Part 2

"Ettekö voi tarkemmin selostaa jupakkaa?"

"En tänä hetkenä. Mutta pöytäkirjasta on olemassa käännös. Meillä on se toimistossa. Haluatteko tulla sinne kanssani?"

"Mitä kernaimmin. Minun täytyy haastatella miestä ja tarvitsen johtolankaa päästäkseni häneen käsiksi. Seuraan teitä, ellei ole liian myöhäistä."

* * * * *

Puolen tunnin päästä minä istuin sanomalehden toimistossa paksu nidos edessäni. Se oli avattu "Weissman contra Darwin"-käsittelyn kohdalta ja nimikirjoitus kuului: "Voimakas vastalause Wienissä. Kiihkeitä mielipiteenilmaisuja." Koska tieteellinen kasvatukseni oli melkoisen laiminlyöty, en kyennyt saamaan selkoa kiistanalaisesta kysymyksestä kokonaisuudessaan, mutta kaikesta huomasin, että englantilainen professori oli huiminut oikealle ja vasemmalle ja ankarasti suututtanut mannermaalaiset virkaveljensä. "Vastalauseita", "kova melu" ja "yleinen vetoaminen puheenjohtajaan" olivat ensimäiset kursivoidut sanat, joihin katseeni kiintyi. Minun puolestani olisi selostus voinut olla vaikka kiinankieltä, sillä en ymmärtänyt siitä juuri mitään.

"Voisitteko te kääntää minulle sen", sanoin minä, koettaen hellyttää ystäväni mieltä. "Sehän on käännetty."

"Siinä tapauksessa minun ehkä pitäisi koettaa ottaa pohti alkuperäisestä."

"Niin, tämä on kyllä vaikeatajuista maallikolle."

"Saisinpa tästä irti edes yhden ainoan ajatuksen, joka olisi minulle inhimillisesti täysin tajuttava, olisi kaikki hyvin. No, tässä kai on jotain, joka sopii. Luulen sen osapuilleen ymmärtävänikin. Minä kirjoitan sen muistiin. Tämä on oleva liittymiskohta, josta pääsen tuon kauhean professorin yhteyteen."

"Voinko auttaa teitä millään tavalla?"

"Kyllä, minä aion kirjoittaa hänelle, nähkääs, Jos saisin kirjoittaa kirjeen täällä ja käyttää teidän osoitettanne, vaikuttaisi tämä edullisesti."

"Mutta silloinhan mies tulee tänne, nostaa metelin ja lyö rikki huonekalut."

"Tuskin sentään. Näytän teille kirjeen. Vakuutan, etten aio ärsyttää häntä."

"No, tuossa on tuoli ja kirjoituspöytä. Täällä on paperia. Minä haluan kuitenkin tarkastaa kirjelmänne, ennenkun sen lähetätte."

Se vaati hetken työn, mutta sen valmistuttua olin hyvilläni. Se ei tuntunut lainkaan hullummalta. Hieman salaa ylpeillen luin sen kriitilliselle bakterioloogille.

"Hyvä professori Challenger!" niin se alkoi.

"Niin vähäpätöinen kuin lienenkin, olen innokkaasti harrastanut luonnon tutkimista, ja näin ollen aina tuntenut suurta mielenkiintoa teidän spekulatsioneihinne Darwinin ja Weissmanin mielipiteitten eroavaisuuksista. Aivan äskettäin sain tilaisuuden muistojeni virkistämiseen lukiessani uudelleen --"

"Mikä julkea valehtelija", mutisi Tarp Henry.

