Part 17

"Kolme tai neljä vuotta", vastasi Garrowell.

"Sitten te tietystikin tunnette tämän piirin varsin hyvin. Oletteko milloinkaan sattunut huomaamaan miestä, jota nyt koetan kuvailla teille?" Sitten hän esitti tarkan, vaikkakin lyhyen kuvauksen Baseveriesta. "Sen miehen", hän päätti, "on joskus nähty liikkuvan näillä tienoin".

Garrowell nyökkäsi.

"Tunnen hänet", hän virkkoi. "Onhan hän ollut juuri tässä huoneessakin minua tapaamassa. Mutta en tiedä hänen nimeään enkä paljoa muutakaan hänestä. Hänet toi tänne eräs toinen mies, ja hän viipyi vain muutamia minuutteja."

"Mitä kaikkea tiedätte hänestä -- niin vähäistä kuin se onkin?" tiedusti Hetherwick.

"Tietoni ovat tässä. Kuten tiedätte, kääntyvät keksintöjen tekijät asianajajien puoleen saadakseen neuvoja lakiasioissa ja joskus ohjausta siitä, miten he parhaiten voisivat käyttää keksintöjään hyväkseen. No niin, noin yhdeksän kuukautta takaperin saapui luokseni mies, joka väitti keksineensä tiputuspullon -- sellaisen pullon, josta voi tiputtaa vain yhden pisaran kerrallaan. Hän selitti, että sellaista pulloa kaivattiin kipeästi ja että siitä voisi ansaita paljon rahaa. Hän halusi tietää, miten sen parhaiten voisi lähettää markkinoille. Sitä en tietänyt, mutta puhuin asiasta yhdelle tai kahdelle henkilölle, ja muuan mies, jonka tunnen -- tai oikeammin tunsin siihen aikaan, sillä kovaksi onneksi hän on kuollut -- selitti tuntevansa erään keksintöjä välittävän asiamiehen, joka ryhtyisi ajamaan tuottavaa asiaa, ymmärrättehän, ja toimittaisi tavaran markkinoille -- ja lupasi tutustuttaa minut tähän henkilöön. Hän toi miehen luokseni, ja se oli epäilemättä kuvaamanne henkilö. Hänen nimeään ei mainittu, mutta olen varma siitä, että hän oli juuri sama mies. En tiedä, mikä mies tarkoittamanne henkilö on, mutta minusta tuntui, että se mies, josta puhun, oli tahi oli ollut lääkäri."

"Ahaa!" äänsi Hetherwick. "Mikä sai teidät siihen luuloon?"

"Hänen puhelunsa -- ne huomautukset, joita hän lausui pullosta. Hän ei puuttunut asiaan, vaan selitti, että asiakkaani keksintö oli tullut liian myöhään ja että asiakkaallani oli huonot tiedot: sellainen pullo, vieläpä parempikin, oli jo kaupassa. Sitten hän poistui; ja kuten sanoin, en kuullut hänen nimeään enkä ole senjälkeen häntä nähnyt."

"Sama mies, jota me tavoittelemme!" päätteli Hetherwick. "Kunpa vain Matherfield pääsisi häneen käsiksi. Mutta tiedämme enemmän keskiyöllä."

Kadulla hän kääntyi loordi Morradalen puoleen ja pudisti päätään.

"Emme ole saaneet vähääkään parempaa selkoa siitä, missä naiset ovat!" hän pahoitteli.

"Sitä ei voi sanoa!" epäsi loordi Morradale. "Minun mielestäni me olemme. Nähkääs! Jos Matherfield saa napatuksi toisen noista vekkuleista tai heidät molemmat, niin hän tai he oivaltavat pelin menetetyksi ja mukaantuvat ilmaisemaan, missä heidän vankinsa ovat. On kummallista, Hetherwick, että ihmisiä voidaan ryöstää ja teljetä vangeiksi Lontoossa keskellä kirkasta päivää!"

