Part 16

Mutta vielä verisemmäksi taistelu muuttui tultuamme puitten keskeen. Ainakin tunnin ajan siitä kun olimme päätyneet metsään kesti raivoista kahakkaa, ja meidän oli joskus vaikea pitää puoliamme. Juosten esiin pensaista apinamiehet nuijineen kävivät intiaanien kimppuun ja ehtivät joskus iskeä heistä kolme, neljä kuoliaaksi, ennenkun heidät saatiin keihästetyiksi. Heidän hirveät iskunsa musersivat kaiken, mikä tielle sattui. Tuollainen isku teki lopun Summerleen pyssystä ja seuraava isku olisi ruhjonut hänen pääkallonsa, ellei eräs intiaani olisi työntänyt keihästään pedon sydämeen. Toiset apinamiehet, jotka istuivat yllämme olevissa puissa, heittelivät maahan kiviä ja pölkkyjä ja pudottautuivat joskus itsekin kädet suorina meidän yllemme ja tappelivat hurjasti, kunnes ne saatiin tapetuiksi. Kerran jo liittolaisemme ankarasti ahdistettuina alkoivat horjua, ja elleivät meidän pyssymme olisi niin hyvin tehneet tehtäväänsä, olisivat he varmasti joutuneet alakynteen. Mutta nyt vanha ylimys taas kokosi joukkonsa ja ne ryntäsivät niin vimmatusti, että apinamiehet alkoivat horjua ja väistyä tieltä. Summerleehan oli kadottanut aseensa, mutta minä pamauttelin niin nopeasti kuin voin, ja toiselta sivustalta kuului toverien laukausten mäjähtely. Ja sitten tuli sekasorto ja pako. Kirkuen ja ulvoen nuo suuret eläimet pakenivat pensaikoissa kaikkiin suuntiin, meikäläisten kiljuessa hurjan ihastuksen valtaamina, nopeasti vainotessaan pakenevia vihollisiaan. Kaikki lukuisten sukupolvien aikana käydyt kahakat, kaikki tähän ahtaaseen historiaan sisältyvä viha ja julmuus, kaikki rääkkäysten ja vainojen muistot saisivat nyt tänä päivänä sovituksensa. Vihdoinkin ihminen pääsisi oikeuksiinsa ja ihmiseläin saisi sille kuuluvan aseman. Vaikka pakenijat miten koettivat rientää, olivat he liian hitaita välttääkseen nopsia vainolaisiaan ja joka taholta noista tiheistä metsistä me kuulimme riemuitsevaa kiljuntaa, jousenjänteen soinnahtelua ja rasahtelua ja jyminää, mikä syntyi, kun apinamiehet putosivat piilopaikoistaan puista.

Minä liityin muihin nähdessäni, että Roxton ja Challenger olivat tulleet meidän puolellemme.

"Nyt on juttu selvänä", sanoi Roxton. "Päätöksen me kai jätämme heille. Luulenpa että mitä vähemmän siitä näemme, sitä paremmin nukumme ensi yönä."

Challengerin silmät hehkuivat sotaista innostusta.

"Meillä on ollut suuri etuoikeus", sanoi hän tassutellessaan edestakaisin kuin kilpataistelukukko, "saada olla mukana historiallisesti ratkaisevassa taistelussa -- eräässä noista kamppailuista, jotka ovat muodostaneet maailman kohtalon. Mitä, hyvät ystävät, on, jos kansakunta voittaa toisen? Jonninjoutavaa mitättömyyttä. Kävi kuinka kävi, tulos on aina sama. Mutta tällaiset hurjat taistelut, jolloin aikojen aamuna luola-asukkaat voittivat tiikerikansan tai elefantit ensi kerran saivat kokea, että heillä oli voittajansa ja lannistajansa -- ne toivat matkassaan todellisia saavutuksia, jotka olivat jonkin arvoisia. Ihmeellinen kohtalo on tuonut meidät tällaisen sodan todistajiksi ja avustajiksi. Ihminen tulee nyt tämän ylätasangon hallitsijaksi kaikiksi ajoiksi."