"-- lukiessani uudelleen teidän Wienissä pitämänne erinomaisen esitelmän. Tuo ihailtavan selvänäköinen esitys on mielestäni koko kysymyksen viimeinen sana. Kuitenkin siinä on muuan näin kuuluva lause:

"'Minä vastustan jyrkästi tuota sietämätöntä ja aivan dogmaattista väitettä, että jokainen _olento_ erikseen on historiallisen rakenteensa ja sukupolvien aikana tapahtuneen hitaan kehityksensä tähden mikrokosmos!' -- Ettekö tahtoisi tulevien tutkimusten tähden tarkemmin määritellä tuota lausetta? Eikö se ole hiukan liian jyrkkä? Teidän suostumuksellanne pyytäisin saada keskustella kanssanne, sillä kysymys on minulle hyvin mielenkiintoinen, ja minulla on yhtä ja toista sanottavaa, jota en voi kyllin selvästi kehitellä muuten kuin henkilökohtaisesti keskustellen. Teidän luvallanne toivon saada kunnian käydä luonanne ylihuomenna -- keskiviikkona -- kello yksitoista aamupäivällä.

Kohteliaimmin on minulla kunnia piirtää

Teidän nöyrä palvelijanne Edward D. Malone."

"Kelpaako se?" kysyin riemuiten.

"Kyllä, jos omatuntonne sallii --"

"Se ei ole minua vielä koskaan pettänyt."

"Mutta mitä aiotte nyt tehdä."

"Mennä sinne. Kun olen onnellisesti päässyt hänen huoneeseensa, niin löydän kai jonkun pakotien. Voin tarvittaessa käyttää vaikkapa tunnustustakin apukeinonani. Jos hän on urheilija, voisi tämä viehättää hänen vaistojansa."

"Mikä päähänpisto! Luulen että tuollainen hyvin vähän häntä viehättää. Teidän on paras pukeutua rengaspaitaan tai ameriikkalaiseen jalkapallopukuun. Mutta nyt hyvästi. Vastaus odottaa teitä täällä keskiviikko-aamuna, jos hän nim. alentuu teille vastaamaan. Hän on kiivas, vaarallinen, taistelunhaluinen mies; kaikki, jotka joutuvat hänen kanssaan tekemisiin, vihaavat häntä, ja ylioppilaat pitävät häntä pilkkanaan mikäli uskaltavat. Teille olisi ehkä parasta, jos ette koskaan olisi saanut kuulla hänestä mitään."

KOLMAS LUKU

"Hän on kerrassaan mahdoton henkilö."

Ystäväni pelko tai toivo -- kumpi lie -- ei täyttynyt. Tullessani hänen luoksensa keskiviikko-aamuna oli siellä West Kensingtonin postileimalla varustettu kirje, jonka kuoreen oli kirjoitettu minun nimeni piikkilanka-aitaa ilmeisesti muistuttavalla käsialalla. Sisällys kuului näin:

"Enmore Park, V.

Sir! Olen vastaanottanut teidän kirjeenne, jossa te väitätte hyväksyvänne minun mielipiteeni, vaikka teidän tai jonkun muun hyväksyminen ei vähääkään vaikuta asiaan. Te olette häikäilemättömästi käyttänyt sanaa 'spekulatsioni' puhuessanne minun darvinismia koskevista lausunnoistani. Tahdon huomauttaa teille, että tuo sana on aivan sopimaton sellaisia asioita käsiteltäessä. Muuten sain sen käsityksen, että te olette enemmän tietämätön ja malttamaton kuin ilkeä, ja sen vuoksi unohdan koko tuon puolen asiasta. Te siteeraatte irrallisen lauseen esityksestäni, ettekä näytä sitä oikein tajuavan. Olisin luullut, että jokainen inhimillisellä älyllä varustettu indiviidi olisi voinut ymmärtää tuon asian, mutta jos se sittenkin kaipaa selvitystä, niin minä suvaitsen todellakin ottaa teidät vastaan määrätyllä tunnilla, vaikka vieraat ja vierailut ovat minulle mitä suurimmassa määrin vastenmielisiä. Sen teidän arvelunne johdosta taas, että minä tarkemmin selostaisin teille mielipidettäni, ilmoitan teille, että ei ole tapanani tehdä sitä kypsyneen vakaumukseni perustalla antamani tarkasti mietityn lausunnon jälkeen. Tullessanne olkaa hyvä ja näyttäkää tämän kirjeen kuori palvelijalleni Austinille. Häntä on nimittäin käsketty kaikin voimin varjelemaan minua tungettelevaisilta konnilta, jotka kutsuvat itseään sanomalehtimiehiksi!

