Part 3

Tämä rakkaus lapsiin oli se ainoa side, joka hänet liitti Topeliukseen. Näillähän kahdella miehellä ei ollut luonteessa muuta yhteistä. Topelius oli herttainen ja naiivi, Bergbom taisteleva ja älykäs. Mutta molemmat rakastivat lapsia, ja sen vuoksi Kaarlo Bergbom ponnisti Topeliuksen kuuluisaksi tekemiseksi enemmän kuin kukaan tässä maassa. "Prinsessa Ruususen" esitykset täytti todellinen satutunnelma, tuo herttaisen naiivi usko elämän suuriin arvoihin, mielikuvituksen rikkaus ja tunteen ehjä voima. Ruusunen tuli tavallaan hänen käsiinsä kerjäläistyttönä ja läksi kuninkaantyttärenä, niin tavattoman määrän satuloistoa ja kauneutta Kaarlo Bergbom osasi siihen liittää. Huvittavaa onkin, että Topelius vanhoilla päivillään katsellessaan tätä satunäytelmäänsä, johon Kaarlo Bergbom oli lisännyt tavattoman paljon, ei enää itse tiennyt, mikä oli hänen omaansa, vaan nähtyään sen Ruotsalaisessa teatterissa esitettynä valitti, että siellä oli "niin kovin paljon jätetty pois".

4.

Rinnan Kaarlo Bergbomin ansioitten kanssa suomalaisen näytelmätaiteen kohottamisessa on hänen vaikutuksensa suomalaiseen näytelmäkirjallisuuteen.

Missä määrin hän on vaikuttanut Aleksis Kiven tuotantoon neuvoillaan, ei tarkoin tiedetä. Paljon kirjoja hän tälle lainasi, se on tunnettua, ja uskollaan tuki muiden masentamaa miestä. Kaarlo Bergbomin koko sivistys oli eurooppalaista, häneltä puuttui varsinainen rahvaan sielunelämän tunteminen. Tämä seikka viittaa kylläkin siihen, että Kaarlo Bergbom ei ole Kiveä voinut samassa määrässä kuin muita neuvoillaan auttaa. Mutta vaikkakin suoranainen auttaminen ei ehkä tullutkaan kysymykseen, niin hän oli ensimmäisiä, jotka tunsivat Aleksis Kiven tuotannon arvon, ja esittämällä hänen näytelmiään hän raivasi niille tien yleisön sydämeen.

Suurimmalla voimalla on Kaarlo Bergbom auttanut Gustaf von Numersin kirjallista tuotantoa. Numersilla oli palava mielikuvitus, täysi henkinen hehku, mutta häneltä puuttui järjestävä kyky. Tässä suhteessa Kaarlo Bergbom oli aivan kuin kohtalon valmistama apu hänelle.

Kaarlo Bergbom antoi toisen kirjalliseen tuotantoon parhaat henkiset voimansa, hän järjesti juonen, laati kohtaukset voimakkaiksi, antoi sopivia iskulauseita, teki luonteet selviksi kohtausten avulla.

Parhain näyte tästä yhteistyöstä on "Elinan surma". Maailman kirjallisuudessa on harvoja näytelmiä, joissa johdanto olisi niin oivallinen kuin tässä. Luonnollisen keskustelun avulla heti ensimmäisestä kohtauksesta alkaen pääsee katsoja päähenkilöiden elämästä ja kohtaloista selville. Mikään lause ei tunnu pakotetulta tai tarkoituksella laaditulta, ja kuitenkin jokainen kohta on aivan välttämätön alkujuonen selvittämiseksi. Kun Klaus Kurki tulee sisään, tiedämme kaiken, mikä näytelmälle on välttämätöntä, ja mielenkiintomme on aivan täydellinen. Jos vertaa tätä alkua moniin Sardoun, tuon suuren taiturin, näytelmiin, niin huomaa, miten loistavasti "Elinan surma" on laadittu. Miten usein saakaan Sardou turvautua siihen keinoon, että joku oloja tuntematon saapuu näyttämölle ja hänelle selitetään kaikki tarkoin! Tässä ei ole mitään sellaista. Tuntien Kaarlo Bergbomin suuret historialliset tiedot voi melkein varmuudella sanoa, mikä ajatus on hänen antamansa, sillä mitään vastaavia tietoja ei ollut Numersilla. Numers oli aikonut ensin tehdä Kirstin palkkapiiaksi, noudattaen siinä kansanrunoa, mutta Kaarlo Bergbom tiesi, että näytelmä siten kadottaisi paljon voimastaan, koska Kirsti ei silloin olisi tasavoimainen Klaun kanssa, ja siksi hän Kirstistä teki aatelisneidon.

