Part 12

Aurinko oli juuri laskemassa läntisen taivaanrannan taa, ja ilta oli valoisa ja kirkas, niin että koko ylätasanko oli selvästi nähtävissä. Täältä ylhäältä katsottuna se näytti olevan munamaisen pyöreä, kolmekymmentä englannin peninkulmaa pitkä ja kaksikymmentä leveä. Muuten itse laki oli aivan savutorven muotoinen, sillä kaikki sivut viettivät keskessä olevaa jokseenkin suurta järveä kohti, Tämä järvi päilyi vihervänä ja ihanana iltavalaistuksen värittämänä. Sitä kehysti leveä kaislareunusta ja sen pinnan särkivät keltaiset hiekkasärkät, jotka loistivat kuin kulta lempeässä auringonvalossa. Joitakin pitkiä olentoja, liian suuria alligatoreiksi, liian pitkiä kanooteiksi oli näiden hietikkojen reunoilla. Kaukoputkella katsoessani minä kyllä näin, että ne olivat eläviä olentoja, mutta niiden muotoa en voinut erottaa.

Edessäni oli metsien ympäröimä iguanodonien notko ja kauempana näkyi pyöreä alue, joka epäilemättä oli pterodaktylien räme. Toisella puolella oleva maisema tarjosi aivan toisenlaisia nähtävyyksiä. Täällä ulkosivun basalttimuodostumat kaartuivat sisäpuolelle noin parinsadan jalan korkuisena lohkeamana, jonka edessä oli metsää kasvava rinne. Näiden punaisten kallioitten juurella vähän maankamaraa korkeammalla voin kaukoputkella nähdä rivin tummia reikiä, joita arvelin luolien aukoiksi. Yhdessä sisäänkäytävässä häämöitti jotakin valkoista, mutta tarkemmin en sitä voinut erottaa. Istuin piirtäen niin kauan kuin aurinko oli taivaalla ja lakkasin vasta pimeän tultua, jolloin en enää nähnyt ympärilleni. Sitten kipusin alas tovereitteni luo, jotka innokkaasti odottivat minua tuon suuren puun juurella. Kerran minäkin olin retkikunnan sankari. Minä yksin olin tämän keksinyt, minä yksin työn suorittanut, ja tässä nyt oli kartta, joka korvaisi meille kuukauden sokean hapuilemisen tuntemattomien vaarojen keskellä. Jokainen tovereistani puristi kohteliaasti kättäni. Mutta ennenkun he alkoivat käsitellä kartan yksityisseikkoja täytyi minun heille kertoa kohtaukseni apinan kanssa.

"Se on ollut täällä koko ajan", sanoin.

"Mistä te sen tiedätte?" kysyi lordi Roxton.

"Siitä, että minulla koko ajan on ollut sellainen tunne, että meitä joku pahansuopa olento vaanii. Mainitsin siitä jo professori Challengerille."

Nuori ystävämme sanoi todellakin jotakin sentapaista. Hän on meistä ainoa, jolla on kelttiläinen tempperamentti, ja senvuoksi on hänellä tuollaisia vaikutteita.

"Telepatian koko teoria --" alkoi Summerlee täyttäen piippuansa.

"On liian laaja tässä käsitellä", keskeytti Challenger päättävästi. "Sanokaa nyt" -- hän puhui kuin piispa pyhäkoululapselle -- "huomasitteko sattumalta, voiko tuo eläin taivuttaa peukalonsa käden sisäsivun ylitse?"

"En, sitä en todellakaan huomannut."

"Oliko se hännällinen?"

"Ei ollut."

"Oliko sillä tarttumajalat?"

"Otaksun, että se ei olisi voinut niin nopeasti liikkua oksissa, jollei se olisi niihin myös tarttunut jaloin."

