Part 17

Challengerilla oli tapana joka aamu lähteä yksinään kävelylle ja palata takaisin merkitsevän juhlallisin ilmein, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku suuri yritys yksinään harteillaan. Eräänä päivänä hän tuli luoksemme palmunoksa kädessään ja ihailijattariensa joukko kintereillään sekä vei meidät salaiselle työpaikalleen tehdäkseen selvää meille aikeistaan.

Paikka oli palmulehdon keskessä oleva pieni aukeama. Lehdossa pulppusi sellainen kuohuva liejulähde, jota jo kerran olen kuvaillut. Sen reunamilla oli levällään joukko nahkaviilekkeitä, joita oli leikelty iguanodonin taljasta, sekä suuri ilmaton rakko, joka näytti olevan järvestä pyydystetyn suuren kalaliskon kuivattu vatsalaukku. Rakko oli toisesta päästään neulottu umpeen ja vastakkaisessa päässä oli vain pieni reikä. Muutamia bamburuokoja oli pistetty reikään ja ruokojen toiset päät olivat yhteydessä lähteen liejusta pulpahtelevien kaasukanavien kanssa. Pian alkoi käpristynyt kalvo laajeta ja osoittaa sellaisia kohoamistaipumuksia, että Challenger katsoi parhaaksi kiinnittää sitä pitelevät köydet viereisten puitten runkoihin. Puolessa tunnissa oli muodostunut melko iso ilmasäiliö, ja köysien kiristymisestä ja tempoutumisesta voi päättää, että sillä oli huomattavan suuri kantovoima. Challenger, kuin onnellinen isä esikoisensa äärellä, hymyillen ja itsetietoisen tyytyväisenä partaansa sivellen katseli tehelmäänsä. Summerlee ensin keskeytti hiljaisuuden.

"Ei suinkaan teidän tarkoituksenne, Challenger, mahda olla sellainen, että meidän pitäisi nousta tuohon hökötykseen?" sanoi hän happamasti.

"Tarkoitukseni, rakas Summerlee, on täten osoittaa teille tämän laitteeni kantovoimaisuus, ja tultuanne siitä vakuutetuiksi voitte ilman epäilystä käyttää hyväksenne sen tarjoamia mahdollisuuksia."

"Heittäkää tuollaiset päähänpistot heti mielestänne", sanoi Summerlee hyvin riidanhaluisesti. "Eivät mitkään maailman voimat saisi minua yhtymään mokomaan hassutukseen. Lordi John, minä toivon, että ette myönny tällaiseen mielettömyyteen."

"Keinot ovat monet, täytyy myöntämäni", sanoi päällikkömme. "Tahtoisin halusta nähdä kuinka se toimii."

"Sen te pian tulette näkemään", sanoi Challenger. "Olen tässä muutamina päivinä käyttänyt aivojeni kaiken voiman laskeutumisongelman ratkaisemiseen. Olemme vakuutetut siitä, että kiipeämällä emme voi päästä vuoriseinää alas ja mitään tunnelia ei ole olemassa. Me olemme yhtä kyvyttömiä rakentamaan siltaa kuilun ylitse pylväskalliolle, josta tulimme ylängölle. Miten sitten voisin keksiä keinon päästäksemme täältä pois? Joku aika sitten minä huomautin tälle nuorelle ystävällemme, että tavattoman kevyttä kaasua tulvi esiin liejulähteestä. Ilmapalloajatus tuli silloin mieleeni. Minä tunnustan, että tiiviin kaasusäiliön keksiminen tuotti minulle paljon tutkimista ja päänvaivaa, mutta näiden mateli joitten valtavien sisälmysten tarkastelu saattoi minut selviämään ongelmasta. Kas tässä on tulos!"

Hän vei toisen kätensä rääsyisen takkinsa etukappaleelle ja osoitti toisella ylpeästi keksintöänsä.

Kaasupussi oli nyt paisunut laajuussuhteiltaan varsin huomattavaksi sekä huojui ja tempoi kiinnittimiään. "Tämä on sulaa hulluutta!" intti Summerlee. Roxton sitävastoin oli peräti innostunut. "Hänellä on pää oikealla paikallaan!" kuiskasi hän minulle ja sanoi sitten ääneen Challengerille: "Mutta miten on gondoolin laita?"

