Part 19

Ja Gladys -- oi, minun Gladyni! -- mystillinen Gladysjärvi, jonka nimi tästedes aina tulee olemaan Keskusjärvi, sillä koskaan en minä tee hänen nimeänsä kuolemattomaksi. Enkö aina ennen ollutkin huomaavinani jonkunlaista kovuutta hänen luonteessaan? Eikö minusta vain silloinkin, kun ylpeillen olin totellut hänen käskyjänsä, ollut tuntunut ihmeelliseltä tämä rakkaus, joka ajoi rakastetun kuolemaan tai ainakin saattoi hänen henkensä vaaraan? Enköhän minä sentään silloin tällöin koettaessani katsoa hänen kauniitten kasvojensa ohitse suoraan hänen sielunsa sisimpään huomannut siellä itsekkäisyyden ja oikullisuuden varjojen häilyvän? Rakastiko hän sankarillisuutta ja kaikkea suurenmoista sen oman itsensä takia, vai eikö hän pikemminkin olisi tahtonut saavuttaa siten itselleen, ilman mitään vaivannäköä tai uhrausta, jonkunlaista maineen heijastusta? Vai ovatko nämä ajatukset vain luulottelevaa viisautta, joka ilmestyy vasta perästäpäin? Tämä oli elämäni raskain kokemus. Alussa se teki minut kyynikoksi. Mutta kirjoittaessani tätä nyt viikon kuluttua ja kun lordi John Roxtonilla ja minulla jo on ollut sangen merkittävä keskustelumme -- no niin, pahemminkin voisivat asiat olla.

Koetan olla mahdollisimman suppea. En ollut Southamptoniin saanut ainoatakaan kirjettä enkä sähkösanomaa ja kuumeisen rauhattomana minä saavuin tuolle pienelle Streathamissa sijaitsevalle huvilalle kymmenen aikaan illalla. Elikö hän vai oliko hän kuollut? Kuinka toteutuisivatkaan unelmani avoimesta sylistä, hymyilevistä kasvoista ja kiitollisista sanoista hänen rakkaalleen, joka täyttääkseen hänen oikkunsa oli pannut oman elämänsä vaaranalaiseksi? Minä olin jo laskeutunut alas korkeilta vuorilta ja kuljin peräti maajalassa. Jos hänellä oli vaikenemiseensa hyvät syyt, niin voisin uudelleen nousta pilviin. Minä ryntäsin puiston halki, kolkutin kaikin voimin porttia, ryntäsin tyrmistyneen palvelustytön ohi ja astuin vierashuoneeseen. Gladys istui suuren verhotun lampun alla olevalla pienellä sohvalla pianon vieressä. Kolmella askeleella olin rientänyt lattian poikki ja tarttunut hänen molempiin käsiinsä.

"Gladys!" huusin minä. "Gladys!"

Hän katseli minua hämmästyneenä. Hän oli jollakin merkillisellä tavalla muuttunut. Tuo silmien ilme, kylmä tuijottava katse, yhteenpuristuneet huulet olivat minulle ennen näkemättömiä. Hän veti pois kätensä.

"Mitä te tarkoitatte?" sanoi hän.

"Gladys!" huudahdin minä. "Miten ovat asiat? Olethan sinä kai minun Gladyni -- pikku Gladys Hungerton?"

"En", sanoi hän, "minä olen Gladys Potts. Saanko esittää teille mieheni."

Miten kohtuuton on elämä! Siinä minä nyt seisoin koneellisesti kumartaen ja puristaen pienen punatukkaisen herran kättä, joka oli istunut mykkyräisissään minulle ennen pyhitetyssä nojatuolissa. Me kumartelimme ja irvistelimme toisillemme.

"Isäni antaa meidän asua täällä toistaiseksi. Me laitamme juuri omaa kotiamme kuntoon", sanoi Gladys.

"Vai niin, minä ymmärrän", sanoin minä.

"Te ette siis Parassa saanut kirjettäni?"

"En ole saanut mitään kirjettä."

"Oh, miten ikävää. Se olisi selittänyt kaikki."

"Asia on selvä muutenkin", sanoin minä.

"Olen puhunut kaiken teitä koskevan Williamille", sanoi hän. "Meillä ei ole mitään salaisuuksia. Minä olen hyvin pahoillani tähtenne. Mutta mitään erittäin syvällistä se ei kai voinut olla, kun saatoitte noin lähteä maailman ääreen ja jättää minut tänne yksin? Ette kai ole vihainen minulle?"

"En mitenkään. Luulenpa että nyt lähden."

"Ottakaa joitakin virvokkeita", sanoi tuo pieni mies ja lisäsi tuttavallisesti: "Kas tällainenhan on maailman meno, eikö totta? Ja minkä sille mahtaa, kun ei kerran moniavioisuus ole sallittua -- minä tarkoitan, niin no, kyllä te ymmärrätte, mitä minä tarkoitan."

Hän nauroi kuin idiootti, minun käydessäni ovea kohti.

Olin jo astunut sen ulkopuolelle, kun äkisti sain haaveellisen päähänpiston ja palasin takaisin onnellisen kilpailijani luokse, joka heitti hermostuneen katseen sähkökelloon.

"Tahdotteko vastata kysymykseeni?" sanoin minä.

"Ellei se ole perin kohtuuton", sanoi hän.

"Kuinka te käyttäydyitte? Oletteko etsinyt ja löytänyt jonkun salatun aarteen, oletteko käynyt pohjoisnavalla tai voittanut merirosvon tai lentänyt Kanaalin ylitse, tai mitä te olette tehnyt? Millainen on teidän romanttinen sädekehänne? Kuinka olette saanut sen hankituksi?"