"Minusta ei mikään ole mahdotonta eikä kummallista -- Lontoossa", huomautti Hetherwick kuivasti. "Jos meillä vain olisi pienintäkään aavistusta, mihin kaupunginosaan se auto ohjattiin, niin voisimme tehdä jotakin!"

"Jokaisessa korttelissa on paljon alaosastoja ja jokaisessa alaosastossa useampia pikku jaoksia", vastasi loordi Morradale yhtä kuivasti. "Tämän kaupungin nuuskiminen vaatii jonkun aikaa. Niin! Minun luullakseni meidän on pantava luottamuksemme Matherfieldiin. Meillä ei ole mitään muuta, mihin voimme turvata."

Hetherwickin mieleen johtui äkkiä Mapperley. Hän alkoi aprikoida, mitä konttoristi puuhasi, mitä hän oli suunnitellut. Sitten hän muisti, että Mapperley oli kehoittanut häntä odottamaan tietoja juuri niihin aikoihin. Hän pyysi loordi Morradalelta anteeksi poistumistaan, hyppäsi omnibusvaunuun ja ajoi Templeen. Kirjelaatikostaan hän löysi sähkösanoman:

"Tulkaa tapaamaan minua Victoria-asemalle kello kolme. Mapperley."

Hetherwick lähti heti paikalla. Mutta kello oli vasta neljännestä yli kaksi, kun hän saapui perille, ja kun hän ei ollut syönyt puolista, pistäytyi hän ravintolaan. Ennen kuin hän oli ennättänyt nauttia kyljyksensä puoliväliin, löysi Mapperley hänet ja sujahti hänen huomaamattaan lähellä olevalle tuolille.

"Arvelin tapaavani teidät täältä, sir", sanoi Mapperley. He olivat kahden kesken hiljaisessa nurkkauksessa, mutta konttoristi hiljensi äänensä kuiskaukseksi. "No niin", hän jatkoi, kumartuen pöydän ylitse, "olen saanut aikaan jotakin".

"Mitä sitten?" tiedusti Hetherwick.

Mapperley otti povitaskustaan joitakuita papereja, valiten niiden joukosta kirjekuoren -- sinertävän kuoren, jonka hän oli siepannut St. Maryn rakennusryhmän isännöitsijän illallispöydältä.

"Muistatteko tätä?" hän kysyi, hymyillen ovelasti. "Tiedätte, mistä sen sain. Tämä on sen kirjeen kuori, jonka Baseverie toi isännöitsijälle ja jossa oli määräys, että hänet oli päästettävä madame Listorellen asuntoon. Kuten tiedätte, nappasin sen eilenillalla ihan miehen nenän editse. Mutta ette aavistanut, miksi sen tein. Naurahdin vain, kun te kysyitte sitä minulta."

"No niin, minkä tähden sitten?" tiedusti Hetherwick.

"Me kumpikin huomasimme, että se arkki, jolle madame oli kirjoittanut määräyksensä, oli typistetty -- epäilemättä siitä oli leikattu pois painettu otsake ja lisäksi jokseenkin karkeasti. Me, huomautan vielä kerran, panimme sen kumpikin merkille. Mutta luullakseni te ette havainnut erästä seikkaa, joka on paljoa tärkeämpi, monin kerroin tärkeämpi -- meille."

"En huomannut", myönsi Hetherwick. "En. Mikä se siis oli?"

"Se oli tämä", vastasi Mapperley, kääntäen näkyviin kuoren rikotun puolen. "Ette pannut merkille, että kuoreen on painettu paperikauppiaan nimi ja osoite, mistä se on ostettu! Kas tässä: W. H. Calkin, Broadway 85, Westminster! Sitä ette nähnyt, herra Hetherwick. Mutta minä näin!"

Hetherwick alkoi oivaltaa ja hymyili kiitollisena.

"Sepä oli näppärää, Mapperley!" hän huudahti. "Käsitän! Oletteko ollut siellä?"

