Part 5

"Hän asui kaupungin laidalla", vastasi Hollis, "vanhassa talossa, jonka hän osti muutamia vuosia sitten. Tunnen sen ulkoapäin varsin hyvin, vaikka en olekaan koskaan käynyt siellä sisällä. En luule, että sitä vielä on vuokrattu, vaikka kyllä tiedän, että siitä on ilmoitettu täkäläisissä sanomalehdissä. Lähdetään ensin murkinalle 'Valkoiseen Karhuun' ja ajetaan sitten sinne katsomaan, mitä saamme aikaan. Haluaisitte kai saada jonkunmoisen aavistuksen Hannafordin keksinnön laadusta?"

"Juuri niin", myönsi Hetherwick. "Jos salaisuus oli niin arvokas kuin hän sanoi pojantyttärelleen, niin silloin hänet on voinut murhata joku, joka tahtoi saada sen yksinomaan omaksi omaisuudekseen. Joka tapauksessa se on toinen jälki, jota on noudatettava."

"En ole milloinkaan kuullut puhuttavan, että Hannaford oli keksijä tai kokeilija", huomautti Hollis. "Mutta minähän tunsinkin häntä hyvin vähän muutoin paitsi virka-asioissa: hän, hänen pojantyttärensä ja vanhahko nainen, joka heillä oli taloudenhoitajattarena, olivat hiljaista väkeä. Tiedän, että hän kasvatti pojantyttärensä lapsesta saakka ja antoi hänelle koko lailla hyvän kasvatuksen tyttöopistossa, mutta muutoin supistuvat tietoni heidän yksityisistä asioistaan hyvin vähiin. Otaksuttavasti hän työskenteli mainitsemassanne laboratoriossa huvikseen joutohetkinään."

"Hän harrasteli kemiaa, mikäli minä olen saanut selville", selitti Hetherwick. "Ja jollei laboratoriota ole repostettu, niin kenties löydämme sieltä jotakin, mikä antaa meille vihjauksen."

Hollis näytti miettivän minuutin tai pari.

"Sain mielijohteen!" hän sanoi äkkiä. "'Valkoisessa Karhussa' syö joka päivä puolista muuan Collison-niminen mies, erään täkäläisen suuren värjäysliikkeen analyyttinen kemisti. Silloin tällöin näin hänen keskustelevan Hannafordin kanssa. Ehkäpä hän tietäisi kertoa meille jotakin tästä asiasta. Lähdetään sinne! Nyt on juuri hänen ruokailuaikansa."

Muutamia minuutteja myöhemmin vei Hollis Hetherwickin hotellin kahvilahuoneessa parrakkaan miehen luokse, jolla oli silmälasit nenällään ja joka juuri oli aloittanut puolisensa, esitteli hänet ja selitti lyhyesti, mitä varten hän oli tullut Sellithwaiteen. Collison nyökkäsi hymyillen.

"Kyllä ymmärrän", hän virkkoi toisten istuutuessa hänen pöytäänsä. "Hannaford teki hiukan kemiallisia kokeita -- pelkästään harrastelijan tavoin. Mutta että hän olisi keksinyt jotakin niin arvokasta -- jopa nyt!"

"Hän oli kuitenkin älykäs mies harrastelijaksi, ja kenties hän on keksinyt jotakin, millä on melkoinen arvo."

"Eikö teillä ole aavistustakaan, mihin hän pyrki?" tiedusti Hetherwick.

"Viime aikoina, ei! Mutta joku aika takaperin hän oli suunnattoman innostunut aniliiniväreihin", vastasi Collison. "Hän puheli usein kanssani niistä. Se on tällä alalla rajattoman suurimerkityksinen haara. Saksalaisethan, kuten kai tiedätte, ovat aniliiniväreihin nähden olleet tavattoman paljon edellä meistä, ja me olemme saaneet Saksasta niitä suurimman osan tarvitsemastamme määrästä, jollemme kaikkea. Hannaford harmitteli usein, miksi emme voi itse valmistaa aniliinivärejämme, ja luullakseni hän kokeili niillä. Mutta katsoen hänen mahdollisuuksiinsa -- hän kun oli vain harrastelija -- se oli tietystikin toivotonta."