Kunnioittaen

George Edward Challenger."

Näin kuuluva oli kirje, jonka luin ääneen Tarp Henrylle, kun tämä oli tullut aikaisin konttoriin kuullakseen minun uhkayritykseni tulokset. Hän sanoi vain: "Luulen, että on olemassa joku uusi voide, nimeltään cuticura tai joku sentapainen, joka taitaa olla parempi kuin arnicatinktuuri." Muutamilla ihmisillä on aivan omat käsityksensä huumorista.

Saadessani kirjeen oli kello jo lähes puoli yksitoista, mutta -- kiitos hyvän taksametriauton -- olin ajoissa perillä. Suurenmoinen pylväskäytävä ja ikkunoissa riippuvat paksut uutimet todistivat, että tuo kauhistuttava professori oli rikas mies. Oven avasi kummallinen, tummahko, kuivahko epämääräisen ikäinen olento, jolla oli yllään tumma nuttu ja ruskeat nahkasäärystimet. Päättelin itsekseni, että hän oli autonkuljettaja, joka oli täyttänyt yhtä mittaa muuttelevien tallimestarien paikan. Hän mittaili minua vaaleansinisillä silmillään kiireestä kantapäähän.

"Odotettuko?" hän kysyi.

"Sopimuksen mukaan."

"Onko teillä kirje mukananne?"

Näytin kirjeenkuorta.

"Hyvä." Hän tuntui hyvin harvasanaiselta. Seurasin häntä läpi käytävän, mutta äkkiä astui minua vastaan pieni nainen, tulleena luultavasti -- ruokasalin ovesta. Hän oli säteilevän vilkas, tummasilmäinen pieni rouva, näöltään enemmän ranskatar kuin englantilainen.

"Vain silmänräpäys", hän sanoi. "Te saatte odottaa, Austin. Astukaa tähän huoneeseen, sir. Saanko kysyä, oletteko ennen tavannut miestäni?"

"En, rouva, minulla ei ole ollut kunniaa tavata häntä ennen."

"Silloin pyydän hänen puolestaan jo edeltäkäsin anteeksi. Minun täytyy sanoa teille, että hän on mahdoton, kerrassaan mahdoton henkilö. Kun tiedätte asian ennakolta, on teidän helpompi antaa hänelle anteeksi."

"Olette hyvin hienotunteinen, rouva."

"Kiiruhtakaa huoneesta, jos hän sattuisi suuttumaan. Älkää jääkö kauaksi aikaa puhelemaan hänen kanssaan. Muutamat ihmiset ovat siten joutuneet suuriin ikävyyksiin. Voi syntyä julkinen skandaali, ja minä ja me muut saamme paljon kärsiä. Ettehän vain aio puhua Etelä-Ameriikasta hänen kanssaan?"

En voinut naiselle valehdella.

"Varjelkoon meitä taivas! Se aine on kaikista vaarallisin. Te ette varmasti usko sanaakaan hänen puheistaan -- enkä minä sitä lainkaan ihmettele. Mutta älkää sanoko sitä hänelle, hän raivostuu. Olkaa uskovinanne häntä, niin pääsette ehkä koko jutusta ilman vastenmielisyyksiä. Muistakaa, että hän uskoo itse kaikki. Siihen voitte luottaa. Rehellisempää miestä ei ole koskaan elänyt. Nyt te ette saa viipyä täällä kauempaa, muuten alkaa hän vetää vääriä johtopäätöksiä. Jos hän näyttäytyisi vaaralliseksi hyvin vaaralliseksi -- niin soittakaa kelloa ja pitäkää häntä loitolla itsestänne siksi kun minä tulen. Hänen pahimmillaankin ollessaan saan minä hänet tavallisesti taipumaan."