Tarvittiin raudanlujaa uskoa päämäärään, jotta voi hyväksyä näin traagillisten keinojen käytön. Kun me yhdessä kuljimme metsän halki, näimme me röykkiöittäin apinamiehiä, jotka kangistuneina, keihäitten ja nuolien lävistäminä viruivat. Siellä täällä näkyi myös pieni ryhmä murskattuja intiaaneja; ihmiseläin oli tässä asettunut vastarintaan ja myynyt henkensä kalliista. Edessämme kuului yhä kiljuntaa ja mölinää, joka osoitti paon suuntaa. Apinamiehet olivat ajetut kaupunkiinsa ja siellä he olivat ryhtyneet viimeiseen vastarintaan; taas heidät oli lyöty ja me tulimme oikeaan aikaan nähdäksemme kauhean loppukohtauksen. Noin kahdeksankymmentä tai sata apinamiestä -- viimeiset eloonjääneet uroot -- oli ajettu kalliojyrkänteen reunalla olevalle kentälle, meidän toissapäiväisen urotyömme näyttämölle. Meidän saapuessamme olivat keihäillä asestetut intiaanit kaartaneet heidät puoliympyrään ja lyhyen hetken perästä oli kaikki ohitse. Kolme- tai neljäkymmentä urhoollisinta sai surmansa paikallaan. Toiset kirkuen ja vääntelehtien pakoitettiin syöksymään alas noita samoja kuudensadan jalan syvyydessä olevia teräviä bamburuokoja kohti, joihin he ennemmin olivat heittäneet vankinsa. Challenger oli ollut oikeassa: ihminen oli tästä lähtien Maple Whiten Maan hallitsija. Apinamiehet olivat hävitetyt sukupuuttoon, apinakaupunki oli tuhottu, naaraat ja poikaset joutuivat orjuuteen ja lukuisten sukupolvien aikana käyty pitkällinen kilpataistelu oli saanut verisen päätöksen.

Meille voitto toi paljon etuja. Vielä kerran voimme käydä leirillämme ja päästä varastoillemme. Vielä kerran voimme ilmoittaa itsestämme Zambolle, jota etäältä näkemänsä apinoitten maahansyöksyminen oli suuresti kauhistuttanut.

"Pois sieltä, massa -- pois sieltä!" huusi hän, silmiensä ollessa lentämäisillään kuopistaan. "Paha henki varmasti otta, jos viipy siellä."

"Siinä puhui järjen ääni", sanoi Summerlee vakaumuksella. "Olemme saaneet jo tarpeeksemme seikkailuista, ja sellaiset eivät sovi meidän luonteellemme eivätkä asemallemme. Oletan teidän pitävän sananne, Challenger. Tästälähtien te omistatte kaiken tarmonne siihen, että pääsisimme pois tästä kauhistuttavasta maasta ja voisimme palata sivistyneeseen maailmaan."

VIIDESTOISTA LUKU

"Silmämme ovat nähneet suuria ihmeitä."

Minä kirjoitan tätä päivä päivältä, mutta toivoen, että ennenkun pääsen loppuun, on aurinko jo päässyt pilkahtamaan pilvien lomista. Me olemme täällä yhä edelleen tietämättä mitään poispääsymahdollisuuksia, ja tämä vaikuttaa meihin hyvin masentavasti. Voin kuitenkin hyvin kuvailla mielessäni, että vielä tulee päivä, jolloin me iloitsemme siitä, että meidän oli pakko pysytellä täällä niin kauan, sillä täten tulimme tuntemaan yhä uusia tämän paikan ihmeitä ja saimme lisätietoja sen elävistä olennoista. 15

Intiaanien voitto ja apinamiesten häviö oli kohtaloittemme käännekohta. Itse asiassa me siitä hetkestä asti olimme ylätasangon herroja, sillä alkuasukkaat katselivat meitä pelon ja kiitollisuuden sekaisilla tunteilla, kun me ihmeellisillä keinoillamme olimme auttaneet heitä tuhoamaan verivihollisensa. Omasta puolestaan heillä ehkä olisi voinut olla ilon syytä, jos olisivat saaneet niin kauhistuttavan epäluotettavat olennot lähtemään tiehensä, mutta itse he eivät ehdotelleet meille mitään keinoja, millä olisimme päässeet alamaan tasangoille. Ennen oli -- sikäli kuin ymmärsimme heidän merkkejään -- ollut olemassa vuorikäytävä, jota myöten voi päästä paikalle ja sen toisen suun me olimme nähneet alhaalta käsin. Tätä vuorikäytävää pitkin sekä intiaanit että apinaihmiset epäilemättä olivat kiivenneet huipulle, ja Maple White tovereineen oli tullut samaa tietä. Viime vuonna, kauhean maanjäristyksen sattuessa, oli kuitenkin käytävän yläosa luhistunut ja kadonnut jäljettömiin. Intiaanit voivat vain pudistaa paitansa ja kohottaa olkapäitään, kun me teimme tiettäväksi, että olisimme halunneet päästä alas. On mahdollista, että he eivät voi, mutta kukatiesi he eivät tahdokaan auttaa meitä täältä pois.