"Etelä-Ameriikassa elää, ellen erehdy -- noin kolmekymmentä kuusi eri apina lajia, mutta ihmistä muistuttava apina on siellä tuntematon. Nyt kuitenkin saadaan selville, että sellainen löytyy tässä maassa, eikä se ole tuo harvinainen gorilla-muunnos, jota on tavattu vain Afriikassa ja Itämailla." -- Olin vähällä keskeyttää hänet tokaisemalla, että olin nähnyt tämän eläimen serkun Kensingtonissa. -- "Tämä on sitäpaitsi parrakas ja väritön, ja viimemainittu seikka panee olettamaan, että se on viettänyt päivänsä puiden suojassa. Meidän on ennen muuta ratkaistava kysymys onko tämä olento lähempänä apinaa vai ihmistä, Jälkimäisessä tapauksessa lähenee se sitä tyyppiä, jota jokapäiväisessä puheessa kutsutaan 'puuttuvaksi renkaaksi'. Ensimäinen velvollisuutemme on ratkaista tuo ongelma."

"Ei voi tulla kysymykseenkään," sanoi Summerlee tiukasti. "Kun me nyt mr Malonen älyn ja notkeuden avulla" -- minun täytyy toistaa hänen sanansa -- "olemme saaneet kartan, on ensimäinen ja ainoa velvollisuutemme koettaa terveinä ja ehjin nahoin päästä pois tästä kauheasta paikasta."

"Sivistyksen lihapatoja", mutisi Challenger.

"Sivistyksen mustepulloja, sir. Meidän tehtävämme on uskoa aikakirjoille näkemyksemme ja jättää muille seikkaperäisempi tutkimus. Siitähän olimme yksimielisiä jo ennenkun mr Malone antoi meille kartan."

"Hyvä," sanoi Challenger, "minä myönnän tulevani rauhallisemmaksi, kun saan varmuuden siitä, että tutkimusmatkamme tulokset joutuvat ystäviemme tietoon. Vielä en tiedä mitään poispääsy-keinoa, mutta en ole vielä milloinkaan käsitellyt ongelmaa, jota eivät kekseliäät aivoni olisi voineet ratkaista. Minä lupaan huomenna suunnata kaiken huomioni paluukysymykseen."

Ja silleen sai asia jäädä. Mutta samana iltana valmistettiin nuotion ja yhden ainoan kynttilän valossa tämän kadonneen maan ensimäinen kartta. Jokainen yksityisseikka, jonka minä vartiotornistani olin hätäisesti merkinnyt muistiin, sai nyt tarkasti määrätyn paikkansa. Challengerin lyijykynä kaareili tuon suuren tyhjän paikan yli, joka tarkoitti sisäjärveä.

"Kuinka me tämän nimitämme?" kysyi hän. "Miksi emme ikuistuttaisi tähän teidän nimeänne?" sanoi Summerlee happamalla tavallaan.

"Minä toivon, sir, että minun nimeni tulee saamaan muita henkilökohtaisempia hyvityksiä jälkimaailmalta", vastasi Challenger jyrkästi. "Typerinkin ihminen voi ikuistuttaa nimensä liittämällä sen johonkin vuoreen tai jokeen. Sellaista muistomerkkiä minä en tarvitse."

Summerlee veti suunsa hymyyn aikoen tehdä uuden hyökkäyksen, mutta lordi Roxton riensi nopeasti väliin.

"Teidän, nuori mies, on annettava järvelle nimi", sanoi hän. "Te näitte ensimäisenä sen, ja jos te tahdotte kutsua sitä 'Malonen järveksi', niin on teillä, toden totta, oikeus siihen."

"Aivan oikein. Nuori ystävämme saa antaa järvelle nimen", sanoi Challenger.

"Siinä tapauksessa", sanoin minä ja tunsin punastuvani, "annan sille nimen 'Gladyn järvi'."

"Eikö teidän mielestänne 'Keskusjärvi' olisi sopivampi?" huomautti Summerlee.