Kolmas kuvaelma, kohtaus Klaun ja Kirstin välillä Laukossa, on Kaarlo Bergbomin kirjoittama, samoin kaksi viimeistä kuvaelmaa, joissa draaman toiminta nousee huippuunsa. Alkujaan oli aikomus noudattaa näytelmässä runon määräämää loppua, siis Klaus olisi polttanut vaimonsa taloon, mutta koska tämä muoto ei olisi ollut kylliksi näyttämöllisesti vaikuttava, ei ainakaan Kaarlo Bergbomin mielestä, joka rakasti selvää toimintaa eikä ulkonaisia vaikutuskeinoja, muutti hän lopun sellaiseksi, että Klaus kuristaa vaimonsa. Näytelmää laadittaessa hän kysyikin teatterilla näyttelijöiltä, millaisen lopun nämä tahtoisivat, ja naiset aivan yhteen ääneen pitivät kuristamista parempana loppuna. Tietysti ei näyttelijöiden mielipide ollut määräävä, mutta Kaarlo Bergbom puhui heille asiasta, joka hänelle oli rakas, tietäen varsin hyvin, millaisen lopun näyttelijä pitää oikeampana.

Lukiessa tätä näytelmää tuntuu se toisinaan kovin jyrkältä, lauseet liian mahtipontisilta ja ontoiltakin, mutta näyttämöllä tämä kaikki katoaa. Ja juuri siinä on Kaarlo Bergbomin älyn voima. Hän tahtoi ennen kaikkea tehdä näyttämöllä lausutun sanan havainnolliseksi. Jokaisen henkilön täytyi määrättyinä hetkinä lausua lauseita, jotka paljastivat hänen luonteensa, määräsivät toiminnalle aivan kuin virstapatsaat. Näytelmä on aivan täynnä tällaisia lauseita. Lukiessa ne eivät vaikuta täydellä voimalla, mutta näyttämöllä lausuttuina on niiden tenho täydellinen.

Kaarlo Bergbomilla oli ihmeellinen taito koota näytelmään kaikenlaisia kulttuuripiirteitä, jotka antoivat kuvan aikakaudesta, mutta samalla veivät toimintaa eteenpäin. Sellaisia ovat toisen näytöksen ripityskohtaus, jossa samalla saamme nähdä sekä Elinan että Klaun ja Kirstin sielunelämään; häät monine lauluineen ja näennäisesti aivan tarpeettomine yksityiskohtineen, Uolevin laulu Elinalle, jonka Kaarlo Bergbom on itse runoillut samoin kuin ballaadin viimeisessä näytöksessä, imettäjän taikomiskohtaus patjoineen Vääksyssä.

Tämä näytelmä on siinä suhteessa erikoinen, että mistään ei löydä piirrettä, josta voisi väittää, että se olisi syntynyt maailmankirjallisuuden nerontuotteiden vaikutuksesta. Niin suuri kuin olikin Kaarlo Bergbomin lukeneisuus, yhtä suuri oli hänen mielikuvituksensa hedelmällisyys draamallisten kohtausten laatimisessa.