"Näin hänen joskus keskustelevan teidän kanssanne", huomautti Hollis. "Eikö teillä ole vihiäkään siitä, mihin hän tähtäsi viime aikoina?"

"Ei. Hänellä oli tapana kysellä minulta teknillisiä neuvoja", vastasi Collison. "Minä nähkääs pidin häntä vain miehenä, jolla oli luontainen kokeiluhalu. Se oli ilmeisesti hänen mielihaaveensa. Laskin siitä usein hänelle leikkiä. Mutta hän oli mies, joka tiesi, mihin pyrki, ja lukemalla ja kokeilemalla hän oli kerännyt itselleen koko joukon tietoja."

"Ja on kai mahdollisuuden rajoissa, että hän on keksinyt jotakin, millä on käytännöllistä arvoa?" lausui Hetherwick.

"Niin, varsin hyvin! Ja ehkä hän on keksinytkin", myönsi Collison. "Olen tuntenut paljoa kehittymättömämpiä harrastelijoita, jotka ovat äkkiä keksineet jotakin. Sitten on kysymys siitä, onko heillä kylliksi tietoja sovelluttaakseen keksintönsä mihinkään käytännölliseen tarkoitukseen ja hyötyäkseen siitä."

"Siitä päättäen, mitä Hannaford puhui pojantyttärelleen, hän ilmeisesti luuli tietävänsä kylliksi sitä varten", huomautti Hetherwick. "Aion pistäytyä hänen entisessä laboratoriossaan saadakseni selville juuri sen, mitä hän on keksinyt."

"Mutta koska ette ole kemisti, ette edes harrastelija", sanoi Hollis nauraen, "se ei ole suinkaan helppoa! Olisi parasta, jos te lähtisitte puolisen jälkeen mukaamme, Collison."

"Voin luovuttaa teille pari tuntia", myöntyi Collison. "Olen jo utelias ja tulen mielelläni -- erittäinkin jos joku havainto, jonka siellä mahdollisesti teemme, on omiaan luomaan valoa Hannafordin salaperäiseen kuolemaan. Ikävä, etteivät poliisit ole saaneet pidätetyksi miestä, joka oli hänen seurassaan", lisäsi hän, katsahtaen Hetherwickiin. "Te kai tuntisitte hänet?"

"Kyllä, jollei hän ole kerrassaan erinomainen taituri naamioimaan itseään -- varmasti!" vakuutti Hetherwick. "Hän oli huomiota herättävä mies."

Tuntia myöhemmin pysäyttivät nämä kolme miestä ajoneuvonsa vähän matkan päässä kaupungista olevan talon edustalle, lännessä kohoavan, pitkän kukkulajonon juurelle ulottuvan nummen reunaan. Talo, vanhanaikainen, yksinäinen rakennus, oli tyhjänä paitsi vahtia, joka oli majoitettu sen pihanpuolisiin huoneisiin tuulettamaan taloa ja näyttämään sitä mahdollisille vuokraajille. Laboratoriota, joka oli kiviseinäinen, puukattoinen hökkeli puutarhan perällä, ei oltu aukaistu kertaakaan, senjälkeen kun Hannaford oli poistuessaan lukinnut sen. Mutta avain löytyi pian, ja vieraat astuivat sisälle ja silmäilivät ympärilleen, kukin arvostellen näkemäänsä eri tavalla.

