Part 5

Tämän olen kirjoittanut hätäisistä muistiinpanoistani, jotka antavat heikon aavistuksen salissa vallinneesta sekamelskasta. Meteli oli niin ääretön, että muutamat naiset lähtivät jo käpälämäkeen. Vakaviin ja arvossapidettyihin senioreihinkin näytti sekä vallitseva henki että arvostelu tarttuvan, niin että joku valkopartainen mies nousi ja heristi nyrkkiään professorille. Koko luentosali porisi ja kiehui kuin pata tulella. Professori astui askeleen eteenpäin ja kohotti molemmat kätensä. Tuo näky oli niin valtavan miehekäs ja vaikuttava, että melu ja huuto alkoi vähitellen hiljetä hänen käskevän liikkeensä ja hallitsevan katseensa vaikutuksesta. Hänellä näytti olevan jotakin erikoista sanottavaa, ja kaikki hiljentyivät kuullakseen mitä hän aikoi lisätä.

"En tahdo teitä viivyttää", sanoi hän. "Se ei hyödyttäisi mitään. Totuus on totuus, ja se melu, jonka jotkut mielettömät nuoret miehet -- ja jotkut melkein yhtä mielettömät seniorit -- ovat nostaneet, ei voi vaikuttaa mitään asioihin." -- Erinäisiä huudahduksia. -- "Ja nyt asetan teidät koetukselle. Tahdotteko valita joukostanne yhden tai useampia henkilöitä edustajinanne lähtemään matkalle, jotta saataisiin selville esitysteni todellinen arvo?"

Mr Summerlee, vertailevan anatomian vanha koeteltu professori, pitkä laiha töykeä mies, nousi yleisön joukosta. Hän oli aivankuin kuivettunut teologi. -- Hänen tarkoituksensa oli, sanoi hän, kysyä professori Challengerilta, oliko hän saavuttanut mainitsemansa tulokset kaksi vuotta sitten tekemällään matkalla Amazonjoen lähteille.

Professori Challenger sanoi ne siellä saaneensa.

Mr Summerlee halusi kuulla, kuinka oli mahdollista, että professori Challenger väitti samoissa seuduissa tehneensä löytöjä, joiden ohi Wallace, Bales ja monet tieteellisissä piireissä hyvin huomattavat tutkimusmatkailijat olivat mitään keksimättä kulkeneet.

Professori Challenger vastasi, että mr Summerlee näytti sekoittavan Amazonjoen Thimesjokeen, mutta huomautti että edellinen oli jonkun verran suurempi. Ehkäpä mr Summerleeta huvittaisi tietää, sanoi hän, että Orinocon kera, joka siihen yhdistyy, syöksyy tämä vesimäärä viisikymmentätuhatta engl. peninkulmaa laajan alueen läpi, ja niin suurella alalla voi helposti käydä niin, että toinen ihminen löytää jotakin, jota toinen ei ole huomannut.

Katkerasti hymyillen selitti mr Summerlee, että hän on täydelleen käsittänyt eron Thimesin ja Amazonjoen välillä, josta johtuu, että jokainen edellistä koskeva väite voidaan tarkistaa, mutta ei silloin kun on puhe jälkimäisestä. Hän olisi professori Challengerille kiitollisuuden velassa, jos tämä voisi ilmoittaa sen maan latitudin ja longitudin, jossa noita esihistoriallisia eläimiä on olemassa.

Professori Challenger vastasi että hänellä oli syytä säilyttää toistaiseksi ominaan sellaiset tiedot, mutta että hän oli hyvin halukas ryhtymällä erinäisiin varovaisuustoimenpiteisiin ilmoittamaan ne kuulijakunnan valitsemalle komitealle. Tahtoiko mr Summerlee tulla tuohon komiteaan _henkilökohtaisesti_ tutkiakseen hänen kertomuksensa arvoa?

Mr Summerlee: "Tahdon tulla." -- Suurta suosiota.

Professori Challenger: "Siinä tapauksessa tahdon teidän käytettäväksenne hankkia sellaista ainesta, joka auttaa teitä löytämään tien. Koska mr Summerlee tahtoo tarkistaa minun esitystäni on tietysti oikein ja kohtuullista, että minä saan lähettää yhden tai kaksi henkilöä hänen mukanaan tarkistamaan hänen tiedonantojaan. En tahdo salata, että sillä matkalla saa kokea vaaroja ja vaikeuksia. Mr Summerleella pitäisi olla joku nuorempi kollega mukanaan. Onko vapaaehtoisia?"