Niinkuin hän tässä näytelmässä punnitsi juonen uudelleen ja antoi sille uuden suunnan ja pohjan, samoin hän teki Numersin näytelmässä "Kuopion takana". Tämä näytelmä oli alkujaan perhenäytelmä, jossa päähenkilö oli rovastin tytär Naimi. Lilli, vapaamielinen kaupunkilaisnainen, oli jonkinmoinen viettelijä, joka tuli rauhalliseen paratiisiin. Näytelmässä oli alkujaan neljä näytöstä, Bergbom supisti ne kolmeen. Näytelmästä hän teki komedian ja lisäsi siihen maalaisrouvien ihastuttavan ja eloisan lauman. Tämä naisparvi herätti tavattoman suurta ihastusta Bergbomissa. Olihan hän elämässään monissa juhlakomiteoissa ja maaseudulla liikkuessaan tullut tuntemaan nuo pintapuoliset olennot. Hän lisäili harjoituksissa yhä uusia piirteitä, jonka vuoksi näytelmä saatiinkin useaan kertaan kirjoittaa puhtaaksi.

Numersilla oli kymmenittäin aiheita varalla kirjoittaakseen näytelmiä. Mutta hän teki yhdellä ainoalla teolla kaiken tyhjäksi. Kun arvostelussa julkisesti mainittiin Bergbomin ansiot "Elinan surman" syntyyn, niin Numers tyhmyydessään kielsi sen. Hän teki sen kai hyvässä uskossa silloin, hän ei enää muistanut, miten paljon toinen oli antanut hänelle viittauksia, miten suuressa määrässä kaiken järjestänyt ja suunnitellut. Yhdellä iskulla loppui silloin näiden kahden miehen yhteistyö. Kaarlo Bergbom ei vastannut Numersin kirjoitukseen, hän lähetti vain alkuperäisen käsikirjoituksen hänelle. Myöhemmin Numers yritti saada sovintoa aikaan, huomatessaan, ettei hän yksin voinut mitään luoda, mutta Kaarlo Bergbom vastasi lyhyesti, että palohaavoja saanut lapsi karttaa tulta.

Tätä Kaarlo Bergbomin menettelyä on moitittu ja pidetty häntä tavallaan syyllisenä siihen, että suomalainen kirjallisuus menetti monta oivallista näytelmää, mutta niin puhuvat ne, jotka eivät tiedä henkisen luomisen salaisuuksista. Henkistä yhdyssidettä, joka kerran on katkennut, ei koskaan voida uudelleen solmia. Sielut yhtyvät vain kerran, uskollisuus henkisessä työssä on aivan välttämätön.

Minna Canth saa menestyksestään kiittää Kaarlo Bergbomia. Hän suori näytelmien juonen, valmisti jännityskohtaukset, teki toiminnan kiinteäksi. Jos Minna Canth ei aina korkeimmalle asteelle noussut, niin syynä ei ollut hänen tahtonsa vaan se, ettei hän voinut samalla tavalla nähdä draamallista kohtausta kuin Kaarlo Bergbom. Kun "Kovan onnen lapsia" ilmestyi, ei se tehnyt mitään syvää vaikutusta, ei silloin eikä myöhemminkään, jolloin se on uusittu näyttämöllä. Kaarlo Bergbom ei ollut yhteiskunnallisten kysymysten ajaja. Hän ei voinut mieltyä aiheeseen, jossa näitä pohdittiin. Hänelle oli draama ihmisten välisissä suhteissa, ei ihmisten ja yhteiskunnan välisissä. "Anna Liisassa" näkyy jälleen Bergbomin ohjaava käsi, sillä toiminta on kiinteä, kohtaukset hyvin rakennettuja ja draamallinen paatos aitoa ja väkevää.

