Part 2

"Voi, hyvä Jumala!" hän sanoi, "jonkun henkilön tavoitteleminen Lontoosta on samanlaista kuin neulan etsiminen heinäsuovasta! Tarkoitan tietystikin, että joskus on niin, useimmissa tapauksissa. Esimerkiksi tämä veitikka rientää Charing Crossin aseman portaille ja katoaa -- minne? Hän on yksi ihminen seitsemän miljoonan miehen ja naisen seassa. Kuitenkin --"

Sitten he erosivat, ja Hetherwick palasi miettivänä kotiinsa, paneutui levolle ja virui yhäti syvissä mietteissä vuoteessaan, ennenkuin sai unta silmiinsä. Hän nukkui sinä yönä huonosti, mutta kohta kello kahdeksan jälkeen hän oli Kenthwaiten huoneistossa. Kenthwaite oli pukeutumassa ja nautti aamiaista samalla kertaa. Täyteen ahdettu asiakirja-salkku ja avonainen aikataulu osoittivat, että hänellä oli kiire junalle. Mutta hän keskeytti puuhansa, jääden suu auki ja silmät levällään töllistelemään kuullessaan Hetherwickin uutisen.

"Hannaford -- kuollut!" hän huudahti. "Oh, hiisi -- mutta hänhän oli terve kuin pukki eilen puolenpäivän aikaan, Hetherwick! Hän ja hänen pojantyttärensä kävivät eilen luonani, ja minä tarjosin heille murkinan -- olen peräisin Sellithwaitesta, kuten tiedätte, joten luonnollisestikin tunnen heidät. Hannafordin oli poistuttava heti murkinan jälkeen -- joku kohtaus -- joten minä näyttelin tytölle näitä paikkoja hiukan. Hän on kaunis tyttö -- ja älykäs. Nimi Rhona. Häntä kannattaa ihailla. Ja vanhus on kuollut! Siunatkoon!"

"Minusta tuntuu jokseenkin varmalta, että kysymyksessä on rikos", huomautti Hetherwick.

"Siltä näyttää hyvin suuressa määrin", vastasi Kenthwaite, ryhtyen jatkamaan kaksinkertaista tehtäväänsä. "Niin", hän lisäsi, "mutta, ikävä kylläkin, minä en voi millään tavoin olla neiti Hannafordille avuksi tänään -- minun on mentävä ajamaan erästä ikävää kihlakunnan käräjien juttua, hyvä ystävä, ja minulla on hädin tuskin aikaa ehtiäkseni junaan. Mutta huomenna -- ehkä sinun sopii olla hänen tukenaan tänä aamuna?"

"Kyllä", vastasi Hetherwick. "Minulla ei ole mitään tekemistä. Aion pistäytyä siellä hetkisen kuluttua. Asia on luonnollisesti minusta mielenkiintoinen. Se on omituinen juttu."

"Omituinen! Siltä totisesti tuntuu", myönsi Kenthwaite. "No niin -- kerro neiti Hannafordille, että otan osaa hänen suruunsa, ja vakuuta hänelle, että jos päästyäni irti tehtävästäni voin toimittaa mitään -- tiedäthän mitä puhua."

"Hän sanoi, että hänellä on sukulaisia Lontoossa", huomautti Hetherwick.

"Serkkuja -- tätejä -- jotakin siihen suuntaan -- luullakseni Tootingin tien tuolla puolen", selitti Kenthwaite. "Kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan! Hetherwick, minun on riennettävä juoksujalkaa!"