Näin äkkiä sattuu toisinaan miehen elämässä suuria käänteitä. Kuinka olisin voinut tähän saliin astuessani aavistaa, että velvoittaisin itseni ottamaan osaa rajuimpaan seikkailuun, mistä koskaan olen voinut uneksia! Mutta Gladys -- eikö hän ollut puhunut juuri tällaisista tilaisuuksista? Gladys olisi varmasti kehoittanut minua lähtemään. Olin hypähtänyt seisomaan. Minä puhuin enkä kuitenkaan ollut ajatellut, mitä minun piti sanoa. Vieressäni istuva Tarp Henry nyki minua takin liepeestä, ja kuulin hänen kuiskaavan: "Istu, Malone, älä tee itseäsi yleisön pilkan esineeksi!" Samalla näin, että eräs pitkä, laiha, jotakuta riviä edessäpäin istuva mies, jolla oli tumma punertava tukka, oli myös noussut. Hän mulkoili minuun kovin harmistunein katsein, mutta minä en antanut perään.

"Herra puheenjohtaja, minä tahdon tulla mukaan", toistin kerta kerran perästä.

"Nimi! Nimi!" huudettiin ympärilläni.

"Nimeni on Edward Duna Malone. Olen _Daily Gazetten_ toimittaja ja lupaan olla täydelleen ennakkoluuloton todistaja."

"Mikä on teidän nimenne, sir?" kysyi puheenjohtaja pitkältä kilpailijaltani.

"Olen lordi John Roxton. Olen jo ennen matkustanut Amazonjokea sen lähteille, tunnen maan ja olen erikoisen sopiva tälle tutkimusmatkalle."

"Lordi John Roxtonin maine urheilijana ja matkailijana on laajalti tunnettu", sanoi puheenjohtaja, "mutta samalla olisi kyllä hyvä saada joku sanomalehtimies tällaisen retkikunnan mukaan."

"Siinä tapauksessa ehdotan minä", sanoi professori Challenger, "että molemmat nämä herrat seuraavat professori Summerleeta hänen matkallaan etsimään ja antamaan tietoja löytöjeni todellisuudesta."

Ja näin oli riemu- ja hurraahuutojen kaikuessa meidän kohtalomme ratkaistu, ja ovea kohti syöksyvän ihmisvirran mukana olin kulkeutunut salista aivan huumaantuneena minua niin äkkiä kohdanneesta suurenmoisesta tehtävästä. Tultuani kadulle näin vilaukselta joukon nauravia ylioppilaita katukäytävällä, ja kuinka joukon keskessä kohosi ja taas laski suuri tavaton sateenvarjo. Solvausten ja hurraahuutojen sekoittuessa toisiinsa vieri heti senjälkeen professori Challengerin auto katua alaspäin, ja minä astelin Regent Streetin kirkkaassa valaistuksessa muistellen Gladya ja ihmetellen uutta tulevaisuuttani.

Äkkiä tunsin jonkun koskettavan minua käsivarteen. Käännyin ja näin edessäni ilkamoivan käskevän silmäparin. Ne olivat tuon pitkäkasvuisen laihan miehen, joka oli tarjoutunut toverikseni kummalliselle tutkimusmatkalleni.

"Mr Malone, ellen erehdy", sanoi hän. "Meistähän tulee matkatoverit, eikö niin. Asuntoni on tuolla toisella puolella, Albanyssa. Ehkäpä teillä on puolituntinen minua varten; tahtoisin sanoa teille yhtä ja toista tärkeätä."

KUUDES LUKU

"Minä olin Herran ruoska."