Samoin kuin Numerskin kyllästyi Minna Canth eräänä päivänä holhoukseen ja erkani ohjaajastaan. Tulos oli hänelle turmiollinen. Tämän teon jälkeen uudelleen sovittuaan ei hän kirjoittanut mitään muuta huomattavaa kuin Anna Liisan. Henkinen side ei enää ollut olemassa, sielut eivät enää kiihoittaneet toisiaan.

Erkko antautui "Ainoa" kirjoittaessaan Bergbomin vaikutuksille, ja siksi menestys olikin täydellinen. "Kullervossa" hän tahtoi olla vapaa, hän vastusteli jokaista lyhentämistä ja muutosta. Tämä tuntui heti esityksessä. Juoni ei liikkunut täydellä voimalla, vaan lyyrillisyys pyrki etusijalle. Näytelmälle osoitettiin suosiota, mutta se ei vaikuttanut enää yleisöön, ja miten heikko Erkon näytelmä on, sen huomaa vertaamalla sitä Kiven Kullervoon. Toisessa kaikki mietoa ja kesyä, toisessa jumalainen mahti ja draamallinen sieluntuska.

Kun Erkko laati "Pohjolan häät", uskoi hän voivansa luoda yksinään. Tulos oli tavattoman heikko. Kaarlo Bergbomia ärsytti näytelmän epämääräisyys, ja eräässä harjoituksessa hän kysyi näyttelijöiden kuullen Erkolta, onko Louhi lukenut Nietzscheä.

Kaarlo Bergbom piti kotimaista kirjallisuutta aivan välttämättömänä teatterille ja sen vuoksi hän kiihkeästi etsi kirjailijoita. Juhani Sjöström toi hänelle "Marin". Kaarlo Bergbom seuloi näytelmän ja kiihoitti kirjailijan kirjoittamaan useat kohdat aivan uudelleen. Tulos oli hyvä, mutta kun harjoituksissa Kaarlo Bergbom tahtoi eräitä kohtia poistaa, nousi Sjöström kapinaan. Silloin katkesi jälleen kaikki. Sjöström oli nousemassa hyväksi kirjailijaksi. Yksi hetki pudotti hänet unhoitukseen.

Jokaisesta Kaarlo Bergbomin aikana ilmestyneestä näytelmästä voi aina sen menestyksen nojalla päättää, mikä on ollut hänen osuutensa siinä. Jos kirjailija vältti ohjausta ja opastusta, menetti hän kaiken.

Hyvin lahjakkaat ihmiset ovat huonoja opettajia. Keskinkertaiset kelpaavat siihen toimeen paljoa paremmin. Lahjakas ihminen on aina samalla niin voimakas persoonallisuus, että hän ehdottomasti herättää toisessa itsesuojelusvaiston. Heikot luonteet vain ovat oivallisia nerojen palveluksessa, sillä he kopioivat toista ja ja ihaillen palvellessaan työskentelevät mestarinsa iloksi. Kun Kaarlo Bergbom pyrki toista ohjaamaan, niin hän hyvin usein vaativalla tavalla tyrkytti omaa mielipidettään. Ellei kirjailijalla silloin ollut kylliksi suurta mielikuvitusta lähteäkseen toisen viittaamaan suuntaan omin voimin, vaan totteli ainoastaan toisen tyrkkäystä, niin yltyi Kaarlo Bergbomissa tyrannius ja viimein seurasi tietysti kaiken yhteistyön hajoaminen.

Bergbomin kaltaiset miehet eivät ole hyödyllisiä seuralaisia aina, vaan ainoastaan ajoittain. Hän oli ihminen, jonka seurassa voi henkisesti erinomaisesti kasvaa, mutta hän oli myös sellainen puu, joka helposti saattoi heikon taimen oksillaan surmata, surmata tahtomattaankin.

