Part 9

Mitä oli tehtävä? Ruokavarastomme, jota ampumamme metsänriista lisäsi, oli vielä runsas, mutta kerran tulisi sekin päivä, jolloin se loppuisi. Parin kuukauden perästä on sadeaika, ja silloin meidän täytyisi lähteä leiristämme. Kallioseinä oli marmoriakin kovempaa, ja aikamme ja työvälineemme eivät olisi riittäneet, jos olisimme yrittäneet hakata portaat noin korkealle. Ihmekö siis, jos me sinä iltana katselimme synkkinä toisiimme ja monta sanaa vaihtamatta ryömimme huopiemme alle.

Muistan että sinä iltana nukahtaessani Challenger etukumarassa istui nuotion ääressä aivan kuin suuri sammakko, muodottoman suuri pää käsien varassa, ajatuksiinsa vaipuneena, ollenkaan huomaamatta, että minä toivotin hänelle hyvää yötä.

Mutta seuraavana aamuna herätessämme oli Challenger kuin toinen mies; koko hänen olentonsa säteili tyytyväisyyttä ja itseluottamusta. Kokoontuessamme aamiaiselle, katsoi hän meihin torjuvin, teeskennellyn ujoin katsein, aivankuin olisi tahtonut sanoa: "Tiedän kyllä ansainneeni kaiken kunnian, mutta älkää lausuko sitä ääneen, sillä silloin minä punastun." Hänen partansa kohosi, rinta aaltoili ja kädet olivat tiukasti housuntaskuissa. Varmaan hän mielikuvituksissaan näki itsensä seisomassa tuossa asennossa Trafalgar Sqarella vielä vapaana olevalla jalustalla lisäten Lontoon monien muistomerkkien lukua.

"Heureka!" huusi hän vaikeitten hampaitten loistaessa parran läpi. "Hyvät herrat, onnitelkaa minua ja onnitelkaa toisianne! Kysymys on ratkaistu!"

"Olette löytänyt tien tuonne ylös?"

"Uskallan luulla niin."

"Ja missä?"

Vastaukseksi osoitti hän oikealla olevaa vuoripilaria. "Mutta me emme koskaan pääse kuilun yli", sanoin minä huoahtaen.

"Me voimme ainakin nousta huipulle", sanoi hän. "Kun olemme saapuneet sinne, näytän teille että kekseliäitten aivojen keinovaroja ei ole vielä kaikkia käytetty. Murkinoituamme sulloimme kokoon kaikki, mitä johtajamme piti tarpeellisena. Hän otti kerän vahvaa ja kevyttä köyttä, jota oli noin sataviisikymmentä jalkaa, sekä rautasinkilöitä, palikoita ja muita tarvekaluja. Lordi Roxton oli tottunut vuorikiipeilijä, ja Summerlee oli myös nuoruutensa päivinä kiipeillyt, joten minä olin huonoin joukosta. Mutta voimani ja notkeuteni korvasivat puuttuvan kokemukseni."

Nousu ei tosiaan ollutkaan niin vaikeata, vaikka toisinaan kyllä hiukset nousivat pystyyn kauhusta. Ensimäinen puolisko meni kutakuinkin, mutta sitten kävi vuori yhä jyrkemmäksi, ja viimeisten viidenkymmenen jalan matkalla pysyimme kiinni kalliossa lujasti tarrautuen käsin ja varpain sen pieniin epätasaisuuksiin. En minä eikä liioin Summerlee olisi koskaan päässyt perille, ellei Challenger olisi huipulle ehdittyään kiinnittänyt köyttä siellä kasvavaan paksuun puuhun. Oli omituista nähdä, että semmoinen miehen-möhkäle kuin Challenger, oli niin notkea. Mutta köysi tukenamme kävi matka epämukavaa tietä helpostikin, ja pian olimme kaikin pienellä ruohikkoisella, kallion huipun muodostavalla tasolla, joka oli läpimitaten noin kaksikymmentäviisi jalkaa.