Lordi John Roxton ja minä käännyimme yhdessä Vigo Streetille ja astuimme tuon kuulun aristokratisen variksenpesän hämärään porttisolaan. Pitkän puolipimeän käytävän päässä työnsi uusi ystäväni auki erään oven ja kiersi sähkönappulaa. Joukko lamppuja, jotka loistivat värillisten verhojen läpi, valaisi rikasvivahteiseksi suuren huoneen. Seisoessani avonaisessa ovessa katsellen eteeni sain ensimäiseksi vaikutuksen erinomaisesta mukavuudesta ja loistosta, joka yhtyi miehekkyyteen ja voimaan. Kaikkialla kävivät käsikädessä rikkaan miehen loisteliaisuus ja maku sekä nuorenmiehen piittaamattomuus ja järjestyksen puute. Lattialle oli levitetty kallisarvoisia nahkoja ja monivärisiä itämaalaisia mattoja. Maalauksia ja vaskipiirroksia, joiden suuren arvon ja harvinaisuuden minunkin tottumaton silmäni huomasi, upeili seinillä. Skitsejä nyrkkitaistelijoista, tanssijattarista ja rotuhevosista oli rinnakkain aistillisen Fragonardin, sankarillisen Girardetin ja Turnerin kuvien kera. Näiden monenlaisten koristusten lisäksi huomasin myös voitonmerkit, jotka heti toivat mieleen, että lordi Roxton oli yksi aikansa huomattavimpia ja monipuolisimpia urheilijoita ja voimamiehiä. Tummansininen ja vaaleanpunainen airo toisiinsa kiinnitettyinä puhuivat soutumestaruuksista, säiläin ja taistelukäsineitten todistaessa toista urheilulajia. Reunuksen tapaan oli seinälle asetettu komeita eläimenpäitä; niitä oli kaikista maanosista ja Lado Enclaven harvinainen sarvikuono työnsi ivallisesti huuliansa toisten ohi.

Keskellä suurta punaista mattoa oli Ludvig XIV:nnen aikuinen kultakoristeinen pöytä, ihana muinaiskalu, mutta nyt lasin jälkien ja savukkeitten turmelemana. Pöydällä oli hopeatarjotin savukekalustoineen sekä kullatussa pullossa jotakin juotavaa. Vaikeneva isäntäni täytti pari lasia. Osoitettuaan minulle tuolin ja pantuaan toisen laseista eteeni tarjosi hän minulle pitkän hienon havannan. Sen jälkeen istuutui hän minua vastapäätä ja katsoi kauan ja herkeämättä minuun ihmeellisine vilkuttavine häikäilemättömine silmineen, jotka olivat kylmät ja vaaleansiniset, aivan jääkerrostumain väriset. Savukkeestani nousevan kevyen sumun läpi näin hänen kasvojensa yksityiskohdat, ja ne olivat minulle monista valokuvista tutut -- tuo voimakkaasti taipunut nenä, kuopallaan olevat ryppyiset posket, tummat punaiseen vivahtavat päälaelta ohuet hiukset, kierretyt miehekkäät viikset ja pieni piikkiparta ulkonevassa leuassa. Hänessä oli jotain, joka muistutti Napoleon III:nnesta, jotain Don Quixotesta, ja samalla jotakin perin tyypillistä maalla asuvalle englantilaiselle herrasmiehelle, tuolle vilkkaalle reippaalle ulkoilmanystävälle, joka rakastaa koiria ja hevosia. Hänen ihonsa olivat aurinko ja ilma muuttaneet tiilenruskeaksi. Hänen kulmakarvansa olivat tuuheat ja antoivat luonnostaan kylmille silmille villin leiman -- vaikutus, jota lisäsi hänen kiinteä ryppyinen otsansa. Kasvot olivat laihat mutta hyvin voimakkaat -- hän oli monasti näyttänyt, että vain harva englantilainen kykenee kestämään sellaisia ponnistuksia, kuin hän. Hän oli noin kuusi jalkaa pitkä, mutta näytti lyhemmältä harteittensa pyöreyden tähden. Sellainen oli lordi John Roxton tuossa minua vastapäätä istuessaan pureskellen tuimasti savukettaan ja tuijottaen minuun läpitunkevin katsein pitkän kiusallisen hiljaisuuden vallitessa.

"No niin", sanoi hän viimein, "nyt on arpa heitetty, nuori ystäväni." Hän puhui skotlantilaisesi murtaen. "Te ja minä olemme arvan nostaneet. Otaksun, ettei teillä saliin astuessanne ollut aavistustakaan tällaisesta -- vai kuinka?"

"Ei aavistustakaan."