"Olen", vastasi Mapperley. "Mielestäni sillä tavoin oli mahdollista päästä noiden ihmisten jäljille. Onnistuin löytämään Calkinin vasta lähes puolenpäivän aikana ja sittenkin jouduin kuin tulipaloon. Nähkääs!" hän jatkoi. "Ensinnäkin sen paperin väri on harvinainen. Toiseksi se on erinomaisen hyvää, vaikka hyvin ohutta -- se on aiottu etupäässä ulkomaista kirjeenvaihtoa varten. Kolmanneksi se on kallista. No niin, minusta tuntui varmalta, että sitä käytettiin vain rajoitetussa määrin, ja halusin tiedustaa kirjakauppiaalta, kelle hän oli myynyt sitä. Se kävi helposti. Hän tunsi paperin ja kuoren heti. Arkissa olevasta käsialasta -- madamen käsialasta, kuten tiedätte -- hän ei voinut sanoa mitään. Mutta heti hän vakuutti myyneensä sellaista paperia ja sellaisia kuoria vain kolmelle henkilölle, joita kutakin varten hän oli valmistuttanut kuvalaatan nimien ja otsakkeiden painamista varten. Painatus oli suoritettu hänen myymälässään, ja hän näytti minulle kappaleen kustakin. Yksi niistä oli leskimarkiisitar Markentreelle, Grosvenor-tarha 120. Se ei sopinut. Toinen oli neiti Chelandrylle, Ebury-katu 87. Ei sekään tullut kysymykseen. Mutta kolmas oli mieleiseni. Siinä oli osoite Little Smith-katu 56, S. W. 1. Heti sen nähtyäni tiesin olevani oikeilla jäljillä."

"Jatkakaa!" kehoitti Hetherwick.

"Paperikauppias, Calkin, ei tuntenut sen miehen nimeä, joka oli ostanut tätä paperia ja ilmoittanut mainitun osoitteen", jatkoi Mapperley. "Mutta hän muisti hänen ulkonäkönsä varsin hyvin ja kuvaili häntä. Baseverie! Siitä ei ole epäilystäkään. Calkin kertoi, että Baseverie oli viime kuukausien aikana ostanut häneltä runsaasti tavaroita -- muistilehtiöitä, jäljennöspaperia, toimistopaperia ja niin edelleen. Hän ei tiennyt miehen nimeä, mutta kun tämä aina itse vei mukanaan ostoksensa ja maksoi ne heti käteisellä, ei sillä ollutkaan väliä. Calkin oli myynyt hänelle kymmenen kirjaa tätä paperia ja vastaavan määrän kuoria pari kuukautta takaperin. Kas siinä! Ja niin olin saanut selville, että Baseverien salaperäinen piilopaikka sijaitsi Little Smith-kadun viidessäkymmenessäkuudessa!"

"Oivallista!" kehui Hetherwick. "Entä sitten?"

"No niin, arvelin, että meillä pitäisi olla hiukan apua", vastasi Mapperley hymyillen. "Poistuin senvuoksi Calkinin luota tietystikin ensin otettuani häneltä vaitiolo-lupauksen -- ja soitin Issy Goldmarkille. Issy on juuri sopiva poika tämänkaltaisiin puuhiin. Issy tuli -- ja yhdessä teimme pienen kierroksen. Tunnetteko Little Smith-katua?"

"En!" vastasi Hetherwick. "En koskaan ole kuullut sitä mainittavan."

"Niinpä niin, mutta katu se on sittenkin", vakuutti Mapperley. "Se sijaitsee Great Smith-kadun ja Tuftonkadun välissä Church Housen takana -- jokseenkin lähellä Abbeyta. Sen seudun rakennuskorttelit ovat hiukan huonossa maineessa -- mutta se piiri on varmasti nähnyt parempiakin päiviä. Siellä on joitakuita hyvästi ja lujasti rakennettuja taloja -- numero viisikymmentäkuusi on niistä yksi. Ulkoapäin se näytti sellaiselta, johon ei voi päästä sisälle -- se on synkkä, hiljainen, ikkunat raskaiden uutimien verhossa -- paikka on sellainen, jossa saattaisi murhata kenet tahansa huomiota herättämättä. Etusivun ovi on hyvin jykevä, vihreäksi maalattu ja varustettu vanhanaikaisella pronssisella kolkuttimella. Tarkastimme sen tyystin."