Hengähdettyäni silmäsin ympärilleni tuota maata, jonka läpi olimme kulkeneet, ja mitä suurenmoisin näköala aukeni eteeni. Koko Brasilian tasanko näytti olevan aivan allamme ulottuen yhä kauemmas ja kauemmas ja etäällä taivaan rannassa päättyen hämäriin sinertäviin sumupilviin. Etualalla oli pitkä valtavan suurten kivien ja sanajalkapuitten peittämä rinne; kauempana keskikohdalla, pistäen esiin satulanmuotoisesta kukkulasta, vilahtelivat bamburuokojen keltaiset ja vihreät kyljet, ja mieleeni muistui ponnistelumme tuon aarniometsän läpi. Sitten kasvullisuus vähitellen lisääntyi muodostaen lopulta komean metsän, joka ulottui silmänkantamattomiin, varmasti kahtatuhatta peninkulmaa etäämmälle.

Nautin yhä tästä ihmeellisestä panoraamasta, kun professorin painava käsi kosketti olkapäätäni.

"Tännepäin, nuori ystäväni", sanoi hän. "_Vestigia nulla retrorsum_. Älkää koskaan katselko taaksenne, aina eteenpäin kohti meidän ihanaa päämääräämme."

Kääntyessäni ympäri huomasin heti, että ylätasanko oli yhtä korkealla kuin se paikka, jossa seisoin, ja sen vihreät pensaat ja puut näyttivät olevan niin lähellä, että oli mahdoton uskoa, että ne olivat yhä edelleen saavuttamattomissa. Välimatka meistä ylätasangolle oli noin neljäkymmentä jalkaa, mutta aivan yhtä hyvin olisi se voinut olla neljäkymmentä peninkulmaa. Pitelin toisella kädelläni puunrungosta kiinni ja kurkistin syvyyteen. Tuolla alhaalla häämöittivät palvelijaimme tummat haamut katsellen meihin päin. Vuorenseinämä oli tässä kohden aivan pystysuora, samaten kuin vastakkaisellakin sivulla.

"Tämä on todella kummallista", sanoi professori Summerlee kärtyisellä äänellään.

Käännyin ja silloin huomasin hänen tarkkaavaisena tutkivan puuta, josta minä pitelin kiinni. Tunsin sileän kaarnan ja pienet röyheltävät lehdet. "Kas", huudahdin, "tämähän on pyökki."

"Niin onkin", sanoi Summerlee. "Kansalaisemme vieraalla maaperällä."

"Ei vain kansalainen, hyvä sir", sanoi Challenger, "mutta myös käyttääkseni vielä tuota samaa vertausta, mitä arvokkain liittolainen. Tästä pyökistä tulee meidän pelastajamme."

"Totta totisesti!" huudahti lordi Roxton. "Silta!"

"Niinpä niin, ystäväni, silta. En minä suotta eilen käyttänyt tunnin aikaa, keskittääkseni älyäni asemamme ratkaisuun. Muistan kerran tehneeni nuorelle ystävällemme sen huomautuksen, että G.E.C. esiintyy enimmin edukseen silloin, kun hän on ahdingossa. Ja eilen illalla olimme me kaikin pälkähässä -- sitä ei voitane kieltää. Mutta missä tahdonvoima ja äly yhtyvät, siinä kyllä keino keksitään. On hankittava nostosilta, jonka voi pudottaa kuilun yli. Sellainen on tässä!"

Tämä on todellakin loistava ajatus! Puu oli noin kuusikymmentä jalkaa pitkä, ja jos se vain putoaisi oikeaan kohtaan, ulottuisi se mainiosti syvyyden yli. Challenger oli heittänyt kirveen olalleen lähtiessämme kiipeämään. Nyt ojensi hän sen minulle.

"Nuorella ystävällämme on sekä lihaksia että jänteitä", sanoi hän. "Hän on sopivin tähän työhön. Pyydän kuitenkin, että ystävällisesti kokonaan herkeätte itse ajattelemasta ja teette juuri niinkuin minä sanon."

Hänen käskynsä mukaan iskin kirveeni puuhun, niin että se varmasti kaatuisi toivottuun suuntaan. Se oli kasvanut hiukan vinosti ylätasankoon päin, joten tehtävä ei ollut vaikea. Iskin runkoon kaikin voimin, ja lopuksi lordi ja minä vuorottelimme. Tunnin ajan kuului ankaraa pauketta, puu huojui ja kaatui haudaten oksansa toisella puolella oleviin pensaisiin. Katkennut runko vieri aivan tasomme reunalle, ja hetken ajan luulimme, että se kieriäisi yli sen. Mutta se pysähtyi muutaman tuuman päähän reunasta, ja tässä oli meillä silta tuntemattomaan maahan.

Sanomatta sanaakaan puristimme me kaikki professori Challengerin kättä; hän nosti olkihattuaan ja kumarsi syvään jokaiselle erikseen.