"Samoin oli minunkin laitani. Ei aavistustakaan. Ja nyt olemme pääsemättömissä. On vain kolme viikkoa siitä kun tulin kotiin Ugandasta; olen vuokrannut tilan Skotlannista, vuokrasopimuksen olen allekirjoittanut ja kaikki sitä mukaan. Kyllä tämä on kaunista, vai mitä te arvelette? Kuinka on teidän laitanne?"

"Tämä sattui minulle vallan sopivasti. Olen sanomalehtimies -- _Daily Gazetten_ palveluksessa."

"Tosiaan -- tehän sanoitte sen ilmoittautuessanne. Apropos, minulla on teille hiukan työtä, tahdotteko auttaa minua?"

"Varsin kernaasti."

"Eihän teillä ole mitään vastaansanottavaa, vaikka onkin kysymys pienestä vaarasta?"

"Millaisesta vaarasta?"

"On kysymys Ballingerista -- hän on vaara. Olettehan kuullut hänestä puhuttavan?"

"En."

"Nuori mies, missä te olette elänyt? Sir John Ballinger on seutunsa paras hockey-pelaaja. Vain minä voin kilpailla hänen kanssaan tasaisella pinnalla, mutta jos on kysymys vastuksenottamisesta, niin on hän minua etevämpi. On tunnettu salaisuus, että milloin hän ei harjoittele, hän juo lujasti -- ottaa häviönsä uudelleen, kuten hän sanoo. Tiistaina sai hän viinahulluuskohtauksen ja on sen jälkeen raivonnut kuin hornanhenki. Hänen huoneensa on tämän yläpuolella. Lääkärit sanovat, että tuo kunnon mies kuolee, ellei hän syö jotain, mutta kun hän makaa revolveri vieressä peitteellään ja vannoo ampuvansa kuusi kuulaa jokaiseen, joka häntä yrittää lähestyä, niin palvelijat ovat tehneet lakon. Häntä on vaikea käsitellä, ja hän ampuu mainiosti, mutta eihän voi antaa Grand Nationalin voittajan maata ja kuolla tuolla tavalla."

"Mitä aiotte tehdä?" kysyin.

"Minä olin ajatellut, että te ja minä käymme häneen käsiksi. Hän nukahtaa tietysti joskus, ja pahimmassa tapauksessa hän meistä toisen tappaa, -- toinen voi silloin huolehtia hänestä. Jos voimme kietoa peitteen hänen käsiinsä ja sitten telefonoida vatsapumppua, voimme me saada tuon kunnon ystävän vatsaan sen ruuan, jota hän tarvitsee."

Tämä oli hiukan vastenmielinen ja odottamaton lisäys minun viikkotöihini. Itse en pidä itseäni kovinkaan rohkeana. Minulla on irlantilaisen voimakas kuvittelukyky, joka tuntemattoman ja koettelemattoman tekee kauheammaksi kuin se onkaan. Toiselta puolen olen kasvatettu häpeämään heikkoutta ja kauhua. Olen varma siitä, että voisin heittäytyä äkkijyrkänteeltä alas -- kuten hunnit historian oppikirjan mukaan -- jos rohkeuteni pantaisiin koetukselle. Ylpeys ja pelko vaikuttivat minuun eikä mikään rohkeus --. Vaikkakin jokainen hermoni pingoittui kauhusta ajatellessani tuota viskyä täynnä olevaa miestä, jonka luulin olevan seuraavassa ylemmässä kerroksessa, vastasin kuitenkin mitä surullisimmalla äänellä olevani valmis seuraamaan lordia. Kun lordi Roxton vielä kerran huomautti, kuinka vaarallinen yritys oli, aloin jo vihastua.

"Ei tämä asia puhumalla parane", sanoin. "Menkäämme."

Nousin ja hän teki samoin. Tyytyväisesti naurahtaen taputti hän minua pari kertaa rinnalle ja työnsi minut takaisin tuoliini.

"Hyvä on, poikaseni", sanoi hän. "Olette sopiva."

Katsoin häneen ällistyneenä.