"Näittekö mitään?" tiedusti Hetherwick.

"Emme mitään muuta paitsi mitä jo mainitsin -- se on eloton rakennus", vastasi Mapperley. "Mutta kun kerran olin sen löytänyt, en tahtonut enää jättää sitä vahtimatta; sijoitin senvuoksi Issyn sopivaan paikkaan erään kapakan ikkunaan ja lähdin itse sähköttämään teille. Ja siellä Issy nyt on joko kapakassa tai vetelehtimässä niillä seuduin. Meidän olisi lähdettävä sinne ottamaan selkoa, onko hänellä mitään ilmoitettavaa. Ja jos hänellä on -- entä sitten?"

"Siinäpä se! Entä sitten?" kertasi Hetherwick. "Mutta ennen kuin ryhdymme mihinkään muuhun, lienee minun parasta selostaa teille, mitä muualla on tänä aamuna tapahtunut. Käsitätte siis", hän jatkoi lopetettuaan kertomuksensa, "että jos Matherfieldin teoria pitää paikkansa ja jos Baseverie Ambrosen seuraamana on jo lähtenyt Southamptoniin ottaakseen jalokivet vastaan heti niiden saavuttua, niin emme tapaa Baseverieta hankkimanne osoitteen mukaan. Mutta voimmehan ottaa selvää, tunnetaanko hänet siellä."

Mapperley harkitsi hetkisen. Sitten näytti hänen mieleensä välähtävän jotakin.

"Maksakaa laskunne, sir", hän kehoitti. "Mennään jonnekin, missä saamme käsiimme postiosoitekalenterin. Siitä näemme sen henkilön nimen, joka asuu Little Smith-kadun viidessäkymmenessäkuudessa."

Kymmenen minuutin kuluttua he silmäilivät kalenterin pitkiä nimirivejä; äkkiä Mapperley osoitti heidän etsimäänsä kohtaa.

"Kas tuossa se on! Rouva Hannah Mallett -- majatalon omistajatar." --

"Lähdetään liikkeelle", ehdotti Hetherwick. "Käydään tapaamassa rouva Mallettia."

Heidän saavuttuaan Little Smith-kadulle Mapperley ensiksi haki katseillaan ystäväänsä Goldmarkia. Tämä ilmestyi äkkiä -- toisten huomaamatta, mistä hän tuli -- ja hymyili.

"Hyvää päivää, herra!" hän toivotti kohteliaasti Hetherwickille. "Herttainen ilma, eikö olekin? En ole nähnyt mitään, Mapperley-veikko. Tuohon taloon ei ole mennyt eikä sieltä tullut ainoatakaan sielua sinun lähdettyäsi. Se näyttää lukitulta."

"Siitä otamme selkoa", huomautti Hetherwick. "Tulkaa mukaan, Mapperley! Jääkää te, Goldmark, tänne ja pitäkää silmänne yhtä valppaasti auki kuin tähänkin asti!"

Konttoristi kintereillään hän astui rohkeasti numero viidenkymmenenkuuden ovelle ja kolkutti lujasti vankkaan laudoitukseen, soittaen lisäksi kelloa. Hän toisti samat temput kahdesti -- mutta tuloksetta.

"Joku tulee!" supatti Mapperley äkkiä. "Ovi on teljetty -- sisäpuolelta -- lukon lisävakuudeksi!"