Hän nielaisi kahvinsa tähteet, sieppasi salkun ja syöksi tiehensä; Hetherwick palasi omaan asuntoonsa ja söi aamiaisensa verkkaisesti. Ja koko ajan hän pöydässä istuessaan mietti edellisen keskiyön tapahtumia, erityisesti tahrasormisen miehen äkillistä katoamista. Hetherwickistä tuntui miehen häviäminen osoittavan, että hän oli syyllinen. Hän ajatteli seuraavasti: se mies, joka karkasi Charing Crossilla, oli sukkelasti ja ovelasti myrkyttänyt tämän toisen miehen jollakin sellaisella aineella, joka vaikutti vasta jonkun ajan kuluttua, mutta sitten teki tehtävänsä hämmästyttävän nopeasti. Hetherwick oli sotapalveluksessa ollessaan useammin nähnyt ihmisten kuolevan kuin halusi muistaa. Hän oli nähnyt miehien saavan kuulan päähänsä ja toisten sydämeensä. Mutta yksikään niistä miehistä -- joista jotkut olivat kaatuneet hänen rinnallaan -- ei ollut kuollut niin yllättävän äkkiä kuin Hannaford. Ja hän joutui seuraavaan päätelmään: jos tahrasorminen mies oli myrkyttänyt Hannafordin, niin hänellä oli harvinaisen perusteelliset tiedot myrkyistä.

Hän poikkesi Surrey-kadulle kello kymmenen. Neiti Hannaford, ilmoitti hotellin omistaja, oli mennyt tätinsä, erään rouva Keeleyn, seurassa katsomaan isoisä-vainajansa ruumista -- joku poliisiviranomainen oli noutanut heidät. Mutta hän oli käskenyt sanomaan kaikille, jotka ehkä kävisivät häntä tapaamassa, ettei hän viipyisi poissa kauan. Ja Hetherwick jäi odottamaan pienessä, himmeävärisessä kahvilahuoneessa; hän halusi tehdä Rhona Hannafordille eräitä kysymyksiä ja ilmoittaa hänelle muutamia seikkoja. "Perin surullinen tapaus, sir", huomautti hotellin omistaja, joka hyöri järjestelemässä aamiaispöytään. "Hirveä loppu niin erinomaisen terveelle miehelle kuin herra Hannafordille!"

"Kovin surullinen", yhtyi Hetherwick. "Eilen illalla tai pikemminkin tänä aamuna kerroitte herra Hannafordin olleen mitä parhaassa voinnissa ja mitä parhaalla tuulella lähtiessään kaupungille illansuussa."

"Niin juuri, sir! Hän oli rattoisa, ystävällinen herrasmies ja piti pilailusta. Kun avasin hänelle oven, laski hän naureskellen leikkiä kanssani -- ei mieleenikään johtunut, sir, etten enää näkisi häntä elossa!"

"Ette kai tiedä, minne hän oli menossa?"

"En, sir. Eikä hänen pojantyttärensäkään -- hän on näppärä nuori nainen, sir -- tiedä sitä. Neito meni teatteriin tätinsä seurassa -- saman naisen, joka saapui varhain tänä aamuna. Ensi töiksemme sähkötimme onnettomuussanoman hänelle, ja hän riensi tänne heti paikalla. Mutta herra Hannaford -- niin, en tiedä, minne hän lähti viettämään iltaansa. Hän oli milloin kotosalla, milloin ulkona, enimmäkseen ulkona kaikkina näinä kolmena päivänä, jotka he ovat olleet täällä. Tietääkseni hän etsi vuokrattavaa taloa."

Rhona Hannaford palasi pian muassaan äidillisen näköinen nainen, jonka hän esitteli tätinään, rouva Keeleynä. Silloin Hetherwick muisti, ettei hän ollut esitellyt itseään. Korjatessaan tätä laiminlyöntiään hän sai tietää Kenthwaiten maininneen Rhonalle, kuka hän oli, kun hän sivuutti heidät edellisenä iltapäivänä. Hän kertoi Kenthwaiten lähettämän sanoman ja tarjosi tämän poissa ollessa palvelustaan.