"Jack Ballingerista olen jo tänä aamuna itse pitänyt huolen", sanoi hän. "Hän ampui reiän nuttuni hihaan onneksi hänen vanha kätensä vapisi -- me saimme hänen ylleen pakkopaidan ja viikon perästä on hän terve taas. Enhän vain loukannut teitä, nuori mies? Näin meidän kesken sanottuna on tuo Etelä-Ameriikan juttu otettava vakavalta kannalta, ja tahdon saada sinne toverikseni miehen, johon voin luottaa. Panin teidät koetukselle, ja te kestitte sen oivallisesti. Nähkääs, kaikki riippuu teistä ja minusta, sillä ukko Summerleeta saamme alun pitäin hoidella kuin pientä lasta. Mutta -- ettehän te vain ole se Malone, joka ehkä saa piakkoin Rugby-lakkinsa Irlannille?"

"Ehkä varajäsenenä."

"Olin tuntevinani teidät. Minä olin katsomassa kilpailuanne Richmondin kanssa -- paras kilpailu koko sesongin aikana. En koskaan laiminlyö Rugby-kilpailua, sillä _se_ jalkapallopeli on kaikkia muita miehekkäämpi. Mutta enhän pyytänyt teitä tänne puhuakseni kanssanne urheilusta. Ottakaamme selkoa matkasta. Thimesin etusivulla ovat laivankulut. Keskiviikkona kahdeksan päivän perästä lähtee Booth-höyrylaiva Paraan, ja jos voimme sopia professorin kanssa matkasta, niin luulen, että lähdemme silloin -- vai kuinka? -- Jaha, kyllä minä puhun hänen kanssaan. Kuinka on teidän matkavarustustenne laita?"

"Sanomalehteni huolehtii niistä."

"Osaatteko ampua?"

"Jokseenkin samalla tavalla kuin kaikki muutkin ylioppilaat."

"Armias, ovatko asiat niin hullusti? Te nuoret miehet opettelette viimeiseksi ampumaan. Te olette pistimettömien mehiläisten kaltaisia, kun on kysymyksessä pesän suojaaminen. Taidattepa tulla noloiksi jonakuna päivänä kun joku varastaa teiltä hunajanne. Etelä-Ameriikassa opitte kyllä tähtäämään oikein, sillä ellei professorimme ole hullu tai valehtelija, niin saamme nähdä ihmeellisiä asioita ennenkun tulemme takaisin. Minkälainen pyssy teillä on?"

Hän meni tammikaapille ja sen oven avautuessa näin loistavia kiväärinpiippurivejä, jotka tuossa muistuttivat urkupillejä.

"Minä tässä katson, mitä voin luovuttaa teille tykistöstäni", sanoi hän.

Ja niin otti hän toisen kauniin pyssyn toisensa jälkeen, aukaisi ja sulki hanoja ja hyväili niitä kuin äiti lastaan. "Tämä kaunis kapine teitä varmaan huvittaa. Minä ammuin tuon hirviön tällä." Hän osoitti sarvikuonoa. "Vain kymmenen kyynärää ja tuo olisi liittänyt _minut omiin_ kokoelmiinsa.

"Toivon teidän tuntevan Gordonninne, sillä hän on hevosen ja pyssyn runoilija. Katsokaapa, tässä on mainio kapine: 470, _kaukoputken näyttökyky, kaksinkertainen ejektori_, kantaa vaakasuorassa suunnassa kolme ja viisikymmentä. Tätä pyssyä minä kolme vuotta sitten käytin perulaisia orjarääkkääjiä vastaan taistellessani. Minä olin niiden maanäärien Herran ruoska, sen takaan, vaikka sitä ei olekaan missään Sinisessä kirjassa sanottu. Sattuu tilaisuuksia, nuori mies, jolloin jokaisen täytyy nousta puolustamaan ihmisoikeutta ja oikeamielisyyttä, jos tahtoo jälkeenpäin tuntea täyttäneensä velvollisuutensa. Sen tähden ryhdyin pieneen sotaan omin voimin. Suunnittelin sen itse, kävin sen itse ja lopetin sen itse. Jokainen näistä koloista kertoo orjain murhaajasta -- niitä on aikamoinen joukko, eikö totta? Tuo syvä jäi ammuttuani Pedro Lopezin, heidän kaikkien kuninkaansa, Putomayo-joella. -- Mutta tässä on jotain aivan teitä varten." Hän otti esiin kauniin ruskean hopeahelaisen pyssyn. "Hyvä perä, tarkka ampumaan, viisi patruunaa kerrallaan. Tämän varaan voitte uskoa elämänne." Hän ojensi sen minulle ja sulki tammikaapin ovat. "Apropos", jatkoi hän istuu tuessaan, "mitä tiedätte professori Challengerista?"