Hetherwick erotti selvästi, että jykevä telki vedettiin syrjään ja avainta sitten kierrettiin. Ovea raotettiin -- vain vähän, mutta kuitenkin siksi paljon, että he näkivät tavattoman ison, sotaisen näköisen naisen kasvot ja vartalon; avaajan silmissä ja suun ympärillä oli tyly ilme ja hän tähyili vieraita epäluuloisesti. Nähtyään, että heitä oli kaksi, hän heti veti vielä kapeammaksi raon, josta hän tarkasteli miehiä. Mutta Hetherwick tarttui kädellään oveen ja työnsi jalkansa kynnyksen ylitse.

"Rouva Mallettko?" hän kysyi tahallisen äänekkäästi, "Sepä hyvä! Onko tohtori Baseverie kotosalla?"

Molemmat miehet silmäilivät naista tarkoin ja huomasivat hänen tahtomattaan hiukan säpsähtävän. Mutta empimättä hän pudisti kieltävästi päätään.

"Täällä ei asu ketään sennimistä", hän vastasi.

Nainen olisi sulkenut oven, jollei Hetherwick olisi estänyt jalallaan, työntäen sitä vielä edemmäksi ja luoden rouva Mallettiin terävän, tutkivan katseen.

"Ehkä tunnette tohtori Baseverien toisella nimellä?" hän virkkoi. "Onko herra Basing kotona?"

Mutta taaskin pudisti nainen arvelematta päätään, ja kovien silmien ilme muuttui entistä kovemmaksi ja epäluuloisemmaksi.

"Täällä ei ole ketään senkään nimistä!" hän väitti. "En tunne ainoatakaan henkilöä, jolla olisi jompikumpi niistä nimistä."

"Minun luullakseni tunnette", intti Hetherwick jyrkästi. Hän kääntyi Mapperleyn puoleen. "Meidän on noudettava poliisi --"

"Varokaa, sir!" huudahti Mapperley, tempaisten Hetherwickia käsivarresta. "Sormenne!"

Nainen oli äkkiä pamauttanut oven kiinni, melkein jättäen väliin Hetherwickin käden, joka oli tarttunut oven reunaan. Sekuntia myöhemmin kuului telki kolahtavan paikalleen ja avain kiertyvän. Nopeasti kuin salaman valossa Hetherwick oivalsi, kuinka asiat olivat, ja pyörähti äkkiä konttoristiinsa päin.

"Mapperley!" hän huudahti. "Totisesti! Naiset ovat tuolla! Vankina!"

"Se ei minua ihmetyttäisi", myönsi Mapperley. "Ja kuten sanoitte -- poliisi --"

"Mennään takaisin Goldmarkin luokse", komensi Hetherwick.

Asteltuaan katua vähän matkan päähän ja vetäydyttyään piiloon erääseen porttikäytävään he pitivät kolmisin hätäisen neuvottelun, jonka äkkiä keskeytti taloa yhäti tähyilevän juutalaisen äännähdys.

"Totisesti! Nainenhan poistuu talosta! Katsokaas! Näettekö? Paneepa ovenkin lukkoon! Ja lähtee kiiruhtamaan pois!"

Hetherwick katsoi sinnepäin ja näki. Hän työnsi Goldmarkin ulos porttikäytävästä.

"Seuratkaa naista!" hän käski. "Ja Jumalan tähden, älkää päästäkö häntä näkyvistänne!"

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Piharakennus

Äänettömänä ja valppaana lähti juutalainen kävelemään poispäin rientävän naisen jälessä. Pian katosivat vainuttu ja vaanija kadunkulmauksen taakse.

"Sen aiheutti käyntimme, Mapperley!" sanoi Hetherwick. "Hän on mennyt ilmoittamaan siitä jollekulle!"

"Todennäköisesti!" myönsi Mapperley. "Mutta menköönpä hän minne hyvänsä, Issy Goldmark ei häivy hänen jäljiltään. Sillä pojalla on ilveksen silmät."

"Mutta antoihan hän tuonnottain Baseverien pujahtaa näkyvistään", huomautti Hetherwick.