"Minä pidän edellistä parempana," Challenger katsoi minuun osanottavasti ja ravisti suurta päätään. "Lapset ovat lapsia", sanoi hän. "Olkoon sen nimi 'Gladyn järvi'."

KAHDESTOISTA LUKU

"Metsässä oli kaameata."

Olen jo sanonut -- tai ehkä en olekaan sitä sanonut, sillä muistoni pettää minut usein nykyisin -- että olin tavattoman ylpeä, kun kolme tovereitteni kaltaista miestä kiitti minua, arvellen minun pelastaneen tai ainakin kerrassaan parantaneen aseman. Ollen nuorin joukosta en ainoastaan ikääni vaan myös kokemuksiin, luonteeseen, tietoihin ja kaikkeen siihen nähden, joka tekee ihmisestä miehen, olin ensin ollut syrjäasemassa. Mutta nyt pääsin oikeuksiini. Oi, kuinka tämä tuntui ihanalta! 'Ylpeys käy lankeemuksen edellä', sanoo sananlasku, ja sen minäkin sain kokea. Tuo itsetyytyväisyyden tunne, lisääntynyt itseluottamus saattoi minut samana yönä mitä kauheimpaan seikkailuun, jonka pelkkä muistaminenkin tekee minut sairaaksi.

Kerronpa koko tapahtumain sarjan. Olin niin innostunut onnistuneesta kiipeämismatkastani, että en voinut nukkua. Summerlee oli vartiana ja istui kokoonkyyristyneenä pienen leiritulen luona. Hän oli ihmeellisen kulmikkaan näköinen, pyssy oli hänen polvillaan ja pukinpartansa heilahteli pään nuokkuessa. Lordi Roxton nukkui hiljaa eteläameriikkalaiseen ponchoonsa [hihaton takki] kääriytyneenä, ja Challenger kuorsasi niin että kaiku metsästä vastasi. Täysi kuu paistoi kirkkaasti ja ilma oli raikas ja kylmä. Miten ihanaa olisikaan tehdä tällaisena yönä pieni kävelyretki. Ja niin syntyi ajatus: "Miksikä ei!" Hiipisin hiljaa täältä, tulisin Keskusjärvelle, palaisin ennen aamiaista tarkat tiedot paikasta mukanani -- eikö minua silloin pidettäisi seurueen tärkeimpänä henkilönä? Ja Summerleen mielipide voittaisi, keksittäisiin joku poispääsy-keino ja sitten palattaisiin Lontooseen tietoisina ennen muuta ylätasangon keskusmysteriosta, jossa vain yksin minä olisin käynyt. Minä ajattelin Gladya ja hänen lausettaan "sankarityöt ympäröivät meitä." Olin kuulevinani hänen äänensä, kun hän sanoi tuon. Ajattelin myös Mc Ardlea. Kuinka mainioita kolmenpalstan kirjoituksia sanomalehteen! Mitkä ylenemisen mahdollisuudet! Ensi suuren sodan kirjeenvaihtajan paikkaa tarjottaisiin varmasti minulle. Tartuin pyssyyn -- patruunia oli taskuni täynnä -- ja työnnettyäni piikkipensaat syrjään piilopaikkamme kulkuaukon kohdalta, pujahdin nopeasti metsään. Heitin silmäyksen tiedottomaan Summerleehen, kelvottomaan vartiaan, joka yhä istui nuokkuen kuin kiinalainen porsliininukke hiipuvan hiiloksen äärellä.

Olin tuskin kulkenut sata kyynärää, kun jo syvästi kaduin äkkinäistä päätöstäni. Olen ehkä jo monasti tässä selostuksessa maininnut, että minulla on liian suuri kuvittelukyky ollakseni rohkea, mutta että minä hirveästi pelkään näyttää pelkurilta. Ja tuo tunne ajoi minua eteenpäin. En voinut luikerrella takaisin toimittamatta jotakin. Vaikkapa toverini eivät olisi minua kaivanneetkaan, eivätkä koskaan saaneet tietää heikkouttani, jäisi sieluuni sittenkin ainaiseksi sietämätön häpeän tunne. Ja kuitenkin minä väristin asemaani ajatellessani ja olisin antanut kaikki mitä minulla oli suoriutuakseni kunnialla leikistä.