Näin rohkaisevasti puhuttuaan jätti hän minut tuon hiljaisen Austinin haltuun, joka meidän lyhyen keskustelumme aikana oli odottanut jäykkänä kuin pronssiin valettu kuva, ja niin vietiin minut käytävän toiseen päähän asti. Koputin ovelle, eläimen lyhyt mylvähdys huoneesta, ja minä olin kahden kesken professorin kanssa.

Hän istui kääntyvässä tuolissa suuren kirjoja, karttoja ja piirustuksia täynnä olevan pöydän takana. Astuessani huoneeseen pyöritti hän tuolia nähdäkseen minut. Hänet nähdessäni henkeni salpautui kurkkuun. Olin kyllä valmistautunut kohtaamaan jotakin tavatonta, mutta en ollut osannut edes kuvitella noin valtavan suurenmoista personallisuutta. Täytyi hämmästyä hänen rajatonta suuruuttaan -- suuruuttaan ja valtavasti vaikuttavaa olentoaan. Pää oli ääretön -- suurin mitä koskaan olen ihmisellä nähnyt. Olen vakuutettu siitä, että jos olisin rohjennut asettaa päähäni hänen silinterihattunsa, olisi se pudonnut korvilleni ja ehkä pysähtynyt vasta olkapäilleni. Hänen kasvonsa ja partansa toivat mieleen jonkin assyrialaisen eläimen. Kasvot olivat punaiset, parta aivan siniseen vivahtavan musta, joka puolelta yhtä leveältä leikattu, niin että se aaltoillen peitti rinnan. Hiukset olivat omituisesti vedetyt pitkäksi mutkaksi suuren otsan yli. Silmät loistivat siniharmaina pensasmaisten mustien kulmakarvojen alla -- ne olivat hyvin kirkkaat, hyvin arvostelevaiset ja hyvin käskevät. Pöydän takaa voi vielä nähdä tavattoman leveät hartiat ja tynnyrimäisen pyöreän rinnan. Sen lisäksi näkyivät muodottoman suuret, mustain karvain peittämät kädet. Tämä näky sekä ärjyvä, jylisevä ääni olivat ensimäiset vaikutelmani kuuluisasta professori Challengerista.

"No?" sanoi hän ylimielisesti minuun vilkaisten. "Mistä on kysymys?"

Minun täytyi jatkaa petostani vielä ainakin jonkun aikaa, muuten olisi vierailu heti loppunut.

"Te olette ystävällisesti sallinut minun tulla luoksenne tähän aikaan", sanoin nöyrästi ja osoitin kirjeenkuorta.

Hän levitti kirjoituspöydällä olleen kirjeeni eteensä levälleen.

"Jaha, te olette siis tuo nuori mies, joka ei ymmärrä äidinkieltään, eikö niin? Ellen erehdy, olette te sentään hyväntahtoisesti hyväksynyt minun loppupäätelmäni?"

"Täydellisesti, sir, täydellisesti!" Puhuin vahvasti korostaen sanojani.

"Tietysti, tietysti! Se lujittaa asemaani huomattavasti, vai kuinka? Teidän ikänne ja ulkomuotonne lisäävät apunne vaikutusta. Te olette todellakin parempi kuin tuo wieniläinen sikalauma, jonka röhkiminen ei kuitenkaan vaikuttanut loukkaavammalta kuin jonkun brittiläisenkään sian." Hän mulkoili minuun aivan kuin minä sinä hetkenä olisin todellakin edustanut tuota eläinlajia.

"Millaista röyhkeyttä olettekaan saanut kokea."

"Vakuutan, että voin kyllä itse puolustautua ja että en millään ehdolla kaipaa teidän myötätuntoanne. Antakaa minun olla yksinäni, sir, oman varman selkänojani varassa. Niin tuntee G.E.C. itsensä onnelliseksi. Hyvä on, sir, koettakaamme parhaamme mukaan lyhentää tätä vierailua, joka teille tuskin on mieluinen ja minulle sanomattoman ikävä. Olette ilmoittanut minulle, että tahdotte tehdä muutamia muistutuksia väitelmässäni mainittujen vaatimusteni johdosta."

