiden kahden matkustajan entisyydestä saivat ainoastaan ilmi, että monsieur Caratal oli Keski-Amerikassa hyvin tunnettu rahamiehenä ja valtiollisena välittäjänä ja että hän matkallaan Europpaan oli ilmaissut tavatonta kärsimättömyyttä ehtiä Parisiin. Hänen toverinsa, jonka nimeksi oli matkustajaluetteloon ilmotettu Eduardo Gomez, oli kuulu raakamaisesta rohkeudestaan ja väkivaltaisuudestaan. Mutta kuitenkin oli todisteita siitä, että hän oli rehellisesti ryhtynyt monsieur Caratalia palvelemaan ja että jälkimäinen, ollen hentoruumiinen mies, käytti toista vartianaan ja suojeluksenaan. Lisäksi mainittakoon, ettei Parisista saatu mitään tietoja monsieur Caratalin kiireisen matkan tarkotuksesta. Näin olen kertonut jutun kaikki tunnetut piirteet siihen asti kunnes Marseillen sanomalehdissä julkaistiin Herbert de Lernacin äskeinen tunnustus, hänen ollessaan tuomittuna kuolemaan Bonvalot-nimisen kauppiaan murhasta. Tämä selonteko voidaan sananmukaisesti kääntää seuraavasti:

"En tee tätä ilmotustani pelkästä ylpeydestä tai kerskaamisen halusta, sillä jos se olisi tarkotukseni, niin voisin kertoa kymmenkunnan aivan yhtä loistavaa tekoa elämästäni; mutta teen sen saadakseni eräät herrasmiehet Parisissa ymmärtämään, että minä, joka pystyn tässä ilmaisemaan monsieur Caratalin kohtalon, voin myöskin paljastaa kenen hyväksi ja kenen tilauksesta työ tehtiin, ellei odottamani armahdus pian saavu. Käyttäkää varotusta, messieurs, ennenkuin on myöhäistä! Tunnette Herbert de Lernacin ja tiedätte, että hänen tekonsa ovat yhtä valmiit kuin sanansakin. Kiiruhtakaa siis, tahi olette hukassa!

"Tällä kertaa en mainitse mitään nimiä -- jos vain kuulisitte nimet, niin vastapa hämmästyisitte! -- mutta kerron ainoastaan kuinka taitavasti toimitin asiani. Olin silloin uskollinen isännilleni, ja epäilemättä he ovat nyt minulle uskollisia. Minä toivon niin, ja kunnes olen vakuutettu heidän petollisuudestaan, pidän salassa nämä nimet, jotka saisivat kiihkoon Europan. Mutta sinä päivänä... no, en sano enempää!