Metsässä oli kaameata. Puut olivat niin taajassa, niiden lehvät levittäytyivät niin laajalti, että en voinut nähdä kuutamosta muuta kuin että korkeimmat oksat siellä täällä muodostivat taidokasta filigraanikudosta tähtikirkasta taustaa vastaan. Kun silmät olivat ehtineet tottua pimeään, huomasin että puiden välit olivat milloin tummempia, milloin vaaleampia -- toiset niistä voi erottaa, toiset taas olivat sysimustia kuin luolain suut, ja minä kauhulla ohikulkiessani väistin niitä. Minä ajattelin tuon kiusatun iguanodoksen raivokasta ulvontaa -- tuota pöyristyttävää huutoa, mikä oli metsässä kaikunut. Ajattelin myös tuota vertatihkuvaa käsnäistä kärsää, jonka olin vilahdukselta nähnyt lordi Roxtonin soihdun valossa. Ja nyt minä olin sen eläimen metsästysmailla. Koska tahansa voi se hyökätä esiin pimeästä ja heittäytyä kimppuuni -- tuo nimetön kauhea hirviö. Pysähdyin, otin patruunan taskustani ja aioin ladata aseeni. Mutta mitä huomasinkaan! Kiireessä olin ottanut haulipyssyn kiväärin sijasta.

Taas tunsin että minun täytyisi kääntyä takaisin. Tässähän minulla nyt oli oivallinen syy epäonnistumiseeni -- syy minkä tähden ei kukaan pitäisi minua pelkurina. Mutta ylpeyteni nousi vastustamaan jo tuota sanaakin "epäonnistua". Minä en voinut, en saanut tehdä noin. Kivääri oli yhtä hyödytön kuin haulipyssykin sellaisten vaarojen varalle, jotka minua ehkä uhkasivat. Jos palaisin leiriin vaihtamaan asetta, niin tuskin pääsisin huomaamattomasti pujahtamaan takaisin. Ja jos minut nähtäisiin, tulisi siinä kaikenlaisia selvittelyjä, enkä minä enää saisi koettani pysymään omana tietonani. Hetken epäiltyäni mursin luontoni ja jatkoin matkaani käyttökelvoton pyssy kainalossani.

Metsän pimeys oli herättänyt levottomuuttani, mutta vielä enemmän kammotti minua kuun valkea aavemainen valovirta. Pensaisiin piiloutuneena kurkistelin iguanodonien puutonta notkoa. Ei ainoatakaan hirviötä näkynyt. Mahdollisesti tuon yhden surullinen kohtalo oli karkoittanut toiset pois laitumiltaan. Sumuisessa hopeanhohtoisessa yössä en nähnyt minkään elävän olennon jälkeäkään. Tulin senvuoksi rohkeammaksi ja riensin tuon pienen kentän poikki. Sen toisella puolella löysin taas joen, joka oli minun oppaani. Se oli iloinen seuralainen, riemullisesti se huppelehti juostessaan, aivan kuin kotiseutuni rakas vanha puro, jonka äärellä ennen lapsena olin huvikseni illoin onkinut. Tätä seuraten tulisin varmaan järvelle ja päinvastaiseen suuntaan kulkien saapuisin sitä myöten takaisin leiripaikallemme. Usein täytyi minun jättää se näkyvistäni taajan metsän takia, mutta aina kuulin sen lorinan ja loiskeen.