Jokaisessa ihmisessä on valuvikoja, luonteen piirteitä, joita ei voi poistaa. Niin oli Kaarlo Bergbomissakin. Mitä kauemmaksi hän jää meistä, sitä täydellisemmin katoavat juuri nuo valuviat ja jäljelle jää hänen henkinen loisteliaisuutensa. Tästä johtuu, miksi kaikki, jotka ovat tulleet kosketuksiin hänen kanssaan, muistavat häntä tavattoman suurella ihailulla.

Renan väittää, että viimeisellä tuomiolla naiset istuvat tuomioistuimella, mutta jumala kuitenkin tarkastaa tuomiot. Jos niin on, niin Kaarlo Bergbomin voi käydä hyvin hullusti. Koska viimeisellä tuomiolla vallitsee yleinen äänioikeus, niin eivät kai lahjakkaat naiset joudu tuomareiksi, vaan keskinkertaiset, ja nämä eivät voi sietää Kaarlo Bergbomia. Tämä johtuu siitä, että hän aina ensiksi vaati jokaiselta ihmiseltä älyä ja sydäntä. Älyn puutteen hän vielä voi antaa anteeksi, mutta sydäntä täytyi olla sitä enemmän. Naiset häntä usein muistelevat katkeruudella, sillä heidän turhamaisuuttaan hän loukkasi eniten varsinkin silloin, kun nainen pyrki olemaan henkevä. Mutta miesten joukossa on hänellä paljon ihailijoita juuri sen vuoksi, että hän arvioi jokaisen ihmisen katsomatta hänen yhteiskunnallista asemaansa vain älyn ja sydämen mukaan. Tämän vuoksi hän oli suuri demokraatti, vaikkakin älyn maailmassa oli täydellinen aristokraatti.

Maailmassa on kahdenlaisia neroja, niitä, jotka teoksillaan vaikuttavat maailmaan, ja niitä, jotka henkilökohtaisesti vaikuttavat omalla persoonallisuudellaan. Edelliset pysyttelevät tavallisesti syrjässä suuresta joukosta, jälkimmäiset liikkuivat sen keskellä. Bergbom vaikutti aina ympäristöönsä, liikkui hän missä tahansa.

Vaikka ottaisi pois hänen elämästään kaiken sen, mitä hän teki teatterin hyväksi, niin jäisi kuitenkin kylliksi täyttämään tavallisen ihmisen elämän. Hän on nostanut henkistä tasoa maassa enemmän kuin kukaan muu. Hän ei ole esiintynyt puhujana innostaessaan ihmisiä liekkiin, joka usein sammuu samana päivänä, vaan hän seurustelulla synnytti uusia ajatuksia ja katkoi ennakkoluulon kahleita. Me ihmiset emme tavallisesti tunnusta tällaista vaikutusta, sillä saatuamme herätyksen, uuden ajatuksen, kehrää aivojemme rukki heti sen ympärille langan ja me uskomme kaiken silloin itse luoneemme. Mutta eräinä hetkinä jokainen tekee tiliä itsensä kanssa ja silloin hänen täytyy antaa täysi tunnustus sille, joka on hänessä herätyksiä saanut aikaan.

Hänen aikanaan uskallettiin paljon ajatuksen maailmassa ja jokaisella alalla oli miehiä, jotka tekivät suurempia tai pienempiä ihmeitä. Tämä johtui siitä, että heillä aina oli edessään mies, joka teki kaikkein suurimman ihmeen, loi tyhjästä teatterin ja synnytti kirjallisuuden kukoistuksen.

Ja kun hänen lähelleen tuli, niin oli jokainen rauhallinen. Kaarlo Bergbom oli elävänä todistuksena siitä, että maailmassa voi saada suurta aikaan tekemättä sovintoa sovinnaisuuden kanssa, kaikessa olemalla vain oma itsensä. Ja kun näki, miten helppoa hänen oli olla originaali, niin uskalsi jokainen muukin olla vain oma itsensä. Ja kun siihen asteeseen pääsi, niin uskalsi joka päivä tuhlata kaiken henkisen voimansa varaamatta siitä mitään jonkun määrätyn yhteiskunnallisen kuvan ylläpitämiseen.