"Vaadin itselleni kunnian päästä ensimäisenä tuntemattomaan maahan", sanoi hän. "Sopiva aihe johonkin tulevaisuuden historialliseen maalaukseen."

Hän oli lähestynyt siltaa, kun lordi Roxton tarttui hänen käsivarteensa.

"Rakas ystävä", sanoi hän, "tämän en salli tapahtua."

"Ettekö te salli sen tapahtua?" Hän heitti päätään taaksepäin ja parta työntihe eteenpäin.

"Niin kauan kun on kysymys tieteestä, seuraan teidän johtoanne, kuten tiedätte, koska ei voida kieltää, että te olette tiedemies. Mutta teidän on toteltava minua silloin, kun astutaan minun alalleni."

"Teidän alallenne, sir?"

"Kaikilla meillä on oma alamme, ja sotilasala on minun. Minun käsitykseni mukaan me nyt hyökkäämme uuteen maahan, joka voi olla täpötäynnä kaikenlaisia vihollisia, vaikka emme sitä varmasti tiedäkään. Ei ole lainkaan menettelytapani mukaista syöksyä sokeasti vaaraan ilman järjen ja kärsivällisyyden rahtuakaan."

Vastalause oli liian järkevä tullakseen hylätyksi.

Challenger nakkasi niskojaan ja kohautti olkapäitään,

"No, sir, mitä ehdotatte?"

"Ei ole lainkaan mahdotonta, että joku ihmissyöjäheimo piilotteleikse pensaikoissa odottaen aamiaistaan", sanoi lordi Roxton vilkaisten sillan yli. "On parasta ottaa selvä asiasta ennenkun ollaan satimessa. Olkaamme toki iloisia ja toivokaamme, ettei mitään ikävää ole pelättävissä, mutta samalla toimikaamme aivan kuin asianlaita olisi päinvastoin. Malone ja minä laskeudumme jälleen laaksoon noutamaan neljää pyssyä ja Gomezia sekä toista puolirotuista. Sitten joku meistä menee kuilun yli, ja toiset ovat pyssyinensä valmiina häntä auttamaan, jos jotain tapahtuisi hänen ottaessaan selkoa voiko koko seurue mennä toiselle puolelle."

Challenger istuutui puunkannolle ääneen valittaen kärsimättömänä, mutta Summerlee ja minä olimme yksimieliset siinä, että lordi Roxtonilla oli määräämisvalta käytännöllisissä pikkuasioissa. Laskeutuminen oli nyt helppoa, kun köysi oli apuna vaikeimmassa kohdassa. Tunnissa olimme me tuoneet kiväärimme ja pyssymme. Myös puolirotuiset olivat kiivenneet huipulle ja lordi Roxtonin käskystä tuoneet mukanaan ruokavaroja siltä varalta, että tutkimusmatka kestäisi kauan. Kaikilla meillä oli mukanamme täysinäiset patruunalaukut.

"Ja nyt, Challenger, tahdotteko todellakin olla ensimäisenä paikalla?" sanoi lordi Roxton saatuamme valmiiksi kaikki varustukset.

"Olen hyvin kiitollinen teidän armollisesta luvastanne", sanoi professori vihaisena; minä luulen, ettei koskaan ole kukaan niin kovasti asettunut vastustamaan toisen holhousta. "Koska te hyväntahtoisesti tämän sallitte, niin tahdon minä tietysti olla tienraivaajana."

Kirves olalla istuutui Challenger kahtareisin puunrungolle, hyppäsi eteenpäin ja oli pian toisella puolella. Hän kömpi seisaalleen ja heilutti käsivarsiaan ilmassa. "Vihdoinkin!" huusi hän. "Vihdoinkin!" Minä katsoin häntä kauhuissani ja odotin melkein, että joku kauhea olio ryntäisi metsästä ja tappaisi hänet. Mutta mitään muuta ei tapahtunut, kuin että kummallinen kirjava lintu pyrähti lentoon juuri hänen jalkainsa juuresta ja katosi puitten väliin.

