Part 4

Teknillistä taitoa ei Kaarlo Bergbom suinkaan halveksinut, mutta hän ei voinut sietää niitä näyttelijöitä, jotka taiteensa rakensivat ainoastaan tälle, vaikkakin saavutukset olisivat olleet näennäisesti suuret. Teknillinen taituruus oli hänen mielestään vain apukeino, ei koskaan lopputarkoitus. Tästä johtuikin se, että hän usein heitti nuoren näyttelijän heti suuriinkin tehtäviin. Hän tiesi, että jos tällä oli haltioitumiskyky, niin kaikki muu syntyi itsestään. Ellei hänellä tätä kykyä ollut, niin hänen näyttelijänä olemisensa oli tarpeetonta.

Jokaisessa teatterissa on kahdenlaisia näyttelijöitä, ammattilaisia ja taiteilijoita, ja edellisten lukumäärä on aina paljoa suurempi. Kun eivät näyttelijät eivätkä katsojat aina osaa erottaa, missä alkaa näyttelijän taide, missä loppuu luonnon antamien etujen ja esitettävän osan kiitollisten puolien raja, niin johtuu näyttelijä hyvin helposti siihen ajatukseen, että hän yksinään saa kaiken aikaan. Johtaja on tällaisten kannalta vain välttämätön paha, erilaisten taiteellisten voimien yhdistäjä ja tasoittaja, muutamien mielestä vain sopiva ulkokuoren hankkija esittäjälle. Mutta onko koskaan kuultu, että näyttelijöiden muodostama yhtymä olisi kohonnut suureen taiteelliseen kukkeuteen? Ei. Sen sijaan tavan takaa nähdään, että etevä johtaja voi loihtia esiin näyttelijäkunnan. Maailman näytelmätaide on aina mennyt eteenpäin loistavien persoonallisuuksien kautta. He ovat johtajina olleet aina tyranneja ja täydellisesti itsevaltiaita. Ja sellainen oli Kaarlo Bergbomkin.

Kaarlo Bergbomin jälkeen on näytelmätaide maassamme mennyt tavattoman paljon eteenpäin -- eräissä suhteissa. Näyttämölle-asetus, koristeet ja puvut ovat saavuttaneet taiteellisen kokonaisuuden, jommoista hän ei pystynyt luomaan. Asemat ja ryhmitykset ovat tulleet moitteettomiksi, jommoisia ne eivät olleet Kaarlo Bergbomin aikana.

Näyttämön ulkonainen kehys, puvut ja koristeet, olivat Kaarlo Bergbomille kylläkin tärkeitä, mutta ainoastaan tavallaan. Ne palvelivat kokonaisuutta, mutta ne eivät saaneet koskaan anastaa etusijaa.

Hänellä oli hyvin alkeelliset ajatukset sähköstä, joka hänen aikanaan tuli käytäntöön valaistuskeinona. Hän ei milloinkaan täydellisesti käsittänyt, mikä valon synnytti. Tunnelman saavuttaminen valaistuksen avulla oli hänelle melkein tuntematon asia. Hän tyytyi hämärään, kun piti oli hämärä, ja päivänpaisteeseen, kun oli päivä, mutta hän ei yrittänytkään näiden avulla saada aikaan näyttämöllistä vaikutusta.

Mitä tulee koristeihin, ei hän rakastanut maalarin laatimia kokonaiskuvia. Hän tahtoi itse luoda, itse sommitella ja järjestää. Hän liitti ennestään olevia näyttämökoristeita yhteen, maalautti kappaleen sinne ja tänne täytteeksi, se sai riittää. Usein ei perspektiivi ollut laisinkaan moitteeton. Kokonaiskuva tuli siten hyvin usein virheelliseksi, mutta hänen näyttämökuvissaan oli aina jotain, mikä puuttuu parhaankin näyttämömaalarin koristeista, draamallinen havainnollisuus. Koriste syntyi näytelmän vaatimuksista. Jokaisella seikalla oli tarkoituksensa, joka johtui toiminnasta. Hän ei milloinkaan pyrkinyt matkimaan luontoa, vaan saamaan aikaan sellaista, joka pani katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Näyttämöllä vallitsee aina se suuri totuus, on kautta vuosisatoja vallinnut, että esitys määrää kaiken. Jos se on voimakas, jos se panee katsojan mielikuvituksen ja tunteen liikkeelle, niin silloin maalattu näyttelijä muuttuu sankariksi ja kangasriepu taivaaksi.