Koko huone oli täynnä kaikenlaista rojua ja roskaa. Kaikki Hannafordin laboratoriokoneet ja -tarvekalut oli viety pois, eikä siellä nyt ollut nähtävänä juuri muuta kuin romua -- laseja, sekä eheitä että särkyneitä, paperia, kelvottomia rasioita ja lippaita, yleensä kaikenlaista hylkytavaraa. Mutta analyyttinen kemisti katseli ympärilleen tuntijan silmällä, tutki pulloja ja lippaita, nosti esineen sieltä, toisen täältä, ja ennen pitkää hän kääntyi toisten puoleen, nauraen ja osoittaen samalla sormellaan nurkassa seisovaa pöytää, jolla oli maljakoita ja pölyttyneitä kupposia.

"On perin helppo nähdä, mitä Hannaford tavoitteli!" hän sanoi. "Hän on koettanut kehittää uutta mustetta!"

"Mustetta!" huudahti Hollis epäillen. "Eikö nyt jo ole kaupassa yllin kyllin mustelajeja?"

"Loputtomasti!" myönsi Collison naurahtaen taaskin ja osoittaen uudelleen pöytää. "Tässä on näytteitä kaikista parhaiten tunnetuista -- mutta paraskaan tähän asti keksitty muste ei ole täydellinen. Harrastelijana Hannaford ehkä ajatteli kykenevänsä valmistamaan parempaa kuin paras nykyisin tunnettu on. Mustetta! Juuri sitä hän on tavoitellut. Ehdottomasti hyvä, täysin juokseva, läpitunkeva, kestävä, syövyttämätön kirjoitusmuste -- se on ollut hänen haaveensa! Siitä lyön vetoa tuhannen yhtä vastaan. Täällä on jälkiä monista hänen käyttämistään aineista."

Hän näytti heille useita aineita, selittäen niiden ominaisuuksia ja esittäen muutamia huomautuksia mustelajien valmistamisen historiasta viimeisten sadan vuoden aikana.

"Lyhyesti sanoen", lopetti hän puheensa, "ei tehtailijoiden ilmoituksista ja kehuskeluista huolimatta ole olemassa ehdottomasti täysikelpoista kirjoitusmustetta kaupassa -- siitä olen joka tapauksessa varma. Jos Hannaford luuli osaavansa valmistaa sellaista ja jos se hänelle onnistui, niin olisin hyvilläni, jos saisin hänen ohjeensa! Se olisi rahaa!"

"Olisiko se sadantuhannen punnan arvoinen?" kysäisi Hetherwick, joka muisti Rhonan sanat. "Niinkö paljon?"

"No, no!" äänsi Collison nauraen. "On muistettava, että keksijät ovat aina kovin herkkiä, aina taipuvaisia näkemään kaikki ruusuisten silmälasien lävitse ja liioittelemaan keksintöjensä ansioita. Mutta jos Hannaford kokeilemalla on todellakin keksinyt sellaisen musteen valmistustavan, joka kaikissa tarpeellisissa suhteissa on parempaa kuin sen kilpailijat -- niin se kyllä on melkoisen rahasumman arvoinen. Siitä ei ole epäilystäkään!"

"Hänen olisi kai ollut hankittava patentti keksinnölleen?" arveli Hetherwick.

"Ihan varmasti! Yhtenä syynä hänen Lontoon-matkaansa luulisin olleen juuri sen -- hän tahtoi huolehtia siitä", vakuutti Collison. Hän katsahti taaskin ympärilleen ja purskahti jälleen nauramaan. "Niin", hän sanoi, "nyt sen tiedätte, nyt voitte sen nojalla, mitä olen täällä nähnyt, olla varmat siitä, mihin Hannaford tähtäsi! Musteeseen -- juuri musteeseen!"