"Se tulee nyt olemaan huomioni lähinnä seuraava esine. Olen jo suunnitellut kuinka se valmistetaan ja kiinnitetään. Sitä ennen kuitenkin näytän teille, että laite voi kantaa kunkin meistä erikseen."

"Te kai tarkoitatte että kaikki samalla kertaa?"

"En. Suunnitelmani on sellainen, että kukin laskeutuu erikseen kuin laskupurjeella, ja pallon vetää takaisin eräänlainen koneisto, jonka minä vaikeudetta tulen täydellistyttämään. Jos se voi kantaa ja laskea alas yhden ihmisen, on se täyttänyt kaikki vaatimukset, mitä sille voidaan asettaa. Nyt minä näytän teille, mihin se kelpaa."

Hän osoitti erästä kohtalaisen suurta basalttikiveä, jossa oli syvä kouru keskessä, niin että siihen voi helposti kiinnittää köyden. Köyden olimme tuoneet mukanamme ylängölle käytettyämme sitä apunamme kiivetessämme pylväskalliolle. Se oli ainakin sadan jalan pituinen ja ohkaisuudestaan huolimatta hyvin kestävä. Hän oli tehnyt nahasta jonkunlaisen vyön, josta riippui monia nahkasäikeitä. Tämä vyö asetettiin pallon laelle ja riippuvat säikeet koottiin sen alapuolelle, niin että paine tuli jakaantumaan suurelle pinnalle. Basalttimöhkäle sidottiin kiinni säikeisiin ja nuora sai riippua siitä alas, Challengerin kuitenkin ensin kiedottua sen kolmeen kertaan käsivartensa ympärille.

"Nyt minä näytän teille palloni kantovoiman", sanoi professori iloisen odotuksensa ihastuttamana. Sanottuaan tämän leikkasi hän veitsellään poikki kaikki kiinnittimet.

Koskaan ei retkikuntamme ole ollut suuremmassa häviämisen vaarassa. Pullistunut pallo lennähti kauhealla vauhdilla ilmaan. Häthätää tempautui Challenger maankamaralta ja raahautui mukaan. Minä töin tuskin ehdin iskeä käsivarteni hänen vyötäisillensä, kun jo itse kohosin ilmaan. Pihtinä tarttui nyt lordi John minun koipeeni, mutta minä tunsin, että hänkin kohosi maasta. Silmänräpäyksen ajan jo olin näkevinäni neljä seikkailijaa nuoraan ripustetun makkaranipun muotoisena rivinä leijailevan yli tutkimansa maan. Mutta onneksi köyden jännityskyvyllä sentään oli rajansa, vaikkakaan ei sellaista näyttänyt olevan tuon lurjusmaisen kaasun kantovoimalla. Se katkesi ja me olimme ryökkiönä maassa nuoranpalasten ympäröiminä. Kun me tuosta rytäkästä vihdoin selviydyimme jaloillemme, näimme me korkealla sinitaivaalla pienen tumman täplän; basalttimöhkäle siinä nousi avaruuteen.

"Ihanata!" huudahti koskaan kauhistumaton Challenger hieroessaan loukkaantunutta käsivarttaan. "Erittäin perinpohjainen ja täysin tyydyttävä näyte! En ollut voinut ajatella tällaista menestystä. Hyvät herrat, lupaan viikossa valmistaa toisen pallon, ja te voitte olla varmat siitä, että kotimatkamme alkaa täysin taatulla ja turvallisella taipaleella."

Tähän asti olen järjestyksessä kuvannut kaikki sattuneet tapahtumat. Nyt minä lopetan kertomukseni vanhassa leirissämme, jossa Zambo meitä niin kauan on odottanut. Kaikki vastuksemme ja vaaramme ovat nyt takanamme etäisinä kuin uni noilla suurilla punertavilla kallioilla, jotka kohoavat päittemme yläpuolella. Me olemme vahingoittumattomina päässeet laskeutumaan alas, vaikkakin aivan odottamattomalla tavalla, ja kaikki on nyt hyvin. Kuuden viikon tai kahden kuukauden perästä olemme Lontoossa, ja ehkäpä tämä kirje ei tule käsiinne paljoa ennen sitä, kun itse olemme ehtineet perille. Meidän sydämemme jo malttamattomina lyövät ja ajatuksemme edeltäkäsin rientävät tuohon meille niin rakkaaseen suurkaupunkiin. Ja sentään -- mitkähän seikkailut meitä siellä odottavatkaan, kuinka kertomuksemme otetaan vastaan? Vaistoni sanoo minulle, että kokemuksiemme viimeisestä luvusta voi tulla kaikkein jännittävin ja vaiherikkain.