Mielikuvitusrikkaat ihmiset ovat elämän suola, sillä he panevat aina ympäristönsä mielikuvituksen myös liikkeelle. Kaikki on ajatuksen maailmassa alkujaan yhtä, jokainen käyttää vain aineksensa eri tavalla.

Kaarlo Bergbomin työn laadusta johtuu, että hänen nimensä ei säily muuta kuin historiallisena. Mutta tarkka tutkija huomaa aina vuosisatojenkin jälkeen, kuka määrättynä aikana on ollut henkisen koneen hyvänä käyttäjänä, kuka on osannut antaa sille oikean vauhdin.

5.

Kaikki taiteellinen luominen on riippuvainen haltioitumisesta, tuosta hetkestä, jolloin ihminen kooten kaiken henkisen voimansa yhteen ainoaan polttopisteeseen, halliten teknilliset keinot, ihanne kirkkaana edessään, aivan kuin leikkien jumalan tavoin tyhjästä luo maailman uudelleen, toteuttaa ikuisuuden maallisessa työssä.

Lahjakkainkaan ihminen ei aina ole lahjakas, vaan aivan tavallinen. Määrättyinä hetkinä tulee hänen sieluunsa paloa ja hän tekee ihmeitä. Päästäkseen tähän korkeimman onnen tilaan hän tarvitsee ulkoapäin tulevan kiihoituksen, tarvitsee olennon, joka uskollaan häntä innostaa, vahvistaa hänessä varmuutta kutsumuksestaan, siirtää syrjään maailman ja sen arvostelun ja saattaa taiteilijan seisomaan korkeimman tuomarinsa, itse taiteen jumalattaren edessä. Mutta ennenkuin toinen voi vaikuttaa koko voimallaan, täytyy taiteilijan antautua hänen alaisekseen, liittyä häneen nöyrällä mielellä. Jokaisen todellisen taiteilijan elämässä on aina tavattavissa olento tai olentoja, jotka ovat heissä taiteen herättäneet. Yksinään mikään taiteilija ei pääse tähän luomisintoon. Monet, joiden työ on ehtynyt ja tulokset alkavat olla köykäisiä, syyttävät heikentyneestä luomiskyvystä yhteiskuntaa, joka ei anna heille kannatusta, arvostelua, joka ei heitä ymmärrä, tovereita, jotka vainoavat heitä, mutta yleensä eivät he näe, että luomisen salaisuus on ihmisessä itsessään, luottamuksessa yhteen ainoaan olentoon, joka huumaa mielen, terästää voiman ja tekee työn helpoksi kuin leikin.

Luomisen korkeat hetket ovat taiteilijoilla yleensä yksinäisyyden hetkinä. Näyttelijällä nuo korkean kauniit hetket ovat yleisön nähtävänä. Tästä johtuu, että näyttämötaide, kaikista taiteista vähimmin itsenäinen, yhtä kaikki vaikuttaa välittömimmin meihin, antaa meille vapautuksen tunteen ja saattaa meidät uskomaan elämän pyhään voimaan, sillä näyttämötaide sen loihtii eteemme.

Haltioituminen näyttämöllä on mielentila, joka on läheistä sukua hypnotismille, on aivan kuin korkein, kaunein ja puhtain muoto siitä. Hypnotismin avulla voidaan ihminen siirtää toiseen ajatuspiiriin, hänelle annetaan ajatuksia, jotka eivät ole hänen omiaan, mutta jotka hän tuntee ominaan, hänet määrätään tekemään tekoja, jotka hänelle ovat vieraita, mutta jotka kuitenkin järkyttävät koko hänen olemustaan syvimpiä onkaloita myöten.

Haltioitumisen kautta näyttelijä elää hänelle vierasta elämää, tuntee tunteita, joita sitä ennen ei ole kokenut, kohoaa innoitukseen, joka hänelle tavallisena arki-ihmisenä ei ole mahdollista.