Hetherwick piti Collisonin päätelmää oikeana, ja lähdettyään myöhemmin iltapäivällä Sellithwaitesta paluumatkalle Lontooseen hän arvioi matkansa tuloksia. Hän oli saavuttanut kaksi seikkaa. Ensinnäkin hän oli saanut selville, että se nainen, josta Hannaford oli puhunut junassa, oli kymmenen vuotta takaperin tunnettu rouva Whittinghamina, näytti olevan jonkunlainen seikkailijatar ja voitiin hänet, vaikka hän olikin korvannut pettämänsä jalokivikauppiaan vahingon, vieläkin vangita, tuomita ja rangaista, jos hänet tavattaisiin. Toiseksi hän oli saanut tietää, että keksintö, josta Hannaford oli puhunut pojantyttärelleen niin luottavan riemuisesti ja jonka selostus oli niin salaperäisesti kadonnut, koski sellaisen uuden kirjoitusmusteen valmistamista, josta saattaisi kehkeytyä varsin arvokas kauppatavara. Hyvä jo näinkin; asiat alkoivat hänelle selvetä. Syödessään päivällistä ravintolavaunussa hän suunnitteli vastaisia toimenpiteitään. Mutta niistä päättäminen vaati vain vähän miettimistä. Hänen oli hankittava tarkat tiedot naisesta, jonka kuva oli hänen muistikirjansa välissä -- mikä hänen nykyinen nimensä oli, missä hän asusti, miksi hänen kuvansa oli julkaistu sanomalehdessä, ja viimeksi, mutta ei suinkaan vähäisimpänä seikkana, oliko Hannaford nähtyään hänen muotokuvansa ollut kosketuksissa hänen kanssaan tai antanut hänestä tietoja. Seurassaan olleelle miehelle Hannaford oli junassa sanonut, ettei hän ollut maininnut kellekään mitään naisesta ennen kuin sinä iltana -- niin, mutta eikö hän ollut puhunut kellekään muulle kuin sille miehelle? Se siitä -- ja sitten hänen oli koetettava jollakin tavoin ottaa selkoa, miten oli käynyt sinetöidylle kuorelle, joka epäilemättä oli Hannafordin taskussa hänen poistuessaan Malterin hotellista kuoliniltanaan.

SEITSEMÄS LUKU

Musta samettinauha

Seuraavana aamuna Hetherwick lähti kiertämään Lontoon West Endin muodikkaissa valokuvausliikkeissä käymättä sitä ennen Kenthwaiten tai Rhona Hannafordin luona. Niitä ei ollutkaan kovin monta, ei ainakaan parhaassa maineessa olevia. Hän alkoi työskennellä suunnitelmallisesti. Hänen ensimmäiset tiedustelunsa menivät hukkaan, mutta vähää ennen puoltapäivää, juuri kun hän arveli poiketa puolisille, hän osui oikeaan paikkaan. Se henkilö, jolle hän näytti kuvaa eräässä palatsimaisessa liikkeessä Bond-kadun varrella, hymyili heti tuntevasti.

"Haluatte tietää, kuka on se henkilö, jota tämä esittää?" hän virkkoi. "No niin. Hän on lady Riversreade, Riversreade courtista, läheltä Dorkingia."

Hetherwick ei ollut lainkaan hyvin tutustunut Debretten eikä Burken sukukalentereihin eikä myöskään tavallisten opastuskirjojen sisältämiin aatelisluetteloihin, ja lady Riversreaden nimi oli hänelle tyyten outo -- hän ei ollut koskaan kuullut sitä mainittavan. Mutta mies, jolle hän oli näyttänyt kuvan ja joka nyt piti sitä kädessään, tuntui ajattelevan, että lady Riversreade oli tai että hänen olisi pitänyt olla kaikille yhtä tuttu kuin hän ilmeisesti oli puhujalle.

"Tämä kuva on jäljennetty meillä otetusta lady Riversreaden valokuvasta", hän sanoi, meni erään sivupöydän luokse vastaanottohuoneessa, jossa he olivat, ja otti siltä puitteisiin pannun muotokuvan. "Se on juuri tästä."

"Siinä tapauksessa te otaksuttavasti tiedätte missä sanomalehdessä kuva julkaistiin", huomautti Hetherwick. "Oikeastaan haluankin tietää juuri sen."