Sen päivän iltana, jona Challengerin omakätisesti rakentama pallo oli tuottanut meille tuon kuvailemani vaarallisen seikkailun, tapahtui meidän kohtaloissamme muutos. Olen jo sanonut, että vain pelastamamme nuori ylimys oli osoittanut myötätuntoa lähtöyrityksillemme. Hän oli ainoa, jolla ei ollut halua pidättää meitä vieraassa maassa vastoin omaa tahtoamme. Tämän oli hän sanonut meille ilmehikkäällä merkkikielellään. Sinä päivänä tuli hän leirillemme heti pimeän langettua maille ja hän jätti minulle -- jostain syystä, luultavasti siitä, että hän ja minä olimme enimmin samanikäiset, hän aina oli kääntynyt minun puoleeni -- pienen tuohikäärön, jonka jälkeen hän juhlallisesti osoitti ylempänä olevaa luolariviä, pani sormen huulillensa pyytäen asian salassa pitämistä ja hiipi taas takaisin kansansa luokse.

Minä otin tuohipalasen nuotion ääreen ja me tutkimme sitä kaikin miehissä tulen valossa. Se oli noin jalan levyinen ja sen sisäsivulle oli piirretty muutamia viiruja, jotka minä huolellisesti olen kopioinut.

Ne olivat hiilellä selvästi kuvatut tuolle valkealle pinnalle, ja ensin minä melkein luulin niillä olevan jonkunlaisen musikaalisen merkityksen, arvellen niiden olevan joitakin nuotteja.

"Mitä lienevätkin, siitä vain olen vakuutettu, että ne ovat sangen tärkeitä meidän kohtalollemme", sanoin minä. "Sen luin hänen kasvoistaan, kun hän jätti käärön minulle."

"Ellei tuo nuori mies vaan ole luonnontilassa oleva velikulta", huomautti Summerlee. "Luulisin että senluontoinen oliolaji on voinut syntyä jo hyvin alhaisella kehitysasteella."

[Intiaanikartta luolista tuohipalaselle piirrettynä.]

"Ilmeisesti tämä on jonkunlaista kirjoitusta", sanoi Challenger.

"Se on aivan kuin helppohintaisen tavaran hintataulukko", arveli lordi John, joka myös kurottautui sitä katsomaan. Mutta sitten hän ojensi kätensä ja sieppasi hintataulukon itselleen.

"Tulkitsinpa todentotta arvoituksen väärin!" huudahti hän. "Tuo pikku poika arvasi heti paikalle! Katsokaa tänne! Kuinka monta näitä merkkejä onkaan? Kahdeksantoista. Yläpuolellamme olevassa vuorenseinämässähän on juuri kahdeksantoista luola-aukkoa."

"Hän viittasi luolia kohden antaessaan minulle piirustuksen", sanoin minä.

"Se ratkaisee asian. Tämä on luolien kartta. Niitä on kahdeksantoista, ne ovat rivissä vierettäin, jotkut niistä ovat lyhyitä, jotkut syviä, jotkut haarautuneita, aivan sellaisia kuin miksi olemme ne nähneet. Tämä on tosiaan kartta ja tässä on tuon kohdalla risti. Mitähän tuo risti merkinnee? Se on piirretty sen luolan paikalle, joka pistää muita syvemmälle vuoreen."

"Se luola ulottuu varmaan läpi vuoren", huudahdin minä.

"Luulenpa että nuori ystävämme on ratkaissut arvoituksen oikein", sanoi Challenger. "Jos ei luola aukeutuisi vastakkaiselle puolelle, niin en ymmärrä miksi tuo nuorukainen, joka kaikesta päättäen tarkoittaa meidän parastamme, olisi kiinnittänyt meidän huomiomme siihen. Jos se tosiaan ulottuu läpi vuoren ja aukeutuu vastaavalla kohdalla sen toisella puolella, niin siitä ei voi olla maahan sataa jalkaa enempää."