Tällainen haltioitumisen herättäjä on Kaarlo Bergbom ollut sanan täydellisessä merkityksessä. Ei tietoisesti, vain siksi, että hänelle se oli ainoa oikea keino, ainoa mahdollinen taiteen herättämisväline.

Ennenkuin hän saattoi voimaansa käyttää, vaadittiin, että näyttelijä ehdottomasti luotti häneen, arvostelematta antautui hänen johdettavakseen. Näyttelijän täytyi oma tahtonsa, oma älynsä orjuuttaa toisen alaiseksi. Ida Aalberg tämän osasi tehdä täydellisimmässä muodossa.

Harjoituksissa pakotti Kaarlo Bergbom näyttelijän antautumaan esitettävän henkilön sieluntilaan käyttäen joko houkutusta tai pakkoa, aina sen mukaan kuin kunkin taiteilijan luoteelle oli edullisinta. Huomatessaan toisen olevan vireessä hän kiihoitti häntä, näytellen usein itse määrätyn kohtauksen, pelkäämättä naurettavaksi tulemista, innostuen itse ja tartuttaen sen kautta innostuksen toiseenkin. Jos näyttelijä oli altis, harjoitti hän samaa kohtausta useampaan kertaan, siihen asti, että näyttelijän oma persoona tavallaan hävisi ja sijaan astui se, jota hän esitti. Jos esitettävä henkilö kärsi tuskaa, herätti hän vastaavan tuskan näyttelijässä. Ja kun sitten näytäntöiltana samat olosuhteet palasivat, samat lauseet, samat tunteet, eli näyttelijä esittämänsä kohtauksen uudelleen yhtä väkevästi ja väkevämminkin kuin harjoituksessa. Siinä on täydellinen yhtäläisyys hypnotismin kanssa.

Monet näyttelijät eivät laisinkaan ymmärtäneet käyttää tätä kiihoitusta hyväkseen, vaan uskoivat kaiken syntyvän järkeilyn perusteella. Äänen oikea korostus, asemien ja liikkeiden asiallisuus, esitettävän luonteen erittely, se oli heille muka pääasia. Jos tulos ei ollut hyvä, syyttivät he johtajaa, joka ei ollut muka antanut heille kylliksi paljon "nyansseja".

Harvalla taidealalla sekoitetaan niin täydellisesti kuin näytelmätaiteessa se, että esityksen moitteettomuus ei ole samaa kuin esityksen syvyys. Näyttelijä tavallisesti käsittää, että esitettävän henkilön luonteen moitteeton selvittäminen on samaa kuin sen eläytymällä esittäminen. Edellinen on estetiikkaa, jälkimmäinen taidetta. Jokaisessa oikeassa taideluomassa on tuo suuri salaperäisyys, mikä itse elämällä on, ja sitä ei opettamalla voida opettaa, sitä ei järkeilyllä koskaan saavuteta.

Oikean näyttelijän luonteessa on aivan kuin kaksi eri sielua. Toinen on se, jonka avulla hän elää tavallista elämäänsä ja ottaa vaikutuksensa. Tämä on ikäänkuin hienoin langoin liitetty ruumiiseemme. Mutta on olemassa toinen sielu, se, joka taiteen luo ja taiteen taiteena näkee. Määrättyinä korkeina hetkinä tämä sielu siirtyy arkielämämme sielun sijaan, aivan kuin tämän ja ruumiin väliin. Siitä johtuu, että näyttelijä, samalla kuin hän elää uutta elämää, myös muistaa esittämänsä osan vaatiman läksyn, liikkuu määrätyllä tavalla näyttämöllä ja kuitenkin on muuta kuin ihminen arkielämässään. Hän tuntee esitettävän henkilön elämän omanaan, ruumis tuntee hänen tuskansa ja ilonsa ja ilmaisee ne. On näyttelijöitä, jotka esittämänsä henkilön sieluntuskien vaatimuksesta todella kalpenevat ja tuska ilmenee kyynelissä.