"Niin, se julkaistiin useissa lehdissä", vastasi valokuvaaja. "Äskettäin. Se tapahtui samaan aikaan, jolloin lady Riversreade avasi jonkun hoitolan tai laitoksen -- en muista mikä se oli. Siitä oli selostus sanomalehdissä, ja luonnollisesti julkaistiin myöskin hänen valokuvansa."

Hetherwick esitti etukäteen keksimänsä, todennäköiseltä tuntuvan selityksen uteliaisuudelleen ja poistui. Lady Riversreade! Ilmeisestikin korkea-arvoinen, varakas tahi hyvässä asemassa oleva nainen. Mutta oliko hän sama henkilö, joka kymmenen vuotta sitten käytti nimeä rouva Whittingham ja joka Sellithwaitessa peijasi jalokivikauppiaalta lähes neljäntuhannen punnan arvoisen kaulaketjun ja vältti ovelasti vangitsemisen, pujahtaen Hannafordin käsistä? Ja siinä tapauksessa...

Mutta se vei rajattomiin mietteisiin; nykyhetkellä oli pääasia saada mahdollisimman tarkat tiedot lady Riversreadesta, Riversreade courtista läheltä Dorkingia. Hetherwick olisi epäilemättä voinut saada melkoisen paljon tietoja muodissa olevalta valokuvaajalta, mutta hän oli visusti karttanut näyttämästä liian kyselyhaluiselta. Sitäpaitsi hän tunsi erään miehen, muutaman Boxleyn, joka oli saman kerhon jäsen kuin hän, oli aina perin hyvästi selvillä kaikista hienoston ja ylimystön piirissä sattuneista tapahtumista ja voi, jos tahtoi, kertoa hänelle kaikki tarvittavat seikat lady Riversreadesta -- jos hänestä nimittäin oli mitään kertomista. Boxley oli yksi noita vanhojapoikia, jotka liikkuivat kaupungissa kaikkialla, tunsivat kaikki ja pysyttelivät aina asioiden tasalla; hän söi puolista säännöllisesti Junior Megatherium-nimisessä kerhossa, ja sinne Hetherwick pian suuntasi askeleensa tavatakseen hänet.

Hänellä oli onni mukanaan, ja hän kohtasi Boxleyn melkein heti astuttuaan tuosta vain valioväelle avautuvasta pyhästä ovesta sisälle. Boxley oli aterioimassa, eikä hänen pöydässään ollut ketään muuta. Hetherwick meni hänen seuraansa ja aloitti tavanmukaisen pikku pakinansa ylimalkaisista aiheista. Mutta pian hän kävi käsiksi asiaansa.

"Kuulehan!" hän sanoi keskustelun sopivasti keskeytyessä. "Minulla olisi hieman kysymistä sinulta. Sinä tunnet kaikki ja tiedät kaikki. Kuka on lady Riversreade, joka äskettäin on perustanut jonkunlaisen hoitolan, laitoksen, parantolan tai jotakin sentapaista?"

"Yksi Englannin rikkaimpia naisia", vastasi Boxley empimättä. "Hänellä on parin miljoonan paikkeilla. Se hänen nykyisyydestään -- hänen entisyyttään en tunne. Enkä luule kenenkään muun sitä tuntevan. Ei ainakaan tässä maassa."

"Mitä? Onko hän sitten ulkolainen?" tiedusti Hetherwick. "Näin hänen kuvansa sanomalehdissä -- siksi kysyin sinulta, kuka hän on. Mielestäni hän ei näytä ulkolaiselta."