"Niin, mutta siihen olikin omat syynsä", vastasi Mapperley. "Ensiksikin hänen oli käsketty vain ottaa selkoa, mihin Baseverie menisi, ja lopettamaan siihen, mitä olisi saanut selville. Tätä naista hän ei päästä käsistään. Naista onkin helppo seurata -- hän kun on niin kookas."

"Tahtoisinpa tietää, mitä tuolla talossa on!" virkkoi Hetherwick. "Se meidän on hankittava tietoomme jollakin tavoin."

"Se on poliisien asia", arveli Mapperley. "Ihmisten asuntoihin ei saa tunkeutua ilman määräystä. Ja mainitsittehan Matherfieldin olevan toisilla jäljillä. Luulisin tuon naisen kuitenkin menneen tapaamaan jotakuta, jota asia lähinnä koskee -- hän näytti minusta pelästyneeltä huomatessaan minut."

"Hän on jollakin tapaa jutussa mukana", mutisi Hetherwick. "Tuo talo näyttää siksi salaperäiseltä, että siellä voi olla mitä hyvänsä. Joka tapauksessa pidämme sitä tarkoin silmällä siihen saakka, kunnes Goldmark palaa, vaikka siihen kuluisi kuinka pitkä aika."

Mutta juutalainen palasikin kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Samoin nainen. Tämä ilmestyi ensiksi, rientäen vielä hätäisemmin kuin poistuessaan. Sikäli kuin tähyilijät erottivat piilopaikastaan, lähes kahdenkymmenen metrin päästä talon ovesta, näytti nainen hämmentyneeltä, levottomalta ja kiihtyneeltä. Hänen perässään saapui Issy Goldmark, kävellen kadun toisella käytävällä kädet taskussa.

Nainen meni takaisin taloon; ovi pamahti kiinni. Hetkistä myöhemmin juutalainen poikkesi porttikäytävään, jossa Hetherwick ja Mapperley seisoivat melkein näkymättöminä kadulta päin. Goldmarkin huulilla väikkyi tutkimaton hymy.

"Huomasitte kai hänen palaavan taloon?" hän kysyi. "No niin, seurasin häntä ja näin missä hän kävi."

"Missä sitten?" tiedusti Hetherwick maltittomasti.

Goldmark keikautti päätään siihen suuntaan, josta oli tullut.

"Tuon nurkan takana", hän selitti, "alkaa oikea roskaväen asuma-alue. Pieniä katuja, kujia, solia ja niin edelleen. Erään sellaisen kapean kujan varrella, lähellä eräänlaista kauppatoria, on korkean puoleinen, sileä muuri, jossa on raudoitettu ovi. Nainen meni sisälle siitä ovesta, avaten sen taskustaan ottamallaan avaimella. Hänen kadottuaan sisälle, tarkastin ovea lähemmin. Se on lujitettu rauta- tahi teräskiskoilla, kuten sanoin, ja hyvin vankka. Siinä ei ole nimeä eikä avaimenreikää, josta olisi voinut tirkistää. Muuri on lähes kolme metriä korkea, ja sen harja on peitetty lasisirpaleilla. Sen taakse ei ole helppo päästä, ei totisesti olekaan!"

"No?" sanoi Hetherwick. "Nainen meni sisälle?"

"Niin, kuten mainitsin, herra, ja sulki oven jälkeensä. Silmäiltyäni ovea pujahdin kadulla sijaitsevan kojun taakse väijymään. Hän tuli jälleen ulos noin kymmenen minuutin kuluttua, ja minusta näytti, ettei hänellä ollut kovinkaan hauskaa sisällä. Kiihtynyt! Ja hän oikaisi tänne takaisin vinhempää vauhtia kuin oli mennyt. Nyt hän on taaskin talossa -- kuten epäilemättä näitte. Siinä kaikki. Mutta teidän sijassanne, herra", päätti Issy puheensa, "ottaisin selkoa, mitä tuon oven takana piilee -- sen tekisin!"

"Se on poliisien asia", huomautti Mapperley toistamiseen.