Hänen raaka suorasukaisuutensa, jolla hän kävi asioihin käsiksi, esti kaikki pakokeinot. Minun täytyi näytellä osaani eteenpäin ja odottaa parempaa tilaisuutta. Asia oli ennakolta ajateltuna näyttänyt kovin yksinkertaiselta. Eiköpähän irlantilainen kekseliäisyyteni auttaisi minua nyt, kun sitä niin tärkeästi tarvitsin. Hän tähtäsi minuun terävät, teräksenharmaat silmänsä. "Antakaa kuulua, antakaa kuulua", ärjyi hän.

"Minä olen nuori ja kokematon", sanoin typerästi hymyillen, "tuskin muuta kuin harras totuudenetsijä. Minusta tuntui kuitenkin, että te olitte hiukan liian ankara Weismannia kohtaan tässä kysymyksessä. Eivätkö myöhemmin ilmenneet tosiseikat ole pyrkineet -- vahvistamaan hänen asemaansa?"

"Mitkä tosiseikat?" Hän puhui onnettomuutta ennustavan tyynesti.

"No niin, tiedän kyllä, että ne eivät ole mitään _varsinaisia_ tosiseikkoja. Minä tarkoitin vain tuota uutta ajatussuuntaa ja yleistä tieteellistä käsitystä, jos niin saan ajatukseni ilmaista."

"Otaksun että tiedätte", hän sanoi ja alkoi kohta kohdalta kehitellä lauseitaan, "että pääkallo indeksinä on pysyväinen tekijä?"

"Luonnollisesti", minä sanoin.

"Ja että telegonia vielä on _sub judice_."

"Epäilemättä,"

"Ja että protoplasma on jotakin muuta kuin partenogenetinen muna?"

"Varmasti on asia niin!" huudahdin minä rehennellen röyhkeydelläni.

"Mutta mitä se todistaa?" kysyi hän lempeällä mielistelevällä äänellä,

"Niin, sanokaa se", mutisin minä. "Mitä se todistaa?"

"Sanonko sen teille?" kysyi hän lempeästi. "Oi tehkää niin!"

"Niin, se todistaa", ärjyi hän ja nyt puhkesi vihdoin raivomyrsky, "se todistaa, että te olette koko Lontoon pahin petturi -- alhainen ryömivä mato, jossa on yhtä vähän tieteellisyyttä kuin ihmisyyttä."

Leimuava viha katseessaan oli hän hypähtänyt tuoliltansa. Tänä jännityksen hetkenä en voinut kuitenkaan olla hämmästymättä huomatessani, että hän oli lyhytkasvuinen, joten hänen päänsä ulottui tuskin olkapäihini. Hän oli kokoonpuristunut Herkules, jonka suunnaton elinvoima oli osittunut leveydeksi, vahvuudeksi ja älyllisyydeksi.

"Sekasotkua!" huusi hän tukien sormillaan pöytään ja nyökytti päätään. "Tieteellistä sekasotkua olen teille puhunut, sir. Luulitteko viekkaudella voittavanne minut te, tuollainen lättäpää? Te luulette kelpaavanne joka paikkaan, te kirotut kynäsankarit -- eikö niin? Te varmaan luulette, että teidän kiitoksenne voi nostaa miehen, ja teidän moitteenne kaataa hänet. Meidän kaikkien täytyy kumartaa teille ja koettaa saada teiltä suosiollinen arvostelu, eikö totta? Toista täytyy auttaa oikeille jäljille, toinen saa kuulla kunniansa. Kiistelevät syöpäläiset, kyllä minä teidät tunnen. Te ette tiedä, missä teidän paikkanne on. Oli aika, jolloin teidän korvanne leikattiin. Nyt te olette kokonaan kadottaneet tiedon verrannollisuudesta. Ilmaan puhallettuja kaasuilmapalloja! Mutta näytän teille teidän oikean paikkanne. Niin, sir, G.E. Challengeria te ette nöyryytä. Vielä on yksi, joka on teidän herranne. Teitä varoitettiin, mutta kun te kuitenkin tulitte, teitte sen omalla vastuullanne. Maksakaa lunnaat, hyvä sir Malone, minä vaadin lunnaita. Te olette antautunut vaaralliseen leikkiin ja minä melkein uskon, että te olette sen menettänyt."