Vähitellen varsinainen metsä harveni ja pensaat sekä siellä täällä kohouvat korkeat puut tulivat sijalle. Voin senvuoksi nopeasti rientää eteenpäin ja nähdä itse, vaikka minua ei nähty. Minä astuin juuri pterodaktylusten rämeen ohitse, kun kuulin räpyttävien siipien suhinaa ja läheltäni lähti lentoon yksi noita suuria eläimiä, joiden siipien väliä on vähintäin kaksikymmentä jalkaa. Kun se leijaillessaan sattui varjostamaan kuuta, ja valo lankesi sen kaivomaisten siipien läpi, näytti tuo eläin lentävältä luurangolta valkeata troopillista sädeloistoa vastaan. Minä ryömin pensaiden suojaan, sillä tiesin kokemuksesta, että tuon eläimen yksi ainoa huuto kokoaa satoja samanlaisia inhoittavia olentoja pääni ympärille. Vasta kun se oli laskeutunut maahan, uskalsin minä hiipien jatkaa matkaani.

Yö oli ollut jokseenkin hiljainen, mutta kun minä nyt pyrin eteenpäin, kuului korviini kumea, jymisevä ääni, taukoamaton humina. Se kasvoi yhä ja viimein se kuului aivan läheltäni. Seisoessani hiljaa oli ääni tasainen ja keskeytymätön, aivan kuin sen aiheuttaja olisi pysynyt paikallaan. Se oli kuin kiehuva kattila tai poriseva suuri pata. Pian keksin mistä se johtui. Näin järven tai oikeammin lammikon, sillä se ei ollut suurempi kuin Trafalgar Squarella oleva vesiallas. Suuri pikimäinen aine, jonka pinta nousi ja laski suurina kaasukuplina, oli lammikon sisällyksenä. Sen yläpuolella oleva ilma värisi kuumuudesta ja ympäröivä maa oli niin polttavaa, että sitä tuskin voi käsin koskettaa. Oli aivan selvää, että suuri vulkaaninen purkaus, joka ajast'aikoja sitten oli muodostanut tämän kummallisen ylätasangon, ei ollut vielä kokonaan tyhjentänyt voimaansa. Mustuneita kiviä ja laavakasoja olin jo ennenkin nähnyt ylätasangon rehevän kasvullisuuden keskessä, mutta tämä asfalttilampi oli ensimäinen täysin pätevä todistus; tässä oli nyt vanhan kraaterin suu. Minulla ei ollut aikaa lähemmin tutkia sitä, sillä minun täytyi rientää, jos aioin ehtiä aamuksi takaisin leiriin.

Kamala oli tuo retki, eikä sen muisto koskaan mielestäni hälvene. Minä milloin hiljaa hiivin eteenpäin, milloin melkein ryömin pysähtyen pamppailevin sydämin joka kerta kun kuulin oksien taittuvan jonkun petoeläimen kulkiessani edelläni. Toisinaan kohosi äkkiä näkyviin suuria mykkiä varjoja, jotka tuntuivat astuvan sametinhienoin käpälin, mutta sitten ne taas hävisivät. Monasti minä kyllä pysähdyin aikoen kääntyä takaisin, mutta joka kerta voitti ylpeyteni pelon, ja minä ponnistelin eteenpäin saavuttaakseni päämääräni.

Vihoviimein -- kelloni oli silloin yksi yöllä -- näin veden välkkyvän viidakon pensaiden lomitse ja kymmenen minuutin perästä olin Keskusjärven rannalla. Minua janotti kovasti ja niinpä laskeuduin juomaan tuota raikasta kirkasta vettä. Leveä poljettu tie johti rantaan, joten minä ilmeisesti olin eläinten juomapaikalla. Aivan lähellä vedenkalvoa oli suuri erillinen laavalohkare. Minä kiipesin sille, ja sen kupeella maaten oli minulla mainio näköala joka suuntaan.