"Voin kertoa sinulle kaikki, mitä hänestä tiedetään", virkkoi Boxley, "mutta se ei ole paljon. Hän on leski; hänen miehensä oli sir John Riversreade, kuuluisa urakoitsija, joka ansaitsi sievoisen omaisuuden rakentamalla rautateitä, patoja isojen jokien poikki ja muuta sellaista, saaden siitä hyvästä aatelisarvon. Hän rakennutti itselleen myöskin suurenmoisen maahovin lähelle Dorkingia ja antoi sille nimen Riversreade court -- juuri sellaisen kartanon, jollaisia nykyaikaiset miljoonamiehet tavallisesti rakennuttavat. Vanha sir John oli ollut poikamiehenä koko elämänsä ajan aina yli kuudenteenkymmenenteen ikävuoteensa -- hänellä ei ollut aikaa muuhun kuin urakkoihinsa, ymmärräthän. Mutta noin viidenseitsemättä vanhana, kuusi tahi seitsemän vuotta sitten, hän matkusti Yhdysvaltoihin ja viipyi siellä pitkähkön ajan. Ja palatessaan hän toi mukanaan puolison -- saman ladyn, josta tiedustelet."

"Hän on siis amerikkalainen?" huomautti Hetherwick.

"Niin, siellä sir John kylläkin meni avioliittoon hänen kanssaan", sanoi Boxley. "Mutta tekisi mieleni väittää, ettei hän ole amerikkalainen."

"Oletko tavannut hänet -- henkilökohtaisesti?"

"Kyllä. Olen kohdannut hänet kerran tai pari eräiden asioiden tähden, ja minut on esitelty hänelle aivan sattumalta. Niin, en usko, että hän on amerikkalainen. Jos tahtoisin määritellä hänen kansallisuutensa, niin sanoisin häntä yleismaailmalliseksi."

"Suuren maailman nainen, vai mitä?"

"Ihan varmasti. Kaunis -- maltillinen -- varma -- terävä, taitava. Luullakseni hän osaa hoitaa puolisonsa hänelle jättämiä varoja."

"Jättikö sir John hänelle kaikki?"

"Joka-ikisen pennyn! Lukuun ottamatta muutamia vähäisiä lahjoituksia hyväntekeväisyyslaitoksille. Siihen aikaan -- vanhuksen kuolemasta on kulunut kaksi vuotta -- puhuttiin, että lady Riversreade sai yli kaksi miljoonaa."

"Entä tämä laitos vai mikä se on?"

"Niin, se! Siitä oli sanomalehdissä vähän aikaa takaperin."

"En ole varsin uuttera sanomalehtien lukija. Mikä se on?"

"Niin, hän perusti Riversreade courtin lähelle hoitolan haavoittuneita upseereja varten. Siellä likeisyydessä oli joku iso maalaisrakennus tyhjänä -- sitä ei saatu vuokratuksi eikä myydyksi. Hän osti sen, korjautti ja kalusti sen, palkkasi sinne sairaanhoitajattaria sekä palvelusväkeä ja sai sille sotaministeriön siunauksen. Se on luullakseni soma, hauska paikka, ja hän maksaa kulungit."

"Hän harrastaa siis hyväntekeväisyyttä?"

"Siltä näyttää. Ja helppoa se onkin, kun on käytettävissä pari miljoonaa. Mutta hyödyllistä se on joka tapauksessa."

Boxley poistui kohta senjälkeen, ja ihmeissään kuulemastaan ja nyt kiihkeästi haluten tietää, olivatko lady Riversreade ja rouva Whittingham sama henkilö, meni Hetherwick tupakkahuoneeseen ja otti käsiinsä _Times_-lehden numeron enemmän tottumuksesta kuin varsinaisesta lukemishalusta. Hänen katseensa osui melkein heti siihen nimeen, joka juuri silloin askarrutti hänen ajatuksiaan -- se oli kapiteleilla painettuna ilmoituksen otsikossa:

"_Lady Riversreaden haavoittuneiden upseerien hoitolaan, Surreyssa_, halutaan heti paikalla-asuva naiskirjuri, joka on täydelleen perehtynyt kirjanpitoon sekä kirjeenvaihtoon ja on hyvin harjaantunut pika- sekä konekirjoittajatar. Ranskan- ja saksankielen taitoiselle annetaan etusija. Tiedustaa sopii suullisesti joka päivä tämän viikon aikana kymmenestä kahteentoista ja kolmesta viiteen lady Riversreadelta Riversreade courtissa, Dorkingissa."