Summerlee oli toinen järjestyksessä. Hänen hintelän ruumiinsa tarmokas sitkeys on todella hämmästyttävä. Hän tahtoi välttämättä, että me panisimme kaksi pyssyä hänen selkäänsä, jotta hänen päästyään toiselle puolelle molemmat professorit olisivat asestettuja. Sitten oli minun vuoroni, ja minä koetin olla katsomatta tuonne kammottavaan syvyyteen. Summerlee ojensi pyssynperänsä minua kohti ja sitten tartuin hänen käteensä. Lordi Roxton sen sijaan _kulki_ aivan tyynesti yli kuilun -- kulki aivan ilman tukea. Hänellä mahtoi olla teräksiset hermot.

Ja niin olimme nyt me neljä siinä satumaassa, siinä kadonneessa maailmassa, jonka Maple White oli löytänyt. Kaikki käsitimme tämän olevan riemuhetken. Kuka olisi voinut aavistaa tässä piilevän syyn meidän suurimpaan onnettomuuteemme. Suokaa minun muutamin sanoin kuvata tuota musertavaa iskua.

Olimme kääntäneet selkämme siltaan päin ja kulkeneet noin viisikymmentä syltä, kun kuulimme kauheata jyskettä. Yhteisen vaiston ajamina me syöksyimme takaisin sitä tietä, jota olimme tulleetkin. Silta oli poissa!

Alhaalta kallion juurelta keksin minä pian rykelmän oksia ja rungon sirpaleita. Siellä oli meidän pyökkimme. Olikohan ylänteen reuna murtunut ja silta sen vuoksi sortunut? Ensin selitimme kaikin asian niinpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä näkyivät puolirotuisen Gomezin tummat kasvot vuoripilarin toiselta puolelta. Niin, kyllähän se oli Gomez, mutta ei enää tuo entinen Gomez mielistelevine hymyineen ja ystävällisine ilmeineen. Hänen silmänsä leimusivat, kasvot olivat väännyksissä ilmaisten vihaa ja sädehtien tyydytetyn kostonhimon hillitöntä iloa.

"Lordi Roxton!" huusi Gomez. "Lordi John Roxton!"

"Mikä on asianne?" vastasi hän. "Tässä olen."

Vihlova nauru kaikui yli kuilun.

"Niin, siellä te olette, te englantilainen koira, ja sinne täytyy teidän myös jäädä. Olen odottanut ja odottanut, ja nyt viimein sattui tilaisuus. Teidän mielestänne oli vaikea päästä sinne. Vielä vaikeammaksi luulen paluun käyvän. Te kirotut narrit, nyt te olette loukossa joka ainoa!"

Olimme niin hämmästyneet, ettemme osanneet puhua mitään. Me seisoimme eteemme tuijottaen. Suuri murtunut, ruohikosta törröttävä oksa osoitti, mistä hän oli saanut vipulaitteen hävittääkseen sillan. Kasvot olivat kadonneet, mutta hetken perästä ne näkyivät entistä enemmän vihaa uhkuvina.

"Me aioimme surmata teidät sillä kivimöhkäleellä, jonka luolan suulta vyörytimme", huusi hän, "mutta tämä tapa oli parempi, sillä se on hitaampi ja kauheampi. Teidän luunne valkenevat siellä ylätasangolla, ei kukaan tiedä, missä ne ovat, eikä tule niitä hautaamaan. Kuolemanne hetkellä ajatelkaa Lopezia, jonka te ammuitte Putomayojoella viisi vuotta sitten. Minä olen hänen veljensä, ja tapahtukoon mitä tahansa, lähden elämästä onnellisena, sillä hänen kuolemansa on kostettu." Mielettömänä heristi hän meille nyrkkiänsä, ja sitten kaikki vaikeni.

Jos puolirotuinen olisi toteuttanut kostonsa ja sitten kadonnut, olisi kaikki hänelle hyvin onnistunut. Mutta hänen narrimainen vastustamaton latinalainen taipumuksensa esiintyä draamallisesti aiheutti hänen perikatonsa. Roxtonia, joka kolmessa maassa oli hankkinut itselleen nimen "Herran ruoska", ei niin vaan vaaratta saanut parjata. Puolirotuinen laskeutui laaksoa kohti kallion toista sivua, mutta ennenkun hän oli ehtinyt maahan, oli lordi Roxton juossut ylätasangon reunaan sellaiseen kohtaan, josta hän voi nähdä miehen. Kuului pyssynpaukahdus ja vaikka me emme mitään nähneetkään, kuulimme parkatisun ja putoavan ruumiin synnyttämän jymähdyksen. Roxton palasi, kasvot jäykkinä kuin graniitti.