"Olette kovin hyväntahtoinen", vastasi Rhona. "Mutta minun nähdäkseni ei ole mitään tekemistä. Poliisit näyttävät huolehtivan kaikesta -- se komisarjus, joka eilen illalla oli täällä, oli äskettäin hyvin ystävällinen, mutta, kuten hän sanoi, ei voida tehdä mitään ennenkuin tutkinnon jälkeen."

"Niin", virkkoi Hetherwick. "Ilmoittiko hän milloin se pidetään?"

"Huomenaamulla. Minun pitäisi muka mennä sinne."

"Myöskin minä menen", huomautti Hetherwick. "Teiltä vaaditaan vain muodollisia tietoja. Minulla on enemmän kertomista. Toivoisinpa voivani kertoa enemmän kuin voin."

Molemmat naiset katsahtivat häneen kysyvästi.

"Tarkoitan", jatkoi hän, "että toivoisin estäneeni sen toisen miehen poistumasta junasta. Ette kai ole kuulleet poliiseilta mitään hänestä -- siitä miehestä?"

"Emme. Häntä ei ole löydetty eikä hänestä ole saatu mitään tietoja tähän mennessä. Mutta te ehkä tiedätte sellaista, mitä hyvin mielelläni haluaisin tietää. Tehän näitte jonkun aikaa tämän miehen isoisäni seurassa, eikö niin?"

"St. Jamesin puiston luota Charing Crossille."

"Kuulitteko heidän keskusteluaan tai katkelmia siitä?"

"Koko paljon -- aluksi. Myöhemmin alkoi isoisänne puhua kuiskaamalla, ja sitten en kuullut mitään. Mutta yhtenä syynä pistäytyessäni nyt luoksenne oli se, että saisin kertoa teille kuulemani, ja toisena se, että saisin kysyä teiltä muutamia seikkoja sen johdosta. Herra Hannaford puhui tälle nyt kadoksissa olevalle miehelle jostakin valokuvasta. Ilmeisesti oli kysymyksessä joku nainen, jonka hän, teidän isoisänne, oli tuntenut kymmenen vuotta sitten ja jonka toinenkin mies oli tuntenut. Isoisänne lupasi hotelliinsa saavuttuaan näyttää muotokuvan toiselle, jonka hän vakuutti varmasti tuntevan sen. Onko herra Hannaford maininnut siitä mitään teille? Tiedättekö, aikoiko hän tuoda tänne jonkun ystävänsä viime yönä? Ja tiedättekö mitään jostakin sellaisesta valo- tai muotokuvasta, johon hän viittasi?"

"Siitä, että hän aikoi tuoda tänne jonkun ystävänsä, ei minulla ole aavistustakaan. Mutta erään valokuvan tai oikeammin painetun jäljennöksen sellaisesta, olen kyllä nähnyt. Siitä tiedän jonkun verran."

"Mitä?" tiedusti Hetherwick innokkaasti.

"Asia on näin", vastasi tyttö. "Isoisälläni, joka, kuten nyt jo kai varmasti tiedätte, oli monta vuotta Sellithwaiten poliisimestarina, oli tapana leikata otteita sanomalehdistä -- pikku pätkiä, rikosjuttujen selostuksia ja niin edelleen. Hänellä oli useita lippaita täynnänsä sellaisia leikkeleitä. Kun tuonnottain tulimme kaupunkiin, näin hänen leikkaavan muotokuvan junassa lukemastaan kuvitetusta lehdestä ja pistävän sen taskukirjansa väliin -- erään taskukirjansa väliin, olisi minun sanottava, sillä hänellä oli niitä kaksi tai kolme. Tarkastaessani tänään kaikenlaisia esineitä, jotka hän oli jättänyt hajalleen yläkerrassa olevan makuuhuoneensa pukeutumispöydälle, huomasin hänen yhden taskukirjansa välissä saman valokuvan, jonka hän junassa leikkasi. Se on varmaankin sama, jota te tarkoitatte -- hän on hyvin kaunis, huomattavan näköinen nainen."

"Voisinko saada nähdä sen?" pyysi Hetherwick.