Hän tuijotti minuun, toivottoman ilmeen kuvastuessa hänen tyhjänpäiväisellä, kiltillä, partaisella pikku naamallaan.

"Arveletteko että tuo on jotakin henkilökohtaista?" sanoi hän.

"Vielä toinen kysymys. Mikä te olette? Mikä on ammattinne?"

"Olen asianajotoimiston kirjuri", sanoi hän. "Toinen mies Johnson ja Marivalella, 41, Chancery Lane."

"Hyvää yötä", sanoin minä ja katosin muitten musertuneitten sankarien lailla pimeään, surun, raivon ja naurunhalun kuohuessa minussa kuin kiehuvassa padassa.

* * * * *

Vielä erään kohtauksen lyhyt kuvaus, ja sitten lopetan. Eilen olimme illallisella lordi John Roxtonin nuorenmiehenasunnossa, tupakoimme ja hyvinä tovereina juttelimme seikkailuistamme. Tuntui varsin somalta nähdä nämä hyvintunnetut kasvot tässä ympäristössä. Tuossa istui Challenger alentuvine hymyineen, raskaine silmäluomineen, suvaitsemattomine silmineen, tuuheine partoineen, valtavan rintansa paisuessa ja puuskuttaessa, kun hän luki lakia Summerleelle. Ja Summerlee sitten -- hänellä oli lyhyt ruusupuinen piippunsa ohuitten viiksien ja harmaan pukinparran välissä, hänen laihojen kasvojensa työntyessä kiivaan riidan kestäessä esiin, samalla kun hän mahdollisimman pontevasti vastusti Challengerin kaikkia väitteitä. Ja isäntämme sitten uurteisine kotkankasvoineen, kylmine, sinisine jäätikkösilmineen, joiden pohjalla aina asui satiirin ja huumorin hohdetta. Tällainen on viimeisin vaikutukseni heistä.

Illallinen oli jo syöty. Me istuimme hänen omassa pyhäkössään, tuossa ruusunvärisen valaistuksen ja monien voitonmerkkien huoneessa, ja lordi Johnilla oli jotain meille sanottavaa. Hän oli ottanut muutamasta kaapista esiin vanhan sikarilaatikon ja tämän hän asetti meidän eteemme pöydälle.

"Tästä asiasta minun olisi ehkä jo aikaisemmin pitänyt puhua teille", hän sanoi, "mutta tahdon ensin tulla täysin varmaksi sen oikeasta laidasta. Ei maksa vaivaa herättää toiveita, jotka sitten rohistuvat. Mutta nyt on kysymys faktoista eikä enää toiveista. Te muistatte tuon päivän, jolloin löysimme pterodaktylipesän suolta -- eikö totta? Maan laatu siinä kiinnitti minun huomiotani. On mahdollista että ette tulleet panneeksi merkille sitä, ja sanonpa sentähden nyt, mitä se oli. Siinä oli vulkaaninen silmäke, jonka sinisavi oli täyttänyt."

Professorit nyökkäsivät päätään.

"Nyt on asia sellainen, että minä olen nähnyt vain yhden ainoan paikan, joka oli vulkaaninen sinisaven täyttämä kraateri. Tuo paikka oli tunnettu suuri De Beers-timanttikaivos Kimberleyssä. Olin siis joutunut timanttikuumeeseen. Tekaisin häkintapaisen säilyttääkseni henkeni noitten löyhkäävien petojen parissa ja vietin siellä lapioineni onnellisen päivän. Nämä minä sieltä sain."

Hän aukaisi sikarilaatikon, kaatoi sen kumolleen, ja kaksi- tai kolmekymmentä hiomatonta kiveä, joiden koko vaihteli herneen ja kastanjan väliasteissa, vierähti pöydälle.

"Te ehkä arvelette, että minun olisi joka tapauksessa pitänyt puhua teille asiasta. Sen olisin tehnyt, mutta minä tiedän, että maailma on täynnä varomattoman tielle viritettyjä ansoja ja että kivet voivat olla miten suuria tahansa ja kuitenkin niillä on pieni arvo. Minä otin ne sentähden kotiin ja jätin heti ensimäisenä päivänä yhden Spinksille pyytäen, että se hiottaisiin ja arvonsa puolesta määriteltäisiin."

Hän otti taskustaan pillerirasian ja pudotti siitä nähtäväksemme säihkyvän timantin -- yhden kauneimmista kivistä mitä eläissäni olen nähnyt.

"Kas tämä on tulos", sanoi hän. "Hän arvioi ne yhteensä vähintäin kahdensadantuhannen punnan arvoisiksi. Tietysti meillä kaikilla on yhtä suuri osuus niihin. Mikään muu ei voi tulla kysymykseen. No, Challenger, mitä aiotte tehdä viidelläkymmenellätuhannellanne?"

"Jos te todella pysytte tuossa auliissa käsityksessänne", sanoi professori, "niin luulenpa että perustan yksityisen museon, jollaista jo kauan olen unelmissani hautonut."

"Entä te, Summerlee?"

"Minä luultavasti otan virkaeron ja siten saan aikaa antautuakseni kalkkikivettymien luokitteluun."

"Ja minä käytän omani", sanoi lordi John, "varustaakseni retkikunnan ja vielä kerran heittääkseni silmäyksen tuolle rakkaalle vanhalle ylängölle. Mitä tulee teihin, nuori ystäväni, niin te kai käytätte rahanne mennäksenne naimisiin."

"Enpä niinkään", sanoin minä surullisesti hymyillen. "Jos tahdotte ottaa minut mukaan, tulen kernaammin teidän kanssanne."

Lordi John ei sanonut mitään, mutta ruskea käsi ojentautui pöydän ylitse ja tarttui omaani.