"Jos vain Matherfield olisi muassamme, niin voisimme --" Hetherwick pysähtyi miettimään. "Kuulkaahan, Mapperley!" hän jatkoi sitten, saaden äkillisen mielijohteen. "Tiedänpä, mitä teemme! Ottakaa ajuri niin pian kuin saatte ja ajakaa poliisiasemalle, jossa tavallisesti kohtaan Matherfieldin! Siellä on toinenkin mies, jonka tunnen ja joka on varsin hyvin perehtynyt tähän juttuun. Hän on etsiväkersantti Robmore. Kysykää häntä! Kertokaa hänelle, mitä olemme saaneet selville, ja pyytäkää häntä tulemaan tänne kanssanne ja tuomaan muassaan toisen miehen, jos pitää sitä tarpeellisena! Ja nyt, Goldmark, selittäkää Mapperleylle tarkoin, missä nainen kävi!"

Juutalainen osoitti lähintä kadunkulmausta.

"Tuon nurkan ympäri; sitten ensimmäistä katua oikealle; senjälkeen ensimmäistä vasemmalle ja taaskin ensimmäistä oikealle; sitten ollaan perillä. Siellä on joukko pieniä kojuja, paljon väkeä ja hyörinää."

"Etkö katsonut kadun nimeä?" kysäisi Mapperley puolittain moittivasti.

"Tietysti katsoin!" vastasi Goldmark virnistäen. "Pencove-katu. Mutta on parempi kuvata sitä kuin mainita sen nimi. Älkääkä käskekö autonohjaajan viedä teitä sinne! Siellä ei ole tilaa kylliksi!"

Mapperley ei virkkanut mitään tämän neuvon johdosta, vaan kiiruhti pois Victoria-kadulle päin, ja Hetherwick kääntyi juutalaisen puoleen.

"Mennään tarkastamaan sitä paikkaa toistamiseen", hän sanoi. "Mutta kävelemme kumpikin erikseen -- ainakin niin kauan kun olemme tällä kadulla. Menkää tuon nurkan taakse! Siellä yhdyn teihin."

Juutalaisen lähdettyä hän meni kadun poikki ja silmäili vielä kerran taloa, johon kookas nainen oli kadonnut. Se oli yhäti lujasti teljetty, ikkunat tiiviisti verhottuina, todella salaperäinen paikka. Hetkisen Hetherwick oli kahdella päällä, pitäisikö hänen jättää se silmällä pitämättä. Mutta Pencove-kadun varrella olevan muurin ja oven kuvaus oli kiihoittanut hänen mielikuvitustaan, ja hän asteli edelleen, kääntyi kadunkulmasta ja liittyi Goldmarkiin. Tämä lähti heti edelle, opastaen hänet sokkeloisille, harvinaisen likaisille ja vilkasliikkeisille kaduille, ja vihdoin muutamalle, muita kapeammalle kujalle, jonka kahden puolen sijoitetuissa teltantapaisissa kojuissa käheä-ääniset myyjät tarjosivat kaupaksi kaikenlaista huokeata rihkamaa. Hän oivalsi heti saapuneensa yhdelle noista taivasalle järjestetyistä myyntipaikoista, joita on niin runsaasti Lontoon vähävaraisessa ympäristössä ja joista saa ostaa kuuden pennyn paistinpannun sekä paperissa kärjistetyn kalan tai räikeävärisen kaulahuivin ja pilaantuneen appelsiinin samasta kojusta.

Pujottelehtien Issyn perässä katukiveystä reunustavien, tiheään ahdettujen kojujen sekä surkeiden kauppahökkelien välitse Hetherwick pian saapui sileälle muurille, josta juutalainen oli puhunut. Läheisyydessä olevat talot ja myymälät olivat vanhoja ja ravistuneita, mutta muuri oli joko uusi tahi sitten äsken korjattu ja vahvistettu. Se oli kahden rakennuksen välillä, joista toisessa oli sekatavara-, toisessa rautakauppa. Se oli lähes kymmenen metriä pitkä ja noin kolme metriä korkea; sen harja, kuten Goldmark oli maininnut, oli siroiteltu täyteen lasisirpaleita. Ovi, joka oli upotettu muurauksen pinnan tasalle, oli jykevätekoinen, vahvistettu metallikiskoilla ja äsken maalattu; lukko oli ilmeisesti patenttilukko. Hetherwickin silmään pisti heti muuan huomattava seikka -- ovessa ei näkynyt merkkiäkään soittokellosta eikä kolkuttimesta.