"Näin hänet tänään ensikerran."

"Niin minäkin. Kummallista, että me molemmat kuljemme aivan oudon miehen käskettävissä. Hän tuntuu olevan kopea ukkoräähkä. Hänen tiedemiesveljensä, eivät tuntuneet olevan erityisesti ihastuneita häneen. Kuinka te innostuitte tähän asiaan?"

"Kerroin hänelle lyhyesti aamupäivälliset kokemukseni, ja hän kuunteli hyvin tarkkaavaisena. Sitten otti hän esiin Etelä-Ameriikan kartan ja levitti sen pöydälle.

"Minä luulen, että jokainen sana, minkä hän lausui teille, oli totta", selitti hän vakavana, "ja te arvaatte, että minä voin näitä asioita arvostella. Etelä-Ameriikka on maanosa, jota rakastan, ja luulen että ylipäänsä Darienin ja Fuegon välinen seutu on suurenmoisin, rikkain ja ihmeellisin maapallomme osa. Sitä ei vielä tunneta, eikä voida aavistaa mitä kaikkea siellä piilee. Olen matkustanut sen äärestä ääreen, olen viettänyt kaksi vuotta näissä seuduissa, juuri silloin kun kävin sotaa orjakauppiaita vastaan, josta äsken kerroin. Ollessani siellä kuulin todella monia samantapaisia juttuja -- intiaanien perimätietoja y.m., mutta aivan varmaan perustuivat ne tosiasioihin. Mitä enemmän te, nuori mies, tulette tietämään tästä maasta, sitä paremmin ymmärrätte, että sieltä voi löytyä mitä tahansa -- _mitä tahansa_. Siellä on joitakuita vesistöjä, joita väestö käyttää kulkuväylillään, mutta muuten on kaikki hämärän peittämää. Täällä Matto Grandessa" -- hän näytti savukkeella erästä kartan osaa -- "tai täällä yläkulmassa, jossa kolme maata yhtyy, ei mikään minua kummastuttaisi. Kuten hän, tuo professorikuvatus, sanoi, on siellä viisikymmentätuhatta peninkulmaa leveältä jokea, joka juoksee melkein Euroopan kokoisen metsän läpi. Te ja minä voisimme olla toisistamme yhtä kaukana kuin Skotlanti on Konstantinopelista ja kuitenkin olemme samassa suuressa brasilialaisessa metsässä. Ihminen on vain sinne tänne tuohon labyrinttiin jättänyt jälkiä itsestään. Joki nousee ja laskee lähes neljäkymmentä jalkaa ja puolet maata on ylipääsemätöntä nevaa. Miksi ei sellaisessa maassa voisi olla jotakin uutta ja ihmeellistä? Ja miksi me emme voisi sitä löytää? Sitäpaitsi", lisäsi hän noiden kummallisen laihojen kasvojen loistaessa ihastuksesta, "siellä on urheilun mahdollisuuksia. Minä olen kuin vanha pallo -- kaikki valkea väri on minusta jo aikoja sitten kulunut. Elämä voi heitellä minua sinne tänne jättämättä minuun mitään merkkiä. Mutta urheilun uljuus, nuori mies, siinä on olemassaolon höyste. Sen merkeissä on elämä jälleen elämisen arvoista. Me alamme kaikki tulla aivan liian aroiksi, hitaiksi ja mukavuutta harrastaviksi. Olisipa minulla suuri autio maa ja avarat seudut kuljettavana, pyssy kädessäni ja etsittävänä jotain, joka on löytämisen arvoista. Olen ollut sotilaana, ilmapurjehtijana ja vaikka minä, mutta tuo eläinmetsästys, joka muistuttaa unta hummeri-illallisesta, on minulle ennenkokematon, uusi mielenkiihoitus." Hän nauroi ajatellessaankin sitä.