Ida Aalberg oli hyvin usein esittämissään osissa syvempi kuin mitä hänen lahjansa edellyttivät. Tämä johtui siitä, että hän eli uutta elämää välittömän antautumisensa kautta ja haltioitumisensa avulla kulki elämän onkaloissa, jotka hänelle arki-ihmisenä olivat käsittämättömiä.

Tämä sama ihme on nähty muissakin taiteen muodoissa. Maalauksessa tapaamme teoksia, joissa vallitsee sellainen ihmeellinen voima ja hehku, että maalari ei sitä itsekään voi käsittää. Hän voi tehdä kopion omasta taulustaan, tehdä sen huolellisesti, ja kuitenkin siitä puuttuu jotain, puuttuu juuri tuo yksi kohta, jota ei millään taituruudella saavuteta, määrätyn hetken luoma syvyys. Sävellyksiä on olemassa, joiden arvoa ei tekijä ole voinut arvostella itse. Hän on tehnyt niin kuin on tehnyt sisäisestä pakosta, monasti tajuamattakaan, miksi juuri niin hänen on täytynyt tehdä. Kirjailijalla on näkemyksiä, jotka ilmestyvät hänen eteensä työn kuumeessa ja haltioitumisen hetkinä. Kun hetki on haihtunut, hän kysyy ihmetellen itseltään, mikä on hänet pakottanut juuri niin kirjoittamaan, ja samalla hän huomaa taitaneensa enemmän kuin taitaakaan. Pintapuoliset taiteilijat ottavat tällaiset tulokset toisinaan omiksi ansioikseen. Sinä hetkenä, jona he sen tekevät, ovat he myös menettäneet taivaallisen lahjansa. He ovat vain ammattilaisia sen jälkeen.

Mitään ei taiteessa luoda ilman temperamenttia ja mielikuvitusta. Ne ovat se raaka-aine, josta kaikki valmistetaan. Tämän osasi Kaarlo Bergbom aina oikealla tavalla arvostella. Kaikki ulkonainen, asennot ja liikkeet, olivat hänelle toisarvoisia tämän rinnalla. Jos näyttelijä osasi liittyä hänen vastaaviin sielullisiin ominaisuuksiinsa ja antautua haltioittamisen esineeksi, loi hän suurta. Kun kuitenkin näyttelijä panee suuren painon kaikelle ammatilliselle taituruudelle, niin tavallisesti kuuli jossain osassaan onnistuneen näyttelijän vakuuttavan, ettei Kaarlo Bergbom ollut häntä laisinkaan ohjannut. Hän oli aivan yksinkertaisesti unohtanut haltioittamisen. Jos kerran näyttelijä siihen antautui, niin oli Kaarlo Bergbomille kaikki muu itsestään selvää. Näyttelijä osasi käyttää mielikuvitustaan ja temperamenttiaan, ja sehän oli pääasia.

Haltioitumisen tunnusmerkkinä on se, että ihmisen ruumis henkisen herkkyyden lisääntyessä kadottaa eräitä ominaisuuksia. Näihin kuuluu varsinkin kivun tunteen poistuminen. Haltioitunut näyttelijä voi tuntea ruumiillista tuskaa, voi loukata itsensä laisinkaan sitä huomaamatta. Ida Aalberg on kerran näytellyt "Elinan surmassa" Kirstiä sairaana, niin sairaana, että hänet seuraavana päivänä täytyi leikata. Hän oli niin heikko, että hänet täytyi kantaa viimeiseen näytökseen näyttämölle, ja lääkäri seisoi näyttämön takana ihmetellen, että hän laisinkaan saattoi kävellä. Tämä oli mahdollista sen vuoksi, että näyttelijätär oli haltioitunut.