"Olen ollut sokea tyhmyri", sanoi hän katkerasti. "Ymmärtämättömyyteni on saattanut teidän tähän kurjuuteen. Pitihän minun muistaa, että nämä ihmiset eivät voi antaa anteeksi heimolaisensa surmaa ja minun olisi pitänyt olla varovaisempi."

"Kuinka kävi tuon toisen? Tarvittiin kai kaksi henkeä viskaamaan puuta paikoiltaan."

"Olisin voinut hänet ampua, mutta jätin hänet sentään henkiin. Ajattelin, että hän ehkä oli syytön siihen. Ehkä olisi ollut paras tappaa hänet, sillä -- kuten te sanotte -- hänhän oli apuna teossa."

Kun nyt olimme nähneet Gomezin teon, olimme kukin muistavinamme jotakin onnettomuutta ennustavaa hänen käytöksessään -- hän oli aina halunnut saada selkoa meidän suunnitteluistamme, seisoskellut kuuntelemassa teltan ulkopuolella, meidän neuvotellessa keskenämme, ja silloin tällöin olimme hänen katseessaan lukeneet salattua vihaa. Me pohdimme yhä asiaa koettaen asettautua uuteen asemaamme niin mukavasti kuin suinkin. Silloin outo tapaus kiinnitti huomiotamme.

Valkeapukuinen mies -- epäilemättä eloon jäänyt puolirotuinen -- juoksi henkensä kaupalla. Hänen perässään ainoastaan muutaman askelen päässä näkyi Zambo -- meidän aulis neekerimme -- tuo ebenholtsivärinen jättiläinen syöksyvän. Me näimme kuinka hän saavutti pakolaisen ja takaapäin kietaisi kätensä hänen ympärilleen. Molemmat kierivät nyt toistensa yli maahan. Hetken perästä nousi Zambo, katsoi maassa makaavaa, heilutti iloisesti meille kädellään ja alkoi juosta meitä kohti. Valkea ruumis lepäsi liikkumattomana maassa.

Molemmat vihamiehemme olivat nyt saaneet surmansa, mutta heidän tuottamansa vahinko oli ja pysyi. Ei ollut mitään mahdollisuutta palata pienelle kalliolle. Me olimme olleet maailmankansalaisia, ja nyt oli meidän maailmamme supistunut tähän ylätasankoon. Maailma ja ylätasanko olivat ehdottomasti erillään toisistaan. Tuolla alhaalla oli kanoottejamme kohti viettävä tasanko. Kaukana, sinipunervan autereisen taivaanrannan takana juoksi pieni joki, joka vei sivistyksen yhteyteen. Mutta välirengas puuttui. Ei mikään ihmisnero osaisi rakentaa siltaa nykyisen ja entisen elämämme välillä olevan kuilun yli. Yksi ainoa silmänräpäys oli katkaissut kaikki olemassaolomme ehdot.

Tällöin opin täydellisesti tuntemaan miehekkäät toverini. He olivat tosin vakavia ja ajattelevaisia, mutta ehdottoman tyyniä. Toistaiseksi emme voineet muuta kuin odottaa Zambon paluuta. Pian hänen mustat rehelliset kasvonsa näkyivät kallioreunan takaa ja hänen herkulesmainen vartalonsa ilmestyi kohta kalliotornin huipulle.

"Mitä minä teke?" huusi hän. "Te minulle sano ja minä teke."

Helppo kysyä mutta vaikea vastata. Yksi asia oli meille selviö. Hän oli ainoa meitä muuhun maailmaan yhdistävä, luotettava yhdysside. Hän ei saanut meitä jättää millään ehdolla. "Ei, ei", huusi hän. "Ei minä jättä. Mitä tapahtuu, te löytä minu aina täällä. Ei voi pitää intiaani paikoilla. He sano jo liian paljon. Curupuri elää täällä ja senvuoksi he mene. Kun te jätti, minä ei ole voinut pitää heitä kurissa."

Tosiasia oli että intiaanimme monella tavalla olivat viime aikoina osoittaneet olevansa väsyneitä matkaan ja tahtovansa palata kotiinsa. Me käsitimme Zambon puhuneen totta siinä, ettei hän voinut heitä pidättää.

"Pyydä heitä odottamaan huomiseen, Zambo", huusin minä. "Lähetän kirjeen heidän mukanaan."

"Sen kyllä minä teke, sir. Minä lupaa, että he odotta huomiseen", sanoi neekeri. "Mutta mitä minä teke teille nyt?"