Teatteriyleisö ei koskaan muutu. Eri aikoina sillä voi olla määrättyjä makusuuntia, raskaina aikoina se rakastaa kepeitä näytelmiä, tyyninä aikoina murhenäytelmiä, näin saadakseen sen, mikä elämästä puuttuu, mutta suhteessaan näyttelijöihin se on ja pysyy aina samana! Näyttelijä on yleisön mielestä aivan kuin korkeimman tulen vartija, pyhän innostuksen ja elämänrikkauden ilmeikäs esittäjä. Näyttelijä on korkein ihmisen ilmestysmuoto, koska hänessä voivat ne tunteet ja elämykset liikkua, joita me emme uskalla päästää valloilleen tai joihin meillä on vain heikko pyrkimys. Tämän vuoksi yleisö aina voi ihailla ja jumaloida näyttelijöitä. Sanokoon arvostelu mitä tahansa, teatterin arvo riippuu siitä, miten se voi herättää tämän uskon korkeimpaan ihmismuotoon yleisössä. Ja tämän uskon todistuksena on näyttelijöiden palvominen. Teatterin taiteellisen tason määrää se, miten paljon yleisö palvoo näyttelijöitä. Monasti ei taidetta lähemmin tunteva voi käsittää, miksi tämä palvominen suuntautuu eräisiin henkilöihin, koska heidän taiteelliset saavutuksensa tuntuvat perin köyhiltä ja vajavaisilta. Mutta lähemmin tarkastaen huomaa, ettei yleisö koskaan palvo muita kuin niitä näyttelijöitä, jotka esityksissään ovat uskottavia. Näyttelijä tavallaan hypnotisoi yleisönsä. Ennenkuin hän sen voi tehdä, täytyy hänessä olla vastaava voima. Mutta tätä voimaa hän ei osaa käyttää, ellei hänessä sitä kehitetä. Ja tämän kehityksen voi vain oikea johtaja saada aikaan.

Ohjatessaan näyttelijää pääsemään oikeaan otteeseen esittämästään henkilöstä ei Kaarlo Bergbom koskaan pitänyt esitelmiä. Selitys supistui tavallisesti aivan lyhyihin lauseisiin. Don Carloksesta hän sanoi, että Filip on kallio ja Carlos laine. Björnsonin "Yli voimain" hän määritteli siten, että ensimmäinen osa selittää, miten ihmiset tehdään onnelliseksi uskon kautta, toinen osa sosialismin kautta, ja kolmas osa, jota ei ole kirjoitettu, mutta johon Credon ja Speran puheet viittaavat, keksintöjen kautta. Ja ennen kaikkea muuta, oli esitettävä henkilö missä yhteiskunnallisessa asemassa tahansa, selitti hän ne alkuvoimat, jotka jokaisessa ihmisessä ovat, ja joiden patoutumisesta näytelmän jännitys johtui.

Kun hän oli saanut varman jalansijan näyttelijälle, aivan kuin rauhoittanut hänet etsimisessään, antanut hänelle avaimen, joka oli tuttu, pakottanut näyttelijän ammentamaan esitykseensä omaa mielikuvitustaan ja omaa temperamenttiaan, lisäsi hän tähän yksityisiä piirteitä. Esitys kasvoi orgaanisesti ihmisluonteen perusominaisuuksista. Esitettävän henkilön ammatin, yhteiskunta-aseman, kehityksen tuomat piirteet liitettiin myöhemmin, aivan kuin puvut annetaan näyttelijöille.