Voittoisan sotaretken loputtua ajettiin apinakansan viimeiset jäännökset ylätasangon toiseen ääreen -- heidän valitushuutonsa olivat hirvittäviä -- ja heidät sijoitettiin intiaaniluolien läheisyyteen, jossa he tästä lähtien tulisivat isäntäinsä valvomiksi työjuhdiksi. Pimeän tultua voi tästä vankileiristä kuulla pitkällistä vaikerrusta.

Kahden päivän kuluttua taistelusta olimme me liittolaisinemme palanneet ylätasangon ylitse ja pystyttäneet leirimme heidän kallioittensa juurelle. He koettivat saada meitä muuttamaan heidän luoliinsa, mutta tähän ei Roxton millään muotoa tahtonut suostua, koska me hänen vakuutustensa mukaan silloin olisimme joutuneet heidän valtaansa, jos he olisivat olleet mieleltään petollisia. Me säilytimme siis riippumattomuutemme ja aseemme olivat aina valmiina kaiken mahdollisen varalta, vaikkakin meillä oli mitä parhaimmat suhteet villien kanssa. Me kävimme myös usein vieraskäynneillä heidän luolissaan, jotka olivat sangen merkillisiä asumuksia, vaikkakaan emme voineet ratkaista, olivatko ne ihmiskäsin tehtyjä vai luonnon muodostamia. Ne olivat kaikki samassa rivissä, erään hauraan kivilajin muodostuksia, joka näytti olevan jonkunlainen lomakerros yläpuolella punerviksi kallioiksi muodostuneen basaltin ja alapuolisen kovan graniittiperustan välillä. Luola-aukot olivat noin kahdenkymmenen jalan korkeudessa maankamarasta ja niihin päästiin pitkiä kiviportaita myöten, jotka olivat niin kapeat ja jyrkät, ettei mikään suuri eläin voinut nousta niitä. Sisältä olivat luolat lämpöisiä ja kuivia ja etääntyivät eri kauaksi suoraan vuoren sisään. Seinät olivat sileitä ja niiden koristuksiksi oli hiillytetyillä kepeillä piirretty mainioita kuvia ylängön ihmeellisistä eläimistä. Jos kaikki elämä tästä maasta loppuisi, niin saisivat tulevaisuuden tutkijat näitten luolien seinistä toki todistuksia noitten tavattomien eläinten dinosaurioitten, iguanodonien ja joutsenliskojen -- hiljattaisesta olemassaolosta maanpäällä.

Saatuamme tietää, että alkuasukkaat pitivät noita valtavan suuria iguanodoneja kesynä karjanaan ja että ne olivat vain pelkkiä vaeltavia lihavarastoja, olimme tulleet siihen luuloon, että ihminen, jopa noinkin alkeellisesti varustettu, oli anastanut tasangon ylivallan. Tulimme kuitenkin pian näkemään, ettei asianlaita ollut tällainen, vaan että hän sai olla siellä vain armosta. Kolmantena päivänä siitä kun olimme tuoneet leirimme intiaaniluolien lähistölle sattui onnettomuus. Challenger ja Summerlee olivat tuona päivänä lähteneet järvelle, jossa muutamat alkuasukkaista heidän johtaminaan keihästivät suurten liskolajien edustajia. Lordi Roxton ja minä olimme jääneet leiriin, joukon intiaaneja ollessa asettuneina luolien edustan ruohoiselle rinteelle, missä he tekivät kukin askareitaan. Äkkiä kaikui räikeän meluisa merkinanto ja sana "Itopu!" kuului sadoilta huulilta. Joka taholta tuli miehiä, naisia ja lapsia, jotka kaikki ryntäsivät etsimään turvaa ja kiitivät hurjaa vauhtia portaita ylöspäin.