Ehkä olen aivan liian kauan kuvannut uutta tuttavuuttani, mutta hänestähän tulee matkatoverini pitkiksi ajoiksi, ja senvuoksi olen koettanut esittää hänet sellaisena, jollaiseksi hän näyttäytyi ensi kerran tavatessamme, olen koettanut kuvata hänen omituista personallisuuttaan ja hänen hauskaa puhe- ja ajatustapaansa. Saadakseni kokouksen selostuksen lehteen täytyi minun vihdoin lähteä hänen luotaan. Lähtiessäni istui hän tuossa ruusunpunaiselta hohtavassa huoneessa rasvaten mielipyssynsä lukkoa ja koko ajan hän myhäili ajatellessaan meitä odottavia seikkailuja. Olin päässyt selville siitä, että jos meitä vaarat olivat uhkaamassa, niin en olisi koko Englannista voinut löytää rohkeampaa ja kylmäverisempää miestä toverikseni.

Vaikka olinkin päivän monista vaiheista hyvin väsynyt, istuin kuitenkin kauan juttelemassa Mc Ardlen, uutistoimittajan kanssa, ja selitin hänelle koko tilanteen, jota hän piti niin tärkeänä, että asia oli kerrottava päällikölle, sir Georg Beaumontille. Sovittiin, että minä lähettäisin kotimaahan selostuksia seikkailuistani Mc Ardlelle osotettuina kirjeinä, ja nämä kirjeet sitten joko säännöllisesti julaistaisiin _Daily Gazettessa_ tai piiloitettaisiin joksikin aikaa ja vasta sitten julaistaisiin riippuen professori Challengerin toivomuksesta, sillä emmehän tienneet, mitä ehtoja hän lisäisi niihin määräyksiin, jotka veisivät meidät tuntemattomaan maahan. Vastaukseksi puhelinkeskusteluumme emme saaneet muuta kuin raivoisan hyökkäyksen sanomalehteä vastaan ja lopuksi lupasi hän, että jos ilmoitamme, millä laivalla lähdemme, niin antaa hän juuri ennen lähtöä tarpeellisiksi katsomansa tiedot. Toiseen kysymykseemme emme saaneet vastausta, Hänen vaimonsa vaikeroiva ääni kuului puhelimessa, ja hän sanoi miehensä olevan jo kovin huonolla tuulella; olisi parempi, ettemme häntä enää kiusaisi. Kolmannen kerran päivemmällä koettaessamme soittaa kuului rätisevää ääntä, ja heti kohta keskusasema ilmoitti, että professori Challengerin johto on mennyt epäkuntoon. Luovuimme yrityksistä päästä hänen puheilleen.

Ja nyt, kärsivällinen lukijani, en voi enää puhua suorastaan sinulle. Tästälähin -- jos joskus joku kertomus tästä matkasta joutuu luettavaksesi -- tapahtuu se edustamani sanomalehden kautta. Jätän tämän selonteon ihmeellisen tutkimusmatkamme aiheuttimista toimittajalle, jotta siinä tapauksessa, etten minä koskaan hengissä palaisi kotimaahani, voitaisiin tästä saada muutamia luotettavia tietoja tapahtumista. Nämä viimeiset rivit kirjoitan höyrylaiva Franciskan salongissa, ja luotsi ottaa kirjeen mukaansa palatessaan ja jättää sen mr Mc Ardlelle. Ennenkun suljen muistikirjani, maalailen sinulle kuvan, joka on viimeinen muisto jättämästäni maasta. On kostea, sumuinen myöhäisen kevään aamu. Sataa tihuttaa. Kolme loistaviin sadetakkeihin kääriytynyttä olentoa rientää katua pitkin suuren höyrylaivan nostosiltaa kohti, sillä lähtöä osoittava lippu liehuu jo laivan katolla. Heidän edellään työntää kantaja käsirattaita, jotka ovat täynnä matka-arkkuja -- huopia ja kiväärilaatikoita. Professori Summerleen pitkä melankolinen haamu kulkee tuolla laahustavin askelin ja pää riipuksissa jo vallan tyytymättömänä matkaan. Lordi Roxton astuu reippain askelin, ja hänen ohuet eloisat kasvonsa loistavat metsästyslaukun ja kaulaliinan takaa. Minä puolestani olin iloinen, että matkavalmistelujen ja sydäntäsärkevien jäähyväisten aika oli ohi, ja varmaan myös käytökseni sitä todisti. Äkkiä juuri kun olimme astuneet laivaan, kuului takaamme kauhea huuto. Professori Challenger lupauksensa mukaan tuli meitä saattamaan. Hän saapuu huohottaen, tulipunaisena ja vihoissaan.