"Sata jalkaa", mutisi Summerlee.

"Meidän köytemme on kai toki pitempi kuin sata jalkaa", huudahdin minä. "Varmasti voisimme sitä tietä päästä maahan."

"Mutta ajatelkaa luolissa olevia intiaaneja", huomautti Summerlee.

"Noissa luolissa intiaanit eivät asu", sanoin minä. "Niitä käytetään vain latoina ja varastohuoneina. Miksi emme heti lähtisi ottamaan selvää asiasta?"

Ylätasangolla kasvaa muudan kuiva, pihkainen puulaji -- eräs araucaria, sanoo botanistimme -- jota intiaanit käyttävät soihtuna. Me kokosimme kukin kimpun noita oksia ja nousimme rikkaruohoa kasvavia portaita myöten sille luolalle, joka kartalla oli merkitty ristillä. Se oli tyhjä, kuten olin sanonut, ainoastaan joukko suurensuuria nahkasiipiä lentää kahisteli ympärillämme meidän kulkiessa eteenpäin. Kun emme millään muotoa tahtoneet herättää intiaanien huomiota, hapuilimme pimeässä, kunnes olimme päässeet muutamien polvekkeitten taa ja ehtineet kyllin syvälle luolaan. Vasta sitten me sytytimme soihdut. Olimme komeassa, kuivassa tunnelissa, jonka harmaat seinät olivat sileät ja vertauskuvallisten piirrosten koristamat. Yllämme kaareutui holvimainen katto ja jalkojemme alla välkkyi valkea hiekka. Me kiiruhdimme nopeasti eteenpäin, mutta äkkiä me katkerasti pettyneinä huudahdimme ja pysähdyimme. Äkkijyrkkä kallioseinä, jossa ei ollut edes sen kokoista halkeamaa, että rotta olisi siitä päässyt pitemmälle, kohosi edessämme.

Murheellisina me katselimme odottamatonta estettä. Tämä ei ollut minkään luonnonmullistuksen seuraus, kuten tuon kohoavan tunnelin sulkeva seinä. Tämä oli aivan sivuseinien kaltainen. Tässä oli nyt ja oli aina ollut umpikuja.

"Älkää sentään kadottako rohkeuttanne, ystävät", sanoi Challenger. "Voittehan ainakin turvautua ilmapalloon, jonka olen lupautunut käytettäväksenne valmistamaan."

Summerlee valitti ääneen.

"Voisikohan olla mahdollista, että olisimme tulleet väärään luolaan?" minä huomautin.

"Älkää sitä kuvitelkokaan, nuori mies", sanoi Roxton osoittaen sormellaan karttaa. "Seitsemästoista oikealta, toinen vasemmalta. Kyllä se on juuri tämä luola."

Minä katsoin hänen osoittamaansa merkkiä ja päästin äkisti ilohuudon,

"Nyt minä ymmärrän, miten asiat ovat! Seuratkaa minua! Seuratkaa minua!"

Soihtu kädessä kiirehdin takaisin samaa tietä jota olimme tulleet.

"Tässä", sanoin minä osoittaen muutamia edessämme olevia tulitikkuja, "tässä me sytytimme soihdut. Tähän suuntaan menemällä pitäisi meidän löytää oikealta kädeltä luolan pitempi haarautuma."

Niin kävikin. Emme olleet kulkeneet kolmeakymmentäkään kyynärää, kun seinässä avautui suuri musta aukko. Astuimme sen sisään ja huomasimme olevamme edellistä paljon suuremmassa luolakäytävässä. Henkeä pidättäen ja äärimmäisen jännitettyinä riensimme me eteenpäin monta sataa kyynärää. Äkkiä näimme holvikaarroksen mustasta pimeydestä punaisen valon pilkoittavan. Hämmästyneinä pysähdyimme. Oli aivan kuin palava salpa olisi asettunut tiellemme ja sulkenut sen. Nyt me syöksyimme sitä kohti. Ei ääntä, ei lämpöä, ei liikettä ollut havaittavissa, mutta yhä hehkui tuolla tuo suuri loistava valo, hopeoiden koko luolan ja muuttaen hiekan hehkuviksi jalokiviksi. Vasta tullessamme lähemmäksi näimme sen pyöreän reunan.