Parin minuutin kuluttua hänellä oli leikkele kädessään -- paperipalanen, joka oli sirosti irroitettu sitä ympäröineen tekstin yhteydestä ja johon painettu kuva esitti nähtävästi viidenneljättä tai neljänkymmenen vuoden ikäistä, ilmeisesti korkeassa asemassa olevaa ja varmasti, kuten Rhona Hannaford oli huomauttanut, kasvoiltaan kaunista ja huomattavaa naista. Sitä katsellessaan alkoi Hetherwickin silmistä kuvastua aavistavaa miettimistä, mutta sitä ei saanut aikaan itse kuva; hänen vain vilkaistuaan siihen kiintyi hänen huomionsa muutamiin sen reunoihin lyijykynällä kirjoitettuihin sanoihin:

"Minun käsittelemäni kymmenen vuotta sitten!"

"Onko tämä isoisänne käsialaa?" kysyi hän äkkiä.

"Kyllä, se on hänen", vakuutti Rhona. "Hänen tapanaan oli lyijykynällä merkitä muistiinpanoja ja selityksiä leikkeleihinsä -- kaikenlaisia huomautuksia."

"Eikö hän maininnut teille mitään tästä kuvasta leikatessaan sen irti?"

"Ei -- hän ei virkkanut siitä mitään. Näin hänen irroittavan sen ja kuulin hänen nauraa hihittävän pistäessään sen talteen, mutta hän ei maininnut siitä mitään."

"Ettekö tiedä, kuka tämä nainen on?"

"En suinkaan. Näettehän, ettei sen alla ole nimeä. Sanomalehdessä otaksuttavasti se oli, mutta hän ei leikannut muuta kuin kuvan ja reunuksen kaistaleen. Mutta päättäen hänen kirjoittamistaan sanoista tämä on jonkun sellaisen naisen kuva, joka joskus on ollut selkkauksessa järjestysvallan kanssa."

"Ilmeisesti!" jupisi Hetherwick ja istui sitten äänettömänä minuutin tai pari silmäillen kuvaa.

"Nähkääs", puhkesi hän äkkiä puhumaan, "toivoakseni sallitte minun osaltani koettaa edistää tämän jutun selvittämistä -- luonnollisestikin haluatte, että se saadaan selväksi, ja aluksi pyydän teitä luovuttamaan tämän leikkeleen minulle. Älkääkä toistaiseksi hiiskuko kellekään -- ei poliiseille eikä muillekaan utelijoille -- että se on minulla. Tahtoisin puhella siitä Kenthwaiten kanssa. Ymmärrättekö? Koska olin saapuvilla, kun isoisänne kuoli, haluaisin ratkaista hänen kuolemansa salaperäiseltä tuntuvan arvoituksen, jos annatte tämän huostaani --"

"Hyvin mielelläni!" huudahti Rhona. "Mutta luuletteko, että siinä on ollut rikollista peliä, ettei hänen kuolemansa ollut luonnollinen, ettei sen syynä ollut vain sydänhalvaus vaan --"

Pienen kahvilahuoneen ovi avautui ja Matherfield pilkisti sisään. Huomattuaan siellä Hetherwickin hän viittasi tätä tulemaan eteissaliin ja sulki oven nuoren lakimiehen jälkeen. Hetherwick näki päältäpäin, että hänellä oli paljon uutisia, ja hänen mieleensä johtui heti tahrasorminen mies.

"No?" virkkoi hän kiihkeästi. "Oletteko saanut sen veitikan käsiinne?"

"Niin, hänetkö? Emme!" vastasi Matherfield. "Hänestä ei ole kuulunut eikä näkynyt merkkiäkään -- tähän mennessä! Mutta tohtorit ovat suorittaneet ruumiinavauksen. Eikä heidän lausuntonsa jätä epäilyksen varaakaan. Myrkytetty!"