Heti ensi silmäyksellä näin jotakin perin kummallista. Kun kuvasin suuren puun latvasta aukeutuvaa näköalaa, sanoin huomanneeni vastassa kohoavien kallioitten juurella rivin tummia täpliä, joita arvelin luolien suiksi. Katsoessani nyt samoja kallioita näin kaikkialla pyöreitä valoläikköjä, punertavia selvästi eroavia pyörylöitä, jotka pimeässä muistuttivat linjalaivan kanuunanreikiä. Ensin luulin ilmiötä jostakin vulkanisesta purkauksesta syntyneeksi laavahehkuksi, mutta sitä se ei voinut olla. Jos tuolla olisi ollut liikkeellä vulkanisia voimia, olisi niiden alkukohdan täytynyt sijaita syvyydessä eikä ylhäällä kallionkoloissa. Mitä ihmettä tuo mahtoi olla? Kummallista mutta nytpä sen keksin. -- Näiden punaisten pilkkujen täytyi heijastua luolissa palavasta valosta -- ihmiskäsien sytyttämistä valkeista. Tällä ylätasangolla oli siis ihmisiä! Minkä loistavan havainnon olinkaan tehnyt. Onnistunut oli tutkimusmatkani! Nytpä meillä tosiaan oli uutisia Lontoossa kerrottaviksi!

Kauan minä siinä makasin tarkastellen noita punaisia lepattavia valopilkkuja. Vaikka ne olivat noin kymmenen peninkulman päässä minusta, voin kuitenkin selvästi havaita, kuinka ne toisinaan kirkkaina loistivat ja toisinaan pimenivät jonkun kulkiessa niiden ohi. Mitä olisinkaan antanut, jos olisin voinut ryömiä heidän luokseen, tutkiskella heitä ja viedä tovereilleni pienen kuvauksen tässä ihmemaassa asuvan rodun ulkonäöstä ja luonteenlaadusta! Nythän en sitä mitenkään voinut tehdä, mutta emme me millään muotoa saattaisi poistua tältä ylätasangolta, ottamatta tästä asiasta todellista selkoa.

Gladysjärvi -- minun oma järveni -- päilyi peilikirkkaana, ja kuun kilot heijastuivat sen kalvossa. Järvi oli jokseenkin matala, sillä monin paikoin kohosi hiekkasärkkiä vedenpinnasta, jolla minä alituiseen näin elonmerkkejä, milloin vain vesipyörylöitä, milloin jonkun ilmaan singahtavan hopeasuomuksisen kalan, milloin jonkun uivan merihirviön koukkuisine vuolukivenvärisine selkineen. Kerran näin keltaisella hietikolla jonkin olennon, joka muistutti suurta kömpelöruumiista ja pitkäkaulaista joutsenta ja joka velttona astua tallusteli eteenpäin. Äkkiä se hyppäsi veteen ja heti senjälkeen näin siitä vain taipuneen kaulan ja terävänokkaisen pään, ja vinhaa vauhtia se kiiti yli veden. Ja sitten se sukelsi kadoten näkyvistäni.

Mutta pian siirtyi katseeni noista kaukana tarkkaamistani ilmiöistä johonkin, joka kulki aivan ohitseni. Kaksi vyötiästä muistuttavaa eläintä oli tullut juomapaikalle ja kyykistynyt vedenrajaan. Niiden juodessa lipoi niiden pitkä, liikkuva kieli suuhun ja suusta ulos. Komea haarasarvinen hirvi, ylpeä eläin, joka esiintyi kuin kuningas, tuli naaraansa ja kahden vasikan kera juomaan asettuen vyötiäisten viereen. Toista niin komeata eläintä ei ole varmaan koko maailmassa, sillä ainakin ne hirvet, joita minä ennen olen nähnyt, olisivat ulottuneet tätä tuskin rintaan asti. Äkkiä se varoittavasti pärskähytti ja katosi joukkoineen kaislikkoon, ja samalla myös vyötiäiset pötkivät pakoon. Uusi mitä peloittavin eläin lähestyi astellen tietä pitkin.