"Totta totisesti, sehän on kuu!" huusi lordi John. "Nyt, pojat, nyt on tultu vuoren läpi, nyt on tultu vuoren läpi!"

Se oli todellakin täysikuu, joka paistoi suoraan kalliossa olevasta aukosta. Tämä oli huomattavan suuri halkeama, isokokoista akkunaa leveämpi ja aivan riittävän laaja meille. Kun me kurkottauduimme siitä alas, huomasimme me, ettei alaslaskeutuminen tulisi muodostumaan erittäin vaikeaksi ja ettei ollut järin pitkältä maahan. Ei ollut kumma, ettemme alhaalta käsin olleet huomanneet aukkoa, sillä kalliot sitä suojasivat ja sitäpaitsi sen alapuolista kallioseinää myöten olisi ollut mahdoton kiivetä ylöspäin, joten meillä ei tuolloin ollut mitään erikoista halua tarkastella lähemmin tätä paikkaa. Nyt me joka tapauksessa tulimme vakuutetuiksi siitä, että me köyden avulla voisimme päästä alas, ja suuresti iloissamme palasimme leiriimme tekemään seuraavaksi illaksi matkavalmistuksiamme.

Kaiken mitä teimme täytyi tapahtua nopeasti ja salaa, koska intiaanit vielä tänä viime hetkenä voisivat estää lähtömme. Varastomme, pyssyjä ja patruunia lukuunottamatta, meidän täytyi jättää sinne. Mutta Challengerilla oli yhtä ja toista vaikeasti käsiteltävää tavaraa, jota hän innokkaasti tahtoi saada mukaansa, varsinkin eräs kolli, josta en saa mainita mitään, tuotti meille vaivaa enemmän kuin muut yhteensä. Päivä kului hitaasti, mutta pimeän tullessa me olimme valmiit lähtemään taipaleelle. Suurella vaivalla saimme tavarat rapuista ylös ja katsoimme sitten taaksemme, luoden viimeisen silmäyksen tuohon ihmeelliseen maahan, joka kai pian kadottaa eriskummallisen viehätyksensä ja joutuu metsästäjien ja malminlouhijain saaliiksi mutta joka meille kullekin on ollut lumouksen ja romantiikan satumaa, maa, jossa me olemme paljon uskaltaneet, paljon kärsineet ja paljon oppineet -- meidän maamme, jota me aina mielellämme omaksemme kutsumme. Vasemmalla puolellamme olevista lähiluolista heijastui punertava, iloinen valo, hälveten laajaan maisemaan. Allamme olevalta rinteeltä kuului intiaanien naurua ja lauluja. Etäämpänä kohosivat metsät ja ylängön keskellä pimeässä heikosti hohtaen levittäytyi tuo suuri järvi, eriskummallisten hirviöitten kasvattaja. Seistessämme siinä kuului räikeä, vinkuva ääni, jonkun velhomaisen eläimen huuto kautta pimeyden. Oli kuin Maple Whiten Maa olisi huutanut meille jäähyväisiksi. Me käännyimme ja kiirehdimme luolaan, josta oli tuleva meidän kotiin vievä tiemme.

Kahden tunnin perästä olimme tavaroinemme ja omaisuuksinemme kallion juurella. Ainoastaan Challengerin kollit olivat tuottaneet meille jonkunverran vaikeuksia. Päästyämme alas jätimme kaikki siihen ja riensimme kiireen kaupalla Zambon leirille. Aikaisin aamulla sitä lähenimme, mutta näimme paikalla _yhden_ nuotiotulen asemesta ainakin _kaksitoista_ sellaista. Apujoukko oli tullut. Sen muodosti kaksikymmentä virralta tullutta intiaania, ja he toivat mukanaan paaluja, köyttä ja kaikkea muuta, mitä voitaisiin tarvita sillan rakentamiseen kuilun ylitse. Tavaroittemme kuljetus tulee näinollen ainakin käymään helposti huomenna lähtiessämme paluumatkalle Amazonjokea kohti.