Matherfield hiljensi äänensä kuiskaukseksi lausuessaan viimeisen sanansa. Ja vaikka Hetherwick olikin valmistautunut kuulemaan tämän uutisen, säpsähti hän kuitenkin -- tämän ilmoituksen jyrkkyys vaikutti samalla tavalla kuin olisi hänelle avattu näky hämyiseen, utuiseen kaukaisuuteen. Hän vilkaisi takanaan olevaan oveen.

"Luonnollisestikin on noille sisälläolijoille se ilmaistava", sanoi Matherfield, arvaten hänen ajatuksensa. "Se on varma asia. Lääkärimme epäili sitä alusta asti, ja hänen apunaan oli sisäministeriön erikoistuntija tarkastusta suoritettaessa -- he väittävät, että vainaja on kuollut jostakin myrkystä -- en ymmärrä niitä asioita -- jota hänelle oli annettu kaksi tai kolme tuntia ennen kuolemaa, ja että kun se vaikutti, niin sen vaikutus oli salamannopea."

"Salamannopea", mutisi Hetherwick miettivästi. "Vaikutti salamannopeasti -- osuvasti sanottu. Minä voin todistaa, että niin se teki!" Matherfield tarttui ovenripaan.

"No niin", hän virkkoi, "minun on kai parasta ilmoittaa se näille naisille. Sitäpaitsi haluaisin saada tietää eräitä seikkoja vainajan pojantyttäreltä. Olen tavannut hänet -- ja hänen tätinsä -- aikaisemmin -- tänä aamuna. Sain selville, että Hannaford on huoltanut ja kasvattanut tätä tyttöä ja että tyttö on lopetettuaan koulunkäyntinsä ollut hänen luonaan Sellithwaitessa, joten hänen pitäisi tietää herra Hannafordista enemmän kuin kenenkään muun. Ja minun on hankittava tietoja niin paljon kuin suinkin. Tulkaa mukana sisälle!"

KOLMAS LUKU

Mahdollinen omaisuus

Molemmat naiset, sekä vanhempi että nuorempi, pysyivät rauhallisina Matherfieldin kertoessa sanomaansa. Rhona ei virkkanut mitään. Mutta rouva Keeley puhkesi puhumaan ponnekkaasti.

"Ei kestään ihmisestä ole milloinkaan pidetty enemmän -- joka piirissä!" Hän huudahti. "Kuka olisi halunnut riistää häneltä hengen?"

"Juuri siitä meidän on otettava selkoa, hyvä rouva", selitti Matherfield. "Ja minun on saatava mahdollisimman paljon tietoja -- varmastikin voi neiti Hannaford kertoa minulle koko joukon. Katsotaanpa, mitä tiedämme tänä aamuna kertomienne seikkojen nojalla. Herra Hannaford on ollut Sellithwaiten poliisimestarina joitakuita vuosia. Äskettäin hän erosi ja sai eläkkeen. Hän päätti sijoittua asumaan Lontooseen, ja hän ja te, neiti Hannaford, tulitte Lontooseen etsimään asuttavaksenne sopivaa taloa, saavuitte kolme päivää takaperin ja majoituitte tähän hotelliin. Se on kai oikein? No hyvä -- selostakaapa sitten minulle, mitä hän puuhaili viimeisten kolmen päivän aikana! Mitä hän teki? Missä hän vietti aikansa?"

"En osaa kertoa teille kovinkaan paljoa", vastasi Rhona. "Hän oli ulkosalla suurimman osan päivästä ja enimmäkseen yksin. Olin hänen seurassaan kaupungilla vain kahdesti -- kerran, kun kävimme ostoksilla, ja toisen kerran, kun pistäydyimme herra Kenthwaiten asunnossa Templessä. Minun tietääkseni hän etsi vuokrattavaa taloa -- kävi taloasioitsijoiden luona ja niin edelleen. Hän oli kaupungilla aamuisin, iltapäivisin ja iltaisin."