"Kuulkaahan, sir", sanoin peräytyen ovea kohti ja avaten sen, "voitte olla kuinka hävytön tahansa. Mutta kaikella on rajansa. Te ette saa koskea minuun."

"Enkö saa?" Hän lähestyi hitaasti ja kummallisen uhmailevalla tavalla, mutta sitten pysähtyi hän ja pisti kätensä lyhyen takkinsa taskuihin. "Minä olen muutamia teidänlaisianne heittänyt ovesta pihalle. Te olette neljäs tai viides. Te maksatte minulle keskimäärin kolme puntaa kappale. Kallista mutta aivan välttämätöntä. Miksei teille voisi käydä samalla tavalla kuin teidän veljillenne. Pelkään että niin tulee käymään!" Ja nyt alkoi hän taas astua hiipien ja kannat ulospäin kuin tanssimestarilla. Olisin tietysti voinut rynnätä ovelle, mutta se olisi ollut liian häpeällistä. Sitäpaitsi minä aloin myöskin jo harmistua. Ensin olin tietysti syyllinen, mutta miehen uhkaukset muuttivat aseman, niin että oikeus tuli minun puolelleni.

"Olkaa hyvä, älkää koskeko minuun, sir. Sitä en kärsi."

"Varjelkoon!" Hänen mustat viiksensä kohosivat ja valkea hammasluu tuli näkyviin hänen uhkamielisesti hymyillessään. "Ettekö todellakaan kärsi sitä?"

"Älkää olko lapsellinen, professori!" huusin minä. "Kuinka teidän siinä kävisi? Painan viisitoista stoonea, minulla on raudankovat lihakset ja harjoitan ruumistani joka lauantai urheilukilpailuissa. Minä en ole --"

Juuri silloin hyökkäsi hän kimppuuni. Oli onni, että olin avannut oven, muutoin olisimme menneet suorin main sen läpi. Me pyöriskelimme halki käytävän. Matkalla saimme tuolin mukaamme ja se seurasi meitä kadulle asti. Suuni oli täynnä hänen partaansa, käsivartemme olimme kietoneet toistemme ympärille, ruumiimme olivat kiinni toisissaan, ja tuo kirottu tuoli tunkihe jalkansa meidän ympärillemme. Aina valpas Austin oli työntänyt hallin oven auki. Me syöksyimme takaperin kuperkeikkaa ulkoportaiden eteen asti. Olen nähnyt jossakin akrobaattiesityksessä Mac-veljesten tekevän tuollaisia temppuja, mutta kyllä varmaan tarvitaan harjoitusta ennenkuin voi niistä suoriutua itseään telomatta. Tuoli meni säpäleiksi ennenkuin olimme alhaalla, ja me itse erosimme toisistamme vasta katuojassa. Siellä pääsi hän jaloilleen ja puhisi kuin hengenahdistuksessa.

"Oletteko saanut kylliksenne?" läähätti hän.

"Te kirottu riitapukari!" huusin minä ja koetin tointua.

Me olisimme jatkaneet ottelua, sillä hänessä paloi taisteluhalu, mutta kaikeksi onneksi pelasti minut eräs vastenmielinen seikka. Poliisiviranomainen seisoi vieressämme muistikirja kädessään.

"Mitä tämä on? Teidän sopisi hävetä", sanoi konstaapeli. Ne olivat järkevimmät Enmore Parkissa kuulemani sanat. "No", sanoi hän minuun kääntyneenä, "mitä täällä on tapahtunut?"