Kiitollisin ja nöyrin mielin minä nyt siis lopetan selostukseni. Silmämme ovat nähneet suuria ihmeitä ja kokemamme koettelemukset ovat jalostaneet sielujamme. Kukin meistä on tavallaan tullut paremmaksi ja ajattelevaisemmaksi ihmiseksi, Voi käydä niin, että saavuttuamme Paraan jäämme sinne hankkimaan itsellemme vaatteita ja yhtä ja toista muutakin. Siinä tapauksessa tulee tämä kirje perille yhtä postivuoroa ennen minua, Muutoin se tulee Lontooseen samana päivänä kuin minäkin. Kummassakin tapauksessa toivon, kunnon mr Ardle, pian saavani puristaa teidän kättänne.

KUUDESTOISTA LUKU

Paluu.

Tahtoisin tässä lausua kiitollisuuteni kaikille Amazonvirran varrella asuville ystävillemme heidän meille paluumatkallamme osoittamastaan suuresta hyvyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Erikoisesti tahtoisin kiittää signor Penalosaa ja niitä Brasilian hallituksen virkamiehiä erinomaisista matkaamme helpottavista järjestelytoimenpiteistä sekä signor Pereiraa Parassa, joka oli hankkinut meitä varten valmiiksi tähän kaupunkiin täydelliset vaatekerrat kaikkine pienempinekin tarpeineen, joten me saatoimme siistittyinä henkilöinä taas näyttäytyä sivistyneelle maailmalle. Ehkäpä tuntuu omituiselta, että tavallaan petoksella olemme palkinneet näitä isäntiämme ja hyväntekijöitämme, mutta olosuhteet nyt kerta kaikkiaan olivat sellaiset, että meillä ei ollut valinnan varaa, ja saan siis täten ilmoittaa näille herroille, että he vaan tuhlaisivat aikansa ja rahansa jos he yrittäisivät seurata jälkiämme. Nimetkin olemme selostuksissamme muuttaneet muiksi, ja minä olen varma siitä, että kukaan heistä ei edes kaikkein tarkimman tutkimuksen perustalla pääsisi tuntematonta maata tuhatta peninkulmaa lähemmäksi.

Se vilkas mielenkiinto, joka meihin kohdistettiin niissä Etelä-Ameriikan seuduissa, joiden kautta me matkustimme, oli meidän luulomme mukaan laadultaan aivan paikallista, ja voin vakuuttaa Englannissa oleville ystävillemme, ettei meillä ollut aavistustakaan siitä tavattomasta huomiosta, jonka vaiheittemme huhu oli herättänyt koko Euroopassa. Vasta höyrylaiva _Ivernialla_, ollessamme noin viidensadan peninkulman päässä Southamptonista, alkoi meille sanomalehdiltä ja toimistoilta sataa langattomia sähkösanomia, joissa tarjottiin satumaisia summia tutkimustemme tuloksia selostavan lyhyen vastaussähkösanoman maksuksi, ja meille selvisi, minkälaista mielenkiintoa matkamme oli herättänyt ei ainoastaan tieteellisessä maailmassa vaan myöskin suuren yleisön keskuudessa. Me olimme kuitenkin yksimielisiä siitä, että mitään selostusta ei sanomalehdille jätettäisi, ennenkun olimme tavanneet Zoologisen laitoksen jäsenet, sillä olihan meidän velvollisuutemme jättää ensimäiset tiedot tuolle yhdistykselle, jolta olimme ottaneet vastaan meidät matkalle saattaneen tehtävän. Vaikkakin saapuessamme Southamptoniin koko kaupunki oli täynnä sanomalehtimiehiä, kieltäydyimme jyrkästi antamasta heille mitään selvityksiä, josta taas oli seurauksena, että yleinen mielenkiinto kohdistui marraskuun 7. päiväksi ilmoitettuun kokoukseen. Eläintieteellinen sali, joka oli ollut retkikuntamme perustamisen näyttämönä, oli tällä kertaa aivan liian pieni ja Queen's Hall Regent Streetin varrella katsottiin soveliaaksi huoneustoksi. Kuitenkin järjestäjät olisivat voineet valita Albert Hallin. Tilaa ei olisi sittenkään ollut riittävästi.