Hän ei milloinkaan edeltäpäin valmistanut näyttämöasemia huoneessaan, kaavamaisesti laskien, miten oli liikuttava ja missä kohtaa kulloinkin oli seisottava. Kaiken tämän hän määräsi vasta näyttämöllä, muutti hyvin paljon, antoi näyttelijän vaiston usein määrätä kaiken, korjasi vain viat ja puutteellisuudet. Näin tuli näyttelijä, joka antautui hänen johtoonsa, ehdottomasti vapaaksi, tuntematta milloinkaan pakkopaitaa.

Tällainen johto saavuttaa kaikkein korkeimmat tulokset, josta Kaarlo Bergbomin työ on elävänä todistuksena, mutta sillä on omat vaaransakin. Aina ei johtaja voi eikä jaksa antautua kiihoittamaan näyttelijöitä. Nämä jäävät silloin tekniikan varaan, ja ellei sitä ole kylliksi viljelty, uhkaa esitystä täydellinen keskinkertaisuus. Tätä kirousta ei Kaarlo Bergbom voinut välttää. Hänen johtamiensa näytelmien joukossa on joukko sellaisia, joissa tämä puoli on aivan ilmeinen. Mutta taiteessa ei mitata tuotantoa keskinkertaisten, vaikka tekotavaltaan täydellistenkin esitysten mukaan, vaan huippusaavutusten mukaan. Teknillisesti moitteeton taide ei ole ehdottomasti korkeinta, yhtä vähän kuin esiintymistavoissaan moitteeton ihminen on kaiken esikuva. Uhkuva elämä on se, joka määrää kaiken.

Niinkuin on olemassa maalarien maalareita, kirjailijoitten kirjailijoita ja säveltäjien säveltäjiä, voimakkaita henkilöitä, jotka eivät ainoastaan luo taideteoksia, vaan niillä herättävät toisissa taiteilijoissa taiteen, niin oli Kaarlo Bergbominkin taide tuollaista toisia varten olevaa taidetta. Hän herätti kirjallisuuden teatterin avulla ja hän herätti näyttelijöissä taiteilijan.

Ohjelmistoonsa tahtoi hän aina paljon klassillisia näytelmiä. Hänen mielipiteensä oli, että niiden kautta suurta yleisöä voitiin kasvattaa. Mutta hän tiesi myös, että kirjallisuus kasvoi niiden avulla ja niiden kautta. Klassillinen näytelmä on se, joka itseensä sulkee elämän voiman niin väkevänä, että se aina ja kaikkina aikoina tuntuu todelliselta. Tavallisesti viidenkymmenen vuoden päästä vaihtuu yleisössä maku siinä suhteessa, miten tunnetta kuvataan. On olemassa hempeämielisiä aikoja, on väkeviä, on romanttisia, on realistisia. Tämän maun palveleminen voi tuottaa hetkellisen suuren voiton kirjailijalle, mutta pysyvän tuottaa vain hänen oikea otteensa, ikuisesti tosi käsityksensä elämän suurista arvoista.

Klassilliset näytelmät tarjosivat myös parhaimman aineksen siihen näytelmätaiteen muotoon, jota Kaarlo Bergbom harrasti. Henkilöt niissä olivat väkeviä, tinkimättömiä, heidän intohimonsa liekehtivät ja tahtonsa oli vääjäämätön. Ei tarvinnut hapuilla löytääkseen alkuotteen esitettävän luonteeseen.

Koska sekä Kaarlo Bergbomin persoona että hänen ajatuskantansa olivat kaikesta sovinnaisuudesta vapaat, niin hän myös vieroi sovinnaista kirjallisuutta ja etenkin sovinnaista taidetta. Hän suorastaan halveksi n.s. "hillittyä taidetta", joka hänen aikanaan pyrki tunkeutumaan etusijalle vakuuttaen olevansa ainoa oikea. Hänen mielestään näyttelijät sekoittivat arkipäiväisyyden ja luonnollisuuden. He uskoivat hillitsevänsä jotain silloin, kun mitään hillittävää ei ollutkaan. Aivan samoin kuin hän itse ei säästänyt ääntä eikä liikkeitä kiihoittuessaan, ei hän pitänyt mahdollisena sitä, että näyttämölläkään sellainen oli mahdollista.