Hän sai paljon tehtävää, ja tuo uskollinen mies suoritti kaikki erittäin hyvin. Ensiksi irroitti hän köyden pyökin kappaleista ja heitti sen toisen pään meille. Se ei ollut tavallista vaatenuoraa paksumpi, mutta se oli tavattoman kestävää, ja vaikka emme voineetkaan käyttää sitä siltana, olisi se välttämätön kiipeämistä varten, jos siihen täytyisi ryhtyä. Sitten kiinnitti hän nuoran toiseen päähän ruokatavarakäärön, ja meidän onnistui saada se vedettyä yli kuilun. Täten saimme ruokavaroja viikoksi. Lopuksi kipusi hän alas noutamaan yhtä ja toista tarpeellista -- ampumavaroja ja muuta sellaista, jonka onnistuimme saamaan omalle puolellemme heittämällä köyden hänelle ja vetämällä sen taas varovasti takaisin. Oli jo ilta tulossa, kun hän kapusi alas, vakuutettuaan meille, että hän kyllä pidättäisi intiaanit seuraavaan päivään.

Senvuoksi minä melkein koko ensimäisen yöni ylätasangolla vietin kirjoittamalla lyhdyn himmeässä valossa muistiin kaikkea mitä tähän asti on tapahtunut.

Me söimme illallista ja leiriydyimme kallion reunamalle, sammuttaen janomme apollinariksella, jota oli pari pulloa saamissamme laatikoissa. Olisimme mitä kipeimmin tarvinneet vettä, mutta minä luulen, että yksinpä lordi Roxtonillakin oli ollut tänään seikkailuja kylliksi yhden päivän osaksi, niin että kellään meistä ei ollut halua lähteä tutkimaan vierasta maata. Me emme sytyttäneet tulta ja kartoimme kaikkia tarpeettomia ääniä.

Huomenna -- tai oikeammin tänään, sillä aamu jo sarastaa kun tätä kirjoitan -- lähdemme me ensimäiselle tutkimusmatkallemme tuntemattomaan maahan. Enpä tiedä, koska taas saan tilaisuuden kirjoittaa -- saanenko koskaan. Näen että intiaanit vielä ovat tuolla alhaalla, ja olen varma, että uskollinen Zambo kohta tulee noutamaan kirjeeni. Tulkoon tämä onnellisesti perille!

P. S. Mitä enemmän asemaamme ajattelen, sitä lohduttomammalta se tuntuu. En näe mitään palaamismahdollisuutta. Jos ylätasangon reunalla kasvaisi joku korkea puu, niin voisimme kaataa sen ja käyttää sitä paluusiltana, mutta viidenkymmenen sylen alalla reunasta ei kasva ainoatakaan sellaista. Yhdistyneet voimamme ovat liian heikot sellaisen kuljettamiseen. Nuora on tietysti liian lyhyt ulottuakseen maahan asti. Ei, asemamme on toivoton -- aivan toivoton!

KYMMENES LUKU

Hämmästyttäviä kokemuksia.

On tapahtunut paljon ihmeellisiä asioita ja yhä vielä tapahtuu. Minulla on käytettävänäni ainoastaan viisi muistikirjaa ja käärö leveitä paperikaistaleita sekä yksi ainoa stylografikynä, mutta niin kauan kun voin kättäni liikuttaa, aion kirjoittaa muistiin kokemuksiani ja vaikutelmiani, sillä koska me olemme ainoat ihmiset maailmassa, jotka ovat sellaisia ilmiöitä saaneet nähdä, on äärettömän tärkeätä, että minä kirjoitan ne paperille niinkauan kun ne vielä verekseltä muistan, ja ennenkun meitä alituisesti uhkaava kohtalo meidät nujertaa. Viekö Zambo nämä kirjeet joelle, tai voinko itse jollakin ihmeellisellä tavalla päästä kotiin, vai joku rohkea tutkijako joskus huomaa jälkemme ja ehkä täydellisen lentokoneen avulla pääsee tänne ja löytää tämän käsikirjoituspinkan, en tiedä -- varmaa on vain, että nämä kirjoitelmani joutuvat jälkimaailmalle seikkailujen vuosikirjojen klassillisina lisinä.