"Nainen siis avasi oven ja meni tänne", virkkoi Hetherwick, kun hän ja Issy pysähtyivät.

"Niin, herra Hetherwick", vastasi Issy. "Hän itse avasi oven. Näin hänen ottavan avaimen taskustaan."

Hetherwick katsahti muurin harjalle.

"Mitähän tuon takana lienee?" hän jupisi. "Luonnollisestikin jonkinlainen rakennus." Hän puhutteli miestä, jonka koju oli juuri salaperäisen oven kohdalla ja jolla sillä hetkellä ei ollut ostajia. "Tiedättekö tästä paikasta mitään?" hän kysyi. "Mitä on tuon muurin takana? Minkälainen rakennus siellä on?"

Kojun omistaja silmäili Hetherwickia tarkoin äänettömänä. Päätellen, että kysyjä oli vaaraton henkilö eikä siviilipuvussa oleva poliisimies, hän irroitti kielensä kantimet.

"En, hyvä herra!" hän vastasi. "Minulla ei ole siitä vähintäkään aavistusta! Olen ollut täällä tai näillä seuduin kolme vuotta, mutta en ole kertaakaan nähnyt tuon muurin taakse enkä tuosta ovesta sisälle, en olekaan!"

"Mutta olette kai nähnyt ihmisiä menevän sisälle ja tulevan ulos tuosta ovesta?" huomautti Hetherwick. "Varmaankinhan sitä johonkin käytetään!"

"Luultavasti, herra, mutta en muista kenenkään siellä käyneen; mutta todellakin, vähän aikaa takaperin näin sieltä tulevan naisen -- hän oli kookas, vankkaleukainen nainen. Mutta niin kummalliselta kuin se kuulostaneekin, en muistaakseni ole nähnyt kenenkään muun käyvän siellä. Nähkääs, herra! Tulen tänne noin kello kymmenen aamuisin ja sullon tavarani kokoon ja laputan tieheni kello viisi -- jos tuonne tulee ja menee ihmisiä, niin sen täytyy tapahtua varhain aamulla ja myöhään illalla, joten minä en ole näkemässä. Mutta minun luullakseni tuo muuri ja tuo ovi ovat jonkun talon takapuoli -- sen julkipuoli on toisella kadulla."

"Se on hyvä ajatus", sanoi Hetherwick, vilkaisten Goldmarkiin. "Kierretäänpä sinne!"

Mutta kiertäminen oli mahdotonta. Vaikka he tutkivatkin monia kujia, solia ja katuja, joiden olisi pitänyt olla Pencove-kadun suuntaisia, eivät he löytäneet ainoatakaan rakennusta, joka olisi voinut olla salaperäisen muurin ja sen tiiviisti suljetun oven julkisivuna. Mutta juutalaisen valpas havaintokyky tuli heidän avukseen.

"Voimme nähdä, mitä on tuon muurin takana, herra, varsin helposti, jos vain saamme käsiimme noista kadun toisella puolen olevista myymälänomistajista jonkun sellaisen, joka päästää meidät talonsa toiseen kerrokseen", selitti hän. "Katsokaahan suoraan kadun poikki, tarkastakaa kojuja ja mitä muuta siellä lieneekään. Koettakaapa tuota!" hän jatkoi, osoittaen vihannesmyymälää, joka oli tuota lujasti suljettua ovea vastapäätä. "Sanokaa hänelle, että haluamme hieman tarkastella seutua -- mikä onkin totta!"