"Tuo mies hyökkäsi kimppuuni", sanoin minä.

"Hyökkäsittekö hänen kimppuunsa?"

Professori hengitti syvään, mutta ei sanonut mitään.

"Eikä tämä tapahdu ensi kertaa", sanoi konstaapeli päätään ravistaen, "Te saitte viime kuussa samasta syystä ikävyyksiä. Nyt on tuolla nuorella miehellä sinelmä silmän luona. Syytättekö häntä, sir?"

Minä hellyin.

"En", sanoin minä, "sitä en tee."

"Miksette?" sanoi konstaapeli.

"Syy oli minun. Minä tuppauduin hänen seuraansa. Hän varoitti minua."

Konstaapeli pisti muistikirjan kiinni.

"Jättäkää tuollaiset esiintymiset", sanoi hän. "Kas niin, menkää eteenpäin, eteenpäin!" Viimeiset sanat lausuttiin teurastajapojalle, palvelustytölle ja joillekuille muille toimettomille vetelehtijöille, joita oli kokoontunut meidän ympärillemme. Hän käydä tömisti katua eteenpäin vieden tuota pientä joukkoa edellään. Professori katsoi minuun ja hänen katseessaan oli jotakin veitikkamaista.

"Tulkaa huoneeseen!" sanoi hän. "En ole vielä kaikkea selvittänyt teidän kanssanne."

Tuo kuulosti melko tuikealta, mutta kuinka olikaan, seurasin häntä. Palvelija Austin, joka koko ajan oli seissyt kuin puusta veistettynä, sulki portin meidän jälkeemme.

NELJÄS LUKU

"Lyhyesti sanottuna maailman suurin eläin."

Tuskin oli ovi sulkeutunut, kun mrs Challenger syöksyi ruokasalista. Tuo pikku nainen oli kovin kuohuksissaan. Hän asettui miehensä tielle, kuten mieletön kananpoika asettuu verikoiran eteen. Hän oli nähtävästi nähnyt minun jättävän huoneen, mutta ei ollut huomannut minun palaavan.

"Sinä olet peto, George!" huusi hän. "Sinä olet loukannut tuota kunnon nuorukaista," Professori näytti peukalollaan olkansa yli minua. "Tuossa hän on takanani, terveenä ja reippaana." Rouva joutui hämilleen ja olipa syytäkin. "Anteeksi, mutta en nähnyt teitä."

"Minä vakuutan, rouva, että ei ole mitään vaaraa."

"Hän on lyönyt silmäänne. Voi George, sellainen raakalainen sinä olet! Yhä uusia skandaaleja. Kaikki ihmiset inhoavat ja pilkkaavat sinua. Nyt on minun kärsivällisyyteni lopussa. Tämä tapaus on pahin kaikista edellisistä."

"Älä juorua perheasioita maailmalle!"

"Tämä ei ole enää mikään salaisuus", huudahti hän. "Etkö sinä usko, että koko tienoo, koko Lontoo siinä määrin --, Menkää tiehenne, Austin, emme tarvitse teiltä nyt mitään. Etkö sinä usko, että kaikki ihmiset juoruavat; sinusta. Ajattele arvoasi, sinä, jonka pitäisi olla tuhansien ihmisten kunnioittama, suuren yliopiston rector magnificus! Ajattele toki arvoasi, George!"

"Kuinka on laitasi, suloinen ystäväni?"

"Sinä koettelet liiaksi minun kärsivällisyyttäni. Hirviö -- kehno, lörpöttelevä karhu -- sellaiseksi sinä olet tullut."

"Ole nyt kiltti, Jessie."

"Karjuva, hoilaava riitapukari."

"Jo riittää! Nyt rangaistuspallille!" sanoi hän.