Sen päivän jälkeisenä aamuna, jona Gomez oli meidät halpamaisesti pettänyt, ja me olimme suljetut ylätasangolle, saimme uuden lisän kokemuksiimme. Tämä ensimäinen havainto ei tosin millään tavalla vaikuttanut edullisesti käsitykseeni uudesta olinpaikastamme. Kun aamun jo sarastaessa nukahdettuani heräsin, huomasin jalassani jotakin kummallista. Housuni olivat kurtussa, niin että ihoni näkyi puolisukan varren yläpuolelta. Ja tässä paljaassa ihossa oli kiinni suuri purppuranvärinen viinamarja. Hämmästyneenä kumarruin ottaakseni käteeni sen, mutta kauhukseni se särkyi hyppysissäni, ja siitä pärskyi verta joka taholle. Inhonhuudahdukseni oli kutsunut molemmat professorit paikalle.

"Perin ihmeellistä", sanoi Summerlee kumartuen pohkeeni yli. "Suuri punkki, jolla ei varmasti vielä ole nimeä."

"Vaivojemme esikoinen", selitti Challenger ankaran pedantisella tavallaan. "Kunnioittakaamme sitä nimellä _Ixodes Maloni_. Pistoksen aiheuttaman tuskan korvaa varmaan se kunnia, että saatte nimenne kirjoitetuksi zoologian kuolemattomiin papereihin. Onnettomuudeksi rutistitte kuoliaaksi tuon kauniin eläimen juuri silloin kun se oli imenyt itsensä kylläiseksi."

"Tuo inhoittava eläin!" huudahdin minä.

Professori Challenger kohotti paheksuvasti pensasmaisia kulmakarvojaan ja laski toisen käpälänsä minun olkapäälleni.

"Teidän pitäisi kehittää tieteellistä silmäänne ja vapautunutta tieteellistä aistianne", sanoi hän. "Minun filosofisen käsityskantani mukaan on punkki suikulaisine imutorvineen ja venyvine vatsoineen yhtä kaunis luonnonilmiö kuin riikinkukko tai revontulet. Loukkaannun kuullessani teidän puhuvan siitä noin halventavalla tavalla. Toivon kuitenkin että me kyllin uutterasti etsittyämme vielä löydämme toisen samanlaisen."

"Niin, varmaankin", sanoi Summerlee pisteliäästi, "sillä sellainen katosi juuri nyt teidän paidankauluksenne alle."

Challenger hyppäsi pystyyn ulvoen kuin eläin ja pyyhkien raivoissaan takinkaulustaan saadakseen sen pois. Summerlee ja minä nauroimme niin että tuskin voimme häntä auttaa. Riisuttuamme hänet näimme, että hänen ihonsa oli ylt'yleensä mustan karvan peittämä, ja tässä viidakossa me saavutimme kuljeskelevan punkin, ennenkun se oli ehtinyt pistää häntä. Kaikki lähellä olevat pensaat olivat täynnä näitä inhoittavia eläimiä, ja oli päivän selvää, että meidän täytyi muuttaa leirimme toiseen paikkaan.

Mutta ensimäiseksi oli sovittava asiasta uskollisen neekerimme kanssa, joka pian ilmestyi pilarikalliolle heittäen sieltä meille kaakaopurkkeja ja keksilaatikoita. Varastostamme tuli hänen jättää itselleen elintarpeita niin paljon, että hän voisi tarvittaessa elää kaksi kuukautta. Intiaanit saisivat lopun palkakseen oppaina olostaan ja siitä, että veivät kirjeemme Amazonjoelle. Jonkun tunnin perästä näimme me heidän hanhenmarssissa kulkevan tasangolle päin, mytty päänsä päällä, koettaen päästä samoamaan sitä tietä, jota me juuri olimme tulleet. Zambo jäi meidän kallion juurella olevaan kotaamme, muodostaen ainoan yhdyssiteen meidän ja alapuolellamme olevan maailman kanssa.

Ja nyt meidän piti ratkaista, mitä oli tehtävä. Me muutimme leiripaikkamme noiden punkkeja täynnä olevien pensaiden läheisyydestä vähän matkan päässä sijaitsevaan pieneen notkelmaan, joka kaikilta puolilta oli puiden ympäröimä. Notkelman lähellä kaivoimme esiin mainion lähteen, ja sen reunalla me nyt istuimme tehden ensi suunnittelujamme. Linnut lauloivat lehviköissä -- erikoisesti yhden laulutapa oli meille tuntematon -- mutta muuten ei näkynyt elonmerkkiäkään.