Kun me kohotimme katseemme, näimme me heidän heiluttavan käsiään ja viittovan meitä kiirehtimään luoksensa. Me olimme kumpikin tarttuneet kivääreihimme ja juoksimme katsomaan mikä oli hätänä. Lähimmästä lehdosta syöksyi samassa esiin kaksitoista tai viisitoista intiaania. He juoksivat henkensä edestä ja heidän kintereillään tulla möyrästi kaksi hirveätä petoa, juuri samoja, jollainen minuakin oli vainonnut yksinäisellä vaelluksellani. Muodoltaan ne muistuttivat suunnattomia sammakoita ja ne liikkuivat omituisesti loikaten, mutta niiden mittasuhteet olivat kuulumattoman valtavat, suuremmat kuin suurimmankaan elefantin. Me olimme ennen nähneet niitä vain pimeässä, ja ne ovatkin yöeläimiä, jotka näyttäytyvät päivisin vain silloin kun niitä niiden koloissa hääritään. Nyt me olimme aivan hämmästyksen lamauttamia nähdessämme ne, sillä niiden täplikkäällä, käsnäisellä nahalla oli aivan kalamainen loisto, ja auringonvalo heijasti siitä alituisesti vaihtelevan sateenkaarivälkkeen eläimen liikkuessa.

Meillä ei kuitenkaan ollut paljon aikaa niiden katselemiseen, sillä kädenkäänteessä ne olivat saavuttaneet pakenijat ja aikaansaivat suurta hävitystä heidän joukossaan. Niiden keinona oli koko painollaan rynnätä uhrinsa päälle ja jättää se siihen vertavuotavana ja murskattuna hypätäkseen sitten seuraavan päälle. Nuo onnettomat intiaanit huusivat kauhusta, mutta vaikka he kuinka juoksivat, olivat he avuttomia näitten jättiläiseläinten säälimätöntä päättäväisyyttä ja uskomatonta ketteryyttä vastaan. Toinen toisensa jälkeen he sortuivat maahan ja heitä oli jäljellä enää tuskin puoli tusinaa, kun toverini ja minä olimme ehtineet auttamaan heitä. Meidän apumme heitä kuitenkin vähän hyödytti ja itse jouduimme nyt samaan vaaraan. Parin sadan kyynärän päästä me tyhjensimme pyssymme lennättäen petoihin kuulan toisensa jälkeen. Seuraukset olivat joka tapauksessa samat, kuin jos olisimme viskelleet heitä paperipalloilla. Näitten matelijain hidas luonto ei suuresti välittänyt haavoista, ja niiden gangliot, jotka eivät ole yhteydessä aivojen kanssa vaan ovat selkäytimen haarautumia, ovat nykyaikaisilla aseilla saavuttamattomissa. Ainoa minkä voimme oli se, että saimme niiden eteenpäinmenon estetyksi, johtamalla niiden huomion pyssyjemme pamauksiin ja tulenliekkeihin, ja täten saimme alkuasukkaille ja itsellemme aikaa rynnätä pelastaville portaille. Mutta missä kahdennenkymmenennen vuosisadan räjähtävät kuulat olivat tehottomia, siinä alkuasukkaitten strophantus-nesteeseen kastetut myrkytetyt nuolet, joihin vielä lisäksi oli hierottu mädännyttä lihaa, tekivät vaikutuksensa. Tuollaisista nuolista ei metsästäjällä ollut suurtakaan hyötyä, sillä niiden vaikutus oli tämäntapaisten eläinten hitaan verenkierron takia varsin vitkallinen, niin että eläin ennen taintumistaan olisi ehtinyt surmata vainoojansa.

Mutta nyt kun molemmat hirviöt tulivat jäljessämme aina portaille asti, lensi niitä vastaan oikea nuolisade luolan kustakin aukosta. Lyhyen hetken perästä ne olivat muuttuneet aivan sulkapeittoisiksi, mutta osoittamatta mitään tuskanmerkkejä ne voimattomassa raivossa kuopivat ja tömistivät uhriensa luo johtavia portaita, onnistuivat pääsemään jonkun kyynärän ylöspäin, mutta lipuivat taas maahan. Lopuksi kuitenkin myrkky alkoi vaikuttaa. Toinen eläimistä päästi kumeasti jylisevän valituksen ja laski suuren litteän päänsä maahan. Toinen alkoi ulvoen ja kirkuen tuskasta hypellä, mutta pian sekin suistui pitkäkseen haavoittuneena vääntelehtien, ja muutaman hetken perästä se virui kankeana ja liikkumattomana.