Hetherwick viskasi lehden syrjään, poistui kerhosta ja osti ensimmäiseltä kohtaamaltaan sanomalehti-myyjältä toisen numeron samaa lehteä. Se kädessään hän hyppäsi vuokra-autoon ja ajoi Surrey-kadulle, pohtien mielessään, vieläkö hän tapaisi Rhona Hannafordin Malterin hotellissa. Häntä onnisti -- tyttö ei ollut vielä poistunut -- ja seuraavien minuuttien aikana hän esitti Rhonalle lavean ja tarkan selostuksen kaikesta siitä, mitä oli puuhannut sen jälkeen, kun he olivat viimeksi olleet puheissa keskenään. Tyttö kuunteli hänen kertomustaan Sellithwaitesta ja hänen senaamuisista huomioistaan hiukan kummastuneen näköisenä.

"Miksi näette näin paljon vaivaa?" hän kysyi äkkiä ja suoraan. "Te teette enemmän, syvennytte tähän asiaan enemmän kuin poliisit. Matherfield kävi täällä tänä aamuna kertomassa, kuten hän sanoi, kuinka he edistyvät. He eivät edisty lainkaan! He eivät ole saaneet selville mitään; he eivät ole kuulleet, eivät saaneet vähääkään selkoa junassa näkemistänne eivätkä Victoria-asemalla olleesta miehestä -- he ovat aivan samalla kohdalla kuin alussakin. Mutta te -- te olette saanut selville koko joukon. Miksi työskentelette tässä jutussa niin tarmokkaasti?"

"Se lienee pantava ammattiuteliaisuuden laskuun", vastasi Hetherwick hymyillen. "Juttu kiinnittää mieltäni. Hirveästi! Minähän olin myöskin junassa samoin kuin se mies, jota ei ole löydetty. Niin, ja nyt -- kun olen päässyt näin pitkälle, tahtoisin teitä mukaan."

"Minua! Millä tavoin?" huudahti Rhona. Hetherwick veti esille _Timesin_ ja osoitti ilmoitusta. "Toivoisin teidän huomenaamulla menevän Dorkingiin henkilökohtaisesti keskustelemaan lady Riversreaden kanssa tämän johdosta", hän selitti. "Teillä on kaikki ilmoituksessa mainitut ominaisuudet, joten voitte esittää erinomaisen syyn käyntiinne. Se, tahdotteko ottaa toimen vastaan, on toinen kysymys -- haluaisin vain teidän näkevän hänet sellaisissa oloissa, että voitte silmäillä häntä tarkoin."

"Miksi?" kysyi Rhona.

"Haluaisin teidän katsovan, onko hänellä käsivarressaan sellainen nauha, josta Hudson puhui Hollisille ja minulle", vastasi Hetherwick. "Teidän kaltaisenne teräväsilmäinen ihminen näkee sen pian. Ja jos hänellä se on, niin silloin hän on rouva Whittingham! Siinä tapauksessa olisi minun pyydettävä teitä tekemään enemmän -- vielä enemmän."

"Mitä esimerkiksi?" tiedusti tyttö.

"Panemaan parhaanne saadaksenne sen toimen", sanoi Hetherwick. "Taitojenne nojalla luulisin teidän voivan sen saada."

"Mitä varten sitä tahtoisitte?" kysyi Rhona.

"Lady Riversreaden silmälläpitoa varten", vastasi Hetherwick kursailematta. "Jos se henkilö, joka kymmenen vuotta sitten asui Sellithwaitessa rouva Whittinghamina, on sama henkilö kuin nykyinen lady Riversreade Riversreade courtista, niin isoisänne murhan tähden tahtoisin tietää hänestä koko joukon enemmän! Jos te olisitte siellä, olisi siitä minulle apua tavattomasti."