Tuo suuri kokous oli määrätty tulomme seuraavaksi illaksi. Ensimäinen päivä meni meidän omiin henkilökohtaisiin asioihimme. Omistani en voi vielä puhua. Ehkäpä tuonnempana voin ajatella ja haastaa niistä pienemmällä liikutuksella. Minä olen tämän kertomuksen alussa kertonut lukijoille menettelyni aiheuttimet. Luultavasti on oikein ja kohtuullista, että täydennän kertomuksen ja mainitsen tuloksen. Varmaan kai sekin päivä tulee, jolloin en soisi, että olisi toisin kuin on. Olen ainakin tullut ottaneeksi osaa ihmeelliseen kokemukseen enkä voi muuta kuin olla kiitollinen sille voimalle, joka minut siihen kannusti.

Ja nyt minä siirryn seikkailumme viimeiseen merkilliseen vaiheeseen. Juuri vaivatessani aivojani keksimään parhaan tavan, millä kuvailla sitä, osui katseeni lehteni tämänpäiväiseen numeroon -- marraskuun 8. päivä -- ja siinä oli täydellinen ja erinomainen selostus, jonka ystäväni ja toverini Macdona oli kirjoittanut.

Mitä voin muuta kuin liittää tähän hänen kertomuksensa päällekirjoituksineen, henkilökuvauksineen ja kaikkine päivineen? Myönnän että kieli on hieman ylitsekuohuvaa, mutta lehtihän oli lähettänyt matkalle oman kertojansa, ja toiset päivälehdet olivat kateudesta vähemmän suurellisia tuomioissaan. Kas tässä Mac-veljen selostus:

KADONNUT MAAILMA.

Suuri kokous The Queen's Hallissa,

Katukahakka. Mikä se oli? Yöllinen meteli Regent's Parkissa.

Tuo jännityksellä odotettu kokous, jonka Zoologinen laitos oli järjestänyt sitä varten, että siellä saataisiin kuulla viime vuonna Etelä-Ameriikkaan lähetetyn tutkijakunnan kertomus, tutkijakunnan, jonka tehtävänä oli ollut professori Challengerin esihistoriallisten eläinten maan päällä löytymistä koskevien väitteitten pätevyyden tarkastelu, oli eilen illalla Queen's Hallissa, ja voidaan huoleti sanoa, että tämä päivä tullaan aina merkitsemään punaisella kirjaimella tieteen historiaan, sillä ilmitulleet seikat olivat laadultaan siksi ilmiömäisiä, ettei kukaan läsnäolleista niitä ikinä unhoita. (Hyvä veli Macdona, mikä kauhean pitkä lause!) Ainoastaan jäsenille ja heidän ystävilleen piti jaettaman pääsylippuja, mutta jälkimäinen sana on venyvä käsite, ja jo paljon ennen kello kahdeksaa -- jolloin kokouksen piti alkaa -- olivat tuon suuren salin kaikki sopetkin täpö täynnä väkeä. Neljännestä vailla kahdeksan ulkopuolelle jäänyt yleisö kohtuuttomasti närkästyneenä alkoi törmätä ovia vastaan ja mielettömyydessään särki ne ankaran käsikähmän jälkeen, jolloin monet loukkaantuivat ja poliisipäällikkö Scoblen toinen jalka katkesi. Tämän anteeksiantamattoman rynnäkön jälkeen, jolloin eivät ainoastaan kaikki käytävät täyttyneet, vaan sanomalehtimiehillekin varattu tila aivan anastettiin, arviolta viisituhatta henkeä odotti matkamiesten saapumista. Kun nämä vihdoin tulivat, asettuivat he korokkeen etupaikoille, jossa heitä olivat vastassa ei ainoastaan oman maan vaan myöskin Ranskan ja Saksan johtavat tiedemiehet. Myöskin Ruotsin edustaja, professori Sergius, tuo Upsalan yliopiston kuuluisa eläintieteilijä, oli saapuvilla. -- Neljän urotyöntekijän saapuminen oli merkkinä valtavien suosionosotusten puhkeamiseen, koko kuulijakunta kohosi seisaalleen ja tervehti heitä eläköönhuudoilla. Riemua kesti muutaman minuutin ajan. Tarkkaava huomiontekijä oli kuitenkin erottavinaan suosionmyrskyn seasta vastustaviakin mielipiteenilmaisuja ja veti siitä sen johtopäätöksen, että asian käsittely muodostuisi pikemminkin vilkkaaksi kuin sopusointuiseksi. Kukaan ei kuitenkaan ollut niin tarkkanäköinen, että olisi voinut arvata, minkä ihmeellisen käänteen se tulisi saamaan.