Ja yhtä kaikki hän ihaili Ibseniä, missä tällainen esitys ei tullut kysymykseen, noita näytelmiä, joissa väkevä virta kulkee usein arkipäiväistenkin sanojen alla. Mutta tässähän oli vain uusi muoto aina ja ikuisesti säilyvää draamallisuutta, henkilöiden taistelua oman onnensa ja elämänsä puolesta. Näissä näytelmissä hän käsitti täydellisesti sisäisen patoutumisen.

6.

On sanottu: "Antakaa meille voimakkaita henkilöitä, kaikki muu tulee itsestään!"

Voimakkaiden näkökulma on suurempi kuin muiden, he näkevät loitommalle ja korkeammalle kuin toiset, siksi he pystyvät määräämään suuntaviivoja.

Kansakunnan arvon määräävät voimakkaat henkilöt eikä koskaan suuri ihmismäärä. Kansanvaltaisuuden aikana tahdotaan aina lammaslauma tehdä paimenen veroiseksi. Mutta paimen pysyy aina paimenena ja lampaat lampaina. Kun tie on tasaista, kulkevat ne nöyrinä, mutta kun se käy hankalaksi, alkavat ne määkiä. Paimenen tahto silloin määrää kaiken.

Lahjakkaita ihmisiä ei tahdota koskaan tunnustaa heidän eläessään, johtuen siitä, että suurin osa ihmisiä uskoo tulevansa suuremmaksi sen kautta, että painavat toisia alas. Mutta viimein merkitsee saavutettu työ kaikkea, ja lopulta täytyy antaa tunnustus. Maine on ontuva nainen, se kulkee ihmisen jäljessä ja saavuttaa hänet tavallisesti vasta sitten, kun hän on väsähtänyt tai kaatunut tien oheen. Mutta se saavuttaa aina kuitenkin ihmisen. Jos oma aikakausi ei anna ihmisen työlle tunnustusta, niin kerran kuitenkin tulee puolueeton ihminen, joka hänen työnsä ennakkoluuloitta punnitsee.

Jos työllä ei olisi omaa siunaustaan, niin kuka jaksaisi ponnistella. Vasta silloin kun antaa aivan kaikkensa työlleen, kun se muuttuu rakkaaksi ja elämälle välttämättömäksi, silloin voi kerran olla tuloksesta varma.

Kaarlo Bergbom rakasti työtään niin syvästi kuin ainoastaan pahetta voi rakastaa -- hyvettä ei kukaan rakasta niin täydellisesti. Ja jos kerran työ on annettu rangaistukseksi siitä, että Aatami söi Eevan antamaa omenaa, niin varmasti Kaarlo Bergbom olisi paratiisissa syönyt koko omenan yksinään.

Kun hänen älynsä ojenteli tuntosarviaan eri tieteitä kohden, niin aina hän kysyi itseltään, missä määrin uusi tieto voi palvella näytelmätaidetta.

Jota korkeammalle ihminen kehityksessään tulee, sitä yksinäisemmäksi hän joutuu. Kaarlo Bergbomilla ei ollut ketään varmaa ystävää, jolle hän olisi voinut avomielisesti kaikesta puhua. Hyviä tuttavia oli hänellä suuri määrä, intellegenttejä seuratovereita, ajatustensa terästäjiä ja paljon uskollisia kannattajia, mutta ei ketään, jolle hän olisi avannut olemuksensa sisimmän. Hän kulki siinä suhteessa aivan täydellisenä erakkona. Muu ei ollutkaan mahdollista. Kuinka olisikaan keskeltä arkielämää voinut löytyä olentoa, jonka ajatusten piiri olisi ollut niin avara, että olisi käsittänyt hänen taistelunsa. Nuoruuden ajoilta oli säilynyt eräitä tovereita, joihin hän oli kiintynyt. Mutta tämä tunne oli vain jatkoa siihen, mitä hän ylioppilaana oli tuntenut samoja henkilöitä kohtaan.