Ensin minä ihmettelin, missä ennen olin nähnyt tuon kömpelön olennon, sen koukkuisen kolmikulmaisen selän ja ihmeellisen lintumaisen pään, joka ulottui melkein maahan asti. Mutta sitten minä äkkiä muistin. Tämähän on stegosaurus -- juuri sama eläin, jonka kuvan Maple White on piirtänyt luonnoskirjaansa ja joka ensimäisenä veti Challengerin huomion puoleensa. Tuossa se nyt oli -- mahdollisesti vielä aivan sama eläin, jonka amerikkalainen taiteilija oli tavannut. Maa tömisi sen äärettömän painon alla, ja kun se ahmi vettä kitaansa, vastasi läiskinään hiljaisen yön kaiku. Viisi minuuttia se oli niin lähellä minun laavalohkarettani, että olisin käteni ojentamalla voinut koskettaa sen selässä törröttäviä inhoittavia särmiä. Mutta sitten se mennä hölkötti pois kadoten kalliolohkareitten keskeen.

Katsoessani kellooni näin sen jo olevan puoli kolme, joten minun siis täytyi lähteä paluumatkalle. Minun oli helppo määrätä matkani oikea suunta, sillä koko ajan olin tarkannut, että pieni puro tuli olemaan aivan lähellä vasemmalla puolellani, ja se laski Keskusjärveen kivenheiton matkan päässä siitä suuresta kivestä, jolla minä olin pitkänäni. Lähdin siis matkaan sangen hyvilläni, sillä olin mielestäni tehnyt suuren työn ja minulla oli tovereilleni tuliaisina melko kaunis osinkolisä uutisia. Arvokkain uutinen oli tietysti noiden tulella valaistujen luolien havaitsemus ja tieto siitä, että niissä eli joitakin luola-asukkaita. Mutta sitäpaitsi voin vielä kuvata Keskusjärveä. Voin vakuuttaa, että siinä eli paljon ihmeellisiä eläimiä, ja että olin nähnyt monia muinaisaikaisia lajeja, joita ei koskaan ennen oltu tavattu. Kulkiessani ajattelin, että eipä mahtanut olla maailmassa monta ihmistä, jotka olisivat viettäneet tätä ihmeellisemmän yön ja sen kuluessa enemmän laajentaneet inhimillisen tietämisen piiriä.

Minä kapusin rinnettä ylös ja olin ehkä ehtinyt matkani puolitiehen, kun ajatukseni palasivat nykyiseen asemaani, kuullessani ihmeellistä ääntä takanani. Se oli korskahtelevaa murinaa, hillittyä, syvää ja äärettömän uhkaavaa. Varmasti oli joku tuntematon eläin läheisyydessäni, mutta kun en mitään nähnyt, kiirehdin ainoastaan askeleitani. Olin tätä vauhtia kulkien ehtinyt ehkä noin puoli englanninpeninkulmaa, kun ääni taas kuului takaani, mutta nyt uhkaavampana. Sydämeni lakkasi lyömästä, kun älysin, että eläin, oli se sitten mikä tahansa, ajoi minua takaa. Polveni tutisivat ja hiukseni nousivat pystyyn. Oli aivan luonnollista, että nämä hirviöt paloittelivat toisiaan oman olemassaolonsa turvaamiseksi, mutta hämmästyttävä ja kauhua herättävä oli ajatus, että ne kääntyisivät nykyajan ihmistä vastaan ja seuraisivat tarkasti vaanien luomakunnan herran jälkiä. Muistin heti nuo vertatihkuvat kasvot, jotka olimme nähneet lordi Roxtonin soihdun valossa, ja tämä muistikuva oli kuin kaamea näky Danten Helvetin alimmista kerroksesta. Vapisevin polvin ja tuijottavin silmin seisoin tähyten kuun valaisemaa tietä takanani. Kaikki oli hiljaista kuin unen maisemassa. Kuun hohde ja mustat varjot olivat ainoa, minkä erotin. Mutta läpi hiljaisuuden kaikui taas läpitunkevana ja uhkaavana, entistä voimakkaammin tuo kurluttava ratiseva ääni. Nyt eläin aivan selvästi oli päässyt jälilleni ja lähestyi minua joka hetki.