Äänekkäästi riemuiten kiirehtivät nyt intiaanit alas luolistaan ja panivat toimeen hurjan voittotanssin kuolleitten eläinten ympärillä, melkein hulluina ilosta, kun oli onnistuttu kaatamaan kaksi heidän vaarallisimmista vihollisistaan. Samana iltana he hakkasivat palasiksi ja veivät pois ruumiit, ei syötäväksi -- sillä myrkky vaikutti yhä edelleen -- vaan jotta ne eivät tartuttaisi mitään ruttomaista sairautta. Suuret matelijasydämet -- parin sohvatyynyn kokoiset -- jätettiin kuitenkin paikoilleen, ja ne yhä hitaasti sykkivät, laajentuen ja kokoonvetäytyen, osoittaen kauheata, ruumiista erillistä elämää. Vasta kolmantena päivänä niiden toiminta lakkasi ja nuo hirveät elimet olivat hiljaa paikallaan.

Joskus, kun saan läkkirasiaa paremman kirjoituspöydän ja tuhruista lyijykynää sekä viimeistä ryvettynyttä muistiinpanokirjaa paremmat kirjoitusneuvot, minä annan täydellisemmän kuvauksen Accala-intiaaneista, heidän parissaan viettämästämme ajasta ja Maple Whiten Maan ihmeellisistä olosuhteista. Muistini ei tällöin tule minua koskaan pettämään, sillä niin kauan kuin elän ja hengitän, tulee jokaisen täällä sattuneen seikan ja kokemuksen muisto säilymään yhtä selvänä ajatuksissani kuin lapsuuden varhaisimmat merkilliset tapahtumat. Mitkään uudet vaikutteet eivät voi piirtyä niin syvälle mieleeni. Kun saan aikaa, tulen kuvailemaan sitä ihmeellistä, järvellä viettämäämme kuutamoyötä, jolloin nuori ichthyosaurus -- kummallinen puoleksi hylkeen, puoleksi kalan näköinen olento, jolla oli luun peittämät silmät kuonon kummallakin puolella ja kolmas silmä pään keskellä -- takertui erään intiaanin verkkoon ja oli kaataa kanoottimme, ennenkun me onnistuimme saamaan sen maihin. Samana yönä vihreä vesikäärme lennähti ylös vedenkalvosta ja silmukoissaan vei syvyyteen Challengerin venheen soutajan. Tulen myöskin kertomaan siitä suuresta, valkeasta, yöllisestä eläimestä -- vielä tänäänkään emme tiedä oliko se nelijalkainen eläin vai matelija -- joka eli järven itäpuolella olevassa tympäisevän liejuisessa rimmessä ja pimeässä liikkui sinne tänne levittäen ympärillensä heikkoa fosforivaloa. Intiaanit pelkäsivät sitä niin suuresti, ettemme saaneet heitä lähtemään mukaamme sinne; itse kävimme siellä kahdesti ja kummallakin kerralla näimme eläimen, vaikkakaan emme saaneet raivatuksi itsellemme tietä tuolle upottavalle rimmelle, missä se oleili. Voin vaan sanoa, että se näytti lehmää suuremmalta ja sillä oli omituinen myskinhaju. Tulen myöskin kertomaan siitä suuresta linnusta, joka eräänä päivänä ajoi Challengeria takaa aina luolien vapaakaupungille asti -- se oli suuri juokseva lintu, paljon strutsia korkeampi, jolla oli korppikotkan kaula ja niin kauhistuttavan näköinen pää, että lintu oli kuin kulkeva kuolema. Challengerin kiivetessä portaille lintu ojensi nokkansa ja sieppasi hänen toisen kengänpohjansa aivankuin veitsellä leikaten. Mutta sillä kertaa nykyaikaiset aseet näyttäytyivät käyttökelpoisiksi, ja tuo suuri lintu, joka jaloista päähän oli yhdentoista jalan mittainen, sen nimi on phororachus, jos saa uskoa hengästynyttä mutta äärimmäisen ihastunutta professoria -- sortui Roxtonin ampumana maahan liehuvien höyhenien ja kolisevien luitten sekamelskana, inhoittavien keltaisten silmien mulkoillessa tuosta kaaoksesta. Saisinpa vain elää ja nähdä tuon lattean, julman kallon kerran omassa lokerossaan muitten voitonmerkkien joukossa Albanyssa. Lopuksi en olisi hiukan selostamatta toxodonia, tuota valtavaa, kymmenen jalan suuruista marsua, ulkoisine torahampaineen, jonka me kerran tapoimme, sen juodessa järven rannalla. Kaikkea tätä minä kerran perinpohjaisemmin kuvailen, ja hermoja-ärsyttäneiden päivien lomiin liitän noitten ihanien kesäiltojen kuvauksia, jolloin me, kirkkaan sinisen taivaan yllämme kaareutuessa, hyvinä tovereina lojuimme korkeassa ruohikossa ja ihmettelimme pilvissä leijailevaa ihmeellistä lintua sekä kummallisia, tuntemattomia eläimiä, jotka ryömivät esiin koloistaan meitä katselemaan, suurten pensaitten aivan nääntyessä mehuisten hedelmäin painoon ja somien kukkien pilkistellessä ruohikosta. Mielinpä myös kertoa noista pitkistä, kuutamoisista öistä, joina me keinuimme suuren järven hohtavalla pinnalla, vavisten ja hämmästyneinä katsellen satumaisten hirviöitten molskahduksista syntyviä suuria pyörylöitä sekä vihertävää hohdetta syvyydessä, mikä syntyi jonkun eriskummallisen eläimen liikkuessa tuolla alhaalla pimeän rajoilla. Näihin kuvaelmiin mieleni ja kynäni vielä tulevaisuudessa palaavat, antaakseni niistä silloin yksityiskohtaisemman selonteon.