"Minun on siis oltava jonkunlaisena urkkijana, vai kuinka?" kysäisi Rhona.

"Etsivänä, niin kyllä", myönsi Hetherwick. "Miksi ette voisi olla?"

"Ette ota huomioon erästä seikkaa", huomautti tyttö. "Jos tämä lady Riversreade on sama henkilö kuin rouva Whittingham kymmenen vuotta sitten, niin hän muistaa nimeni -- Hannaford! Hän ei todennäköisesti ole unohtanut Sellithwaiten poliisimestari Hannafordia!"

"Juuri niin, mutta olen ajatellut tätä pikku asiaa", vastasi Hetherwick. "Käyttäkää jotakuta muuta, esimerkiksi äitinne nimeä!"

"Se oli Featherstone", virkkoi Rhona.

"Siinähän on teille nimi! Menkää neiti Featherstonena! Osoitteeksenne taas ilmoittakaa tätinne asunto Tootingissa! Kaikki käy perin helposti, oivallattehan", puheli Hetherwick nauraen, "kunhan vain aloitatte sopivalla tavalla".

"Mutta on vielä yksi asia", vastusteli tyttö, "suositukset! Hän varmastikin vaatii niitä."

"Se järjestyy yhtä mukavasti", vakuutti Hetherwick. "Ilmoittakaa minut yhdeksi ja Kenthwaite toiseksi suosittajaksenne! Puhun hänelle siitä. Kaksi Middle Templen lakimiestä! Erinomaista! Kas niin! Teidän on vain suunniteltava hyvin ja toimittava varmasti; mahdotonta on etukäteen arvata, mitä kaikkea kenties saamme selville."

Rhona mietti asiaa hetkisen, katsellen Hetherwickia vakavasti.

"Luuletteko, että tämä nainen on ehkä jollakin tavoin sekaantunut isoisäni salaperäiseen murhaan?" hän kysyi äkkiä.

"Mielestäni se on varsin mahdollista", selitti toinen.

"No niin", sanoi tyttö jyrkästi. "Minä menen. Huomenaamulla kai?"

"Mitä aikaisemmin, sen parempi", arveli Hetherwick. "Ja kuulkaahan, minä tulen mukaanne. Lähdemme Victoria-asemalta kymmenen ja kymmenen junalla, ajamme määräpaikkaamme, ja minä odotan ulkosalla teidän käydessänne puhumassa lady Riversreaden kanssa. Senjälkeen syömme puolista Dorkingissa, jolloin te voitte kertoa uutisenne."

Seuraavana aamuna Hetherwick asteli Victoria-aseman junasillalla odottamassa matkakumppaniaan. Rhona saapui vähää ennen junan lähtöä, ja Hetherwick pani heti merkille, että tyttö oli luopunut surupuvustaan, joka oli ollut hänen yllään edellisenä iltana; nyt hän oli puettu somaan päällystakkiin ja hameeseen ja näytti juuri sellaiselta kuin Hetherwick toivoi hänen näyttävän -- kykenevältä ja itsevarmalta liikealalla toimivalta naiselta.

"Hyvä!" hän kehaisi, kun he menivät vaunuun. "Ei mikään vedä vertoja sopivalle pukeutumiselle. Teillä on kai kaikki selvillä? Tarkoitan, että olette kai suunnitellut valmiiksi, mitä puhutte ja teette."

"Olkaa huoletta!" vastasi Rhona nauraen. "En unohda varsinaista tehtävääni missään nimessä. Mutta olen aprikoinut -- jos nimittäin johdumme siihen päätelmään, että tämä lady Riversreade on sama henkilö kuin rouva Whittingham kymmenen vuotta sitten -- miten aiotte siinä tapauksessa menetellä."