Olin aivan herpautunut ja katselin yhä äsken kulkemaani tietä. Silloin minä sen äkkiä näin. Se liikkui pensaitten keskessä saman kentän toisella puolella, jonka yli minä juuri olin tullut. Voin havaita suuren mustan haahmon, joka sitten hyppäsi kuun valaisemalle alueelle. Sanon tahallani "hyppäsi", sillä eläin liikkui voimakkailla takaraajoillaan kengurun tapaisesti pystyasennossa etujalkojen ollessa taipuneina sisäänpäin. Se oli äärettömän suuri ja voimakkaan näköinen, aivan kuin takajaloillaan seisova elefantti, mutta eläimen isokokoisuudesta huolimatta sen liikkeet olivat tavattoman nopeat, Ensin nähdessäni sen muodon arvelin sitä vaarattomaksi iguanodoniksi, mutta vaikka tiesinkin perin vähän näistä asioista, huomasin kuitenkin pian, että se oli aivan toisenlainen eläin. Suuren kasvissyöjän hirvimäisen pään sijassa oli tällä leveät litteät rupikonnamaiset naamaosat, jotka paljon muistuttivat leirissämme vieraillutta hirviötä. Sen villi huuto ja kauhistuttava tahdonvoima saivat minut vakuutetuksi siitä, että tämä oli nyt suuri lihaasyövä dinosaurus, kauhein eläin, mikä milloinkaan on maata polkenut. Liikkuessaan laskeutui tuo hirviö nuuskimaan maata noin joka kahdenkymmenen kyynärän päässä. Se vainusi minun jälkiäni. Toisinaan se vähän erehtyi, mutta sitten se taas palasi sille tielle, jota minä olin äsken tullut.

Vielä nytkin kohoavat suuret hikikarpalot otsalleni tätä kauheata ilmiötä muistellessani. Mitä tehdä? Mitätön haulipyssy oli kädessäni. Siitä ei ollut apua. Epätoivoissani etsiskelin katseillani kalliota tai suurta kiveä, mutta olin pensaisella ahomaalla, jossa kasvoi vain ohuita nuoria puita, ja tiesin että seuraajani olisi voinut katkaista melko suurenkin puun niinkuin oljenkorren. Ainoa mahdollisuuteni oli pako. En voinut esteettömästi kulkea rosoisella epätasaisella tanterella, mutta kun lohduttomana katsahdin ympärilleni, keksin kovaksi poljetun tien, joka kulki minun polkuni poikki. Tutkimusmatkoillamme olimme nähneet monta tuollaista eläinten tietä. Jos nyt sitä pitkin lähtisin pakenemaan, voisin ehkä pelastautua, sillä minä olen hyvä pikajuoksija. Heitin kelvottoman pyssyni luotani ja juoksin nyt puoli englanninpeninkulmaa ennätyksellä, jota en ennen ollut voinut saavuttaa. Jalkojani särki, rinta kohosi ja kaulani oli haljeta ilman puutteesta, mutta tuo eläin oli jäljissäni, minun täytyi juosta, yhä juosta. Viimein minä pysähdyin melkein kykenemättömäksi liikuttamaan jäsentäkään. Luulin jo välttäneeni vaaran. Takanani oleva tie oli tyhjä. Mutta silloin taas pensaat kahisivat, kuului jättiläismäisten jalkojen töminää, hirviön keuhkojen huohotusta, ja taas oli se siis lähelläni. Se oli aivan kintereilläni. Olin mennyttä miestä.