Mutta, kysytte te luultavasti, miksi näitä tarkasteluja ja miksi tällaista viivyttelyä, kun teidän ja toverienne olisi yötä päivää pitänyt suunnitella keinoja, miten päästä palaamaan ulkopuoliseen maailmaan? Vastaan siihen, että yksikään meistä ei ollut toimimatta tähän suuntaan, mutta kaikki meidän ponnistelumme olivat tähän asti rauenneet tyhjiin. Erään asian olimme pian tulleet huomaamaan. Intiaanit eivät millään muotoa tahtoneet auttaa meitä lähtöaikeissamme. Kaikissa muissa suhteissa he olivat meidän ystäviämme -- voisipa melkein sanoa: meidän nöyriä orjiamme -- mutta kun otettiin kysymyksenalaiseksi, eivätkö he tahtoisi auttaa meitä valmistamaan ja kuljettamaan siltaa erottavan kuilun ylitse, tai kun koetimme saada heitä antamaan meille nahkavöitä tai köynnöksiä punoaksemme niistä köyttä, kohtasi meitä hyväntuulinen mutta ehdoton kielto. He hymyilivät, vilkuttivat silmiään, puristivat paitansa eivätkä antaneet suostumustaan. Tuo vanha ylimyskin epäsi yhtä jyrkästi meidän pyyntömme, ja ainoastaan Maretas, pelastamamme nuorukainen, katseli meitä miettiväisenä ja liikkeillään merkitsi, että hänestä oli ikävää, kun meidän toiveitamme vastustettiin.

Aina siitä asti, kun apinaihmiset niin ratkaisevasti oli voitettu, he pitivät meitä jonkunlaisina yliluonnollisina olentoina, joilla oli voitto ihmeellisen aseensa putkessa, ja he uskoivat, että niinkauan kun me olisimme heidän luonaan, heitä onni seuraisi. Meille tarjottiin ilmaiseksi pieni punaposkinen vaimo ja oma luola kullekin, jos vain unohtaisimme oman kansamme ja kaikiksi ajoiksi jäisimme ylängölle. Tähän asti olimme olleet heille ystävällisiä, vaikkakin toiveemme kävivät toiseen suuntaan, mutta olimme aivan selvillä siitä, että meidän oli pidettävä salassa kaikki alaslaskeutumishankkeemme, sillä meillä oli syytä peljätä, että hätätilassa voitaisiin käyttää väkivaltaa meidän pysyttämiseksi paikallamme.

Dinosaurioitten vaarasta huolimatta -- mikä ei ole varsin suuri muulloin kun öisin, sillä, kuten jo olen huomauttanut, ne ovat elintavoiltaan parhaasta päästä yöeläimiä -- olen kahdesti viime viikkojen aikana käynyt vanhalla leirillämme tapaamassa neekeriämme, joka edelleen suorittaa vartiopalvelusta vuoren juurella. Minä tähystelin allani olevaa laajaa tasankoa nähdäkseni siellä pyytämämme apujoukon lähestyvän, Mutta tuo suuri kaktusta kasvava alue levittäytyi tyhjänä ja autiona aina bambupensaitten etäiseen näköalanrajaan saakka.