"Eikö hän koskaan maininnut teille, missä oli ollut ja keitä tavannut?"

"Ei. Hän oli sellainen mies, joka pitää asiansa omina tietoinaan. Minulla ei ole aavistustakaan, mihin hän meni tai keitä hän tapasi."

"Eikö hän virkkanut mitään siitä, mihin hän aikoi mennä edellisenä iltana?"

"Ei. Hän sanoi vain, että hän lähti kaupungille ja että tapaisin hänet täällä palatessani teatterista, johon aioin mennä rouva Keeleyn kanssa. Me tulimme takaisin tänne kohta yhdentoista jälkeen, mutta hän ei ollut kotona kuten tiedätte."

"Ettekö koskaan kuullut hänen puhuvan, että hänellä oli vihamiehiä?"

"Luullakseni hänellä ei ollut ainoatakaan vihamiestä koko maailmassa. Hän oli oikein hyväntahtoinen mies, ja hänestä pidettiin paljon niissäkin piireissä, joiden kanssa hän joutui tekemisiin poliisimestarina."

"Eikä hänellä otaksuttavasti myöskään ollut raha-asiallisia vaikeuksia? Eikä mitään huolia -- mitään sellaista mikä olisi vaivannut häntä?"

"En usko, että hänellä oli minkäänlaisia huolia", vakuutti Rhona varmasti. "Hän ajatteli todella riemumielin Lontooseen asettumista. Mitä taas tulee rahavaikeuksiin, niin niitä hänellä ei ollut. Hän oli hyvissä varoissa."

"Hän oli aina säästäväinen ja tarkka mies", huomautti rouva Keeley. "Niin kyllä, varsin hyvissä varoissa -- lukuun ottamatta eläkettään."

Matherfield vilkaisi Hetherwickiin, joka oli kuunnellut tarkkaavasti kaikkia kysymyksiä ja vastauksia. Edellisen katse tuntui kehoittavan viimemainittua sekaantumaan puheluun.

"Mieleeni juolahti eräs seikka", virkkoi Hetherwick, kääntyen Rhonaan. "Tiedättekö, oliko isällänne asunnon etsimisen lisäksi mitään muita liikeasioita suoritettavina Lontoossa? Junassa häntä katsellessani hän näytti minusta olevan toimelias, tarmokas mies eikä suinkaan sellainen, joka luovuttuaan toimestaan jää lepäämään tyyten toimettomana. Aikoiko hän tietääksenne ryhtyä yrittämään jotakin, liittyä johonkin liikehommaan?"

Rhona harkitsi jonkun aikaa.

"Ei mihinkään liikeyritykseen", hän vastasi vihdoin. "Mutta eräs seikka saattaa olla yhteydessä sen kanssa, mihin viittasitte. Isoisälläni oli oma mielipuuhansa. Hän teki kokeita vapaa-aikoinaan."

"Minkälaisia kokeita?" kysäisi Hetherwick. Sitten hän äkkiä muisti molempien miesten sormissa olleet tahrat, jotka hän oli pannut merkille edellisenä yönä. "Kemiallisiako?" hän ehätti lisäämään.

"Niin, kemiallisia", myönsi tyttö kummastuneen näköisenä. "Mistä sen tiesitte?"

"Huomasin tahroja hänen käsissään ja sormissaan", selitti Hetherwick. "Samoin oli myöskin hänen seurassaan olleella miehellä. No niin -- entä sitten?"

"Hänellä oli pieni laboratorio puutarhassamme Sellithwaitessa", jatkoi Rhona. "Siellä hän vietti kaikki joutohetkensä -- niin hän oli tehnyt vuosikausia. Viime aikoina hän koetti keksiä jotakin -- en tiedä mitä. Mutta vähää ennen lähtöämme Sellithwaitesta hän kertoi minulle ratkaisseensa tehtävänsä, ja suorittaessaan matkavalmistuksia ja seuloessaan papereitaan hän näytti minulle sinetöidyn kuoren, jonka hän ilmoitti sisältävän suuren keksintönsä yksityiskohtaisen selostuksen -- hän väitti, että siinä oli mahdollinen omaisuus ja että hän kuolisi rikkaana miehenä. Näin hänen panevan kuoren taskukirjansa väliin, joka hänellä oli aina muassaan."