Henkisesti hänen vertaisiaan oli eräitä maassa, mutta näiden kanssa hänellä ei ollut avonaista suhdetta, vaan hän oli ainoastaan kuin rintamatoveri taistelussa kansan sivistyksen puolesta.

Kansalla oli vilpitön kunnioitus häntä kohtaan, ja hänen nimensä oli niitä, joiden ympäri oli kerääntynyt aivan kuin sädekehä. Mutta taidemaailmassa ei hänellä aina ollut kannattajia vaan vastustajiakin, milloin salaisia, milloin julkisia. Kun hän alkoi heikentyä, kun hänen voimansa ei enää ollut yhtä suuri kuin ennen, kun hän ei enää saattanut samalla tavalla sähköittää näyttelijöitä kuin varhemmin, silloin astuivat vastustajat esiin ja ryhtyivät taisteluun. Kaarlo Bergbom ei koskaan millään sanomalehtikirjoituksella silloin puolustanut itseään. Hän antoi omaa työnsä puhua puolestaan. Ja juuri tähän työhön iskettiin.

Eräässä Helsingin lehdessä käytiin useita vuosia kiivasta sotaa hänen työtään vastaan. Kaikki hänen saavutuksensa leimattiin heikoiksi. Näin kylvettiin epäluottamusta yleisöön ja näyttelijöihinkin. Se mitä ei olisi ollutkaan, nimittäin heikkoutta työssä, saatiin täten aikaan. Näyttelijät eivät enää samalla tavalla kuin ennen uskoneet johtajaansa.

Mitä sisarukset yhdessä kärsivät, sitä ei suuri yleisö tunne, sillä heidän ylpeytensä esti heitä näyttämästä tuskaansa. Mutta kerran Emilie Bergbom -- nainenhan tällaisissa tapauksissa kärsii enemmän -- huudahti: "Eikö sitten enää mikään kelpaa?", johon veljensä vain tyynesti vastasi: "Älä viitsi puhua, Emilie!"

Mutta iskut osuivat, Kaarlo Bergbomin työtarmo heikkeni, hän matkusti usein keväällä varhain ulkomaille nauttiakseen taiteesta ja elääkseen vapaana kotimaisesta pikkumaisuudesta.

Jokainen suurmies on kerran naulittava ristiin, se on ollut maailman tapa. Tunnustusta ei anneta, ennenkuin toisen henkinen ydin on taitettu.

Miten paljon Kaarlo Bergbom sisimmässään kärsi niistä hyökkäyksistä, jotka häneen kohdistuivat, sitä todistaa se, että hän tavan takaa puhui eroamisestaan teatterin johdosta, vaikkakin hän vielä oli täysissä voimissa. Päättävää askelta ei hän kuitenkaan jaksanut astua, ei voinut, ennenkuin halvaus hänet siihen pakotti.

Eräänä päivänä oli tuska ylivoimainen. Alakuloisesti hän lausui:

"Eiköhän olisi ollut parempi, jos olisin ollut ainoastaan kirjailija!"

Näin kielsi hän lyhyen hetken aikana koko elämäntyönsä. Mutta pian hän voimistui ja lausui:

"Ei, ei, se on väärin!"

Jokaisella ihmisellä on Getsemanensa, hetki, jolloin hän taistelee sen puolesta, mikä on ollut hänen kutsumuksensa. Niin taisteli hänkin tuona lyhyenä hetkenä.

Hän, kansakunnan taiteen kuningas, otti hetkiseksi kruunun päästään, ja silloin näkyi, että sen sisällä oli orjantappuraseppele.