Hämmästyksekseni kumartui hän, nosti vaimonsa korkealle mustalle marmorista hakatulle jalustalle, joka oli hallin nurkassa. Se oli vähintäin seitsemän jalkaa korkea ja niin kapea, että hän tuskin voi säilyttää siinä tasapainonsa. Ei voi kuvitellakaan mitään hassunkurisempaa kuin hän tuossa istumassa, kasvot vihasta vääntyneinä, potkien jalkojaan ja ruumis putoamisen pelosta aivan kankeana.

"Nosta minut alas!" pyysi hän valittaen.

"Sano 'ole niin hyvä!'"

"Sinä ilkeä George. Nosta minut heti maahan."

"Tulkaa kanssani työhuoneeseen, sir Malone."

"Tiedättekö, sir --!" sanoin minä katsoen hänen rouvaansa.

"Kuulehan, Jessie, mr Malone pyytää sinun puolestasi. Sano 'ole niin kiltti', niin nostan sinut heti."

"Senkin peto! Ole niin hyvä! Ole niin hyvä!"

Hän nosti vaimonsa maahan kuin pienen linnun.

"Sinun täytyy olla kiltti, pikku ystäväni. Mr Malone on sanomalehtimies. Huomiseen lehteen keittää hän tästä kaikesta erinomaisen sopan ja myy tusinoittain lisälehtiä meidän naapureillemme. Päällekirjoitus tulee kuulumaan: 'Kummallinen tapaus ylhäisten parissa.' Sinä varmaan tunsit itsesi hyvin ylhäiseksi tuolla jalustan kärjessä, vai kuinka. Pienemmällä painettuna on otsikossa sanat: 'Katsaus erään riitaisen perheen kotielämään.' Hän, mr Malone, kiskoo kappaleen kustakin, pitää hyvänään mitä roskaa tahansa, kuten kaikki hänen laisensa -- porcus ex grege diaboli -- sika paholaisen karjassa. Se siitä asiasta. Mitä nyt, Malone?"

"Te olette todellakin sietämätön!" sanoin minä tulisesti.

Hän nauroi kuollakseen.

"Pian iskemme me jälleen yhteen", sanoi hän katsoen vuoroon minuun vuoroin vaimoonsa samalla pullistaen laajaa rintaansa. Mutta äkkiä hän muutti puhetapansa. "Suokaa anteeksi tämä kevytmielinen perhepila, mr Malone," sanoi hän. "Kun huusin teitä tulemaan takaisin, tein se vakavana enkä suinkaan aikonut sekoittaa teitä meidän pieniin perhenapinoihimme. Nyt saat sinä, pikku vaimoseni, mennä, äläkä enää ole pahoillasi." Hän asetti suuren kätensä vaimonsa olkapäille. "Olet puhunut aivan totta, Jos olisin sinun tahtosi mukainen, niin olisin kyllä parempi ihminen, mutta silloin en voisi olla George Edward Challenger. Onhan paljon minua parempia miehiä, mutta on vain yksi G.E.C. Pidä siis minut hyvänäsi sellaisena kuin olen." Ja silloin suudella läimähytti hän häntä niin, ett siitä raivostuin vielä enemmän kuin hänen pahuudestaan häntä kohtaan. "No, mr Malone", sanoi hän äärettömät arvokkaasti, "saanko pyytää teitä käymään tänne minun huoneeseeni."

Ja me palasimme siihen huoneeseen, jonka me kymmenisen minuuttia sitten olimme niin meluisasti jättäneet, Professori sulki oven huolellisesti, osoitti minulle nojatuolia ja toi savukerasian eteeni.

"Väärentämätöntä San Juan Coloradoa", sanoi hän. "Helposti kiihoittuviin henkilöihin, jollainen tekin olette, vaikuttaa narkotika tyynnyttävästi. Älkää herran nimessä purko sitä! Leikatkaa -- ja leikatkaa kunnioittavasti.' Nojautukaa mukavasti taapäin ja kuunnelkaa tarkasti, mitä minä suvaitsen teille ilmoittaa. Jos tahdotte tehdä jotakin huomautuksia, niin jättäkää ne toistaiseksi.