"Se oli kai sama taskukirja, jota tarkastin viime yönä", huomautti Matherfield. "Sen välissä ei ollut sinetöityä kuorta eikä sellaistakaan, josta sinetti olisi murrettu. Siellä oli vain kirjeitä, kuitteja ja vähäarvoisia papereita."

"Sitä ei ole myöskään hänen muiden taskukirjojensa välissä", selitti Rhona. "Tarkastin itse kaikki hänen tavaransa varhain tänä aamuna -- kaikki täällä olevat tavarat. Eilen se kuori hänellä varmasti oli -- hän otti jotakin taskustaan murkinoidessamme herra Kenthwaiten seurassa eräässä ravintolassa Fleet-kadun varrella, ja silloin näin sen. Se oli iso, neliskulmainen kuori; hän oli vetänyt sen etusivulle kaksi paksua, punaista viivaa, ja sen takapuoli oli runsaasti sinetöity mustalla lakalla."

"Tapahtuiko se eilen, niinkö sanoitte?" kysyi Matherfield terävästi. "Eilen keskipäivällä? Juuri niin! Koska se siis oli hänellä eilen puolenpäivän aikaan eikä ollut hänen taskuissaan viime yönä eikä ole hänen tavaroittensa seassa tässä talossa, niin on päivänselvää, että hän menetti sen eilen sanokaamme kello kahden ja puoliyön välillä. Mutta kenelle? Siitä seikasta on meidän otettava selkoa! Mutta oletteko varma, ettei hän laskenut leikkiä sanoessaan, että hänen keksintönsä saattoi olla kokonaisen omaisuuden arvoinen?"

"Aivan päinvastoin, hän oli perin tosissaan", vastasi Rhona. "Harvinaisen tosissaan. Hän ei suostunut kertomaan minulle, mitä se oli, eikä ilmaisemaan minulle mitään ykstyiskohtaisia tietoja -- ilmoitti vain ratkaisseensa tehtävän ja tehneensä keksinnön, jota varten hän oli työskennellyt vuosikausia, ja sanoi, että salaisuus oli kuoressa ja rajattoman rahasumman arvoinen. Kysyin häneltä, mitä hän tarkoitti rajattomalla rahasummalla, ja hän vastasi: 'No niin, ainakin satatuhatta puntaa -- ajan mittaan'."

Molemmat miehet vilkaisivat toisiinsa; koko seurue vaikeni.

"Ah!" äänsi Matherfield vihdoin. "Salaisuus, joka on sadantuhannen punnan arvoinen -- ajan mittaan. Siihen on syvennyttävä -- perin pohjin. Mitä arvelette, herra Hetherwick?"

"Niin", vastasi Hetherwick. "Teillä kai ei ole aavistustakaan siitä, oliko isoisänne ryhtynyt toimenpiteisiin esittääkseen keksintönsä tarjolle -- tai aloittanut keskusteluja sen myymisestä? Eikö! No, voitteko sanoa, minkälaisen talon isoisänne olisi halunnut vuokrata Lontoosta? Tarkoitan, kuinka suuren vuokran hän olisi ollut valmis maksamaan."

"Siihen voin minä vastata", puuttui rouva Keeley puheeseen. "Hän mainitsi minulle tahtovansa hyvän talon -- todella hyvän -- sopivassa esikaupungissa, ja hän oli valmis maksamaan vuosivuokraa aina kolmeensataan puntaan saakka."