"Pian ne tulee, massa Malone. Ennenkun viikko on loppu, intiaanit pala, tuo köysiä ja ottama teidät alas." Tällainen oli Zambon rohkaiseva vakaumus.

Minulle sattui jotain hieman outoa palatessani tältä toiselta leirimatkaltani, joka pakotti minut olemaan yönkin poissa tovereitteni parista. Minä palasin taas tuota tuttua tietä ja olin päässyt arviolta peninkulman matkan päähän pterodaktylien rimmeltä, kun äkisti näin minua lähestyvän hyvin merkillisen ilmiön. Se oli mies, joka kulki taivutettujen putkien telineessä, niin että hän joka puolelta oli kuin kellomaisen häkin ympäröimä. Kun olin tullut lähemmäksi, jouduin vielä enemmän ihmeisiini tuntiessani miehen lordi John Roxtoniksi. Kun hän huomasi minut, ryömi hän pois eriskummallisesta verhostaan ja tuli luokseni hymyillen, vaikkakin, kuten minusta näytti, hieman hämillään.

"Kas hyvää päivää, nuori ystävä", sanoi hän, "kukapa olisi arvannut täällä toisemme tapaavamme?"

"Mitä merkillistä te puuhailette?"

"Olen käynyt katsomassa ystäviäni pterodaktylejä", sanoi hän.

"Mutta miksi?"

"Ne ovat mieltäkiinnittäviä eläimiä, eivätkö olekin? Mutta eivät lainkaan seuranhaluisia. Kauhean epäkohteliaita vieraille, kuten hyvin muistanette. Otin sentähden hartioilleni tämän häkin, joka estää heitä liiaksi lähentelemästä minua."

"Mutta mitä te aiotte tehdä tuolla rimmellä?" kysyin minä.

Hän katsoi minua terävästi ja minä näin hänen katseessaan jonkinlaista epäröimistä mutta myöskin vihastusta.

"Ettekö luule, että muutkin kuin professorit tahtovat saada selvää asioista ja olosuhteista?" sanoi hän viimein. "Minä tutkistelen noita simasuita. Olkoon tämä kylläksi sanottu."

"Älkää panko pahaksenne", sanoin minä.

Hänen hyvä tuulensa palasi ja hän alkoi nauraa.

"En minä pane pahakseni, nuori ystävä. Minä aion hankkia Challengerille kesyn tuollaisen. Se on eräs aikeeni. Ei, en tahdo teitä mukaani. Minulla ei ole mitään hätää häkissäni, mutta teidän laitanne on toinen. Hyvästi näkemiin. Illaksi palaan leiriin."

Hän erosi minusta ja minä näin hänen katoavan puitten sekaan tuossa ihmeellisessä häkissään.

Lordi John Roxtonin tuossa tapaamuksessamme osoittama ihmeellinen käytös ei kuitenkaan ollut mitään sen rinnalla, miten professori Challenger viime aikoina oli ruvennut esiintymään. En voi vaieten sivuuttaa sitä, että hänessä oli jotakin intiaaninaisten mielestä erinomaisen viehättävää, ja hänellä oli aina kädessään suuri, tuuhea palmunoksa, jolla hän hätisteli heitä pois kuin kärpäsiä, heidän tullessaan liian tungettelevaisiksi. Nähdä hänen operetti-sulttaanin tavoin mahtavuutensa vertauskuva kädessään marssivan ulospäin käännetyin varpain ja suuri musta parta liehumassa edessään, iso liuta suurisilmäisiä nuoria intiaanityttöjä jäljessään, oli kuva, jota tökerömpää ja hullunkurisempaa en tältä ajalta muista. Mitä Summerleehen tulee, tunsi hän suurta mielenkiintoa ylängön hyönteis- ja lintumaailmaan, ja hän käytti kaiken aikansa -- paitsi sitä huomattavaa osaa, joka omistettiin Challengeria vastaan tähdättyjen solvausten latelemiseen, kun tämä ei toimittanut meitä pois pälkähästämme -- eläimiensä puhdistamiseen ja täyttämiseen.