"Aina kolmeensataan puntaan vuodessa", kertasi Hetherwick. Hän ja Matherfield vilkaisivat toisiinsa merkitsevästi. "Näyttää siltä kuin hän olisi ollut varma melkoisista tuloista tai kuin hän jo olisi muuttanut keksintönsä rahaksi tai olisi ollut varma voivansa tehdä sen."

"Juuri niin", myönsi Matherfield. "En tietystikään tunne vainajan varallisuussuhteita, mutta hänen eläkkeensä suuruuden tiedän -- ja kolme sataa puntaa vuodessa on -- aika paljon! Hm! Meidän on koetettava saada selko siitä sinetöidystä kirjekuoresta."

"Minusta tuntuu, Matherfield", huomautti Hetherwick, "että meidän on ennen kaikkea saatava selville, missä Hannaford liikkui viime yönä sen jälkeen, kun hän lähti tästä hotellista, siihen saakka, kun hän kuoli junassa."

"Siihen työhön on jo käyty käsiksi", vastasi Matherfield. "Meillä on kokonainen pieni armeija liikkeellä. Mutta koska tarvitsemme kaiken sen avun, jonka voimme saada, aion hälyttää myöskin sanomalehtimiehet, herra Hetherwick, sillä sanomisto on aina suuriarvoinen tällaisissa seikoissa, ja jos neiti Hannafordilla on viime aikoina otettu valokuva isoisästään, niin pyydän sitä häneltä lainaksi, jotta se voitaisiin julkaista lehdissä. Saattaahan sen tuntea joku sellainen, joka viime yönä näki vainajan jonkun muun seurassa."

Rhonalla oli vähää ennen Sellithwaitesta lähtöä otettu valokuva, jossa vainaja oli siviilipuvussa, ja hän antoi Matherfieldille sitä muutamia kappaleita. Se ilmestyi samana iltana _Meteorissa_ ja muissa iltalehdissä ja seuraavana aamuna eräissä päivälehdissä. Senjohdosta saapui muutamia tunteja myöhemmin kuulusteluun muuan mies, joka varmasti vakuutti nähneensä Hannafordin aikaisin murhailtana. Hänen ilmestymisensä oli ainoa huomattava piirre näissä tutkintotuomarin suorittamissa välttämättömissä alkuvalmistuksissa; ennen hänen esiintymistään ei ollut käynyt ilmi mitään, mitä Hetherwick ei jo olisi tietänyt. Hän oli itse ollut todistamassa; häntä kummastutti jonkun verran, ettei tutkintotuomari eivätkä poliisit kiinnittäneet kovinkaan suurta huomiota hänen naisen muotokuvaa koskevaan selostukseensa; he näkyivät pitävän Hannafordin huomautuksia pelkkinä puheliaina muisteloina jostakin rikollisesta. Myöskin Rhona oli esiintynyt, toistaen kaikki, mitä oli kertonut Matherfieldille ja Hetherwickille Malterin hotellissa: poliisien ja tutkintotuomarin mielestä olivat kadonnut sinetöity kuori ja sen sisältämä salaisuus hyvin tärkeä tekijä jutussa. Sitten olivat molemmat lääkärit asiantuntijoina antaneet lausuntonsa kuoleman syystä -- se oli supistunut varmaksi selitykseksi, että Hannaford oli kuollut jostakin hienosta myrkystä, mutta täsmällisten yksityiskohtien esittäminen siirrettiin seuraaviin kuulusteluihin, jolloin asiantuntijat voisivat selostaa lähemmin tutkimuksensa tuloksia, ja kuulustelunpitäjä oli julistamaisillaan, että jatkokuulustelu tapahtuisi kahden viikon kuluttua, kun todistaja-aitioon opastettiin mies, joka oli tullut saliin ja keskustellut viranomaisten kanssa; hänen kertomuksensa sisälsi paljon valaisevia tietoja, mutta oli samalla omiaan tekemään tapauksen yhä salaperäisemmäksi.